nyökäten ilmeikkäästi.
"Uskotko niin?"
"Kyllä, antakaa minun vaan yrittää, ja teidän majesteettinne pääsee
pian tähän pesään."
"Tee kuten haluat, Anders", sanoi kuningas, "minä ja Pietari Storm", se
oli Kaskin toverin nimi, "pidämme kuitenkin täällä vahtia, jotta kukaan
ei pääse ulos."
Kun Anders oli saanut vahvistusryypyn Pietarin kenttäpullosta, hiipi
hän muuria pitkin, jonka pinta oli sieltä täältä karhea. Toisin paikoin
se taas oli niin sileä, että olisi ollut hullutusta yrittää kiivetä
siitä ylös.
Tämän huomasi Kaski hiipiessään eteenpäin, ja hän päätti heti käyttää
hyväkseen mahdollisimman paljon muurin karheaa pintaa. Huolimatta
korkeasta iästään oli vanhalla vänrikillä vielä suurin osa entisestä
voimastaan jälellä. Yht'äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Hänen päänsä
yläpuolelta kuului jalkojen töminää ja karkeita, innokkaasti
kiisteleviä miesten ääniä. Vänrikki ei tosin voinut kuulla sanoja,
mutta aavisti, että kiista koski vallin puolustusta. Aavistus ei häntä
pettänytkään. Se oli ruhtinas Sergo, joka sijoitti ulos miehiään ja
tällöin joutui kiistelyyn siitä, mitä paikkoja tulisi miehittää.
"Niin, riidelkää vaan!" mumisi Anders ja kyyristyi pienen pensaan
viereen, joka oli puoliksi kiinni muurissa, "riidelkää vaan, minä kyllä
tiedän, mitä puolestani teen."
Hän oli nyt jo niin kaukana, ettei voinut nähdä kuningasta. Äänet
vallilla vaikenivat pian, ja vänrikki luuli aluksi, ettei mitään vahtia
ollut sinne asetettukaan. Mutta hän erehtyi, askelten ääni soraa vasten
ylhäällä vallilla keskeytti hänen tarkastelunsa.
"Hm", mumisi Anders Kaski itsekseen, melkoisen nolona, "kuinkahan monta
siellä on?" Hän kuunteli. "Vain yksi, ei, nyt tulee toinen lisää! Ah,
hän meni nyt! Niin, siis vain yksi!"
Kyyristyneessä asennossaan hän hankki, niin hyvin kuin taisi,
yleiskatsauksen vallin karheasta sivusta. Muuri ei ollut tässä kohtaa
aivan niin jyrkkä kuin muualla. Sieltä täältä pisti esiin terävä kivi,
ja noin sylen päässä vänrikin pään yläpuolella oli kaksi takiaista
saanut jalansijan. Ne olivat aika suuria, ja Anders toivoi siksi
lujasti, että ne olisivat hänelle hyödyksi siinä uskaliaassa
yrityksessä, joka hänellä oli mielessä.
Hitaasti ja pitämättä pienintäkään ääntä, sillä se olisi ehdottomasti
kuultu rauhallisessa yössä, kohottautui vänrikki muuria vasten ja
haparoi käsillään ylöspäin. Ensimmäinen kivi, johon hän aikoi tarttua,
oli tuskin paria tuumaa ylöspäin ojennettujen sormiensa yllä.
"Pahus!" mumisi hän itsekseen, ja hänen kasvonsa synkistyivät, mitä ei
ollut tapahtunut pitkään aikaan. "Mitä nyt tulee tehdä?"
Tottuneena toimimaan ripeästi, ei hän kauankaan tuumaillut. Hyppy vain
ja jänteiset sormet ympäröivät voimakkaasti pienen ulottuman. Siinä nyt
riippui Anders Kaski jalat pari tuumaa maasta voimatta saada niille
sijaa, vaikka kuinkakin hän sitä tunnusteli. Liian kovaa hän ei
uskaltanut raapia muuria vasten, sillä tällöin olisi vahti saanut
varoituksen. Vähitellen heikkeni voima sormista ja pikku hiljaa
alkoivat ne suoristua. Vänrikki oli vähällä tulla epätoivoon, eikä
puuttunut paljon, ettei oikea mehevä soturimanaus päässyt hänen
huuliltaan. Mutta kun hätä on suurin, on myös apu lähinnä, sanotaan, ja
tämän sai myös Anders Kaski kokea. Tunnusteltuaan kauan jaloillaan,
tapasi hän vihdoin pienen syvennyksen. Kuin hukkuva, joka tuskallisen
halukkaasti tarttuu ohi kelluvaan oljenkorteen, yhtä ahnaasti painoi
vänrikki jalkansa pieneen koloon. Onni oli hänelle suosiollinen, hän
sai siinä melko hyvän jalansijan.
