hajaannusta perheen keskuudessa, mutta menköön silti miten tahansa.
Eleonora on tehnyt minulle ja Puolalle korvaamattoman palveluksen jota
ei voi kyllin palkita. Minä teen kaiken voitavani, että hän pääsisi
naimisiin sydämensä valitun kanssa".
Kun pakolaiset olivat odottaneet vahtimiehistön saapumista ja
katoamista, riensivät he pimeän suojassa nopein askelin metsään, ilman
että ratsastaja, joka oli vahdissa vallilla lähellä takaporttia,
huomasi heitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän Josephin
toimesta pikkasta ennen oli otettu hengiltä. Muutamien minuuttien
kuluttua saapuivat he hevosten luo, jolloin kardinaalin huulilta pääsi
vilpitön riemuhuudahdus. Hän nousi nopeasti Josephin avulla satulaan ja
ratsasti pois, sittekun hän ensin turhaan oli koettanut saada vanhaa
palvelijaa seuraamaan itseään.
"Ei!" oli Joseph päättävästi vastannut, käännyn takaisin, "sillä olen
halukas näkemään XII:nen naamataulua, kun hän huomaa nuoren
hallitsijattareni voittaneen viekkaudessa".
Joseph saapui takasin linnaan ilman että kukaan olisi häntä nähnyt.
* * * * *
Ruotsalaisten paluumarssin edellinen päivä oli valjennut. Jo aikaseen
aamulla oli Kaarle XII tehnyt jäähyväiskäyntinsä leskiruhtinattaren
luona, joka silloin oli valittanut, ettei hän sitte eilisillan ollut
nähnyt pojantytärtään, joka muuten tapasi kaikkein ensinnä tulla häntä
tapaamaan.
Tämän johdosta käski kuningas, tultuaan alas linnanpihalle,
toimeenpanna innokkaan etsiskelyn kadonneen löytämiseksi, mutta
kuitenkin tuloksetta. Vanha Joseph, joka johti etsiskelyjä, nauroi
partaansa, mutta silti ei hänen jäykillä kasvoillaan voinut huomata
jälkeäkään siitä salaisesta ilosta, josta hän itsekseen nautti.
Päivällisen aikaan pantiin ruotsalaiset joukot järjestykseen
linnanpihalla. Niiden keskessä löytyi Sergo Panitzky, joka oli
julistettu sotavangiksi, kun ei hän ollut antanut kunniasanaansa siitä,
ettei hän kantaisi asetta ruotsalaisia vastaan. Nuori ruhtinas oli
saamistaan lievistä haavoista toipunut täysin entiselleen.
Linnan palvelijakunta, joka oli saanut luvan jäädä hallitsijattarensa
luo, oli mieslukuisena kokoontunut erääseen linnanpihan sopukkaan ja
ilmaisivat siellä salaisia merkkejä tehden tyytyväisyytensä vihattujen
vihollisten lähestyvän paluumatkan johdosta.
Pääportaiden ja ratsujoukon keskellä seisoivat Martha rouva ja Kaarle
XII vilkkaasti keskustellen. Keskustelu päättyi vasta sitte kun Anders
Kaski ilmotti, että kaikki oli järjestyksessä.
"Mene noutamaan kardinaali", sanoi kuningas. "Sinulla on kait varattuna
hevonen häntä varten?"
"Kyllä, teidän majesteettinne".
"Tuo hänet sitte tänne!"
Turhaan koetti leskiruhtinatar vielä puhua veljensä vapauttamisen
puolesta. Kaarle XII oli taipumaton.
"Hänen täytyy seurata minua!" virkkoi kuningas puolittain kiivastuneena
kohtaamastaan vastarinnasta. "Hän on täysin ansainnut vapautensa
menettämisen".
Vanha Joseph, joka uskollisesti seisoi hallitsijattarensa takana, voi
vaivoin salata ilonsa, kun hän ajatteli pian tapahtuvaa ratkaisua.
Anders Kaski oli lähtenyt noutamaan kardinaalia. Hetkisen kuluttua tuli
hän takaisin olennon kanssa, joka oli kietoutuneena kallisarvoiseen ja
loistavaan papinkaapuun.
"Hyvä, hän näyttelee osansa hyvin", ajatteli Joseph, malttamatta
tyytyväisyydellä hieroa käsiään.
"Niin, teidän kunnia-arvoisuutenne", virkkoi Kaarle XII, joka myös
näytti hyvin tyytyväiseltä, kun oli vihdoinkin saanut kaipaamansa
vastustajan käsiinsä, "nouskaa nyt kauniisti hevosen selkään, sitte
lähdemme".
Sen jälkeen antoi hän eräälle ratsumiehelle merkin tuoda esiin
riihattoman hevosen, joka tanssi viheriällä linnanpihan ruohomatolla.
Mutta ennenkun ratsumies ehti puolitiehen, putosi loistava
kardinaalivaippa maahan ja siinä seisoi nyt Eleonora hämilleen
joutuneen Kaarle kuninkaan edessä vuoroin kalveten, vuoroin punastuen.
"Mitä onnetonta pilaa tämä on!" virkkoi kuningas viimein ja heitti
Anders Kaskiin säihkyvän silmäyksen. "Tuo tänne heti kardinaali
Primaksen!"
"Ei löytynyt muuta kuin tämä huoneessa", vastasi Anders, osottaen
Eleonoraa.
