ennenkun minä olen poissa, niin taivaan kirous lankee hirvittävimmässä
muodossa teidän ylitsenne".
Kuumaverinen puolalainen tömisti jalkaa niin voimakkaasti, että tomu
pilvenä nousi hänen ympärilleen.
"Ankara, armollinen herra", lausui esimies pelosta vapisten, sillä hän
tunsi liian hyvin kardinaalin taipumattomuuden, kun oli rankaiseminen
kysymyksessä, "kaikki on heti järjestyksessä ja -- --"
"Mutta sinähän sanoit äsken, että kaikki on järjestyksessä", keskeytti
ankara kardinaali, kiinnittäen esimieheen läpitunkevan katseen.
"Kyllä ... kyllä ... armollinen herra", tapaili tämä, "mutta ...
mutta..."
Hän ei saanut puhua ajatustaan loppuun, sillä kardinaali tarttui
kursailematta kiinni hänen kurkkuunsa rajusti nutistaen
esimies-poloista samalla kun hän huudahti:
"Viheliäinen petturi! Oletko sinä ehkä vihollisen kanssa yksissä
vehkeissä! Vastaa heti, muuten kiirastulen kaikkien tuskien nimessä
olet päätäsi lyhempi".
Näin sanoen hän päästi otteensa. Vapisten joka jäsenestään vaipui vanha
palvelija polvilleen ja toisti varmaankin parikymmentä kertaa, että hän
oli syytön. Palvelija vakuutti itkien ja vannoen uskollisuuttaan.
"No, no", virkkoi kardinaali kääntyen poispäin, sillä palvelijan
kyyneleet koskivat häntä sitäkin enemmän kun hän itse tiesi, että mies
raukka, joka nyt makasi hänen jalkainsa juuressa, oli uskollinen ja
kokenut palvelija, joka oli ollut hänen isänsäkin palveluksessa,
käyttäytyen silloin mitä kiitettävimmällä tavalla. Kardinaalin
arvokkuus kielsi kuitenkin näyttämästä liian suurta lempeyttä,
jonkatähden hän sanoi:
"Nouse ylös. Saamme nähdä, miten nopeimmin voimme päästä pois täältä".
Toiset palvelijat hengittivät taas kevyemmin, sillä he kaikki pitivät
esimiehestään.
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, kardinaali istui jo satulassa.
"Eteenpäin!" komensi hän.
Takaportti avattiin, mutta samassa saatiin kokea, miten kaikki menee
takaperoisesti, kun liiaksi kiirehditään. Kiireessä ja kardinaalin
vihanpurkauksen aikaansaamassa hämmingissä oli aivan unohdettu se
suuriarvoinen seikka, että takaportti oli hevosille liian matala.
Nyt oli kardinaalin vuoro hämmästyä. Kiukun puna levisi hänen
kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen pitkiä lauseita, jotka eivät
olleet sopusoinnussa hänen asemansa kanssa kirkon korkeimpana miehenä
eikä sen pyhyyden kanssa, jonka tietysti olisi pitänyt sädekehänä
loistaa hänen ympärillään.
Hämillään katselivat palvelijat toisiaan ja esimiestään. Tämä alkoi
jälleen vapista joka jäsenestään, sillä hän odotti isännän uudistunutta
vihanpurkausta. Mutta tällä kertaa ei siitä, kumma kyllä, tullut
mitään. Häpeissään kuin juuri vedestä ylösvedetty kiukkuinen koira
astui hän alas hevosen selästä ja virkkoi tavallista lempeämmällä
äänellä: "Sulkekaa portti niin kauaksi!" Eräs palvelijoista totteli
käskyä sillä onnettomalla seurauksella, että se meni lukkoon. Kauhusta
kalvennut palvelija varoi kuitenkin puhumasta asiasta mitään. Hän
rauhottui kuitenkin ajatellessaan, että löytyi porttiin sopiva avain.
Samaan aikaan tapahtuivat puolalaisten onnettomuudet tammiportin luona.
Raivoissaan juoksi kardinaali niin nopeaan kuin hänen ikänsä sen salli
ympäri linnanpihaa löytääkseen hevosille toisen ulospääsytien. Turhan
etsiskelyn jälkeen kääntyi hän vihdoin mainitun takaportin luo, jota
eivät palvelijat olleet uskaltaneet jättää, niin mielellään kuin he sen
olisivatkin halunneet tehdä.