Mutta miten hän ylös kiivetessään voisi viedä mukanaan aseet,
erityisesti pitkän ja vaikeasti käsiteltävän keihään? Tämä oli
arvoitus, jota Anders Kaski, huolimatta kekseliäisyydestään, turhaan
yritti ratkaista. Ylös kiivetessään hän tarvitsi luonnollisesti
molempia käsiään, ja hampaiden välissä ei hän voinut peistä kantaa.
Hänen pohtiessaan tätä, kuului nopeita askeleita ja kovia ääniä
ylhäältä vallilta. Anders luuli tulleensa keksityksi ja veti varovasti
esiin kaksoispistoolin, samalla kun hän painautui muuria vasten niin
paljon kuin vain voi.
Hän oli kuitenkin onneksi erehtynyt. Puolalaisten huomio oli sen sijaan
kohdistunut ruotsalaisiin ratsastajiin, jotka hiiviskelivät metsän
keskellä. Äänet ja huudot kävivät kovemmiksi, ja hälinän kestäessä
pamahti pari laukausta suoraan Kaskin pään yläpuolella. Tästä ei
kuitenkaan johtunut hänen kokemansa pelästys, vaan siitä, että hänen
yläpuolellaan olevasta halkeamasta syöksyi alas joukko kiviä ja soraa
osuen häntä suoraan kasvoihin, jotta hänen oli erittäin vaikeata
vasemmalla kädellään suojella silmiään.
Mutta pelästys kävi vielä suuremmaksi, kun metsässä olevat sotilaat
myöskin alkoivat ampua ja kuulat vinkuivat hänen korviensa ympärillä.
Yksi kuula porautui kaiken lisäksi muuriin hänen päänsä ja terävään
kulmaan ylös ojennetun oikean käsivartensa väliin. Nyt loppui Kaskin
kärsivällisyys.
"Piru viekään ne vietävän ... phyi ... phyi", keskeytti hän itse
vuodatuksensa, kun sai suunsa täyteen irtonaista muurilaastia. "Puh ...
puh; pahus ja suokoon, etteivät he näkisi minua, minä annan..."
Näin sanoessaan irtosi hänen otteensa ja hän putosi suoraan alas
pensaaseen, jossa hän repi rikki kätensä, kasvonsa ja vaatteensa. Mutta
tästä onnettomuudesta tulikin hänen onnensa, sillä metsästä tuleva
ammuskelu yltyi yhä vaan. Pensas suojasi häntä toki melko hyvin.
Jälkeenpäin näytti hän kuitenkin ylpeänä kahden kuulan jättämiä reikiä,
toinen hatun lierissä ja toinen takin liepeessä.
Kiivas ammunta metsästä sai kuitenkin aikaan sen hyvän, että se
vähitellen ajoi pois puolalaiset siitä osasta vallia, missä Anders
makasi. Kun hän taas huomasi, että oli tullut hiljaista ja rauhallista
kuten ennen, pisti hän päänsä esiin pensaasta ja katseli metsään päin.
"Ei elävää sieluakaan", mumisi hän. "Nytpä uskallan yrittää uudestaan."
Huolimatta saamistaan vaikeista naarmuista, riippui hän pian taas
muurilla. Nyt hänen kävi kuitenkin paremmin eikä viipynyt kauan,
ennenkuin hänen päänsä oli vallin korkeimman reunan tasalla.
"Täällä ei ole yhtään vihollista", ajatteli hän, tyytyväisenä siitä,
että uhkayritys oli onnistunut. Otettuaan pistoolin hampaiden väliin,
tarttui hän vielä lujemmin kiinni erääseen suippoon reunakiveen, ja
jännitti reisien ja käsivarsien lihaksia heittäytyäkseen rohkeasti ylös
vallille. Hetki oli jännittävä, mutta muuttui siksi vielä mitä
suurimmassa määrin, kun samassa parrakkaat ja ivallisesti irvistelevät
kasvot kohtasivat Kaskin katseita. Peitsi kohosi ja kuin viimeisenä
kuolemaan valmistavana kuuluivat nämä sanat hämmästyneen vänrikin
korvissa:
"Kuole, koira!"
