Tämä tutkiminen ja ne mietteet jotka se synnytti, veivät nuoren
miehen paljoa kauemmas kuin mitä hän itse oli pitänyt mahdollisena.
Tunnustusta että kristinusko oli suuri uskonto, seurasi tunnustuksia
muutakin laatua, ja uusia käsityksiä kristittyjen rotujen
sivistyksestä. Siihen aikaan arveli moni ajattelevainen japanilainen,
vieläpä moni niistä lahjakkaista miehistä, jotka johtivat kansallista
politiikkaa, että Japanin oleminen itsenäisenä valtakuntana oli
tuomittu häviöön. Tosin ei vielä kaikki toivo ollut menetetty, ja
niin kauan kuin toivon pilkettäkään oli, oli jokainen selvillä
velvollisuudestaan. Mutta se voima joka keisarikuntaa uhkasi,
tuntui vastustamattomalta. Ja punnitessaan tuon voiman kauhistavaa
valtavuutta, ei nuori itämaalainen saattanut olla itseltään kysymättä
pelonsekaisella ihmettelyllä: mistä ja miten on tuo vieras sivistys
saanut voimansa? Voiko se, kuten hänen vanha opettajansa vakuutti,
olla jonkunlaisessa salaperäisessä suhteessa korkeampaan uskontoon?
Vanha kiinalainen filosofia, joka selitti kansojen menestyksen johtuvan
siitä miten he pyhittivät taivaalliset lait ja missä määrin he olivat
kuuliaiset tietäjien opetuksille, näytti ainakin puolustavan tätä
katsantotapaa. Ja jos Lännen sivistyksen etevämmyys mahtavuudessa
todellakin merkitsi heidän siveysopin korkeampaa kantaa, eikö silloin
ollut joka isänmaanystävän päivänselvä velvollisuus omistaa tuo
korkeampi uskonto ja harrastaa koko kansakunnan käännyttämistä?
Sen ajan japanilainen nuorukainen, kiinalaiseen siveysoppiin
kasvatettuna ja luonnollisesti tiedotonna Lännen koko yhteiskunnallisen
kehityksen kulusta, ei ikinä olisi saattanut aavistaa, että juuri
aineellisen edistyksen korkeimmat muodot olivat pääasiassa syntyneet
häikäilemättömän kilpailun kautta, joka ei ollut missään yhteydessä
kristinuskon ihanteellisuuteen, eipä edes mahdollinen elämään
yhdessä minkään korkeamman sveysjärjestelmän kanssa. Vielä tänäkin
päivänä on Lännessä miljoonia lyhytjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat
jonkunlaista jumalallista yhteyttä olevan sotilasvallan ja kristinuskon
välillä. Onpa kuultu saarnastuoleista julistettavan valtiollisia
rosvoretkiä »jumalallisen vanhurskauden» ilmauksiksi, ja hirvittävien
räjähdysaineitten keksimisiä »taivaan lähettämiksi mielijohteiksi».
Sellaistakin taikauskoa tavataan vielä joukossamme, että kristinuskoa
tunnustavaisien rotujen muka jumalan pyhittämä kutsumus on ryöstää ja
hävittää sukupuuttoon toisuskoisia rotuja. Muutamat filosoofeistamme
ovat kuitenkin lausuneet epäilevänsä että me yhä edelleenkin palvelemme
Odinia ja Tooria, Väinämöistä ja Ilmarista, — ainoa tärkeämpi ero
on siinä että Väinämöisenä nyttemmin on matemaattinen nero ja että
Ilmarisen vasara käy höyryvoimalla. Mutta sellaiset filosoofit saavat
lähetyssaarnaajilta kuulla olevansa ateisteja ja siveettömiä ihmisiä.
Vaan tämä sikseen — aika tuli, jolloin nuori Samurai päätti ottaa
kasteen, huolimatta perheensä vastustuksesta. Se oli rohkea askel.
Mutta koko hänen edellinen kehityksensä oli kasvattanut hänet
lujaluonteiseksi, eikä vanhempain syvä surukaan saattanut häntä
järkyttää päätöksestään. Luopuminen vanhasta uskosta merkitsi hänelle
enempää kuin ohimeneviä vastuksia: hänet tehtiin perinnöttömäksi, hän
sai osakseen entisten toveriensa ylenkatseen, hän kadotti arvoasteensa
ja vajosi täydelliseen köyhyyteen. Mutta hänen samuraikasvatuksensa oli
opettanut häntä halveksimaan »minuuden» tarpeita. Hän näki edessään sen
minkä luuli velvollisuudekseen isänmaanystävänä ja totuuden hakijana,
ja hän noudatti kutsumusta ilman pelkoa ja ilman katumusta.