Produced by Tapio Riikonen
KAARLE XII VANGINVARTIJANA
Kirj.
J. O. Åberg
Suomennos.
Porissa 1912,
Otto Andersin'in kustannuksella.
Otto Andersin'in kirjapaiossa.
1.
Heinäkuun 8:s päivä 1700 oli sekä sateinen että myrskyinen. Seuraavan
päivän noustessa oli Riian kirkontornin ympäristö kietoutuneena
raskaaseen sumuun, mikä milloin nousi, milloin laskeutui, ja esitti
kaduilla kuumeentapaisessa kiireessä eteenpäin rientävät ihmiset
todellisina sumukuvina. Eikä usva kietonut vaippaansa yksistään
mainittua kaupunkia, myöskin lähiseudun yli levisi tämä harmaan kaamea
verho, joka raskaana ja kiusallisena peitti alleen kaikki esineet. Se
viehkeän vilkas elämä, joka tätä ennen oli vallinnut metsissä,
tasangoilla, järvissä, joissa vieläpä ilmassakin, missä linnut leikkiä
löivät, oli äkkiä kuin poispuhallettu. Synkkä raskasmielisyys painoi
kaikkien mieliä, ja pitkin vesiperäisiä joenrantoja näyttivät puutkin
huoaten kumartavan vetisessä puvussaan, joka niitä jäähdyttäen ympäröi.
Tämä raskasmielisyys näkyi tarttuneen niihin neljään ratsastajaankin,
jotka noin puolen penikulman päässä Riiasta hiljalleen ratsastivat
pitkin joen pohjoista rantaa. Tuon tuostakin he pysähtyivät
koetellakseen rantapengertä, ja myötäänsä kuului heidän huuliltaan
tämän tapaisia tunteenpurkauksia: "kirottu ilma! Viheliäiset seudut!
Piru olkoon vielä kerta mukana tällaisessa tarkotuksettomassa
ratsastuksessa!" y.m.
Vieläpä lausuttiin viimeinen lause niin lujasti, että etunenässä
ratsastava nuorukainen äkkiä kääntyi ja kiinnitti suuret siniset
silmänsä, jotka tähän asti olivat uinaillen harhailleet esineestä
toiseen tai levänneet joen pinnan yli, puolittain ihmetellen,
puolittain tyytymättömänä puhujaan.
"Rakas Horn", virkkoi hän sitte juoksijaansa pidättäen, "tehän tiesitte
matkan päämäärän ja teillä oli täysi vapaus jäädä kotiin, jos niin
olisitte tahtonut. Nyt ei ole paikallaan antaa nuhteita".
Nämä sanat, jotka ilmaisivat, ettei nuorukainen ensinkään ollut
tyytyväinen Hornin avomieliseen arvosteluun, vaikuttivat, että tämä
heti riensi juoksijoineen esille.
"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "olen todellakin pahoillani, jos
sanani otettaisi vastaan epäsuosiolla. Niissä ei ole ollut mitään pahaa
tarkotusta. Kuitenkin täytyy minun avoimesti tunnustaa, että kardinaali
Primaksen kiinniottaminen olisi ehkä tullut menestyksellä kruunatuksi,
jos teidän majesteettinne olisi ottanut mukaansa vähintäin sata miestä,
niinkuin minä ehdotin. Ja onni olisi mahdollisesti siinä tapauksessa
ollut meille niin suotuisa, ettemme olisi voinut saada ainoastaan
Puolan kuninkaan lähintä miestä käsiimme, vaan myös viekkaan
saksilaisen kenraali Steinaun, jonka pitäisi olla Paykullin oikea käsi,
niinkuin vangit kertovat. Tämä on syynä, myönnän sen, jonkunverran
kiivaaseen huudahdukseeni".
Kaarle XII tarkasti Arvid Hornia muutaman silmänräpäyksen ajan niin
tutkivasti kuin hän olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvyyteen
tullakseen vakuutetuksi, olivatko Hornin sanat totta eli ei. Senjälkeen
sanoi hän äänellä, josta kävi ilmi, ettei epäsuosion laatu ollut niin
vaarallista kuin Horn oli kuvitellut.
"Teidän uskollisuutenne, kreivi Arvid, ja se urhoollisuus, jota useasti
olette osottanut, antaa minulle takeen puheenne totuudesta. Niin",
jatkoi hän antaen pään vaipua rintaa vasten, "minua todellakin
sapettaa, että kardinaali pääsi karkuun ja Steinau hänen mukanaan.
Olisi muuten ollut hyvä saalis saada heidät kumpasenkin käsiinsä.
Mutta", lopetti hän lisäten juoksijansa vauhtia, "minä toivon parempaa
onnea seuraavalla kerralla".
Toiset ratsastajat, kreivi Horn, kenraalimajurit Stuart ja Cronhjort
seurasivat kuningasta, keskenään ainoatakaan sanaa vaihtamatta.
He näyttivät päinvastoin olevan erittäin tyytyväisiä kuninkaan
vaiti-oloon, koska he siten saivat tilaisuuden syventyä omiin
ajatuksiinsa.
Kun Kaarle XII heinäkuun 8 päivän aamulla ratsasti ajamaan takaa
kardinaali Primasta, joka häikäilemättömän ja rohkean Steinaun johtaman
pienen joukon kanssa oli uskaltanut lähestyä ruotsalaisten leiriä, oli
hän ottanut mukaansa ainoastaan viisikymmentä miestä. Varomattomana,
niinkuin ruotsalainen kuningas aina oli, katsoi hän tämän voiman aivan
riittäväksi vakoilijajoukon pois ajamiseen. Niin kävikin, mutta
kiivaassa takaa-ajossa sattui hän joutumaan saarroksiin, josta hän oman
ja seurueensa urhoollisuuden avulla vihdoin sentään pelastui
menetettyään enemmän kuin puolet joukostaan. Ainoastaan kahdeksantoista
miestä oli jälellä. Loput oli joko otettu vangiksi tai makasivat
Düna-joen liejuisella rannalla.
Niiden kahdeksantoista joukossa, jotka lyhyen matkan päässä seurasivat
kuningasta ja hänen upseereitaan, löytyi myös vanha kersantti Kaski,
harmaapartainen ukko, jolla oli vähintäin kuusikymmentä vuotta
niskallaan, mutta joka silti oli ihmeen reipas mieleltään. Kaski oli
palvellut Kaarle yhdettätoista ja ollut silloin aina tulessa mukana.
Suurimmissa vaaroissa oli hän ollut mukana: kuolema oli monet kerrat,
niinkuin hänen oli tapa sanoa, "töllistellyt häntä kuin petoeläin",
mutta tällaisinakaan hetkinä ei ukko Kaski ollut menettänyt iloista ja
reipasta mieltään. Jos joku nuorempi toveri ihmetteli, että Kaski
myötäänsä voi olla niin hauskalla tuulella, niin sai hän aina ukon
huulilta vastauksen hauskan laulun muodossa.
Sellaista iloista ukkelia eivät pahimmatkaan vastoinkäymiset tehneet
alakuloiseksi. Hänen iloinen luontonsa vaikutti siinä määrin
tovereihinkin, että harvoin näkyi hapanta naamaa siinä joukossa, missä
Kaski oli.
Koko armeija tunsi vanhan kersantin, ja kuningas Kaarlekin tapasi
toisinaan, kun hän oli huonolla tuulella, etsiä Kaskin seuraa
saadakseen kuulla hänen rohkasevia sotakertomuksiaan.