* * * * *
Pietari Storm seurasi kaipauksen katsein poistuvaa Anders Kaskia.
Hänellä ei nimittäin olisi ollut mitään sitä vastaan, että joko olisi
saanut tehdä hänelle seuraa tai myöskin mennä yksin. Kaarle XII:n
soturit olivat sellaisia: kuningas oli heidän kaikkensa, rakkaammat
kuin vanhemmat, puoliso ja lapset. Sanat "kuningas ja isänmaa" eivät
silloin olleet turha lauseparsi, niinkuin nyt useasti on asianlaita.
Kaarle kuningas loi myös katseensa urhoollisen vänrikin jälkeen, mutta
hänen silmissään saattoi lukea syvää tyytymystä ja hän mutisi
itsekseen:
"Hän kyllä onnistuu, ellei mitään mahdottomia esteitä ilmaannu".
Portin luo oli kokoontunut kymmenkunta puolalaista kiivaasti
keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Toiset tahtoivat heti syöksyä
portista ulos ja paljastetuin asein ajaa pois uhkarohkeat anastajat.
Toiset sitävastoin, viisaimmat nimittäin, ja samalla, kuten tavallista,
harvalukuisammat, äänestivät ajan voittamisen puolesta, jotapaitsi
koetettaisiin saada sana Paykullille niin että saataisiin tältä
apuväkeä. Eräs seurasta huomautti aivan oikein, ettei olisi niinkään
vaikea puolustautua, koska ruotsalaisilla, ollen ratsujoukko, ei kaiken
todennäköisyyden mukaan ollut kanuunoita mukanaan. Kuinka oikea tämä
otaksuma olikaan, ei se kuitenkaan saavuttanut tarpeellista kannatusta,
erittäinkin kun ruhtinas Sergo oli antanut äänensä muiden puolelle,
jotka toivoivat pääsevänsä mies miestä vastaan taistelemaan. Nuori
ruhtinas nimittäin hehkui taisteluhalusta ja tahtoi hinnasta mistä
hyvänään päästä hyvään valoon Eleonoran silmissä. Ehkä Eleonoran
käsitys hänestä silloin muuttuisi.
Sillä välin kun puolalaiset siten riitelivät keskenään ja tuhlasivat
heille kallista aikaa, olivat ruotsalaiset lähestyneet Rajzacin linnaa
ja olivat mikä minuutti tahansa valmiit rientämään uhkarohkean
kuninkaansa avuksi.
Tammiporttia vastaan nojautuneina, joka ei vähintäkään välittänyt
heidän ponnistuksistaan, neuvottelivat kuningas ja Pietari Storm
paraillaan siitä, miten helpoimmin voisi päästä linnaan ja valloittaa
se ennenkun puolalaiset ehtisivät tointua hämmästyksestään, kun melu
sisäpuolella alkoi yhä lisääntyä.
"Mitä", ärjyi ruhtinas Sergo ja polki maata jalallaan, "oletteko
sellaisia pelokkaita raukkoja, ettette uskalla avata porttia! Niitä on
vain kolme, ja me olemme kymmenen vahvaa ja rohkeata miestä! Avatkaa
heti, niin saatte nähdä, että ne juoksevat jalkansa poikki, kunhan vain
näkevätkin meidät!"
Ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä lausuessaan nämä sanat, ja
ivallinen piirre suun ympärillä kävi yhä selvemmäksi.
"Avatkaa!" ärjyi hän uudelleen, ärsyyntyneenä hänelle osotetusta
tottelemattomuudesta.
Pari palvelijaa lähestyi porttia, jonka ulkopuolella Kaarle kuningas ja
Pietari Storm henkeään pidätellen ja taisteluun valmiina odottivat
sopivaa silmänräpäystä. Mutta vanhan Josephin silmistä lähtenyt ankara
katse saattoi palvelijat pysähtymään puolitiessä.
"No", jatkoi Sergo Panitzky. "No-o!"
"Armollinen herra", virkkoi Joseph syvään kumartaen, "me annamme liian
paljo alttiiksi, jos avaamme portin. Sitäpaitsi en usko että
hallitsijattareni..."
Kun Sergo Panitzky ärsyyntyi vastustuksesta, unohti hän kaiken
varovaisuuden. Hän tahtoi saada tahtonsa läpitse, maksoi mitä maksoi.
