virkeämmäksi. Kun hän mahdollisimman tarkkaan oli poistanut
mielenliikutuksen jättämät jälet, suoristi hän vartalonsa näyttääkseen
arvokkaalta ruotsalaisen sankarin edessä, jonka nimi Narvan taistelun
jälkeen kaikui kautta Europan. Martha rouva ei ollut koskaan nähnyt
Kaarle kuningasta eikä edes hänen muotokuvaansakaan. Hän oli sentähden
hyvin utelias näkemään, millaiselta tsaari Pietarin kuuluisa voittaja
näyttäisi. Huhu oli tietänyt kertoa Ruotsin kuninkaan olevan töykeän
naisia kohtaan, jonkatähden leskiruhtinattaren päässä pyöri ajatus:
"Hän mahtaa olla hyvin ruma". Mutta kuinka suureksi kävikään hänen
kummastuksensa, kun seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään
solakka ja sopusuhtainen henkilö, jonka koko olemus nuoruudesta
huolimatta puhui miesmäisyydestä. Martha rouva, joka puolalaisten
kuninkaiden loistavissa ja kevyeissä hoveissa silmäyksillään oli
saattanut monen jalosukuisen pään pyörälle ja saanut lukea myös
kuningas Augustin ihailijoittensa joukkoon, ei voinut kestää Kaarle
kuninkaan vaaleansinisistä silmistä lähtenyttä silmäystä. Niinkuin nämä
silmät nyt olivat sekä lempeydellä että vakavuudella kiinnitetyt
leskiruhtinattareen, täytyi tämän luoda katseensa maahan. Ja kun Martha
rouva melkein vasten tahtoaan teki kunnioittavan ja syvän kumarruksen,
tunsi hän itsessään, että hänen edessään nyt oli yksi ihmiskunnan
suurimmista sankareista. Ylpeä ylimielisyys oli poissa, näinä hetkinä
tunsi hän vain olevansa voitettu, joka oli tietoinen siitä, että hänen
kohtalonsa riippui hänen edessään seisovasta Ruotsin kuninkaasta.
9.
Tuskin ehdittyään käytävään pysähtyi hän ja painoi vasemman käden
sydäntään vastaan.
"Se on rohkea yritys, joka helposti voi käydä tuhoisaksi sekä minulle
itselleni että ystävälleni kardinaalille", ajatteli hän. "Kuinka minun
on tehtävä? Kenelle uskallan uskoa salaisuuteni? Niin, nyt tiedän",
jatkoi Eleonora, kulkien hitain askelin pitkin käytävää, "Joseph on
uskollinen ja viekas. Hän kyllä auttaa minua".
Tultuaan linnanpihalle, missä ruotsalaiset sotilaat kunnioittavasti
tekivät tietä tälle kauniille tytölle, huomasi hän Josephin seisovan
puhelemassa erään ruotsalaisen kanssa. Eleonora antoi hänelle
merkitsevän silmäyksen ja riensi huoneisiinsa. Hetkisen kuluttua kuului
hiljainen naputus sisimmän kamarin tapettiovella.
"Se on hän", ajatteli Eleonora ja riensi nopein askelin avaamaan ovea.
"Puh, puh", äänteli vanha palvelija ja pyyhki hikeä otsaltaan, "minä en
tahtonut millään tavalla päästä tuosta ruotsalaisesta, joka kaikin
mokomin tahtoi värvätä minut. Ja mitä hän puhui kuninkaastaan! Hänen
kertomuksiensa mukaan ei Kaarle XII olisi enempää eikä vähempää kuin
Jumala, vaikka hän minun mielestäni on aivan tavallisen ihmisen
näköinen. Varma on, ettei häntä ulkonäön suhteen voi verrata Ladislas
Leczinskiin".