Vanha Kaski, kaikkia tovereitaan päätänsä pitempi, ratsasti pienen
joukon etunenässä, jonka päällikkö hän oli siitä lähtien, kun vänrikki
taistelussa oli joutunut puremaan ruohoa. Vasemmasta kädestä tippui
verta satulaan, jättäen samalla pieniä punaisia merkkejä valkeanharmaan
juoksijan sivuille. Terävä sapeli oli miltei leikannut poikki
pikkusormen, joka kuitenkin vielä riippui kiinni jännesuonistaan.
Ainoastaan kuninkaan ehdoton kielto voi estää Kaskia laulamasta
reipasta laulunpätkää. Sen sijaan virtasi huoleton pila myötäänsä hänen
huuliltaan. Pila koski etupäässä saksilaisia, puolalaisia, venäläisiä
ja mitä hänen mieleensä kulloinkin sattui johtumaan, eivätkä omat
toveritkaan niin harvoin olleet pilan esineinä. Seurauksena oli, että
koko tämä pieni joukko täyttä kurkkua nauraen ratsasti leiripaikalle.
Iloisuutta koskeva kielto oli samalla lakannut.
"Turkanen soikoon, nyt on Kaski jälleen kertomassa juttujaan", sanoi
paksunpyöreä kapteeni pitkälle laihankalpealle toverilleen. "Se mies on
aina samanlainen".
"Niin, hän on paras miehemme", vastasi laihankalpea upseeri. "Jos
kaikilla olisi sama huumori, niin ei meidän koskaan tarvitsisi nähdä
ainoatakaan hapanta naamaa".
Ilma oli edelleen ikävä 9:nenkin päivän aamulla. Jo aikaseen, vieläpä
ennen auringonnousua, oli ruotsalainen armeija järjestyksessä
matkaamaan joen yli. Melkein koko kaupungin asujamisto oli kokoontunut
valleille, joita ruotsalaiset jo pitemmän aikaa olivat puolustaneet, ja
seurasivat sieltä vaihtelevalla mielenkiinnolla joella ristiin rastiin
kulkevia veneitä.
Paykull, joka oli kaikessa rauhassa linnotetussa leirissään ja kaikkein
vähimmin ajatteli, että kuningas Kaarle uskaltaisi yrittää virran yli
näin sumuisen ja epäedullisen ilman vallitessa, kummastui suuresti, kun
yksi hänen ajutanteistaan kiireesti saapui ilmottamaan, että koko
ruotsalainen armeija oli tulossa joen yli.
Tuskin puoli tuntia takaperin pakomatkalta leiriin saapunut kardinaali
Primas, kunnianarvoisa mies, isänmaataan rakastava ja viekas
politiikko, epäili aluksi upseerin sanoja, mutta vilkas laukausten
vaihto etumaisten ruotsalaisten veneiden miehistön ja Düna-joen
eteläiselle rannalle sijotetun tähystäjäjoukon välillä poisti heti sekä
hänen että Paykullin epäilyksen. Viime mainittu kävi rauhattomaksi
sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän aina tähän asti oli elänyt siinä
uskossa, että kuningas Kaarle, jos hän olisi niin häikäilemätön, että
uskaltaisi joen yli, olisi tehnyt yrityksen virran ylemmältä kohdalta,
jossa löytyi sangen edullinen yli-kulkupaikka. Sinne hän sen takia
olikin asettanut kenraali Steinaun johtaman verrattain vahvan joukon.
Hevostaan kannustaen täytyi ajutantin rientää kutsumaan kenraalia
takasin. Sen jälkeen kiirehti Paykull tanskalaisen kenraali Trampen
seuraamana, joka kuninkaansa määräyksestä palveli saksilaisessa
armeijassa, joukkonsa etunenässä joen rannalle, missä ensimäiset
ruotsalaiset veneet rannassa laskivat maihin.
Mutta kardinaali Primas oli siksi viisas että hän jäi leiriin. Hän
kutsui myös heti kokoon lukuisan palvelijakuntansa ja antoi määräyksen,
että kaikki olisivat valmiina mahdollisen äkkinäisen lähdön varalta.
Kauan ei tarvittukaan lähtöä odottaa. Paykullin kaikista ponnistuksista
huolimatta nousi Kaarle XII maihin, teki tapansa mukaan kohta
hyökkäyksen ja pakotti vihollisen joukot lyhyen taistelun jälkeen
peräytymään. Paykull lähetti kerta toisen perästä lisäjoukkoja, mutta
aina samalla tuloksella, ja seuraus oli, että hänen heinäkuun 9 päivänä
ennen auringonnousua täytyi koko armeijoineen jättää kenttä
viholliselle alttiiksi.
Puolalainen kardinaali oli etäämpää huolestuneena seurannut tätä
vaihtelevaa taistelua. Kun se viimein alkoi kallistua ruotsalaisten
voitoksi, kohosi hänen rinnastaan syvä huokaus ja hän mutisi itsekseen:
"Puolan aika on ohi, kuningas Kaarle voittaa".
Nämä sanat lausuttuaan kokosi hän palvelijansa ja jätti huolestuneen
näköisenä leirin, josta ei hän luullut tarvitsevansa niin pian poistua.
Hyvän matkan päässä leiristä itäänpäin pysäytti palvelijajoukon johtaja
äkkiä juoksijansa ja kääntyi kardinaalin puoleen kysymyksellä:
"Mihinkä teidän ylhäisyytenne aikoo matkan johtaa?"
Kardinaali Primas mietti hetkisen, jonka jälkeen hän reippaasti
vastasi:
"Rajzaciin".
Palvelija kääntyi kapealle metsätielle, joka joenrantaa pitkin johti
aina Rajzaciin asti, joka oli Sobieskin suvun sukutila ja sijaitsi noin
kaksi penikulmaa Riiasta itäänpäin, ainoastaan muutaman sylen päässä
Düna-joen rannasta.
Kun kardinaali Primas huomasi pimeän metsän itseään ympäröivän eikä
muita ääniä kuulunut kuin hevosten kavioiden kapse ja puiden suhina,
tunsi hän itsensä vihdoin levolliseksi, ja helpotuksen huokaus nousi
hänen rinnastaan.
Ylikulun aikana oli Anders Kaski ollut kuninkaan aluksen kintereillä
seuranneessa veneessä. Vanhuksen kasvot loistivat tyytyväisyydestä,
kuten tavallista. Ainoastaan kerran ne synkistyivät, silloin kun
toisella rannalla seisovat saksilaiset alkoivat tähtäämään kuningasta
ja hänen seuruettaan.
"Ne lurjukset varmaankin ampuvat hänet läpinäkyväksi kuin ryyniseulan",
kirkui hän nähdessään, kuinka pari kuningasta ympäröivää hoviherraa
kaatui veteen, kun he Kaarle XII:n sivulla kahlasivat rannalla, jossa
eivät syvällä uivat alukset enää uineet, "mutta ennen..."
Kaski ei lopettanut lausetta, vaan hyppäsi notkeasti veneestä ja meni
sitte laulaen reipasta sotilaslaulua ja toisinaan lähettäen
vihollisille kuulan muodossa lämpimän tervehdyksen, muutamia askeleita
kuninkaan edelle.
"Pois tieltä, Kaski!" huudahti kuningas. "Sinun mahtava ruumiisi varjoo
minulta näköalan".
"Se hyvä se", vastasi Anders. "Silloin voi teidän majesteettinne olla
rauhallinen kuulien suhteen".
Kuningas hymyili vanhan kersantin uskollisuudelle ja innolle ja antoi
hänen pitää paikkansa. Juuri kun hän laski vasemman jalkansa rannalle,
kuului laukaus ja vanhan kersantin hattu heittääntyi pitkälle veteen.