Niin nytkin.
"Mene orja!" huusi hän raivoissaan. "Minä olen täällä päällikkönä ja
vastaan ruhtinatar Sobieskin edessä taistelun tuloksesta. Oletko tullut
hulluksi, koska asettaudut minua vastaan. Sinun paikkasi on sikojen
luona, ja sinne sinut lähetänkin, jahka olemme ajaneet pois nuo
ruotsalaiset roistot. Mene!"
Toiset palvelijat vetäytyivät taaksepäin ja muodostivat ympyrän
ruhtinaan ja Josephin ympärille. Peläten vanhuksen menettävän henkensä,
sillä ruhtinas Sergo oli kautta Puolan tunnettu siitä, ettei hän
tällaisissa tilaisuuksissa antanut aseen liian kauan pysyä aloillaan,
tarkastivat palvelijat vuoroin toisiaan vuoroin Josephia.
Ja mitä teki Joseph? Luottaen hallitsijattaren voimaan ja valtaan tämän
kuumaverisen ruhtinaspojan yli, seisoi hän tämän edessä uhkaavassa
asennossa, katsoen tätä terävästi silmiin. Ainoakaan lihas ei liikkunut
hänen marmorivalkeissa kasvoissaan, mutta hänen sysimustissa silmissään
näkyi ilme, joka oli kyllin selvä kenelle tahansa, ilme, jota ei
ruhtinaskaan voinut väärin käsittää. Kun hän näin oli muutaman
silmänräpäyksen ajan tarkastanut vastustajaansa, sanoi hän:
"Teillä on päällikkyys täällä, tehkää niinkuin tahdotte, mutta minä en
koskaan salli kenenkään avata porttia. Meidän välillämme voi sitte
hallitsijattareni tuomita, ja hänen tuomiotaan minä en pelkää".
Näin sanoen käänsi hän Sergo Panitzkylle selkänsä ja riensi nopein
askelin pääportaita kohden.
Ruhtinaalla oli hyvä halu rangaista tätä rohkeata palvelijaa, ja hän
riensi sentähden sapeli ojossa muutamia askeleita palvelijan jälessä,
mutta samassa hän maltti itsensä ja kääntyi takasin.
"No niin", komensi hän, "olkaa nyt valmiina. Ellette voi ottaa
ruotsalaisia elävinä, niin lyökää heidät, he eivät saa hengissä päästä
täältä!"
Näin sanoen riensi hän portille ja muutamien kiivaiden sysäysten
jälkeen putosi raskas ja karkeatekoinen puupuomi maahan. Ruhtinaan piti
juuri tarttua kiinni porttiin, kun se samassa silmänräpäyksessä
työnnettiin ulkoapäin auki. Vauhti, jolla se työnnettiin auki, oli niin
suuri, että ruhtinas, joka oli ihan portin takana, horjahti taaksepäin
seinää vastaan.
Ihmeekseen näkivät puolalaiset kahden olennon syöksyvän portinaukosta
sisään, ja ennenkun he ehtivät tointua hämmästyksestään vinkuivat
ruotsalaisten lyönnit heidän korvissaan. Neljäsosa otti heti jalat
alleen, mutta loput jäivät jälille ja panivat kovan kovaa vastaan.
Kaarle kuningas ja Pietari Storm ymmärsivät kuitenkin niin voimakkaasti
käyttää pamppujaan, että enempi puoli vastustajista pian kieri heidän
jalkainsa juuressa.
Ruhtinas Sergo oli kuitenkin pian saanut takaisin mielenmalttinsa,
jonka hän hetkiseksi menetti saatuaan portista töytäyksen. Ja kun hänen
terävä silmänsä portin luomasta varjosta huolimatta havaitsi ainoastaan
kaksi ruotsalaista, syöksyi hän esiin sapeli lyöntiin valmiina.
"Petturit, lurjukset, viheliäiset!" kirkui hän laimeasti taisteleville
palvelijoille, "niinkö te puolustatte hallitsijatartanne, niinkö te
pidätte sen lupauksen, jonka te annoitte kardinaalille, kun tämä teidät
siunasi. Ettekö häpeä joutua häviöön taistelussa kahta vihollista
vastaan!"