"Meidän täytyy paeta ilman hevosia", huusi kardinaali kuparinvärisenä
naamaltaan, "avatkaa heti portti!"
Nyt vetäytyi palvelija, joka portin oli sulkenut, varovaisesti
toveriensa taakse. Esimies, joka ei mitään pahaa aavistanut, riensi sen
sijaan täyttämään kardinaalin ankaraa käskyä.
Mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei portti auennut.
Kärsimättömänä syöksyi kardinaali itse esiin, mutta hänenkin
ponnistelujensa tulos oli sama. Portti oli ja pysyi kiinni.
Hänen kunnia-arvoisuutensa kardinaali kävi muutamiksi sekunneiksi
kuolonkalpeaksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi kiukusta. Sen
jälkeen levisi hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hirveästi ärjyen, joka
pikemmin tuntui villieläimen kuin ihmisen ääneltä, syöksyi hän
palvelijain esimiehen kimppuun.
"Nyt minä ymmärrän juonesi, lurjus!" huusi hän. "Käsitän
krokotiilinkyyneleesi..."
Hän ei lausunut lausetta loppuun. Käyrä sapeli vinkui niin
onnettomuutta ennustavana ilmassa, ja kun onneton esimies ojensi
kätensä suojellakseen itseään, tulivat hänen molemmat kätensä
poikkihakatuiksi. Surkeasti ähkien vaipui hän maahan ja meni
tajuttomaksi.
Tämä tapahtui takaportin luona samaan aikaan kun Kaarle XII ja ruhtinas
Sergo ottelivat. Heti tämän jälkeen oli kardinaali ruotsalaisten
vallassa.
Hänet vietiin sisälle linnaan, ja kun hän kohtasi kuningas Kaarlen,
levisi jälleen hehkuva puna hänen kasvoilleen.
"Äh", virkkoi kuningas, tarkastaen mielenkiinnolla vankiaan. "En voinut
aavistaakaan, että näin pian olisimme kohdanneet toisemme. Tämä on
kohtalon oikku!"
Nämä sanat lausui kuningas hieman ivallisella äänellä. Kun ei
kardinaali mitään vastannut, jatkoi kuningas:
"Entä kuningas August, oletteko hänet hiljakkoin tavannut?"
"En, teidän majesteettinne", vastasi kardinaali Primas matalalla
äänellä.
"Te ette ehkä tiedä, missä hän on".
"En!"
"Merkillistä", virkkoi Kaarle kuningas ihmetellen. "Niinmuodoin on
minulla paremmat tiedot hänestä".
"Vai niin!" lausui kardinaali pitkäveteisesti. Hän ei kuitenkaan tullut
lausuneeksi, missä kuningas August löytyi. Kuningas Kaarle sen sijaan
vastasi:
"Kahdeksan päivää sitte oli hän Krakaussa ja on kait vieläkin siellä".
Kardinaali vaikeni. Viimein hän kuitenkin virkkoi:
"Millaiseksi aikoo teidän majesteettinne määrätä minun kohtaloni?"
Nyt oli kuninkaan vuoro vaijeta. Hän tuumi pitkän ajan. Vihdoin hän
sanoi:
"Kohtalonne riippuu teistä itsestänne!"
"Minusta itsestäni!"
"Niin".
"Minä en ymmärrä teidän majesteettianne".
Kaarle XII teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.
"Te kyllä ymmärrätte minua, vaikka ette ole ymmärtävinänne".
"Ei, minä vakuutan teidän majesteettinne että..."
"Vai niin", keskeytti kuningas vielä suuremmalla kärsimättömyydellä.
"Te tiedätte, että minä haluan teidän välitystänne keskusteluissa
kuningas Augustin kanssa. Tähän asti olette kieltäytynyt. Nyt sanon
teille, ettette te pääse täältä ennenkun olette täyttänyt tahtoni".
Kardinaali vei molemmat kätensä silmilleen. Huomasi selvästi, että
kuninkaan sanat tuottivat hänelle tuskaa. Viimein hän sanoi:
"Arvaan että on kysymyksessä Puolan kruunusta luopuminen, jota teidän
majesteettinne vaatii".
"Olette arvannut oikein".
"Kuningas August ei koskaan suostu siihen", vastasi kardinaali.
"Hänen täytyy", oli Kaarle kuninkaan selvä ja varma vastaus.
"Ei ennen kuin hän tulee siihen pakotetuksi".