Kaski katseli surullisen koomillisesti perässä tulevien sotilasten
polkemaa päähinettä ja lausui sitte järeällä äänellä:
"Kiinni noihin lurjuksiin! Minä kyllä hankin itselleni puolalaisen
pääkappaleen kadonneen tilalle".
Vanha sotilas pysyttäytyi edelleen joukon etunenässä. Kun hän taistelun
päätyttyä lähestyi kuningasta, kulettaen mukanaan kolmea omin käsin
ottamaansa vankia ja lipun puolikasta, josta hän hetken oli kovasti
taistellut erään saksilaisen upseerin kanssa, oli hänen päälaellaan
runsaasti koristettu puolalainen lakki. Tässä päähineessään, joka ei
ensinkään ollut sopusoinnussa verestä ja tomusta tahraantuneen
ruotsalaisen sotilaspuvun kanssa, oli Kaski niin perin hauskan
näköinen, että Kaarle kuninkaankin täytyi vetää suunsa hymyyn. Vanhus
nauroi itse eniten, mutta kesken pahinta naurun remahdusta kävivät
hänen kasvonsa äkkiä vakaviksi. Jättiläismäinen vartalo värisi
liikutuksesta ja äsken niin iloisissa silmissä näkyi kaksi suurta ja
kirkasta kyyneltä. Miehekäs äänensä väreili myös liikutuksesta, kun hän
huusi:
"Kauan eläköön kuningas Kaarle ja kuolema hänen vihollisilleen".
Ja syy tähän äkkinäiseen muutokseen?
Kesken yleistä riemua, Kaskin juuri tehdessä koomillisia virnistyksiä,
oli kuningas sanonut:
"Mene vaihtamaan puolalainen lakkisi, joka sinua ei ensinkään pue,
vänrikki Kaski".
2.
Rajzacin linna sijaitsi, kuten mainittu, noin kaksi penikulmaa Riian
kaupungista itäänpäin lähellä Düna-joen rantaa. Vuosisatoja oli kulunut
siitä kun sen mahtavat peruskivet oli laskettu. Kolme tornia, yksi
keskessä ja kaksi pienempää kummassakin päässä, kohosivat huomattavasti
sammaleiden peittämien harmaiden seinien yli, ja ne näkyivät pitkälle
linnaa ympäröivän metsän yli. Korkea suojelusmuuri, jossa oli useita
ampumaluukkuja, antoi Rajzacille linnotuksen muodon, ja sellaiseksi se
jossain määrin oli tarkotettukin.
Aika, jota kertomuksemme käsittelee, oli kaikkea muuta kuin
rauhallinen, ja tämän edelliset vuosikymmenet olivat samanlaatuisia.
Venäläisten, turkkilaisten ja saksalaisten kanssa käytyjen taistelujen
vaihteluksi oli myös toisinaan sisällisiä levottomuuksia, jotka
saattoivat Puolan asukkaat varustautumaan toisiaan vastaan. Puolalainen
ylimistö oli nimittäin vallanhimoista ja itsetietoista väkeä, jonka voi
saada ainoastaan asevoimalla tunnustamaan ylempänsä, sellaisen, jolla
yksinään oli ratkaiseva voima. Sanaa "puolalaiset valtiopäivät"
käytettiin sentähden usein, kun tahdottiin kuvata epäjärjestystä
kokouksessa, jossa kaikki jäsenet koettavat kynsin hampain saada oman
yksityisen mielipiteensä määrääväksi, siten synnyttäen hajaannusta ja
epäjärjestystä.
Ruotsin kuninkaiden sotaretkillä Puolaa vastaan oli tämä sisäinen
kateus ja eripuraisuus hyvä ase vallottajan käsissä, niinpä nyt Kaarle
kahdennentoistakin retkellä. Tietysti löytyi myös rehellisiä ja
isänmaataan rakastavia puolalaisia, jotka tekivät ahkeraa työtä
pitääkseen Puolan kansan koossa, mutta he eivät onnistuneet. Jokainen
tahtoi olla herra, ei kukaan totellut, ja sentähden onkin Puola jo
meidän aikanamme mennyt perikatoaan kohden, s.t.s. lakannut olemasta
oma kuningaskuntansa. Kolmen mahtavan naapurinsa, Venäjän, Preussin ja
Itävallan jakamana on sillä vain nimensä jälillä.
Mutta me palaamme takasin Sobieskin suvun vanhaan sukutilaan. Sadun
jättiläisen kaltaisena seisoi Rajzacin linna siinä näköjään aivan
hyljättynä. Sen muurilta eivät kaikuneet mitkään sotahuudot eikä
pienten pensaiden ja köynnösten peittämistä ampumaluukuista
mitkään kanuunansuut vilkkuneet anastajaa vastaan. Iloiset laulut
eivät kaikuneet avarista saleista, ei näkynyt komeasti puettuja
ritareita korskuvien ratsujen selässä, ei helliä impyeitä ihanina
kesä-iltoina kuuntelemassa luutun sointuvia näppäilyjä, eikä raikuvia
metsästystoitotuksia metsikössä, vaan kaikkialla vallitsi raskas ja
painostava synkkyys, joka oli täydellisessä sopusoinnussa itse linnan
kanssa, jonka keskitornissa oleva rautainen tuuliviiri surkeasti
natisten käänteleikse sinne tänne, aikaansaaden niin kamalan ja
aavemaisen tunnelman pimeässä yössä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi
joku ihmisolento pelokkaan laahustavasti hiipivän pitkin vallia eli
arasti katsovan jonkun ampumaluukun lävitse, josta hän silloin oli
pakotettu ajamaan pois ne pienet nelijalkaiset asukkaat, jotka linnan
hallitsijattarelta lupaa pyytämättä olivat sinne asettuneet asumaan.
Tuskin kertaa päivässä käännettiin linnan raskasta tammiporttia
saranoillaan.
Ja kuitenkin säilytti Rajzacin linna monta hauskaa muistoa erittäinkin
niiltä ajoilta, kun Puolan suurin sankari, kuningas, Johan Sobieski,
joka puolalaisen armeijan avulla pelasti voittoisan turkkilaisen joukon
piirittämän Wienin, oleili täällä. Juhlatilaisuus seurasi toistaan,
suuret salit loistivat kullassa ja purppurassa. Ei näkynyt täällä
silloin happamia naamoja, kun Puolan parhain ylimystö oli rientänyt
tänne, saadakseen nauttia sankarikuninkaan läsnäolosta.
Kuinka ihana olikaan mennyt aika ja sen mukanaan tuoma ritarillisuus ja
runollisuus! Mitä enemmän aika riensi eteenpäin, sitä proosallisemmaksi
se muodostui. Edellisten vuosisatojen tunnus oli kiitos ja ylistys,
nykyajan tunnus on raha, raha! Mammonan takia heittävät nykyajan lapset
ajattelemattomasti pois kunniansakin.
Johan Sobieskin kuoleman jälkeen jäi Rajzacin linna suvun omaisuudeksi,
ja aikana jota tämä kertomus koskettelee, asui linnassa ruhtinas
Sobieskin ijäkäs puoliso. Vanha linna näytti nyt olevan ikäänkuin
häpeissään muistellessaan entisiä loisto-aikoja.
Sen päivän iltana, jolloin Kaarle XII kulki Düna-joen yli, oli
leskiruhtinatar Martha Sobieski kutsuttanut ympärilleen koko
palvelijakuntansa, joka nousi lähes sataan henkeen, ja pitänyt heille
seuraavan puheen:
"Olen tänään saanut kirjeen ruhtinas Sergo Panitzkyltä, joka on
kihloissa poikani tyttären kanssa. Kirjeessä ilmotetaan, että anastaja,
ruotsalainen kuningas, lähestyy näitä seutuja. Kysyn teiltä nyt,
tahdotteko uskollisesti palvella Puolaa ja sen kuningasta?"