Nämä sanat vaikuttivat kuin sähköisku palvelijoihin. Mielettömästi
kostoa huutaen syöksyivät vielä haavoittamattomiksi jääneet palvelijat
jättiläismäisen Stormin kimppuun, joka nojautuneena lyhyen
porttikäytävän erääseen kolkkaan puolusti itseään todellisella
sankarimaisuudella. Saamistaan haavoista ei hän välittänyt, mutta eivät
olleet hänen lyöntinsäkään tehottomia.
Kun palvelijat hyökkäsivät Pietari Stormin niskaan, sai Kaarle XII
levätä muutaman sekunnin. Näitä sekunteja hyväkseen käyttäen vei hän
pienen piilin huulilleen. Kimeä ääni tunkeutui korvia vihlovana
taistelun aikaansaaman melun lävitse, ja sen kuulivat metsän läpi
ratsastavat ruotsalaiset, jotka olivat olleet joka hetki valmiina
rientämään apuun.
Ruhtinas Sergon tarkotus oli päästä taistelevien ja portin väliin,
sulkea portti ja sillätavoin sulkea häikäilemättömät ruotsalaiset
linnaan. Hän olisikin aikeessaan onnistunut, jos hän olisi ollut
nopeampi liikkeissään.
Pietari Storm huomasi ensinnä aikeen ja hän huusi jyrisevällä äänellä:
"Suojelkaa porttia!"
Kaarle XII riensi esiin juuri kun ruhtinas oli onnistunut vetämään
raskaan tammiportin puoliväliin kiinni. Kuninkaan pitkä pamppu teki
kuitenkin lopun Sergo Panitzkyn hommista. Ylimykset seisoivat nyt
vastatusten itse portin aukossa, viimemainittu ulompana. Samassa
huomasi ruhtinas eteenpäin rientävän ratsastajajoukon. Kauhuissaan
siitä ikävästä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa, hyökkäsi
ruhtinas kiivaasti Kaarle kuninkaan kimppuun, joka nyt oli täysin
valmis torjumaan hyökkäyksen. Hyökkäys oli aluksi niin kiivas, että
kuningas otti pari askelta taaksepäin, päästen siten samalla portin
muodostamaan varjoon. Sergo Panitzky seisoi vielä ulkopuolella
kirkkaassa kuun valossa.
Ruhtinas käytti asettaan kiivaasti, mutta hapuilevasti, kun taas Kaarle
XII oli kylmä ja perusteellinen. Seurausta ei tarvinnutkaan kauan
odottaa. Hyvin suunnatulla lyönnillä löi kuningas aseen ruhtinaan
kädestä, syöksyi sen jälkeen tämän kimppuun, lyöden hänet voimakkaalla
nyrkiniskulla maahan. Kaatuessaan löi ruhtinas päänsä portin pilariin,
jolloin hän pyörtyi.
"Nyt meidän kait kuitenkin täytyy lähteä käpälämäkeen", puhisi Storm
vieden kätensä otsalle, joka oli aivan verinen. "Noita perhanoita emme
voi vastustaa, niitä on liian monta!"
Kaarle XII kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonsa olivat aluksi synkät,
mutta äkkiä ne kirkastuivat, kun paikalle rientävien ratsujen kavioiden
kapse nyt kuului selvempänä.
"Ainoastaan pari minuuttia, urhea Storm!" huusi hän. "Apu on lähellä!"
"Kyllä, vaikka tuhansia tunteja, jos niin tarvitaan", huudahti Storm
riemuiten. "Eläköön, nyt ne ovat täällä!"
"Niin, eläköön, voitto on meidän!" huudahti samassa eräs ääni sivulta,
ja pitkin muurin sisäsivua työntäytyi esiin jättiläismäinen olento,
vereen tahraantunut, mutta kuitenkin taisteluun valmis. Kaarle kuningas
huudahti hämmästyksestä, mutta ei ehtinyt tekemään kysymystä, joka oli
hänen huulillaan, sillä samassa syöksyivät ensimäiset ratsastajajoukot
linnanpihalle ja ajoivat pelokkaat palvelijat suin päin takaisin
piilopaikkoihinsa.
Sergo Panitzkyn pyörtyessä kaatui hän aivan muurin viereen. Tämä oli
hänen pelastuksensa, sillä hän olisi ehdottomasti tullut yliajetuksi ja
joutunut hevosten ruhjottavaksi.
Kun taistelu oli päättynyt, kannettiin hän linnaan. Tultuaan jälleen
tuntoihinsa, kysyi hän, kuka oli hänen voittajansa.