Kuullessaan mainittavan rakastettunsa nimen, levisi kaunis puna
Eleonoran kauniille kasvoille, rinnasta kohousi heikko kaipauksen
huokaus ja lämmin ajatus lensi näinä minuutteina hänen luokseen, joka
ehkä paraillaan taisteli isänmaan kunnian ja vapauden puolesta muilla
seuduilla.
"Niin", vastasi vihdoin nuori ruhtinatar johtaakseen huomion toisaalle,
"ruotsalaiset sotilaat ovat hyvin kiintyneitä kuninkaaseensa. Jumala
suokoon, että kuningas August voisi yhtä paljo luottaa sotilaisiinsa,
silloin ei vihollinen olisi päässyt niin pitkälle kuin se jo on
päässyt".
Ja taas kohousi tytön rinnasta huokaus, mutta se johtui levottomuudesta
nykyisyyttä kohtaan ja epäilyksestä siitä, mitä tulevaisuus oli
mukanaan tuova.
"Onko nuorella hallitsijattarellani jotain erityistä puhumista
kanssani?" virkkoi Joseph vihdoin pitemmän aikaa odotettuaan, että
Eleonora jotain lausuisi.
Kysymys tempasi nuoren tytön äkkiä unelmistaan.
"Niin, pyhän neitsyeen tähden", huudahti Eleonora, tarttuen Josephia
kiivaasti kädestä kiinni. "Kardinaali!"
"Kardinaali", lausui vanha palvelija ihmeissään, "miten hänen laitansa
on? Eihän hänelle vaan ole mitään pahaa tapahtunut?"
"Ei, ei", vastasi Eleonora, heikosti hymyillen, "hän voi kyllä hyvin,
mutta sinä kait ymmärrät, ettei hän kauemmin voi olla siellä kuin hän
on",
"Niin ... niin ... minä ... ymmärrän", vastasi palvelija, vaikkei hän
rahtuakaan käsittänyt mistä kysymys oli. Hän kuitenkin sanoi niin,
ettei olisi saattanut Eleonoraa pahalle mielelle.
"No", jatkoi Eleonora, ottaen esiin iso-äidiltä saamansa avaimen ja
piti sitä Josephin silmien edessä, "tässä näet tien vapauteen".
"Niin, minä näen", vastasi palvelija yhtä viisaana kuin tähänkin asti.
Jos hän olisi nähnyt kuvansa toisella seinällä riippuvassa peilissä,
niin hän varmaankin olisi hävennyt tietämättömyydestään johtuvaa tyhmää
ilmettä. Eleonorakaan ei sitä huomannut, sillä hän oli niin innostunut
asiaan. Joseph oli tuskin ehtinyt vastaamaan, kun Eleonora jatkoi:
"Tiedän, että voin luottaa sinuun?"
"Kyllä"
"Ensi yönä aijon panna suunnitelmani täytäntöön".
"Vai niin", vastasi palvelija, tuntien samalla kauhukseen, kuinka kylmä
hiki alkoi helmeillä hänen otsalleen. Olisi ihmeellistä, ellei nyt
tulisi tietämättömyys paljastetuksi. Mutta Eleonora ei huomannut hänen
levottomuuttaan, vaan jatkoi:
"Suunnitelmani on sellainen, että sinä salaa piilottaudut sinisen
huoneen vieressä olevaan syvennykseen ja vartioit minua siltä varalta,
että tapahtuisi jotain sellaista, joka tekisi tyhjäksi aikeeni. Ruotsin
kuninkaalla on kyllä huoneen avain, mutta onneksi oli iso-äidillä
toinen, joka nyt on tässä. Anna minun sitte pitää huolen lopusta. Jos
kuitenkin voisit ensin järjestää niin, että takaportin kautta johtava
tie olisi vapaa, niin ... no niin, sinä kait ymmärrät?"