"Tahdomme", vastasivat kaikki syvään kumartaen sekä asettaen käden
rinnalleen uskollisuuden merkiksi.
"Hyvä on. Aseita löytyy vanhassa arsenaalissa. Ne eivät ole olleet
anastajan iso-isän aikojen jälkeen käytännössä, mutta tuottakoot ne nyt
jälleen kunniaa. Sinä, Joseph", jatkoi hän kääntyen vanhimman
palvelijan puoleen, jota vanhuutensa ja uskollisuutensa takia pidettiin
suuremmassa arvossa kuin muita palvelijoita, "sinä ryhdyt komentajaksi,
minä luotan sinuun".
Vanha uskollinen palvelija teki vielä syvemmän kumarruksen kuin toiset
ja sanoi:
"Pyhä neitsyt on todistajanani, että minä uhraan henkeni ja vereni
hallitsijattareni edestä, ja minä menen takuuseen siitä, että toisetkin
palvelijat tekevät samoin".
Kun Martha Sobieski vielä kerran oli vastaanottanut palvelijainsa
uskollisuuden vakuutukset itseään ja Puolaa kohtaan, meni hän pää
pystyssä ja pojantyttärensä tukemana sisälle huoneeseen. Tyytyväisyys,
joka niin selvästi kuvastui hänen piirteistään uskollisuusvakuutusta
tehtäessä kartanolla, hävisi vähitellen, ja kun hän oli tullut suureen
raskailla kullatuilla nahkatapeteilla koristettuun salonkiin, jossa
kuningas Johan muinoin tapasi vastaanottaa vieraitaan ja jossa
Sobieskin suvun kuolleiden jäsenten muotokuvat mykkinä katselivat
elossa olevia jälkeläisiä, vaipui hän huohottaen mukavaan nojatuoliin
ja kätki muutamiksi silmänräpäyksiksi vanhan liituvalkeiden hiuksien
ympäröimän päänsä käsiinsä, samalla kun raskaat huokaukset nostattivat
hänen rintaansa.
Eleonora seisoi mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena hänen edessään.
Nuori ruhtinatar ei ollut kasvonpiirteisiin ja muotoon nähden kaunis,
mutta hänen pienillä kasvoillaan lepäsi niin ihmeen sydämellinen
hyvyys, mikä hänen tummansinisistä silmistäänkin kuvastui, että sen,
joka kerran näki tämän nuoren ruhtinattaren, oli mahdoton häntä
unohtaa. Suloinen ja puhdas naisellisuus teki hänet viehättävämmäksi
kuin moni häikäisevä kaunotar oli.
Kauan odotettuaan, että leskiruhtinatar alkaisi puhumaan, kävi tämä
odotus hänelle vihdoin liian pitkäksi, ja hän virkkoi sentähden
vienonpehmeällä äänellä:
"Mitä sinä ajattelet, iso-äiti?"
Tämä lempeä ääni herätti rouva Marthan unelmistaan.
"Lapseni", sanoi hän hetkisen katseltuaan ympärilleen, "vaikeat
tapaukset odottavat meitä. Niinkuin äsken kuulit, lähestyy Kaarle XII
seutujamme. Ylpeänä menestyksestään tsaarin joukkoja vastaan ei hän
tahdo enempää eikä vähempää kuin panna kuningas Augustin pois
valtaistuimelta. No, no", jatkoi vanhus viitaten Eleonoraa olemaan
hiljaa, "yhdeltä näkökannalta katsoen ei hänen aikomuksensa ole niin
perin moitittava. Saat kuulla, lapseni", jatkoi hän, huomatessaan, että
pojantytär osotti ihmettelyä, "etkä sinä enää ihmettele. Kuningas
Kaarle oli juuri noussut valtaistuimelle, kun tsaari Pietari, kuningas
August ja Tanskan kuningas äkkiarvaamatta ja ilman syytä hyökkäsivät
hänen päälleen. Viimemainitun kanssa hän selvitti asian miltei samassa
silmänräpäyksessä, Venäjän tsaari on lyöty, ja vastapalvelukseksi
kuninkaamme osanotosta toisten suunnitelmiin on nyt tämä itsepäinen
ruotsalainen saanut päähänsä vallata häneltä Puolan kruunun. Niin ovat
asiat nykyisin".
"Mutta", virkkoi Eleonora miettivästi, "kenen hän tahtoo asettaa
tilalle? Itsensäkö, niinkuin hänen iso-isänsä teki?"
"Hänen suunnitelmistaan ei vielä tiedetä varmuudella mitään", vastasi
rouva Martha vitkaan. "Veljelläni, kardinaalilla, on kyllä lähempiä
tietoja siitä, mutta häntä en ole pitkään aikaan nähnyt. Valtiomiehenä
ei hän sitäpaitsi ole ylen aulis antamaan tietoja. Olen useasti kysynyt
häneltä asioita, jotka koskevat poliittista elämää, mutta aina saanut
vältteleviä vastauksia. Niin, herrat diplomaatit ovat, niinkuin
entisajan oraakkelit, niukkoja tiedonannoissaan".
Voimiaan ponnistellen lausuttuaan nämä sanat, vaipui leskiruhtinatar
takaisin nojatuoliinsa ja kätki taas kasvot käsiinsä. Muutaman minuutin
kuluttua nousi hän ylös ja viittasi Eleonoraa luokseen.
"Ota kynttilä, lapseni", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
"Paneutuuko iso-äiti levolle?"
"En. Ota kynttilä!"
Rouva Martha otti senjälkeen Eleonoraa kädestä kiinni ja meni hitain
askelin Johan Sobieskin muotokuvan luo.
"No niin, no niin", virkkoi leskiruhtinatar, kun kynttilänvalo valaisi
kuninkaan kauniita kasvoja, "nyt voivat vanhat silmäni selvemmin nähdä
sinut, sinä Puolan suurin sankari! Oi, jospa sinä nyt eläisit! Silloin
voitokas käsivartesi musertaisi tämän pohjoisen karhunmaan kuninkaan,
joka nyt riehuu viljavilla seuduillamme ja häikäilemättömästi leikkii
Puolan kunniakkaalla kuningaskruunulla. Mutta anna kuitenkin henkesi
tulla ei ainoastaan Puolan kuninkaan vaan myös koko hänen sotajoukkonsa
yli, niin että ne voisivat ajaa pois anastajan ja palauttaa levon ja
rauhan vertavuotavaan maahamme. Sinun käsiisi, pyhä neitsyt", jatkoi
hän tehden hartaasti ristinmerkkejä kultaisen madonnankuvan edessä,
"sinun käsiisi, pyhä Jumalan äiti, jätän Puolan kohtalon, poista paha,
ennenkuin vihollinen saa liian suuren vallan maassa. Me luotamme sinun
apuusi, joka et koskaan ole kääntynyt pois niistä, jotka rehellisellä
sydämellä polvistuvat edessäsi".
Vanhus oli juuri laskeutumaisillaan polvilleen silkkipallille, kun
samassa salongin hämärästä nurkasta ääni lausui sanan:
"Amen!"
Ääni kuului niin kumealta, melkeinpä kamalalta, suuressa salongissa, ja
naiset kääntyivät kauhistuneina ääntä kohden. Rouva Martha sai
kuitenkin heti takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi terävällä äänellä:
"Kuka se on, joka uskaltaa ilmottautumatta tunkeutua tänne? Kuinka
hoitaa Joseph tehtävänsä!"