Eräs palvelijoista, joka oli kuullut kerrottavan kamppailusta, vastasi
ruhtinaan kysymykseen:
"Kaarle XII".
Hehkuva puna lensi Sergo Panitzkyn kasvoille ja hän kääntyi, niinkuin
näytti, häpeissään seinää vasten, samalla kun hänen huuliltaan kuului
muutamia epäselviä lauseita.
6.
Jos salama olisi täysin kirkkaalta taivaalta lyönyt alas Kaskin
jalkoihin, ei hän olisi enempää hämmästynyt kuin kohdatessaan
puolalaisen irvistelevän naaman ja kuullessaan uhkauksen:
"Kuole, koira!"
Mutta Anders Kaski oli siksi usein ollut yhtä vaarallisille
seikkailuille alttiina, ettei hän tästä aivan toivottomuuteen joutunut.
Pikainen toiminta oli useat kerrat ennemmin ollut hänelle eduksi, ja
siitä hän nytkin ymmärsi hyötyä.
Olosuhteet, joilla toisinaan on suuri vaikutus tekoihimme tulivat
häikäilemättömän Kaskin avuksi miltei ennemmin kuin hän aavisti eli
uskalsi toivoa. Hän kohtasi nimittäin puolalaisen samaan aikaan kuin
Kaarle kuningas ja Pietari Storm työnsivät pääportin auki. Melu, joka
tästä syntyi, veti puolalaisen huomion puoleensa siinä määrin, että hän
käänsi katseensa sinnepäin.
Parempaa tilaisuutta ei Anders Kaski kaivannutkaan. Säärien ja
käsivarsien raudankovat lihakset olivat jo jännittyneet, ei tarvinnut
enää muuta kuin panna ne toimintaan, eikä vänrikki siinä suhteessa
ollut pitkäveteinen. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ellei tahtonut
puolalaisen keihään lävistämänä syöksyä maahan.
Rajulla nykäyksellä heittäytyi hän vallille, mutta voimat olivat
kuitenkin liian vähäiset. Sen sijaan että hän olisi tullut suoraan
jaloilleen, kaatui hänen raskas vartalonsa puolalaisen jalkoja vasten
sillä seurauksella että näiden omistaja, joka kaikeksi onneksi oli
aivan valmistumaton hyökkäykseen, omistettuaan koko huomionsa portin
luona syntyneeseen meluun, menetti tasapainonsa. Keihäs teki ilmassa
puoliympyrän ja putosi alas vallilta, jolloin se särkyi.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä seisoivat Kaski ja puolalainen
jaloillaan toisiaan vastassa. Viimemainittu oli karkearakenteinen ja
näytti omaavan verrattain paljo voimaa. Ivallinen ilme oli nyt
kuitenkin hänen kasvoiltaan kadonnut. Hän ei voinut käsittää,
miten vihollisensa, joka juuri oli riippunut vallin ulkoreunalla ja
joka olisi ollut niin helposti syöstävissä alas, nyt seisoi
vahingoittumattomana hänen edessään. Päättäen hänen puolittain
kauhistuneesta ulkonäöstään, piti hän tätä yliluonnollisena asiana.
Anders Kaski ei kuitenkaan antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa.
Koko voimallaan syöksyi hän puolalaisen niskaan ja painoi tätä vallia
vastaan. Nyt vasta käsitti puolalainen, että tässä oli tosi
kysymyksessä, eikä mikään yliluonnollinen lumous. Liukkaana kuin
ankeriainen keinotteli hän itsensä pois Anders Kaskin käsistä, ja taas
seisoivat taistelijat toisiaan vastassa.
Puolalainen koetti huutamalla kutsua itselleen apua, mutta samassa
olivat vänrikin luisevat sormet hänen kurkussaan kiinni, pusertaen sitä
niin voimakkaasti, ettei heikompaakaan ääntä päässyt ilmoille.
Taistelijat vierivät yhtenä kehänä vallilla, ja Kaski sai nyt kokea,
ettei hänen vastustajansa ollut niin heikko kuin hän ensin luuli.
Onnistuipa puolalaisen työntää Kaski ihan vallin reunalle.
Nyt vasta huomasi vänrikki vaaran vakavuuden, jonkatähden hän otti
uudelleen kiinni puolalaisesta ja sai hänet alleen. Raju nyrkinisku
teki puolalaisen hetkiseksi tunnottomaksi, ja tätä ymmärsi vänrikki
taitavasti käyttää hyväkseen. Hän hyppäsi pystyyn ja antoi
vastustajalleen aimo potkun päähän. Vaikeasti möristen putosi
puolalaisen ruumis alas vallilta ja katosi samaan pensaaseen, jonka
tuttavuutta Anders Kaski äsken oli tehnyt.