"Minä pakotan hänet".
Tämä kardinaali Primakselle niin epämieluinen keskustelu keskeytyi sen
kautta että Kaarle kuningas käski ohimenevän Anders Kaskin ottaa
hoiviinsa tämän kallisarvoisen vangin. Nyt jätti kardinaali Primas
pääportaat, missä keskustelu Kaarle kuninkaan kanssa oli tapahtunut.
Kun hän oli niin pitkällä, ettei kuningas voinut kuulla hänen sanojaan,
mutisi hän itsekseen:
"Oleppa varuillasi. _Nyt_ sinä kyllä olet voittaja, mutta osat voivat
vaihtua ennenkun aavistatkaan. Se on kuitenkin varma, ettei Stanislaus
Leczinski koskaan tule pitemmälti kantamaan Puolan kruunua, vaikka
voisitkin sen hänen päähänsä asettaa".
8.
Rajzacin linnan vallotusta seurannut päivä läheni loppuaan. Se oli
aluksi ollut kaikkea muuta vaan ei kaunis.
Illan tullen puhdisti raitis koillistuuli taivaankannen pilvistä, ja
auringon lämpimät säteet kohtasivat niitä miljoonia sadepisaroita,
jotka kimaltelivat puiden lehdissä. Ilta muodostui samassa määrin
kauniiksi kuin aamu oli ollut ruma.
Päivällä sateen rajuimmin riehuessa oli linnassa tapahtunut tärkeä
juttu. Kardinaali oli nimittäin koettanut päästä vapauteen. Koska hänen
vankeutensa ei ollut kaikkein ankarinta laadultaan, oli hän saanut
oikeuden kunniasanaansa vastaan vapaasti liikkua linnassa. Mutta
pakotettua kunniasanaa ei hän katsonut olevansa velvollinen
noudattamaan, jonkatähden hän, kun Anders Kaski hetkiseksi heitti
katseensa pois hänen pyhyydestään, hiipi takaportille, jonka
ruotsalaiset vanginvartijat olivat rikkoneet. Onneksi huomasi kuningas
itse pakolaisen ja tarttui tätä kursailematta niskasta kiinni.
"Sillä tapaako te pidätte antamanne kunniasanan", jyrisi Kaarle XII.
Joutuessaan itse teossa kiinni, kävi kardinaali Primas aluksi
hämilleen. Mutta hän sai pian takaisin mielenmalttinsa ja vastasi
röyhkeästi katsoen kuningasta silmiin:
"Lupausta, jonka on pakotettu antamaan, ei ole velvollinen pitämään".
"Niin, minä tiedän, että tämä on sopusoinnussa jesuiittojen oppien
kanssa", vastasi Kaarle XII samalla kun hänen rehelliset kasvonsa
ilmaisivat syvintä halveksumista, "mutta ajattelin kuitenkin, että
Puolan uskonnon ylin valvoja pitäisi parempaa huolta arvostaan eikä
rikkoisi antamaansa kunniasanaa".
"Minä toistan äskeiset sanani", vastasi Primas vähemmin röyhkeällä
äänellä. "Maan vihollisia vastaan eivät mitkään arvelemiset voi tulla
kysymykseen".
"Hyvä, otetaanpa sitte sanoistanne vaari", vastasi kuningas kylmästi ja
näköjään täysin rauhallisena, vaikka kiukku kiehui hänen sisässään,
sillä hän ei tiennyt mitään halveksuttavampaa kuin kavaluus ja petos.
"Tästä hetkestä teitä todellakin kohdellaan kuten vankia. Mutta mitään
muuta ei teiltä pidä puuttua kuin vapaus".
Anders Kaski, joka samassa hikisenä ja ähisten lähestyi, sai ankarat
nuhteet sekä määräyksen viedä hämmästyneen ja itsekseen kiroilevan
kardinaalin erääseen pohjakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kuningas
itse seurasi jonkun matkan päässä ja otti haltuunsa huoneen avaimen,
selittäen itse ryhtyvänsä kardinaalin vanginvartijaksi, kun ei hän enää
voinut luottaa väkeensä.
Nämä epäsuorat nuhteet koskivat kipeästi Anders Kaskiin. Kuningas
keskeytti kuitenkin hänen anteeksipyyntönsä ankaralla määräyksellä että
Kaskin oli heti järjestettävä niin että joukot olisivat kahden päivän
kuluttua valmiit paluumarssiin. Niin kauaksi halusi Kaarle XII vielä
jäädä Rajzaciin, jolla välin hänen taisteluista ja matkoista uupunut
armeijansa saisi levätä ja koota voimia vastaisten verileikkien
varalle.