"Älä moiti vanhaa, rehellistä miestä", virkkoi vieras, ja samassa astui
pitkä, ylevä mies esiin.
Leskiruhtinatar oli nyt tuntenut äänen.
"Veljeni, veljeni", virkkoi ruhtinatar rientäen kardinaali Primasta
vastaan, joka sydämellisesti syleili sisartaan. Kardinaalin takana
näkyi nuori komeasti puettu puolalainen. Hienojen huulten ympärillä
oleva röyhkeä ja ylimielinen piirre vaikutti sen, ettei hän ollut
erityisemmin puoleensa vetävä.
Tämä mies oli ruhtinas Sergo Panitzky, viimeinen jälkeläinen
aikasempien urotöittensä kautta loistavassa suvussa, joka Kaarle X
Kustaan sodassa teki itsensä kuuluisaksi sekä Puolassa että Tanskassa.
Ruhtinas Sergo ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt tehdä itseään
kuuluisaksi muuten kuin ennenmainituilla "puolalaisilla
valtiopäivillä", missä hän sekä sopivissa että sopimattomissa
tilaisuuksissa oli ärsyttänyt toisinajattelevat itseään vastaan.
Hyväksi onneksi oli kesken kaikkea puhjennut sota, ja kunnianhimoinen
ruhtinas riensi heti kardinaali Primaksen luo, jonka piti tulla hänen
sukulaisekseen.
Puolassa niinkuin melkein kaikissa muissakin maissa oli vallalla se
tapa, että ylhäiset perheet kihlasivat lapsensa jo kehdossa, huolimatta
siitä, voivatko he sitte kypsyneemmässä ijässä pitää toisistaan eli ei.
Siten luonnollisesti syntyi monta onnetonta avioliittoa, mutta tämä ei
kuitenkaan liikuttanut avioliittosopimuksen tekijöiden vanhempia, jotka
panivat painoa ainoastaan syntyperään ja rikkauteen.
Juuri sellainen kihlaus sitoi nuoren ruhtinattaren Eleonora Sobieskin
Sergo Panitzkyyn, josta rouva Martha hetki sitte oli puhunut
palvelijoille. Kihlatut olivat ainoastaan kolme kertaa nähneet
toisensa, mutta heti ensi kerralla oli Eleonorassa herännyt ehdoton
vastenmielisyys ruhtinas Sergoa kohtaan. Eikä hän mitenkään tahtonut
vastenmielisyyttään salata, ei edes iso-äidin ja kardinaalin läsnä
ollessa. He eivät olleet tähän asti mitään sanoneet, mutta nyt kun
ruhtinas tuli kohteliaasti kihlattunsa luo ja aikoi suudella hänen
kättään, mutta Eleonora veti äkkiä kätensä pois, lausui leskiruhtinatar
ankarasti:
"Eleonora! Älä unohda, että hän on sinun kihlattusi!"
Nuori ruhtinatar kalpeni huomattavasti ja hänen kätensä vapisi, kun hän
vastenmielisesti ojensi sen. Mutta ruhtinas Sergon huulet olivat tuskin
koskettaneet sitä, kun Eleonora tulisesti veti kätensä takasin ja
riensi kuin pelotettu karitsa pois huoneesta, ennenkun läsnäolevat
olivat ehtineet tointua hämmästyksestään ja ihmettelystään.
"Älkää pahastuko hänen sopimattomasta käytöksestään nykyhetkellä",
sanoi rouva Martha parhaansa mukaan koettaen salata harmiaan. "Teidän
saapuessanne oli meillä vakava keskustelu, ja luultavasti teidän
äkkinäinen tulonne hämmästytti häntä siinä määrin että hän riensi pois.
Hänhän on vielä niin nuori", jatkoi vanhus onnistuen huultensa
ympärille saamaan sovituksen hymyn, "pari vuotta lisää vaan, niin kyllä
hän varmaankin on toisellaisessa mielentilassa".
Ruhtinas Sergo kumarsi syvään, samalla purren huuleensa. Hän oli kyllä
ennenkin huomannut, kuinka epäsuosiollinen Eleonora oli häntä kohtaan.
Mutta hän ei siitä puhunut nyt mitään, vaan suuteli kunnioittavasti
vanhan leskiruhtinattaren kättä, jonka jälkeen hän istuutui akkunan
viereen, sormillaan naputtaen marssia, joka oli selvä todistus niistä
tunteista, jotka hänen sisässään liikkuivat.
Sisar ja veli olivat pian syventyneet keskustelemaan päivän
tapahtumista, ja leskiruhtinatar sai nyt kuulla kauan odottamansa
tiedon, kenet Kaarle XII oli määrännyt Augustin seuraajaksi Puolan
valtaistuimelle.
Stanislaus Leczinskin nimeä lausuttaessa vetäytyi leskiruhtinattaren
otsa syviin ryppyihin. Kiivaasti tarttui hän veljensä käteen ja
kuiskasi hänen korvaansa liikutetulla äänellä:
"Vastusta tätä nimitystä niin paljo kuin voit. Sinä tiedät, etteivät
Leczinskin ja Sobieskin suvut ole koskaan katsoneet toisiaan lempein
silmin".
"Mutta kuningas sanoo, ettei hän tunne ketään jalompaa puolalaista",
virkkoi kardinaali vitkaan.
"Ei ketään", huudahti leskiruhtinatar nousten ylös ja heittäen samalla
silmäyksen veljeensä. "Ei ketään! Äh! Missä sitte hänen silmänsä ovat!
Etkö sinä..."
Kardinaali asetti samassa kätensä sisarensa huulille, samalla kun hän
heitti merkitsevän sivusilmäyksen akkunaa kohden, jonka luona ruhtinas
Sergo oli. "Kahdenkesken", sanoi hän.
"Niin", kuiskasi ruhtinatar, joka ymmärsi kardinaalin viittauksen,
"huomen-aamuna rukoushuoneessani".
Siskokset erosivat sen jälkeen ja menivät kumpikin huoneeseensa.
Ruhtinas Sergo jäi edelleen akkunan viereen, rummuttaen sormillaan
kiivasta marssia. Vihdoin nähdessään Eleonoran menevän linnankartanon
poikki, riensi hän ulos pitkin leveitä rappuja, mutisten itsekseen:
"Itsepäinen ja omavaltainen hän on, mutta vielä ovat, taivaalle kiitos,
vanhat lakimme voimassa, ja niiden mukaan hänen täytyy tulla minun
omakseni".
3.
Kardinaali Primaksen vanha palvelija, harmaapartainen Czary, oli
onnettomuudekseen väännähtänyt jalkansa, kun hän ollessaan
seikkailuretkellä lähiseuduilla, oli nousemassa hevosen selkään
seuratakseen herraansa. Hevonen, joka ei ollut tottunut uuteen
ratsastajaansa, heitti Czaryn muitta mutkitta maahan ja nelisti suoraa
päätä Ruotsin voitokkaita joukkoja vastaan, mitkä sen sitte ottivat
kiinni.
Ja siinä virui nyt Czary kiroten loukkaantuneine jalkoineen, voimatta
päästä niin minnekään. Pieninkin liike pakotti tuskasta huutamaan.
"Nyt ne koirat tulevat!" mutisi hän itsekseen, kun hän näki
ruotsalaisten lähestyvän, "oi jos voisin paeta!"
Anders Kaski, joka samalla lähestyi, kuuli Czaryn voivotukset.
"Tuon miehen kanssa on varmaankin huonosti", virkkoi hän kumartuen
puolalaisen yli. "Kuinka on laitasi?"
Czary, joka ei ollut ymmärtävinään ruotsia, osotti ääneti jalkaansa.