"Kyllä minä ymmärrän", huudahti Joseph tykkänään toisella äänellä kuin
tähän asti. Kylmä hiki vetäytyi takaisin, tyhmä ilme katosi tyyten ja
huomasi selvästi, että hän nyt käsitti, mistä oli kysymys. "Ymmärrän",
huudahti hän toisen kerran, "ja lupaan, että pari nopeakulkuista
hevosta seisoo valmiina metsässä lähellä takaporttia".
"Hyvä on, Joseph. Voit olla varma siitä, että kardinaali kyllä sinua
palkitsee".
"Minun palkkioni on siinä tiedossa, että olen palvellut isänmaatani
vähäisen kykyni mukaan", virkkoi vanha palvelija, koskettaen huulillaan
tytön leninkiä.
"Seis! Joseph", huomautti Eleonora. "Tiedäthän, että vihaan kaikkea
imartelua. Sitäpaitsi", jatkoi hän veitikkamaisesti hymyillen, "olet
sinä liian vanha tarvitaksesi nöyrtyä minun edessäni, joka..."
Joseph keskeytti hänen puheensa, tarttumalla kiinni hänen käsistään ja
huudahtamalla:
"Te olette hallitsijattareni, ja jos minulla olisi vaikka tuhannen
henkeä, antaisin ne kaikki teidän tähtenne".
Ja ennenkun Eleonora ehti sitä estää, peitti vanha uskollinen palvelija
hänen kätensä suuteloilla.
Tästä yksinkertaisesta uskollisuuden todistuksesta liikutettuna lausui
Eleonora:
"Meidän täytyy nyt erota. Minä en voi lykätä tuonnemmaksi aijettani. Jo
ensi yönä sen täytyy tapahtua. Laita sinä myös kaikki valmiiksi pakoa
varten".
"Niin. Tunnin kuluttua tulee hevosten olla valmiina ja kolme
luotettavinta palvelijaa niiden mukana".
Eleonora ja Joseph erosivat. Viimemainittu poistui salakäytävän kautta,
joka johti linnan keskustaan, ja riensi heti täyttämään tehtäväänsä.
Jäätyään yksikseen, meni Eleonora heti rukouspallin luo ja polvistui
kauniin puhdashopeisen Kristuksenkuvan eteen. Tässä hän rukoili kauan
ja hartaasti, ja kun hän siitä nousi ylös, kuvastui hänen kasvoillaan
horjumaton päättäväisyys.
"Sinua, pyhä Jumalan äiti", sanoi hän, kiinnittäen katseensa
kristuskuvan vasemmalla puolella riippuvaan madonnankuvaan, "sinua,
pyhä Jumalan äiti rukoilen auttamaan minua vaikeassa tehtävässäni.
Suuret vaarat tulevat minua väijymään, mutta sinun vaikuttava
esirukouksesi, josta olen varma, tukee minua. Oi, sinä puhdas äiti,
kuule rukoukseni, ja vastapalvelukseksi minä rakennan sinulle ihanan
temppelin onnellisen pelastuksen muistoksi".
Näin sanoen hän otti pöydältä pienen kallisarvoisen tikarin, jota hän
tarkasti loistavin silmäyksin. Kauniisti koristetussa norsunluuvarressa
näkyi kaksi toisiinsa kiehtoutunutta L-kirjainta ja niiden yläpuolella
ruhtinaallinen kruunu. Tämän aseen oli hänelle antanut Ladislas
Leczinski, joka oli pyytänyt häntä käyttämään sitä, jos hänen omansa
eli jonkun läheisen sukulaisen henki olisi vaarassa.
"Sinä saat nyt tehdä minulle seuraa", mutisi Eleonora, "ehkä tulen
tarvitsemaan sinua".
Näin sanoen hän riensi ulos salakäytävää myöten ja seisoi pian
käytävässä, joka johti iso-äidin rukoiluhuoneeseen.