Kun vänrikki oli poistunut, kuunteli kuningas hetkisen kardinaalin
vankihuoneen oven takana. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä.
"Oli hyvä, että hän koetti paeta niin että sain paremman aiheen panna
hänet lukkojen taakse", mutisi kuningas itsekseen. "Nyt on minulla
Puolan vaikutusvaltaisin mies häkissä. Toivoakseni tämä jossain määrin
vaikuttaa kenraali Trampeen, johon kuningas August sokeasti luottaa.
Edullisinta olisi, että suunnitelmani voisivat mennä täytäntöön
ennenkun tsaari Pietari ehtii koota aivan ylivoimaisen armeijan.
Mutta", lopetti hän itseään lohduttaen, "minä taistelen oikean asian
puolesta, tahdon rangaista kavaluuden, ja silloin kyllä korkeampi valta
on minun puolellani".
Näin sanoen meni hän hiljalleen pitkän käytävän läpi, jonka
keskikohdalla sijaitsi kardinaalin vankeushuone, ja meni linnanpihalle,
jossa hän hetkisen tarkkaan tutki linnan paikkoja.
Hän oli tuskin ehtinyt jättää käytävää, kun solakka naisolento riensi
ulos vankilan oven luona löytyvästä syvästä sopukasta. Se oli Eleonora.
Sanotun oven ulkopuolella pysähtyi hän muutamiksi minuuteiksi ja
kuunteli tarkkaavasti, jonka jälkeen hän riensi ylös leveitä rappuja ja
ohjasi askeleensa suoraan leskiruhtinattaren rukoushuoneeseen, missä
toivoi tapaavansa iso-äitinsä.
Hän ei pettynytkään tässä oletuksessaan.
Avonaisen akkunan ääressä, josta leppoisa tuuli virtasi sisään, seisoi
leskiruhtinatar Martha Sobieski ja katsoi miettivästi yli sammaltuneen
vallin. Hänen katseensa harhaili kauan ympäri kaikille tahoille, kunnes
se lopulta kiintyi kahteen ratsumieheen, jotka huvittelivat itseään
eräänlaisella pelillä. He olivat kovaäänisiä ja nauroivat usein
sydämellisesti toistensa pienille onnettomuuksille.
Syvä huokaus kohousi Martha-rouvan rinnasta, nähdessään isänmaansa
vihollisten niin suruttomasti pitävän hauskaa sen linnan valleilla,
jota hän niin monet kerrat oli rukoillut Jumalan ja pyhän neitsyeen
suojelemaan valloittajan käsistä. Hänen vielä niin kauniilla ja
jaloilla kasvoillaan oli niin surullinen ilme, että varpaillaan sisään
astuva Eleonora hämmästyneenä pysähtyi ovelle. Hän ei uskaltanut mennä
pitemmälle peläten häiritsevänsä vanhaa iso-äitiä hänen surussaan.
Kun leskiruhtinatar vihdoin oli tarpeeksi tarkastanut ympäristöä, meni
hän laahustavin askelin rukouspallin luo ja laskeutui polvilleen. Hän
ei kuitenkaan ollut ehtinyt kauan rukoilla, kun hän äkkiä hätkähti ja
katsoi taakseen ankarin silmäyksin. Pojantyttären paksun silkkileningin
kahina oli keskeyttänyt hänet hartauden toimituksessaan.
"Hyvä, rakas iso-äiti", virkkoi nuori tyttö syöksyen esiin, ... antakaa
anteeksi käytökseni, joka..."
"Minä en ole tahtonut oikein tuntea sinua enää", keskeytti iso-äiti
ankarana, sillä hänen kävi vielä sapelleen Eleonoran käytös ruhtinas
Sergoa vastaan. Martha rouvalla oli sama vika kuin useammilla
vanhemmilla ihmisillä on, että hän nimittäin hyvin mielellään käytti
hyväkseen jokaista tilaisuutta saadakseen marista. Toisinaan tunsi hän
ikäänkuin vastustamatonta tarvetta saada purkaa ulos harminsa. Jos
hänen tunteenpurkaustensa esine oli kyllin viisas mukautumaan
kohtaloonsa, niin tuli hän jälleen hyvälle päälle ja kaikki oli pian
unohdettu.