Anders tarttui jalkaan kiinni, mutta hellitti siitä heti, kun
puolalainen alkoi hirveästi ulvoa. Kun pahin tuska oli ohi, katsoi
Czary parhaaksi antautua ruotsalaisen vaalittavaksi.
"Vasen jalkani on väännähtänyt", sanoi Czary.
"Vähät siitä", tuumi Kaski. "Minun on sekä käteni että jalkani
väännähtäneet, ja kuitenkin olen vielä kokonainen".
"Älä jätä minua tähän makaamaan", rukoili Czary onnettomalla äänellä.
"Minä olen kardinaali Primaksen palvelija ja..."
"Ahaa", keskeytti Kaski, joka oli kuninkaan usein kuullut sanovan, että
hän mistä hinnasta tahansa tahtoisi saada kardinaalin valtaansa, "sinä
saat kait tehdä seuraa toisille vangeille".
Tällä odottamattomalla tavalla tuli Czary ruotsalaisten leiriin. Niin
ei hän ollut odottanut seikkailun päättyvän, mutta hädällä ei ole
lakia, hänen täytyi taipua kohtaloonsa, tahtoi hän sitte eli ei.
Kun Kaarle XII hetkistä myöhemmin kävi vankeja katsomassa, osotti hänen
seurassaan oleva vänrikki Kaski Czarya lausuen:
"Hän on itse sanonut olevansa kardinaalin palvelija".
Aluksi ei Czary tahtonut sanoa, mitä hän tiesi kardinaalin matkasta
tämän jätettyä saksilaisen leirin. Mutta kun kuningas mitä vakavimmin
uhkasi hirttää hänet jo saman tunnin kuluessa, lähti hänestä irti, että
kardinaali luultavasti oli matkannut sisarensa maatilalle.
"Mikä sen nimi on?" kysyi Kaarle kuningas.
"Rajzac", vastasi Czary empimättä.
"Ja missä se sijaitsee?"
Nyt Czary vaikeni. Mutta heittäessään silmäyksen vänrikki Kaskin
uhkaavaan muotoon, alkoi Czaryn kieli jälleen liikkua kannittimissaan.
Kun kuningas astui ulos tuosta puolittain rappeutuneesta puuladosta,
jossa vankeja tilapäisesti säilytettiin, sanoi hän Anders Kaskille:
"Valitse sata parasta ratsastajaa ja katso, että he ovat kunnossa
puoliyön aikaan".
Vänrikki, joka huomasi, että tässä oli erinomainen seikkailu
kysymyksessä, rohkeni hetkisen epäiltyään kysyä:
"Minä saan kait seurata mukana?"
"Tietysti", vastasi kuningas ystävällisesti nyökäten, jonka jälkeen hän
pitkin askelin poistui.
"Niin, tietysti", virkkoi myös ohikulkeva toveri, joka oli kuullut
Kaskin kysymyksen ja kuninkaan vastauksen, "missäpä kauha olisi, ellei
padassa".
Vänrikki, joka aina rakasti onnistunutta pilaa, vaikka se lausuttiin
hänen omallakin kustannuksellaan, nauroi sydämellisesti toverin
puheelle.
"Se sattui naulaan", sanoi hän. "Seuraatko mukana?"
"Tietysti, mihinkä matka?"
"Ajamme kardinaaleja takaa".
"Aluksi ainoastaan yhtä. Ehkä sitte löydämme useampia. Puolalaiset
kardinaalit ovat kuin jäniksiä, katsos kukaan ei tunne heidän
kulkureittejään. Ha, ha, ha!"
Kun keskiyön varjot heittäytyivät maan yli, ratsasti Kaarle kuningas
satalukuisen hyvin asestetun ratsastajan etunenässä pitkin joenrantaa
sinnepäin missä Rajzac sijaitsi. Paykullin hajotetusta armeijasta ei
näkynyt jälkeäkään, se oli kuin poispuhallettu. Ilman seikkailuja
saapui ruotsalainen joukko Sobieskin sukutilalle hetkistä myöhemmin
kuin Joseph leskiruhtinattaren vanha, uskollinen palvelija, oli
kolmannen kerran tarkastanut muutamat valleille asetetut vahdit.
Päästäkseen tarpeettomasti herättämästä linnan puolustusväkeä, pysähtyi
Kaarle kuningas tiheään metsään, mihin ei kuuvalo voinut tunkeutua
lehtien lävitse. Kauan ei hän kuitenkaan voinut seisoa tässä
toimettomana, vaan hiipi hiljalleen vänrikki Kaskin ja äskenmainitun
toverin seuraamana tammiporttia kohden. Kullakin oli ase kädessään
valmiina käyttämään sitä koko voimallaan.
Ainoaan portin edessä olevaan puista vapaaseen paikkaan oli viimeisten
vuosikymmenien aikana ehtinyt kasvaa miehenkorkuisia pensaita joita ei
leskiruhtinatar ollut katsonut tarpeelliseksi kiskotuttaa pois. Näiden
varjossa onnistui kuningas seuralaisineen hiipimään muutaman askeleen
päähän portista, kun portilla oleva vahtimies huomasi heidät.
Täysikuu, joka tällä välin oli ehtinyt koko joukon korkeammalle,
valaisi kirkkaasti näitä kahta ruotsalaista ja heidän urhoollista
kuningastaan, antaen puolalaiselle oivan tilaisuuden ottaa tarkka
tähtäys. Kaarle kuningas huomasi kuitenkin heti aseman vaarallisuuden.
Hän juoksi sivulle ja oli kohta varmassa paikassa ihan portin vieressä.
Seuralaisensa riensivät hänen kintereillään, ja tämä tapahtui niinkuin
on tapana sanoa "kreivin aikaan", sillä samassa laskeutui puolalaisen
kivääri viistoon maata kohden ja siitä lähtenyt kuula hipasi Kaskin
takin takapuolta.
"Olitpa aika vetelys, sinä unissakävijä", ivaili vänrikki näyttäen
puolalaiselle pitkää nenää. "Kylläpä saat tietää, mistä Taavetti olutta
osti, jahka tulet alas".
Laukaus herätti kaikki linnassa olevat elävät olennot syvästä unestaan,
ja joka nurkasta voi Kaarle kuningas kuulla huudon:
"Ruotsalainen on niskassamme! Aseisiin!"
4.
Kun Eleonora oli tullut ulos pitkään käytävään, pysähtyi hän
hengähtämään. Povi nousi rajusti ja ainoastaan vaivoin sai hän
puristetuksi helpotuksen huudahduksen:
"Ah!"
Mutta samassa silmänräpäyksessä valtasi hänet kauhuntunne. Hän ajatteli
ankaraa iso-äitiään, ja hänen hento vartalonsa alkoi vapista kuin
haavanlehti. Minkälaisen rangaistuksen hän tulisikaan saamaan
käytöksestään ruhtinas Sergoa kohtaan? Vankeutta ei hän kylläkään
odottanut, mutta hän aavisti jotain pahempaa, nimittäin iso-äidin
epäsuosiota ja muita sen yhteyteen punoutuneita harmillisuuksia.
Varmaankin käyttäisi veljentyttärensä vastustuksesta ärsyyntynyt
leskiruhtinatar kaikki vallassaan olevat keinot, jotka eivät suinkaan
olleet vähäiset, koska hän m.m. oli hyvissä väleissä "pyhän isän"
kanssa, jonka jalkoja hän pari eri kertaa oli suudellut käydessään
Roomassa, kiirehtiäkseen toivottua avioliittoa ruhtinas Sergon kanssa,
ehkäpä vielä nyt hänen ollessaan Rajzacissa? Oi, suurempi onnettomuus
ei koskaan voisi häntä kohdata, sen hän tunsi.