Hänen ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus, sillä nyt oli keskiyön
aika. Yö oli vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Kylmä tuuli
puhalteli ulkona silloin tällöin läpi metsän ja saattoi tuuliviirin
natisten kääntelemään saranoillaan. Yö oli erittäin sopiva Eleonoran
yritykselle.
* * * * *
Kaarle XII oli pitkän aikaa leskiruhtinattaren luona, jonka kanssa
hän keskusteli päivän tärkeistä tapahtumista. Muun muassa oli
leskiruhtinatar tullut kosketelleeksi kardinaalin vankeutta, jolloin
Kaarle kuningas oli sanonut:
"Ellei veljenne olisi niin halpamaisella tavalla rikkonut antamaansa
kunniasanaa, olisi hän saanut huomenna, jolloin minä poistun tästä
linnasta, luvan mennä omia teitään, mutta nyt täytyy hänen seurata
minua armeijan leiripaikkaan ja menettää petoksensa rangaistukseksi
vapautensa muutamaksi viikoksi".
Näitä sanoja lausuessaan hehkuivat Kaarle kuninkaan posket ja hän polki
kiivaasti jalkaansa lattiaan. Häntä ei mikään muu harmittanut niin
paljo kuin viekkaus ja petos.
Leskiruhtinatar huokasi syvään eikä uskaltanut kohdata kuninkaan
paheksuvaa silmäystä. Itsekseen hän tunnusti veljen menetelleen väärin
ja kun kuningas yht'äkkiä kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä, mitä
hän ajatteli asiasta, vastasi leskiruhtinatar avomielisesti:
"Teidän majesteetillanne on oikein. Veljeni ei ole menetellyt niinkuin
hänen olisi pitänyt, mutta minä olen vakuutettu siitä, että
oikeamielinen Kaarle XII ottaa huomioonsa ne lieventävät asianhaarat,
jotka ovat olleet perussyynä hänen menettelyynsä, eikä rankaise häntä
niin ankarasti".
Kaarle kuningas oli vähällä joutua pois suunniltaan näiden sanojen
johdosta. Ne olivat kaikesta päättäen sanotut tarkotuksella saada hänet
hämilleen ja vähällä oli ettei viekkaus onnistunut.
"Mitä hänen kohteluunsa tulee, niin tulee se olemaan niin hyvä, ettei
hänellä ole mitään moitteen sijaa ruotsalaisia vastaan niinkuin meillä
monasti on syytä muistuttaa puolalaisia vastaan".
Täten lopetti Kaarle XII puheen kardinaalista. Lausuttuaan vielä
muutaman sanan leskiruhtinattaren perheestä, jätti hän linnan
vakuuttaen, että linna jätettäisiin samassa kunnossa kuin se oli
otettukin.
Kuninkaan poistuttua risti vanhus kädet rinnalleen, istui hetkisen
ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkoi vihdoin puolikovalla äänellä:
"Minä olen suuresti erehtynyt Kaarle XII:nen suhteen. Puhe hänen
töykeydestään ja ankaruudestaan on liioteltua. Hänen käytöksensä ei
kylläkään vastaa hänen vertaistaan, mutta sen sijaan on hänellä mitä
muilta puuttuu, jaloa miesmäisyyttä ja voimaa, joka vetää puoleensa. Ja
kun hän kerta on mies, vaikkakin vain nuorukainen, niin hän varmaankin
pitää antamansa lupauksen eikä tee veljelleni mitään pahaa".
Rauhottuneena kävi leskiruhtinatar vuoteelle, ja hetkisen kuluttua
ilmasi raskas hengitys, että Adam Sobieskin jälkeensä jättämä puoliso
nukkui yhtä sikeästi kuin nuoruutensakin vuosina, jolloin eivät vielä
mitkään murheet hänen sieluaan painaneet.
Kuningas meni Martha Sobieskin luota suoraan kardinaalia tapaamaan.