"No niin, hyvästi hänen kanssansa", virkkoi vänrikki tyytyväisenä.
"Mutta totta tosiaan, portin luona tapellaan! Kuningas ja Storm ovat
varmaankin onnistuneet pääsemään sisälle".
Kun hän muutamien minuuttien etsiskelyn jälkeen sai käsiinsä pistoolin,
joka kamppailun aikana oli hukkaantunut, lähti hän rohkeasti ja vaaroja
pelkäämättä sinnepäin, mistä taistelun rähäkkä kuului.
Mutta ennenkun Kaski ehti perille, täytyi hänen vielä selviytyä yhdestä
seikkailusta, joka olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, ellei nopea
toiminta jälleen olisi tullut hänelle avuksi.
Portin lähellä työntäytyi valli sisäänpäin. Tässä oli myös ainoa
ylöskäytävä. Vänrikki huomasi sen ja koetti hiipien päästä käytävälle.
Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Yksi portin luona olevista
vahtimiehistä huomasi Kaskin ja pahaa aavistaen otti muutamia tovereita
mukaansa. Parin minuutin kuluttua oli Anders Kaski piiritetty.
"Ruotsalainen, ruotsalainen!" kuului huuto puolalaisen huulilta.
"Kuinka hän tänne on päässyt!"
Näihin huudahduksiin vastasi vänrikki ensin kuulalla, joka heitti yhden
linnanpalvelijan alas vallilta, ja sen jälkeen miekanlyönnillä, joka
kaatoi toisen polvilleen. Siinä oli kylliksi vastausta, tuumivat
puolalaiset, ja hyökkäsivät mielettömästi kostoa huutaen Kaskin
kimppuun. Anders kylläkin puolusti itseään kaikella kunnialla, mutta
vihollisten lukumäärä kasvoi lakkaamatta ja pian hänellä oli lähemmä
parikymmentä kirkuvaa puolalaista vastassaan.
Hänen päähänsä löi rohkea ajatus. Kun hän oli koko voimallaan heittänyt
pamppunsa vastustajien päiden yli, estääkseen sitä siten joutumasta
puolalaisten käsiin (se putosikin vallin ulkopuolelle, josta Kaski itse
sen myöhemmin löysi), löi hän tiellään olevaa puolalaista pyssyntukilla
päähän ja heittäytyi sen jälkeen maahan, vieriten pitkin kaltevaa
vallin syrjää alas. Kirkuvat puolalaiset syöksyivät perässä, mutta
heillä oli niin kova kiire, että he joutuivat toinen toisensa niskaan,
muodostaen korkean ihmisröykkiön, josta kuului kamalaa melua ja
sadatusta.
Niin pääsi Anders Kaski, rypien veressä ja liassa sekä kasvot ja
käsivarret mustelmia täynnään, mutta muuten kuitenkin hyvässä kunnossa
linnanpihalle juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Kaarle kuningas teki
selvää ruhtinas Sergo Panitzkystä. Mutta niin ruhjottu ja verinen kuin
Anders olikin, ei hän kuitenkaan voinut pidättää naurua, joka
väkistenkin työntäytyi hänen huulilleen, kun hän kirkkaassa kuuvalossa
näki elävän joukkion vallin vieressä. Niin sydämestään ei hän ollut
saanut moneen päivään nauraa.
Sen jälkeen riensi hän pitkin vallin kylkeä portille ja tuli, niinkuin
tiedämme, parhaaseen aikaan Kaarle kuninkaan ja Pietari Stormin luo.
Kun hän myöhemmin päivällä kertoi seikkailuistaan Kaarle kuninkaalle
näytti tämä perin tyytyväiseltä, kun hän taputti vänrikkiä olkapäälle
ja sanoi:
"Sinä olet kyllin arvokas pääsemään henkivartioväkeeni. Tästä päivästä
kuulutte sekä sinä että Storm tähän joukkoon".
7.
Kun laukaukset, jotka olivat vähällä ottaa muurilla riippuvan Anders
Kaskin hengiltä, kävivät yhä rajummiksi, kasvoi kardinaalin levottomuus
enemmän ja enemmän.