Hän vei kiivaasti kätensä sydämelle ja huuliltaan kuului hellästi
kuiskattu nimi: "Ladislas!"
Nopeat askeleet lähestyivät samassa ja saattoivat Eleonoran
kiirehtimään mahdollisimman lähelle kylmää käytävän seinää, sillä tässä
asennossa hän ei halunnut tulla nähdyksi.
Askeleet tulivat lähemmäksi, ja kun hän oli ne tuntevinaan, mutisi hän
itsekseen:
"Se on hän. Hän on ainoa, jolle voin asiani uskoa".
Heikossa hämärässä tunsi Eleonora tulijan, kun tämä meni pienen akkunan
ohi. Juuri kun hän oli Eleonoran edessä, kuiskasi tämä tuskin
kuuluvalla äänellä:
"Joseph!"
Puhuteltu pysähtyi, sillä hän ei ollut yksistään kuullut nimeään, vaan
myös tuntenut sen, joka nimen lausui.
"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut, koska..."
"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora, "seuraa minua niin että saamme
puhua kenenkään häiritsemättä".
Kun he olivat siirtyneet hiukan etäämmäksi, kuiskasi nuori ruhtinatar
levottomuudesta väräjävällä äänellä:
"Hän on täällä".
"Tiedän sen, armollinen ruhtinatar, mutta minä en voinut kieltää
häneltä sisäänpääsyä, ja kun hän oli hänen korkea-arvoisuutensa
kardinaalin seurassa".
"En minä sinua moiti, uskollinen Joseph", virkkoi Eleonora, "mutta etkö
voi keksiä keinoa, miten hänestä pääsisimme?"
"Kardinaali ei kait uskalla jäädä pitkäksi aikaa tänne, sillä niinkuin
kuulin hänen palvelijoiltaan, on Ruotsin kuningas tänä aamuna aikaiseen
tullut joen yli ja lyönyt meidän armeijamme pakosalle, eikä hän
niinmuodoin tunne itseään täällä täysin turvatuksi. Silloin tietysti
ruhtinas Sergo seuraa häntä ja..."
"Oi, jospa olisi niin hyvin asianlaita!" keskeytti Eleonora huoaten.
"Oi", ajatteli hän itsekseen, "jospa vain Ladislas olisi täällä!"
Eleonora oli tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta, kun hän oli
Varsovassa kuningas Augustin järjestämissä juhlissa, joihin oli
kutsuttu kaupungin ja sen ympäristön ylhäisö. Ruhtinas Adam Sobieski,
Eleonoran isä, eli silloin vielä ja asui pääkaupungissa. Hänen
kuolemansa jälkeen muutti hänen vanha äitinsä, joka ei enää viihtynyt
näissä loistavissa seurapiireissä, Rajzaciin valmistautuakseen näkemään
puolisonsa ja poikansa toisessa mailmassa.
Mainitussa juhlassa oli kuusitoistavuotias Eleonora tutustunut Ladislas
Leczinskiin, sen miehen veljenpoikaan, joka sittemmin Kaarle XII:nen
mahtisanan avulla lyhyemmän aikaa kantoi Puolan kuningaskruunua.
Ladislas oli komea, kaunis ja jalomielinen, jotapaitsi hänen
urhoollisuutensa oli tunnettu koko puolalaisessa armeijassa.
Nuoret olivat sen jälkeen useat kerrat tavanneet toisensa, ja he
tunsivat, etteivät he voi koko elämäänsä olla erotettuina toisistaan.
Salaisuudessa he vannoivat toisilleen uskollisuutta.
Viimeisten kahden vuoden aikana olivat he yhden ainoan kerran tavanneet
toisensa. Eräänä synkkänä syysiltana oli nimittäin Ladislas uupuneena
ja rankkasateesta läpimärkänä kolkuttanut Rajzacin porttia tietämättä,
että hän siellä tapaisi sen, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Ja
vaikka Leczinskin ja Sobieskin suvut olivat poliittisia vihollisia,
osotti leskiruhtinatar Ladislakselle kuitenkin ystävällisyyttä ja
vierasvaraisuutta. Tämä jäi linnaan lähes kahdeksaksi päiväksi, ja kun
hänen vihdoin täytyi jättää hyvästit, uudistivat hän ja Eleonora
jälleen uskollisuuslupauksensa. Niin tarkkanäköinen kuin rouva Martha
olikin, ei hän kuitenkaan päässyt veljentyttärensä suloisen salaisuuden
jälille. Suurin syy tähän oli se että vanha Joseph, joka oli kantanut
Eleonoraa pienenä käsivarsillaan, toimitti aina niin, että rakastavat
saivat olla rauhassa.
Ajatusta, jonka Eleonora omisti Ladislakselle, ei Joseph luonnollisesti
voinut tietää, mutta hän aavisti sen ja sanoi:
"Ruhtinas Ladislas olisi ehkä ainoa, joka..."
"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora. "Ajattele, jos joku kuulisi".
"Täällä ei voi kukaan meitä kuulla", vastasi Joseph vakuuttavasti.
"Mutta ottakaa neuvoistani vaari ja antakaa asiain mennä menoaan. Minä
tunnen, että kaikki menee hyvin".
Joseph oli liikutettu, kun hän lausui väräjävällä äänellä:
"Henkeni ja elämäni, kaikki mitä omaan, annan rakkaan herrani tyttären
edestä. Luottakaa minuun. Teen kaikkeni, saattaakseni asian onnelliseen
päätökseen".
Nämä sanat antoivat Eleonoralle uutta toivoa ja hän riensi, niin ettei
hänen kintereillään seuraava ruhtinas Sergo ehtinyt hänen luokseen
vaatimaan selitystä, linnanpihan poikki pohjoiseen rakennuksen siipeen,
missä hänen huoneustonsa sijaitsi. Sinne tultuaan, rukoili hän kauan ja
hartaasti sekä vaipui sen jälkeen vähitellen unen helmoihin, nähden
unta Ladislaksesta, rakkaudesta ja onnesta.
Voi hyvin kuvitella mielessään, minkä vaikutuksen odottamaton laukaus
teki suloisimmassa unessa lojuviin puolalaisiin.
Kardinaali Primas, jonka korvaa muutama tunti takaperin oli hivellyt
sisaren kuvailu, että Puolassa kyllä löytyisi joku arvokkaampi kuin
Stanislaus Leczinski kantamaan Puolan kuningaskruunua, näki unta, että
hänet kruunattiin Krakaun vanhassa tuomiokirkossa, hän kuuli selvästi
kansan riemun, vastaanotti ihastuksella aatelismiesten onnentoivotukset
ja antoi itse merkin juhlalaukausten ampumiseen. Ja tämä yksinäinen
laukaus, jonka linnassa syntynyt kaiku teki monikertaiseksi, kuului
hänen korvassaan täydelliseltä juhla-ammunnalta. Hiestä märkänä nousi
kardinaali ylös, mutta hän oli tuskin ehtinyt hieroa unen
lyijynraskaista silmäluomistaan, kun hänen palvelijakuntansa johtaja
kalmankalpeana syöksyi sisään.
"Teidän kunnia-arvoisuutenne", huusi vanha palvelija polvet vapisevina,
"meidän päällemme on hyökätty ja..."
"Kutka? Oletko hullu, mies!" ärjäsi kardinaali ja syöksyi ylös.
"Ruotsalaiset seisovat ulkopuolella".
Tämä selitys pani jalat mukavuutta rakastavan mustatakin alle.