Tämä marisemiskuume vaivasi häntä nyt kun Eleonora astui sisään, ja
pian hän täydellä vauhdilla ylisti ruhtinas Sergo Panitzkyn
rakastettavaa luonnetta, hänen syntyperäänsä ja rikkauttaan, joiden
kautta Eleonora ilman epäilyä saavuttaisi mitä kadehdittavimman aseman
Puolan naisten joukossa. Samalla sai Eleonora ankarat nuhteet sen
johdosta että hän osotti niin suurta välinpitämättömyyttä sitä miestä
kohtaan, jonka hänen vanhempansa iso-äidin erikoisten suositusten
perusteella olivat hänelle määränneet. Sanat tulvivat virtanaan Martha
rouvan huulilta.
Kun Eleonora pitemmän aikaa oli kuunnellut tätä sanatulvaa, joka
pikemmin lisääntyi kuin väheni, sanoi hän, kun leskiruhtinatar tuli
maininneeksi veljensä nimen:
"Kardinaali parka, hän istuu lukkojen ja telkien takana".
Jos salama olisi äkkiä lyönyt leskiruhtinattaren jalkojen eteen, ei hän
olisi niin kovin kauhistunut kuin kuullessaan nämä sanat
pojantyttärensä huulilta. Hänen innokkaasta puhelemisesta melkein
tulipunaiset kasvonsa kävivät äkkiä niin liidunvalkeiksi, että nuori
tyttö kauhistuneena juoksi esiin huudahtaen:
"Hyvä Jumala, onko iso-äiti sairas?"
Vanhus oli vaipunut lepotuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. Syvät
huokaukset nousivat hänen rinnastaan; hän oli vähällä tukehtua ja veti
tuon tuostakin syvään henkeään. Vihdoin hän vaivoin sai kysytyksi:
"Kuulin varmaankin väärin, että muka kardinaali on lukkojen ja telkien
takana?"
Vanhus nimittäin ei tiennyt muuta kuin että veli oli päässyt pois
linnasta ennenkun se vallotettiin.
"Ei, iso-äiti kyllä kuuli oikein", vastasi Eleonora matalalla äänellä.
Muutaman minuutin kuluttua lausui leskiruhtinatar:
"Kuinka olet sen saanut tietää?"
"Näin itse, kun hänet teljettiin siniseen huoneeseen. Ruotsin kuningas
itse on hänen vanginvartijansa".
"Mahdotonta", lausui vanhus. "Tuon sinä olet uneksinut".
"Ei, iso-äiti, minä en ole sitä uneksinut".
"Pyhän Jumalan äiti", huudahti Martha rouva aivan suunniltaan
levottomuudesta ja murheesta, "veljeni vihollisten käsissä! Silloin
varmaankin Puolan loppu lähenee, koska hän nykyisin on ainoa, jolla on
voimaa ja kykyä pitää kansamme koossa. Oi, Jumala, eivätkö
koettelemukset vielä ole lopussa. Onko se sinun tahtosi, että Puolan on
taistelussa sorruttava?"
Kun hän oli hetkisen istunut pää rintaa vasten vaipuneena, virkkoi hän
toivehikkaalla äänellä:
"Jos sentään ruhtinas Sergo olisi täällä sinun tilallasi. Hän on
kuitenkin mies".
Oli vaarallista kertoa leskiruhtinattarelle ruhtinas Sergon
onnettomasta kohtalosta. Eleonora ei kuitenkaan enää voinut vaijeta,
vaan kertoi ruhtinaan kamppailusta Kaarle kuninkaan kanssa
porttikäytävässä.
"Kuka sellaista sinulle on kertonut", virkkoi Martha rouva, jota tämä
uusi onnettomuus koski vielä kipeämmin.
"Joseph".
Seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jota ainoastaan kellon
naksutus häiritsi. Eleonora oli hiljaa hiipinyt akkunan luo, minkä
ääressä iso-äiti muutama minuutti takaperin oli seisonut. Kauan ei hän
siinä kuitenkaan ollut tarkastanut auringonlaskua, kun uusi ajatus
äkkiä lensi hänen aivoihinsa. Kiireesti riensi hän leskiruhtinattaren
luo, joka edelleen istui lepotuolissa kädet ristissä rinnan päällä.