"Teidän majesteettinne upseerilla on oikein", virkkoi samassa nuori
ruhtinatar, lähestyen kuningasta, joka tuskin tiesi, uneksiko hän vai
oliko hän valveilla, menettäen siten hetkiseksi puhekykynsä. Viimein
hän sanoi:
"Minä en käsitä tästä rahtuakaan!"
"Kyllä teidän majesteettinne sen pian käsittää", vastasi Eleonora.
"Minä olen pelastanut kardinaalin".
"Mutta minullahan oli avain".
"Onneksi oli myös iso-äidillä sellainen".
Eleonora kertoi sitte, kuinka pako oli järjestetty, sekottamatta
kuitenkaan Josephia juttuun. Kun hän oli lopettanut, kumarsi hän syvään
vuoroin punastuvan, vuoroin kalpenevan kuninkaan edessä, ja sanoi:
"Ja nyt, teidän majesteettinne, olen valmis vankina astumaan
kardinaalin tilalle".
Aluksi näytti siltä kuin Kaarle kuninkaalla todellakin olisi
ollut tarkotus tällä tavoin rangaista tätä rohkeata tyttöä, joka oli
tehnyt hänelle moisen kepposen. Mutta hänen luonteenmukainen
myöntyväisyytensä naisia, erittäinkin nuoria vastaan pelasti nyt
Eleonora Sobieskin. Sanaakaan sanomatta teki hän ruhtinattarelle
äänettömän jäähyväistervehdyksen ja nousi korskean, kardinaalia varten
varatun ratsun selkään ja syöksyi ratsujoukkonsa etunenässä ulos
Rajzacin pääportista, mukanaan ruhtinas Sergo ainoana saaliina.
Mutta tuskin oli viimeinen ratsumies hävinnyt portin aukosta, kun
Joseph salaman nopeudella riensi esiin ja sulki raskaan tammiportin.
Tämän tehtyään, virkkoi hän, rajusti nyrkkiä puiden:
"Tulkaa vain vielä toinen kerta, niin saatte toisellaisen vastaanoton.
Hyvä kuitenkin oli, että pääsimme tuosta ylimielisestä ruhtinas
Sergosta, sillä juuri hänen ymmärtämättömyytensä ja lapsellisen
ylpeytensä takia pääsi vihollinen sisään. Pyhä jumala suokoon, ettei
minun koskaan enää tarvitsisi nähdä häntä".
Leskiruhtinatar oli sanomattoman ilon valtaamana sulkenut
pojantyttärensä rintaansa vastaan, kutsunut häntä sekä omaksi että
veljensä pelastajattareksi ja omistanut urhealle pojantyttärelleen mitä
hellimmät hyväilynsä. Ja Rajzacin linnassa syntyi kaikkialla myrskyisä
ilo, joka illalla kohosi huippuunsa, kun leskiruhtinatar antoi
Eleonoran kunniaksi komean juhlan, johon kaikki palvelijat,
korkeimmasta halvimpaan saivat ottaa osaa.
Aina Johan Sobieskin ajoilta asti ei Rajzacin linnan sammaltuneiden
muurien sisäpuolella ollut kuulunut niin kaikuvaa riemua.
Toisin oli Kaarle kuninkaan mielentilan laita, kun hän matkasi pois
linnasta. Hän oli sekä häpeissään että vihainen ja useamman kerran hän
itsekseen mutisi:
"Olisinpa vain tiennyt, että naisen käsi oli mukana pelissä, niin
olisinpa antanut Anders Kaskin ja Pietari Stormin toimia
vanginvartijana, sillä minä en sellaiseksi kelpaa, sen nyt huomaan".
Aika kului ja tapahtumat kehittyivät. Kaarle XII onnistui poistamaan
kuningas Augustin valtaistuimelta ja asettamaan kruunun jalon
Stanislaus Leczinskin päähän. Sotatapahtumat saattoivat Kaarle
kuninkaan vihdoin unohtamaan Rajzacin linnassa hänelle tehdyn kepposen,
mutta äkkiä se palautui hänen muistoonsa, vaikkei suinkaan
epämiellyttävällä tavalla. Eräänä iltana hän nimittäin saapui pienen
joukon kanssa uuden kuninkaan maatilalle. Siellä vietettiin loistavaa
juhlaa. Nuori ruhtinatar Eleonora Sobieski vihittiin, Sergo Panitzkyn
vastustelemisesta huolimatta, Ladislas Leczinskin kanssa avioliittoon.
Ilon ollessa korkeimmillaan meni nuori, kauneudesta ja onnesta
säteilevä morsian Kaarle kuninkaan luo, kumarsi kunnioittavasti päätään
ja lausui:
"Minun on kiittäminen teidän majesteettianne maallisesta onnestani, ja
minä toivon, että kaikki läsnäolevat tyhjentävät lasin hänen
menestyksekseen".
Kaikki vieraat tunsivat kardinaalin vapauttamisen yhteydessä
tapahtuneen seikkailun, joka pitkän aikaa oli ollut puheenaiheena sekä
Puolassa että muissa maissa. Sentähden kaikki vieraat yhtyivätkin
nuoren, viehkeän morsiamen huudahdukseen:
"Eläköön Kaarle XII!"
End of Project Gutenberg's Kaarle XII vanginvartijana, by J. O. Åberg