Puolittain pukeutuneena syöksyi hän linnanpihalle, jossa hän kutsui
koolle kaikki palvelijansa.
Leskiruhtinatar ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Viha
Leczinskin sukua vastaan ja veljeltään saama tieto, että Kaarle XII
aikoi kohottaa Stanislaun Puolan kuninkaaksi, vaivasi häntä
sanomattomasti. Ähisten ja puhisten hän käänteli itseään sängyssä
ikäänkuin reumatismin vaivaamana, kunnes uni häntä vihdoin armahti,
ottamalla hänet helmoihinsa. Mutta ajatus, että Stanislaus
korotettaisiin Puolan valtaistuimelle, ei antanut hänelle unessakaan
rauhaa. Hän näki unta, että Stanislaus ja kardinaali taistelivat
Krakaun torilla Puolan kruunusta. Suuri kansanjoukko katseli tätä
omituista taistelua, joka vihdoin alkoi kallistua kardinaalin voitoksi.
Juuri kun tämä aikoi riistää kruunun kilpailijaltaan, ampui eräs
Leczinskin kannattajista laukauksen kardinaalia kohden.
Rouva Martha heräsi ja koko hänen ruumiinsa kylpi kylmässä hiessä.
Mutta laukaus, oliko se todellinen, vaiko ainoastaan kamala
mielikuvitus, melu, mikä kuului alhaalta, oliko se kansa, joka murisi
Krakaun torilla, eli...
Pitemmälle ei vanha nainen ehtinyt kuvitteluissaan, ovi vedettiin
kiivaasti auki ja veli syöksyi sisään. "Minun täytyy joutuin paeta
täältä!" huusi hän, samalla kun tuskanhiki juoksi pitkin hänen
otsaansa. "Vihollinen on Rajzacin edustalla ja ... hyvästi sisko! Me
tapaamme toisemme Varsovassa joko Leczinskin eli minun..."
Lause ei tullut päätetyksi, sillä sanat tarttuivat kiinni kardinaalin
kurkkuun ja uhkasivat melkein tukahuttaa hänet. Hänen täytyi sentähden
saada ilmaa keuhkoihinsa vetämällä muutamia syviä henkäyksiä.
Tätä käytti leskiruhtinatar hyväkseen ja heittäytyi korkeasta ijästään
huolimatta äkkiä ylös sängystä ja riensi rukouspallin luo, jossa hän
vapisten vaipui alas ja rukoili kiivaasti, että Jumala pyhän neitsyeen
esirukouksen takia säästäisi hänen kotiaan ruotsalaisilta, noilta
jumalattomilta kerettiläisiltä.
Kardinaali kuunteli muutaman silmänräpäyksen näitä tunteenpurkauksia,
kunnes hän epäilevästi pudisti päätään ja jatkoi matkaansa.
Rouva Martha oli siinä määrin pelästynyt, että hän tuskin uskalsi
katsahtaa ympärilleen sillä aikaa kun taistelua kesti. Pikemmin
kuolleen kuin elävän näköisenä makasi hän madonnankuvan edessä eikä
kuullut sitäkään, että pojantytär astui sisälle huoneeseen.
Laukaus herätti Eleonoran suloisimmasta unesta. Hän älysi heti aseman.
Äkkiä heitti hän ylleen välttämättömimmät vaatteet ja riensi
linnanpihan poikki pääkäytävää kohden. Juuri kun hän aikoi juosta
rappuja ylös, huomasi hän ruhtinas Sergo Panitzkyn, joka pistooli ja
sapeli kädessä tuli vastaan. Kiireessään ei hän huomannut Eleonoraa,
kun tämä äkkiä vetäytyi erään pilarin taakse. Tuskin oli Sergon vartalo
hävinnyt palvelijain joukkoon, kun Eleonora kevyin askelin riensi
iso-äidin huoneeseen.
Kardinaali ja ruhtinas tapasivat toisensa linnanpihalla. Kun he olivat
hetkisen toisiaan tarkastaneet, virkkoi ruhtinas:
"Teidän kunnia-arvoisuutenne ei saa enää jäädä tänne! Teihin on koko
Puola nykyhetkellä pannut kaiken toivonsa. Jos teidät vangittaisiin,
niin merkitseisi se meidän loppuamme".
"Mutta portti on kiinni, ja vihollisemme seisovat ulkopuolella",
vastasi kardinaali surullisesti.
"Löytyy takaportti, jonka minä tiedän!" huudahti ruhtinas. "Tulkaa minä
näytän sen teille!"
"Entä te, mitä te aijotte tehdä?" kysyi kardinaali samassa.
"Minä jään tänne ja ryhdyn johtamaan palvelijoita, joista suurin osa
taitaa käyttää asetta. Viime kerralla, kun olin täällä, löysin eräästä
kellarista kolme kanuunaa. Kuulia ja ruutia löytyy täällä aivan
liiemmaksikin, niin että..."
"Hyvä", keskeytti kardinaali Primas ja ojensi tulevalle sukulaiselleen
kätensä, "te olette urhoollinen nuorimies, ja jos Puolaan vielä palaa
rauha", jatkoi hän huoaten, "silloin voitte olla varma siitä, että
tulette saamaan sellaisen paikan, joka vastaa teidän asemaanne ja
isänmaanrakkauttanne. Minä otan mukaani ainoastaan vähemmän määrän
palvelijoita, sillä pian kait tulen tapaamaan Paykullin armeijan.
Hyvästi, nuori ystävä ja tuleva sukulainen, olkoon pyhä neitsyt
kanssanne!"
Kun kardinaali vielä oli antanut siunauksensa niille, jotka olivat
ruvenneet ruhtinas Sergon johdettaviksi, ja luvannut heille taivaan
suosiota, jos he miesmäisesti taistelisivat kerettiläisiä vastaan,
riensi hän muutaman palvelijan seuraamana takaportille.
5.
Kun Kaarle kuningas rohkeine seuralaisineen oli varmassa tallessa
portin luona, virkkoi hän:
"Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, mutta jos hän on vielä jälellä".
"Niin tosiaankin", huomautti Anders Kaski. "Kuulostaa aivan siltä kuin
tuossa vanhassa ja rappeutuneessa linnarähjässä olisi oikea
ampiaispesä".
"Siinä tapauksessa käy asia vielä pulmallisemmmaksi meille", tuumi
toveri. "Tiedän hyvin, että ampiaisten kanssa ei ole erityisen mukavaa
tapella. Niillä on terävät piikit ja..."
"Ja meillä on teräviä sellaisia tässä", pisti väliin Anders Kaski ja
teki kuvaavan eleen pitkällä keihäällä. "Luulisin, että tämäkin maistuu
joltakin."
Kuu valaisi seudun yhä kirkkaammalla valolla, ja sitä mukaa kun se
kohosi korkeammalle, veti pitkän valojuovan jokea pitkin ja tunkeutui
maagisella hohteellaan syvälle metsän korkearunkoisiin puihin, missä
tummia hahmoja näytti huojuvan sinne ja tänne hämärässä valaistuksessa.
Se oli ruotsalainen osasto, joka, laukauksen houkuttelemana, lähestyi
varovasti ollakseen uskaliaan kuninkaan apuna, mikäli sitä
tarvittaisiin.
Kuningas Kaarle iski monta kertaa porttia, mutta aina samalla
tuloksella, ikäänkuin hän olisi halunnut lyödä kumoon paksun kai
kymmenen syltä korkean muurin. Hän näytti jonkin aikaa pettyneen
odotuksissaan ja hänen kasvoillaan kävi tyytymättömyyden ilme.
"Portti on lujempi kuin luulin", mumisi hän itsekseen. "Tämän läpi emme
voi päästä sisään."