"Iso-äiti", virkkoi Eleonora laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen,
samalla kun hän nosti kirkkaat, loistavat silmänsä tätä kohden, "älä
nyt ole pahoillasi! Minä olen keksinyt keinon, miten vanki
vapautetaan".
Nuoren tytön täytyi kerrata nämä sanat, ennenkun leskiruhtinatar
käsitti, mistä oli kysymys.
"Miten, miten", huudahti hän viimein innokkaasti. "Mikä keino se on?"
"Löytyyhän siniseen huoneeseen kaksi avainta?"
"Kyllä, mutta ... mutta..."
"Iso-äiti ei vielä ymmärrä, mitä minä tarkotan".
"Ei, minä en tosiaan ymmärrä, lapseni", vastasi rouva huomattavasti
lempeämmällä äänellä.
"Anna minun toimia", pyysi Eleonora, "ja kaikki käy hyvin. Anna minun
myös itse määrätä toimintatapani ja iso-äiti voi olla vakuutettu siitä,
että minä vedän huulesta vanginvartijaa, niin kuninkaallinen henkilö
kuin hän onkin".
Heikko hymy somisti Martha rouvan huulia. Hän tahtoi myös mielellään
uskoa pojantyttären sanoja, jonka tähden tyytyväisyys kuvastui hänen
kasvoillaan.
"Miksi kysyit, jos siniseen huoneeseen löytyy kaksi avainta", virkkoi
hän hetkisen mietittyään.
"Sentähden, että minä tarvitsen toista avainta".
"No, kuka sitte tarvitsee toista?"
"Se on jo vanginvartijan hallussa".
"Onko Joseph ollut niin varomaton, että hän on antanut avaimen olla
lukossa", virkkoi Martha rouva pudistaen päätään, "siinä
tapauksessa..."
"Joseph on viaton", keskeytti Eleonora. "Tuskin olivat ruotsalaiset
onnistuneet valtaamaan linnan, kun kuningas vaati häneltä kaikki
avaimet, uhaten panna hänet muuten sellaiseen paikkaan, jossa ei
aurinko eikä kuu loista. Hän kyllä pani vastaan, selittäen, että
avaimet olivat linnan hallitsijattaren, mutta mikään ei auttanut,
kuningas käski väkensä ottamaan avaimet väkivallalla. Silloin Joseph
mieluummin jätti avaimet kuin antoi itseään pahoinpidellä, niin että
hän on viaton".
Leskiruhtinatar veti helpotuksen huokauksen, kun hän sai tietää että
hänen kunnioittamansa vanha uskollinen palvelija oli viaton. Kun hänen
silmäyksensä muutaman minuutin ajan oli harhaillut ympäri huonetta,
kiintyi se vihdoin pieneen, hienosti valmistettuun kultalaatikkoon.
"Tuossa on avain", sanoi hän osottaen laatikkoa. "Kunhan vain voisin
aavistaa, mitä sinä sillä teet. Se käy yli ymmärrykseni".
Sen sijaan, että olisi vastannut, otti Eleonora mahdollisimman
salaperäisen muodon päälleen. Sitte hän iloisesti nyökkäsi vanhalle
iso-äidille ja jätti huoneen.
Eleonoran poistuttua pani leskiruhtinatar Martha Sobieski kädet ristiin
rinnalleen ja lausui kuiskaten, rukousnauhan nopeasti juostessa käsien
välitse:
"Sinä, joka kaikki johdat parhain päin, salli meidän myös vapautua
näistä anastajista, jotka upottavat kauniin Puolan verivirtoihin ja
ajavat sen pojat kuin villipedot metsiin. Vapauta myös veliraukkani,
sillä hän on ainoa, joka näissä huolestuttavissa olosuhteissa voi
kansassa ylläpitää rohkeutta, sittekun kuningas August on jättänyt
meidät pulaan ja sen sijaan huvittelee perintömaassaan Saksenissa.
Kuule rukoukseni, pyhä neitsyt. Amen".