Hänen sisäänastuessaan istui hänen pyhyytensä mukavassa asennossa
kauniisti koristellussa nojatuolissa innokkaasti tutkien suurta
asiapaperia, jonka hän oli löytänyt kirjahyllyltä. Se oli osa Puolan
historiaa. Kardinaali oli niin syventynyt lukemaan ystävänsä, Johan
Sobieskin, kuuluisaa historiaa, ettei hän ensinkään huomannut oven
avautumista.
"Niin", virkkoi hän vihdoin, luettuaan loppuun Wienin porteilla
suoritetun loistavan taistelun, "jos sinä olisit elänyt, ei Puolaa nyt
olisi anastettu eikä..."
Samassa hän nosti katseensa ja huomasi Kaarle kuninkaan seisovan
edessään, tarkastaen häntä tuikein silmäyksin.
Kardinaali Primas nousi ylös ja hehkuva puna värjäsi hänen kasvojaan.
Hän sammalsi joitakin katkonaisia lauseita, mutta ei voinut saada
esille ainoatakaan selvää sanaa, niin hämillään hän oli.
"Mitä te luitte?" kysyi Kaarle kuningas. "Se näytti olevan kovin
mieltäkiinnittävää".
"Tietysti", vastasi kardinaali, jonka kieli vähitellen alkoi liikkua.
"Minä luin Johan Sobieskin sotaretkestä turkkilaisia vastaan ja Wienin
vapauttamisesta".
"No, minä en ihmettele, että te ylpeilette hänestä", jatkoi Kaarle XII
jonkun verran ivallisesti. "Siitä kait johtuivat ne sanat, jotka äsken
lensivät huuliltanne. Teillä on jossain määrin oikein. Johan Sobieski
oli täydellinen sankari, sanalla sanoen mies, joka ensinnäkin piti
pyhänä antamansa lupauksen".
Kuninkaan ivallinen viittaus kardinaalin petollisuuteen kohotti jälleen
hehkuvan punan hänen kasvoilleen. Hän yritti puolustaa itseään, mutta
Kaarle kuningas esti hänet siitä seuraavin vakavin sanoin:
"Tiedän, mitä aijotte sanoa, mutta asian kaunistaminen ei ole miksikään
hyödyksi. Minun silmissäni on lupauksen rikkominen kuitenkin aina suuri
pahe".
"Teidän majesteettinne on liian ankara arvosteluissaan", uskalsi
kardinaali vihdoin huomauttaa.
"Niin, teidän käsityksenne mukaan, mutta ei minun. Katolilaisilla,
mutta erittäinkin jesuiitoilla, näkyy olevan hyvin avara omatunto".
Tähän katsoi kardinaali velvollisuudekseen huomauttaa:
"Minä en ole jesuiitta".
Epäilevä hymy suupielissä oli Kaarle kuninkaan ainoa vastaus.
"Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", lausui hän sitte. "Teidän
menettelynne kuitenkin viittaa siihen, että minulla on oikein. Mutta
nyt ei oikeastaan olekaan puhe tästä asiasta. Teidän vanginvartijananne
pyydän vain huomauttaa, että te huomenna jätätte vankilan."
Kardinaalin rinnasta kohousi toivomuksen huokaus. Mutta tämä toivo
häipyi pian, kun Kaarle XII jatkoi:
"Huomenna minä jätän Rajzacin linnan ja te seuraatte mukana
ruotsalaisten leiriin".
Kardinaali kävi tuhkanharmaaksi.
"Se kait ei ole teidän majesteettinne vakava aikomus", sammalsi hän.
"Tällaisissa asioissa en minä koskaan tapaa laskea leikkiä", vastasi
Kaarle kuningas.
Kardinaali Primas vaipui ähkyen nojatuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.
"Oi, se on kuitenkin totta, että minä olen hänen vankinsa".
"Ei, se ei voi olla teidän majesteettinne ... mutta mihin hän joutui?"
Hän joutui raivoisan tuskan valtaan.