Vanhus oli tuskin ehtinyt lausumaan viimeiset sanat, kun oven
ulkopuolelta kuului melua. Ensin kuului kiireisiä askeleita, sen
jälkeen sanakiistaa, joka kävi yhä kiivaammaksi. Sanakiista päättyi
korvapuustiin, jota seurasi valitushuuto. Samassa nykäistiin ovi auki
ja Anders Kaskin karkeatekoinen vartalo ilmestyi oven aukkoon. Kun hän
ei heti huomannut lepotuoliin lyykistynyttä vanhusta, alkoi hän
uteliaana katsella ympärilleen. Rukoushuoneessa vallitseva komeus
saattoi hänet aivan ymmälle, ja kun hän muutaman sekunnin oli siinä
töllistellyt, pääsi hänen hämmästyksestä väräjäviltä huuliltaan:
"Peijakkaan hienoa. Tuskinpa kuninkaamme koti on hienompi".
Lepotuolista kuului heikko huudahdus, joka saattoi Anders Kaskin
kääntämään katseensa sinnepäin. Kun hän hetkisen oli tarkastanut
kauhusta kalmankalpeata leskiruhtinatarta, joka tajuissaan pysyäkseen
taukoamatta haisteli pientä pulloa, ajatteli hän itsekseen:
"Tuo vanha marakatti se varmaankin on".
Ääneen hän lausui:
"Onko se ruhtinatar So ... Sob ... Sobi ... ei, enpä totta totisesti
muistakaan tuota mutkikasta nimeä. No, samapa se, onko se hän, joka
omistaa tämän linnan?"
Leskiruhtinatar, jonka pelko oli hieman hälvennyt nähdessään
ruotsalaisen jäävän seisomaan oven viereen, vastasi kysymykseen tuskin
huomattavalla nyökäyksellä. Tällaista vastaustapaa ei suora ja
teeskentelemätön Kaski ymmärtänyt.
"Hän on varmaankin kuuro", ajatteli Kaski. "No, saammepa nähdä".
Sen jälkeen huusi hän koko mahtavan äänensä voimalla:
"Onko se..."
Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä vanhuksen huulilta päässyt kirkaisu
keskeytti hänet. Martha Sobieskin korvat menivät lukkoon, kun Kaskin
mahtava basso-ääni niihin koski.
"Pyhä neitsyt, hän tahtoo tappaa minut", kirkui Martha rouva
kauhuissaan ja syöksyi ylös tuolilta, "Katsokaa, tässä", jatkoi hän
kahmaten käsiinsä muutamia pöydällä löytyviä kallisarvoisia koristeita,
jotka heitti vänrikin jalkoihin, "ottakaa nämä, mutta säästäkää
henkeni!"
Anders Kaski tuijotti nyt Martha rouvaan vielä enemmän kummissaan kuin
astuessaan sisään rukoiluhuoneeseen. Hänen kasvonilmeistään päättäen ei
hän oikein näkynyt ymmärtävän vanhuksen tarkotusta. Mutta silloin
sattui hänen katseensa lattialla makaaviin koristeihin ja nyt hän
käsitti niiden loukkaavan tarkotuksen. Hänen sekä iloinen että
ihmettelevä naamansa synkistyi, jalka kohousi ja sen painostuksesta
lensivät koristeet ympäri lattiaa.
"Minä en ole mikään ryöväri vaan kunniallinen sotilas", lausui Kaski
vihaisena ja suuntasi leskiruhtinattareen niin terävän silmäyksen, että
tämä kauhistuneena ryömi nurkassa löytyvän rippituolin taakse. "Kaarle
kuningas on lähettänyt minut sanomaan, että hän tahtoo puhua kanssanne.
Kuulen hänen askeleensa tuolia ulkona".
Näin sanoen katosi Anders Kaski. Käytävässä hän kohtasi Kaarle
kuninkaan ja kertoi tälle, millaisen häväistyksen alaiseksi hän oli
joutunut.
Kuningas, joka sattui olemaan erittäin hyvällä tuulella, kun hän juuri
oli saanut tietää että kenraalimajuri Stuart oli lähellä olevassa
kylässä lyönyt Paykullin jälkijoukot ja ottanut paljo vankeja, vastasi:
"Sinun täytyy antaa anteeksi tälle hienolle naiselle, rakas Kaski,
sillä hän ei ole koskaan nähnyt niin roimia miehiä kuin sinä ja muut
henkivartijani ovat. Oli kuitenkin hyvä, ettet ottanut vastaan
koristeita".
Sitte jatkoi Kaarle XII matkaansa rukoiluhuonetta kohti. Anders Kaski
ei kuitenkaan voinut niin helposti sulattaa häntä vastaan tehtyä
loukkausta, sillä pitkän aikaa jälkeenpäin hän suuttui kuullessaan
mainittavan Rajzacin linnan nimen.