Kaarle XII oli poistunut yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin.
10.
Kun Eleonora oli vakuuttautunut siitä, ettei kukaan sivullinen ollut
käytävässä, hiipi hän varovasti leskiruhtinattaren rukoiluhuoneeseen.
Hän avasi mukanaan olevalla avaimella oven ja astui sisään. Sisällä
vallitsi pimeys. Tytön tuntemus autti kuitenkin häntä pimeässäkin
suoriutumaan aikeestaan. Otettuaan pienestä vaatesäiliöstä erään Martha
rouvan leningin, poistui hän yhtä varovasti kuin oli tullutkin.
Sen jälkeen riensi hän pohjakerrokseen. Sinisen huoneen vieressä
vetäytyi hän vapisten seinää vasten, sillä pimeydessä ei hän voinut
tietää, oliko se ystävä eli vihamies, joka aikaansai heikkoa melua
käytävässä.
Kun ääni kuului ihan hänen vierestään eikä hän kuullut kannuksien
kilinää, aavisti hän, että henkilö, joka käytävällä hiipi, ei ollut
kukaan muu kuin Joseph. Hän kuunteli sentähden hyvin tarkkaan ja
huomasi suureksi ilokseen, että hiipivät askeleet taukosivat
ennenmainitun sopukan luona. Nyt oli Eleonora varma asiastaan.
"Joseph", kuiskasi hän sentähden, mutta hätkähti samassa oman äänensä
pelosta. Niin hiljainen kuin hänen kuiskeensa olikin, kuului se
kuitenkin selvästi, antaen vielä kaiunkin jylhässä ja äänekkäässä
käytävässä.
"Tässä olen", vastasi vanha palvelija samassa.
"Ovatko hevoset kunnossa?"
"Ovat".
"Hyvä, odota sitte muutama minuutti".
Nuori ruhtinatar avasi varovasti oven siniseen huoneeseen ja astui
sisään.
Kaarle XII:nen odottamaton luonakäynti antoi kardinaali Primakselle
paljo ajattelemisen aihetta, ja tämä piti hänet valveilla hyvän osan
yöstä. Levottomuus vei häneltä unenkin. Levottomassa sieluntuskassa
makasi hän jännityksellä kuunnellen yötuulen aikaansaamaa vinkuvaa
ääntä, kun se kiiti linnan sammaltuneitten seinien ohi. Pitkään aikaan
ei hän voinut päästä selville äänen synnystä.
Niin levoton kuin hän olikin, kävi väsymys kuitenkin oikeuksiinsa,
hänen silmiään alkoi hämärtää ja silmäluomet kävivät yhä raskaammiksi.
Hän oli vähällä nukahtaa, kun hän äkkiä hätkähti ja alkoi kuuntelemaan.
Tuska ja levottomuus terästivät hänen kuuloaan, ja sanomattomaksi
kauhukseen kuuli hän kuinka ovi hiljaa avattiin.
"Ahaa", ajatteli kardinaali samalla kun hän kauhusta vapisi, "minut
aijotaan salamurhata ja sitte valehdella, että itse olen epätoivon
vallassa riistänyt itseltäni hengen, mutta se ei tule onnistumaan".
Näin sanoen nousi hän varovasti sängystä ja piilottautui sängyn ja
seinän väliin, samalla kun hänen sormensa lujasti puristivat pienen
kallisarvoisen pistoolin tukkia. Henki kurkussa ja tuskanhiki
helmeillen jääkylmällä otsalla, odotti hän, mitä tuleman piti.
Eleonora lähestyi sänkyä, herättääkseen kardinaalin niin hiljaa kuin
mahdollista. Mutta hän sekä hämmästyi että kauhistui huomatessaan,
ettei hän etsiskelyistä huolimatta löytänyt kardinaalia.
"Jumalani", virkkoi hän puolikovaan, "mihin kardinaali on joutunut".
Kardinaali Primas tunsi heti Eleonoran äänen.
"Lapseni", sanoi hän sentähden rauhottuneena, "minä olen täällä".
Annettuaan selityksen kummallisesta menettelystään, lausui kardinaali:
"Mutta miksi sinä olet täällä?"
"Pelastaakseni teidät".
"Minut! Oletko järjeltäsi, tyttö!"
"En, Jumalan kiitos".
Näin sanoen ojensi hän kardinaalille iso-äidin puvun.
"Pukekaa tämä yllenne", sanoi hän. "Jos ruotsalaiset vahtimiehet
huomaavat teidät, luulevat he teidät iso-äidiksi. Joseph seuraa
sitäpaitsi mukana".
Aluksi ei kardinaali käsittänyt koko juonta, mutta kun Eleonora vielä
kerran selitti suunnitelmansa, virkkoi hän, tarttuen tyttöä käsistä
kiinni:
"Jalo tyttö! Sinä olet oikea puolalainen nainen. Jos haluat pyytää
minulta jotain sellaista, jota voin antaa sinulle, niin sinä sen myös
saat, mikäli se minusta riippuu".
"Niin, minulla on jotain pyydettävää", vastasi Eleonora ujosti ja
hiljaa, ikäänkuin peläten.
"Sano!"
"Kun vain uskaltaisin".
"Kyllä uskallat, tyttöseni, sano pois vain!"
"No niin, minä en rakasta ruhtinas Sergo Panitzkyä enkä koskaan rupea
hänen vaimokseen. Ennen kuolema", lopetti Eleonora koneellisesti
leikkien pientä tikaria, jonka hän oli pistänyt uumansa ympärillä
olevaan kultakukilla kirjaeltuun vyöhön.
Kardinaali hätkähti ja vastenmielinen tunne virtasi koko hänen
ruumiinsa läpi.
"Mutta tiedäthän, että te olette kihlatut jo kehdossa", sanoi hän
hieman ankarana.
"Sen kyllä tiedän", vastasi Eleonora, "mutta tiedän myös, ettei
sellainen kihlaus ole sitova koko elinijäksi".
Kardinaali Primas huokasi. Muutaman minuutin asiaa ajateltuaan sanoi
hän:
"Sitten sinä rakastat kait jotain toista?"
"Rakastan!"
"Ketä? Onko hän kyllin arvokas sinulle?"
"Kyllä, täydellisesti. Enemmän kuin ruhtinas Sergo".
"Kuka se voi olla!" lausui hänen pyhyytensä samalla kertaa levottomana
ja ihmeissään.
"Ladislas Leczinski".
Hetkeen aikaan ei kardinaali vastannut sanaakaan. Tuskallisesta
odotuksesta vapiseva tyttö voi ainoastaan kuulla, kuinka raskaasti
hänen povensa kohoili. Viimein hän sanoi:
"Mutta etkö tiedä, että päätöksesi saattaisi sisareni hautaan?"
Eleonora vaikeni. Kardinaali jatkoi:
"Kaikkina aikoina on vallinnut kireä suhde Leczinskin ja Sobieskin
sukujen välillä ja..."
"Sitä suurempi syy on poistaa tämä epäkohta tulevalla
sukulaisuus-ystävyydellä", keskeytti nuori ruhtinatar vilkkaasti.
"Niin, sinulla ehkä ei ole niinkään väärin", vastasi kardinaali. "Mutta
silloin voit myös olla varma, että Ladislas saa Sergo Panitzkystä
verivihollisen".
"Ladislas ei pelkää häntä", sanoi Eleonora ylpeästi.
"No, no, minä ajattelen asiaa".
"Ei, sitä ei ole ainoastaan ajateltava", lausui Eleonora kiivaasti.
"Siten ei pitkällekään päästä, vaan on teidän luvattava minulle, että
saatatte asian onnelliseen ratkaisuun".
Hän tarttui kardinaalin käteen vieden sen huulilleen.
"No, minä teen niinkuin tahdot ja parhaan kykyni mukaan", lausui
kardinaali, vahvasti painostaen viime sanoja.
Eleonora oli tyytyväinen. Kun hän oli vakuuttautunut siitä, että
valepuku sopi hyvin, sanoi hän:
"Matkikaa nyt iso-äidin käyntiä ja seuratkaa Josephia. Hänellä on
hevoset ja palvelijat valmiina takaportin luona. So, so!" komensi hän,
kun kardinaali aikoi puhua, "olkaa nyt hiljaa kuin Rajzacin muuri.
Pieninkin varomattomuus voi tuhota kaikki".
Näin sanoen otti hän kardinaalia kädestä ja lähti hiljalleen ovea
kohti. Hän avasi varovasti oven ja työnsi hänen korkea-arvoisuutensa
käytävään, samalla kun hän heikosti yskäsemällä antoi käytävän
sopukassa vahtivalle Josephille sovitun merkin. Uskollinen palvelija
oli heti kardinaalin vieressä.
"Mutta sinä itse, lapseni", sanoi kardinaali, kun ei Eleonora näyttänyt
seuraavan mukana, "miksi et sinä tule?"
"En tule", vastasi tyttö, "haluan nähdä kuinka kuninkaallinen
vanginvartija hämmästyy, kun hän huomaa heikon naisen voineen pettää
sen, jonka edessä kaksi kuningasta ja yksi tsaari vapisevat".
Tämän sanottuaan lukitsi hän sinisen huoneen oven. Muutaman
silmänräpäyksen hän kuunteli, mutta kun ei kuulunut vähintäkään melua,
joka olisi osottanut hänen viekkautensa tulleen huomatuksi, heittäytyi
hän täysin pukeutuneena vuoteelleen ja uinahti pian.
Kardinaali ja Joseph hiipivät erään pienen takaoven kautta
linnanpihalle ja he olivat vain muutaman kyynärän päässä takaportista.
Kaikki oli rauhallista heidän ympärillään. Tieto siitä, ettei
kardinaali nyt voisi paeta, kun hän itse kantoi vankilan avainta, oli
tehnyt Kaarle kuninkaan niin varmaksi asiastaan, ettei hän katsonut
tarpeelliseksi asettaa vahteja sen paremmin käytävään kuin linnan
porteillekaan. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuuliviirin natina, kun
se heilui ruostuneessa rautatangossa.
"Pyhä neitsyt, me olemme pian saavuttaneet päämaalin!" mutisi
kardinaali itsekseen. "Kunhan nyt onnistuisi paremmin kuin edellisellä
kertaa".
"Olkaa levollinen", vastasi Joseph. "Jos sattuisimme jonkun kohtaamaan,
niin on minulla vastaus valmiina. Eikö linnan omistajattarella ole
oikeus mennä, mihin hän tahtoo ja koska hän haluaa!"
Kardinaali ei voinut kuin hymyillä vanhan palvelijan vastaukselle, jota
hän piti aivan oikeana. Enempää aikaa hukkaamatta hiipi hän sentähden
takaportin luo, jonka väliaikaista tarvetta varten valmistettu ovi pian
antoi perään.
Kylmä tuulenpuuska löi kardinaalia vasten kasvoja ja sai hänet ohuessa
puvussaan vilusta värisemään. Mistään hinnasta ei hän kuitenkaan
tahtonut kääntyä takaisin pehmeään sänkyynsä, sillä siellä hänellä ei
ollut vapautta, jonka hän omasi täällä ja joka oli hänelle kultaakin
kalliimpi.
Muutamia askeleita vielä ja pakolaiset seisoivat portin ulkopuolella.
Nyt pääsi syvä huokaus kardinaalin rinnasta ja hän ajatteli itsekseen: