XIV.

Burtsevin asiakirjat.

Jonkun aikaa sen jälkeen kuin olin asettunut asumaan Tukholmaan,

sain eräältä suomalaisen vastustuksen johtomieheltä kirjeen, jossa

minua kehoitettiin matkustamaan Pariisiin tavatakseni Burtsevin,

joka jälleen oli lähettänyt sen sisältöisiä terveisiä Helsinkiin,

että paljon puhutut asiakirjat nyt olivat nähtävänä hänen luonaan,

vuoden kuluttua siitä kuin niistä ensi kerran oli ollut puhe.

Asia tuntui minusta jonkun verran salaperäiseltä, mutta päätin

kuitenkin tehdä matkan ja lähdin. Saavuttuani Pariisiin menin heti

Burtsevin luo, joka otti minut äärimmäisen kohteliaasti vastaan,

mutta kuultuaan asian, jonka vuoksi olin tullut sinne, valitti,

että uusi lykkäys vielä oli välttämätön ennen kuin hän saattoi

näyttää kysymyksessä olevat asiakirjat. Parin päivän kuluttua hän

kuitenkin toivoi kaiken olevan kunnossa, niin että saisin perehtyä

niiden todella mielenkiintoiseen ja tärkeään sisältöön. Hän oli

saanut ne Menshikovin, ohranan suomalaisen osaston entisen päällikön

välityksellä.

Kysyttyäni ilmoitti Burtsev ettei Menshikov asunut Pariisissa, vaan

jossain Etelä-Ranskassa, jossa hän harjoitti jonkinlaista kirjallista

toimintaa. Hän, Burtsev, tiesi ylimalkaan varsin vähän hänestä, kun

he eivät enää olleet missään yhteydessä. Tähän sain tällä kertaa

tyytyä, niin laiha kun käyntini tulos olikin. Burtsev kysyi kuitenkin

missä asuin sen varalta, että hänellä olisi jotain ilmoitettavaa ja

siihen päättyi käyntini.

Mutta jo seuraavana päivänä saapui hotelliini eräs olio, joka

ilmoitti olevansa Burtsevin lähettämä: Mies, joka sanoi olevansa

nimeltään Silber, oli hyvin suulas, puheli laveasti Burtsevin

toiminnan ennenkuulumattomista vaikeuksista ja niistä suurista

kuluista, jotka siitä johtuivat. Niinpä esim. ne asiakirjat, joitten

vuoksi minä olin tullut Pariisiin, olivat maksaneet kokonaista 20,000

frangia, summa, jota Burtsevin oli ollut vaikea luovuttaa, kun hänen

aikakauslehtensä, jossa paljastukset tehtiin, tuotti runsaasti

kaikenlaisia menoja.

Siinä oli siis asian kipeä kohta! Burtsev ei ollut luopunut

alkuperäisestä aikomuksestaan asiakirjojen avulla saada rahoja,

kokonaista 20,000 frangia. Niin pitkälle oli kaikki selvää, mutta

lisäksi vaadittiin vielä, että minä antaisin puijata itseni kauppaan,

ja siihen osoitin olevani hyvin vähän halukas. Vastasin sen vuoksi

varsin hyvin oivaltavani, että sekä vaikeudet että kulut Burtsevin

toiminnassa olivat hyvin suuret, mutta etten toistaiseksi voinut

sille mitään, vaan aioin odottaa ja antaa hänelle tiedon koska kauppa

voitiin päättää. Tähän tuntui herra Silber olevan melko tyytyväinen

-- hänhän oli suorittanut tehtävänsä -- ja sanoi jäähyväiset

ilmaisten toivovansa vielä saada tavata minut. Mietin hetken asiaa ja

päätin, jos mahdollista, ryhtyä yhteyteen Menshikovin itsensä kanssa

häneltä saadakseni ainakin aavistuksen asiakirjojen sisällyksestä,

ennenkuin ryhdyin mihinkään muuhun. Sitä varten menin erään

venäläisen luo, jonka vanhastaan tunsin ja esitin hänelle koko jutun.

Hän sanoi ettei hän tiennyt mitään Menshikovista, mutta että hän

kyllä tunsi erään Pariisissa oleskelevan sanomalehtikirjeenvaihtajan,

joka oli yhteydessä hänen kanssaan ja lupasi toimittaa minut

kysymyksessä olevan kirjeenvaihtajan pariin. Jo seuraavana päivänä

hän täytti lupauksensa, mutta kirjeenvaihtajalla ei, ikävä kyllä,

ollut selkoa Menshikovista, jonka kanssa hänellä ei puoleen

vuoteen ollut mitään tekemistä. Hän antoi kuitenkin erään toisen

Bakai-nimisen miehen osoitteen, joka niinikään, oli ent. ohranan

virkamies ja oli Menshikovin läheinen tuttava. Bakai asui Pariisin

äärimmäisellä syrjäseudulla, Montparnassen ratapihan takana, erään

pienen kadun varrella, jota ei voinut kulkea minkäänlaisilla

ajoneuvoilla. Mutta suuren vaivan jälkeen päästyäni perille ja

tavattuani miehen kotona havaitsin, että hän oli hyvin älykäs

ja hyväntahtoinen henkilö, joka oltuaan ohranan palveluksessa

osastopäällikkönä Puolassa oli kääntynyt sitä vastaan, saatu

kiinni ja ilman muuta lähetetty itäiseen Siperiaan. Sieltä hän oli

paennut ja onnistunut pääsemään Pariisiin, jossa hän nyt askarteli

tuottaakseen entisille suosijoilleen ja ystävilleen niin paljon

haittaa kuin mahdollista.

Esitin itseni ja kysyin, oliko hänellä aavistustakaan siitä, missä

Menshikov siihen aikaan oleskeli. Bakai valitti, etten ollut tullut

päivää aikaisemmin, jolloin olisin voinut saada tavata kysymäni

henkilön. "Hän matkusti tänä aamuna Bordeaux'hon", ilmoitti hän,

"mutta jos teillä on aikaa odottaa, palaa hän varmasti parin päivän

kuluttua. Minä sähkötän hänelle heti, että te olette täällä ja

haluatte tavata hänet -- tiedän, että hän odotteli jotain suomalaista

tänne ja siirsi matkaansa päivästä päivään, että saisi tavata hänet.

Sitä paitsi hän matkusti huolehtiakseen muutostaan, hän on asunut

Bordeaux'ssa, mutta aikoo nyt asettua Pariisiin."

"Onko Burtsev selvillä kaikesta tästä?" kysyin minä edelleen.

Epäilyni kuuluisaa paljastajaa vastaan alkoivat saada yhä selvemmän

muodon.

"Onpa kyllä", vastasi Bakai. "Hänhän on lukemattomia kertoja

koettanut saada Menshikovin paperit käsiinsä, viimeksi pari päivää

sitten, mutta on aina epäonnistunut. Menshikov on vain hänelle

kertonut mitä ne sisältävät. Miksi sitä kysytte?"

Vastaukseksi kerroin hänelle koko jutun -- hän irvisti ymmärtävästi

-- ja lisäsin, että vielä kaksi päivää varhemmin titulus Silber oli

ollut luonani ja silloin antanut ymmärtää, että kyllä voisin saada

tutustua kysymyksessä oleviin papereihin, mutta että huvi maksaisi

minulle 20,000 frangia.

Nyt nauroi haastateltavani aika tavalla. "Se on niin Burtsevin

tapaista", sanoi hän, "ei siinä kyllin, että hän on rahapulassa,

siinä hän on aina, kun ei hänellä ole vähintäkään käsitystä

ekonomiasta, mutta koettaa myydä papereita, jotka ovat toisen

omaisuutta ja joita hänellä ei edes ole hallussaan, se on kuitenkin

liian paksua. Saamme nähdä mitä Menshikov sanoo, kun hän tulee, minä

sähkötän hänelle heti teidän täälläolostanne."

Hän teki niin ja toi itse seuraavana aamuna vastauksen hotelliini.

Menshikov kysyi voinko odottaa vielä kaksi päivää. Muussa tapauksessa

hän tulisi heti. Häneltä meni kaksi päivää aikaa muuttonsa

järjestämiseen, mutta se voitaisiin pahimmassa tapauksessa siirtää.

Sähköteitse lähettämäni vastaus sisälsi että voin odottaa.

Kahden päivän kuluttua hän tulikin ja tuli heti hotelliini minua

tapaamaan. Hän oli jotensakin pitkä ja muodoltaan erittäin

karkeatekoinen mies hyvin leveine olkapäineen ja punertavine

kasvoineen, sinisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja viiksineen.

Bakai oli mukana ja toimitti esittelyn.

"Anteeksi, että aloitan kysymyksellä", sanoi Menschikov, "mutta

oletteko te tarjonnut jonkun summan ja siinä tapauksessa minkä,

Burtseville niistä papereista, joihin haluatte tutustua?"

"En, sitä en ole tehnyt. Mutta eräs hänen ystävistään, otaksuttavasti

eräs herra Silber, on varsin selvästi antanut minun oivaltaa, että ne

maksaisivat minulle 20,000 frangia. Voinko saada tietää miksi sitä

kysytte?"

"Kernaasti", kuului hänen vastauksensa. "Burtsev tarjosi minulle

sähköteitse toissa päivänä pyöreän summan papereistani, joita hän

sanoi voivansa nyt käyttää."

Siis oli hän koko ajan tiennyt missä Menshikov oleskeli ja

todennäköisesti myös sen, että hän oli Pariisissa minun

saapuessani. Epäluuloni tässä suhteessa varmistuivat heti kun

tätä kysyin. Burtsevin osuus oli siis selvä -- kiristysyritys

aivan yksinkertaisesti. Menshikovilla sitä vastoin ei ollut mitään

sellaisia aikeita. Kun olimme sopineet siitä, että hän seuraavana

aamuna toisi hotelliin asiakirjat, jotka hän sanoi olevan jotensakin

laajat, erosimme. Myöhemmin päivällä saapui herra Silber uudelleen

tiedustelemaan, olinko jo tehnyt mitään päätöstä paperien suhteen.

Hän valitti, ettei Burtsevin vielä ollut onnistunut saada selkoa

Menshikovin osoitteesta, mutta vakuutti, että oli kysymys vain

parista päivästä ennenkuin ent. santarmiupseeri olisi tavattavissa.

Ja minä puolestani en antanut hänen aavistaa, että jo olin tavannut

tämän itsensä, yhtä vähän kuin sitäkään, että nyt olin selvillä

koko juonesta. Me olimme molemmat hyvin kohteliaita, luultavasti

yhtä varmoja siitä, että toinen oli antanut puijata itseään,

sillä erotuksella kuitenkin, että minun vakaumukseni oli paremmin

perusteltu.

Seuraavana aamuna saapuikin Menshikov vaunuissa, jotka hän oli

tarvinnut asiakirjojaan varten. Hän oli useita vuosia sitten

huvitellut itseään jäljentämällä kaikki asiakirjat, jotka

olivat kulkeneet hänen käsiensä kautta hänen ollessaan ohranan

osastopäällikkönä Suomessa. Niitä oli sievoinen kokoelma. Seitsemän

tai kahdeksan paksua nidosta tavallista kirjoituspaperikokoa,

kaikki komeasti koneella kirjoitettuja ja sisältäen suurimmaksi

osaksi jäljennöksiä papereista, joilla ei ollut mitään suoranaista

mielenkiintoa meille suomalaisille, mutta pienempi määrä koski

kuitenkin suomalaisia ja Suomen oloja. Kokoelma oli laadittu

kronologiseen järjestykseen, niin että ne asiakirjat, jotka koskivat

Suomea, olivat hajallaan muiden joukossa. Nidokset olivat siis

luettavat kokonaan läpi, valtainen työ, joka ei ollut yhdessä

päivässä tehtävissä.

Huomauttaessani tästä Menshikoville sain vastaukseksi, että

asiakirjat täydelleen olivat käytettävissäni niin pitkän aikaa kun

tarvitsin lukeakseni ne. Hän lupasi jättää ne minun luokseni ja

muutaman päivän kuluttua tiedustella miten pitkälle olin ehtinyt,

toivoen, että löytäisin paljon arvokasta. Niin hän meni ja minä

ryhdyin lukemaan paksuja nidoksia, jotka näyttivät hyvinkin

lupaavilta.

Näkö kuitenkin oli petollinen. Niiden raporttien joukossa, jotka

koskivat suomalaisia ja Suomen oloja ja jotka tapasin ja luin, ei

ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sen paperin arvoinen, jolle se

oli kirjoitettu. Sillä mikäli oli kysymys tosiasioista, koskettelivat

ne pelkkiä valheita, totuudesta tai edes todennäköisyydestä vähääkään

välittämättä koottuja. Ja lukuunottamatta niitä, jotka sisälsivät

ainoastaan tiedoittajien omia tuumailuja ja selityksiä henkilöistä

ja asioista, joitten muka piti olla todellisia tapahtumia, olivat

ne kaikki jo tunnettuja sekä senaattori Mecheliniä, parooni Wredeä

ja monia muita koskevat, joista kokoelmassa esiintyi kaikkein

mielettömimpiä valheita. Tiedoittajille oli nähtävästi maksettu

kappaleittain ja he olivat sen vuoksi äärimmäisesti ponnistelleet

voidakseen toimittaa oikein mielenkiintoisia asioita. Ohrana oli

niellyt kaikki tyyni ja kaiken lisäksi maksanut palkkiota mitä

ilmeisimmistä mielikuvitteluistakin.

Menshikov saapui uudelleen, kun olin lukenut suunnilleen puolet

vihkoista, joissa tiedoittajien nimet olivat ainoa seikka, joka

herätti uteliaisuuttani. Niitä ei mainittu, mutta useimmat saatoin

päätellä jotakuinkin varmasti. Menshikov varmensi johtopäätelmäni.

Eräs tiedoittaja oli selvästi ollut asetettu Tukholmaan ottamaan

selvää "Vapaasta Sanasta" ja oli sieltä mitä uutterimmin tiedoittanut

kaikkea mahdollista sekä ihmisistä että asioista, kaikki mitä hän

-- muutoin naishenkilö -- oli juoruteitä saanut siepatuksi kaikesta

sekä mahdollisesta että mahdottomasta, paitsi ei "Vapaasta Sanasta".

Sanomalehdestä ja sen Suomeen tuontiteistä ei hän ollut saanut tietää

mitään millä olisi ollut arvoa.

Varsin hyvin saatoin palauttaa mieleeni miten kysymyksessä oleva

nainen oli mitä röyhkeimmin ja kömpelöimmin yrittänyt päästä

salaisuuden perille, mutta menestymättä vähintäkään. Hän oli

koettanut perheeltänikin urkkia jotain, mutta heitä oli varoitettu

eivätkä he ilmaisseet mitään siitä hyvin vähästä, jonka tiesivät.

Itse en ollut kotona ja silloin hän päätti tulla "Vapaan Sanan"

konttoriin, jonka osoitteen hän oli onnistunut saamaan, luultavasti

joltakin niistä maanpakolaisista, jotka tavallisuuden mukaan

peräti arvostelukyvyttömästi olivat ryhtyneet kysymyksessä olevan

naisen ritareiksi. Hän sanoi tulevansa tarjoamaan apuaan lehden

salakuljetukseen ja olevansa valmis tekemään mitä tahansa sen hyväksi.

Minua oli kuitenkin mamselin suhteen Suomesta käsin varoitettu, oli

nimittäin saatu selville, että hän oli suhteissa santarmistoon, ja

olinkin sen vuoksi sitäkin enemmän varuillani, kun tapani ei ollut

tarttua kenen tahansa vieraan apuun, eritoten, jos syyllä saattoi

epäillä henkilön olevan likaisissa suhteissa herroihin santarmeihin.

Minä valitin siis etten voinut tehdä mitään edistääkseni hänen

isänmaallisia aikeitaan, mutta kun itse en millään tavoin puuttunut

kirjallisuuden kuljetukseen, oli minun mahdotonta palvella häntä.

Niine hyvineen hän sai mennä, yhtä viisaana kun oli tullutkin, mutta

se ei estänyt häntä tiedoituksissaan laajasti tekemästä selkoa

tuontitavasta, jolle kuitenkaan ei tuottanut mitään häiriötä hänen

toimintansa Tukholmassa.

Menshikov varmensi, kuten sanottu, johtopäätelmäni, että kysymyksessä

oleva nainen oli ollut ohranan palveluksessa ja m.m. myöskin

lähetetty Tukholmaan, jossa hän oli oleskellut jonkun aikaa. "Nostiko

hän palkkiota sellaisesta lörpöttelystä?" kysyin minä osoittaen

tiedonantoja pöydällä. "Kyllä, luonnollisesti", kuului vastaus. "Hän

kirjoitti ainakin uutterasti ja vaikkakin oivalsimme, että hänen

tiedonannoillaan oli sangen vähän arvoa, saattoi tapahtua että hän,

ollen suhteissa maanpakolaisiin, voi siepata sellaistakin, jonka

tietäminen saattoi olla meille arvokasta. Teidän tulee muistaa, miten

vaikeata meidän yleensä oli saada lainkaan agentteja Suomesta. Sai

tyytyä melkein mihin hyvänsä."

"Ja tuollaisista päättömistä jutuista kuin tuokin senaattori

Mechelinistä maksettiin kai myös melkoisia summia", kysyin edelleen

osoittaen tiedonantoja senaattorin osanotosta kaikenlaisiin

salaliittoihin, joissa hän tiedoittajan mukaan oli ollut johtajana.

"Muuan parhaimmista asiamiehistämme antoi sen, rautatien virkamies

nimeltä 'Ilo'", vastasi Menschikoff. "Tiesimmehän kyllä, että

hänkin kuvitteli melkoisesti, mutta hän tiedoitti joka tapauksessa

konkreettisia tosiasioita ilmoittaen sekä päivämäärät että paikat,

minkä vuoksi hänen tiedonantojaan pidettiin erittäin arvokkaina

-- hänhän pääasiassa paljasti 'Voima'-jutun, joka vielä on

tuomioistuimen käsiteltävänä."

"Eikö koskaan pälkähtänyt päähänne, että mies aivan yksinkertaisesti

veti teitä nenästä ilmoitellessaan päivämääriä ja paikkoja? Siitä

olisitte voineet päättää, että hän toisissakin asioissa -- esim.

'Voimaa' koskevassa -- puhui tyhjiä."

"Se oli meille tuskin mahdollista. Maassa, jossa kaikki olosuhteet

olivat niin täydelleen erilaiset kuin omassamme, oli välttämätöntä

luottaa niihin asiamiehiin, joita onnistuimme värväämään. Ja sitä

paitsi on teidän muistettava, ettei ylemmällä taholla ollut mitään

halua erikoisen tarkasti penkoa saapuvia tiedonantoja. Pääasia oli,

että ne osoittivat vallankumouksellisia vehkeilyjä olevan tekeillä

ja että ne henkilöt, jotka olivat viranomaisten silmätikkuina,

olivat vehkeilyihin sekaantuneina. Juriidisia tai muita todistuksia

siitä, että näitä harjoitettiin, ei lainkaan tarvittu, siihen ei

ohrana puuttunut, vaan keräsi niin runsaan tiedonantoaineiston kuin

mahdollista aikanaan puuttuakseen asiaan. Voittehan ottaa itsenne

esimerkiksi -- luuletteko, että olisi ryhdytty todistelemaan teidän

rikollisuuttanne? Teidät olisi aivan yksinkertaisesti vangittu ja

annettu hävitä tavalla tai toisella."

"En ollut aivan vailla sen kaltaista aavistusta ja sen vuoksi

pidinkin parempana hävitä omalla tavallani", vastasin minä ja

hymyilin vähän.

"Niin, siinä petitte meidät perusteellisesti ja puhuessamme siitä,

voisitte nyt kertoa miten vältitte teidän varaltanne järjestetyn

vartioinnin. Olen siitä asti ollut hyvin utelias saadakseni tietää

miten se tapahtui."

Silloin kuvasin hänelle pakoni kaikkine yksityiskohtineen ja lisäsin

lopuksi, että niin kauan kuin ohranan asiamiehet ja santarmit, eivät

olleet sen yritteliäämpiä kuin mitä olivat minun suhteeni, ei ollut

erikoisen vaikea välttää heidän vartiointiaan. Mutta seikka oli se,

etteivät he käyttäneet älykästä väkeä, vaan ketä tahansa, joka vain

ilmoittautui.

"Niin, mitä olisi pitänyt tehdä", kuului vastaus, "ei ollut mitään

valitsemisen varaa, aivan erikoisesti Suomessa. Siellä täytyi

käyttää mitä väkeä tahansa, kunhan he vain jossain määrin pystyivät

selviytymään maan kielestä."

Tähän jätimme asian ja hetken kuluttua lähti Menshikov jättäen

minut jatkamaan tiedonantoaineiston tutkimusta. Ne olivat yhtä

hedelmättömät kuin ennenkin. Ei ainoakaan tiedonanto Suomesta

ja suomalaisista sisältänyt vähintäkään meille arvokasta,

lukuunottamatta tiedonantoja, jotka koskivat "Voimaa" ja niillä

oli niin sanoakseni ainoastaan kielteinen arvo. Myöhemminhän

Menshikov antoi valallisen todistuksen niiden ja niiden tekijän

suhteen Tukholman raastuvanoikeudessa ja tämän todistuksen nojalla

vapautettiin syytetyt. Tämä oli ainoa todellinen tulos Pariisin

matkastani ja tutkimuksistani siellä.

Palasin aikanani Ruotsiin ja Tukholmaan, jossa viivyin yli talven

kirjoitellen teostani "Vallankumous ja vastavallankumous Venäjällä

ja Suomessa". Kirja ilmestyi ja yleisö otti sen vastaan niin

suopeasti, että se käännettiin saksaksikin ja ilmestyi kahtena

painoksena tällä kielellä -- jonka vuoksi heti aloin uuden kirjan

"Moskovalaiset ja suomalaiset vanhemmalla ja uudemmalla ajalla".

Tämä ilmestyi niinikään Alb. Bonnierin kustannuksella ja arvostelu

otti sen vastaan vielä suosiollisemmin kuin edellisen, minkä jälkeen

ryhdyin järjestämään aineistoa, sanomalehtileikkeitä, muistiinpanoja,

kirjeitä j.n.e. kolmatta kirjaa varten, joka käsitteli venäläistä

mädännäisyyttä, mikäli se julkisesti tunnettiin sanomalehdistön

kautta. Venäjällä eivät lehdet, kuten tunnettua, voineet julkaista

mitään huhuja sellaisista seikoista tai edes mitään tosiasioita,

mikäli niitä ei oltu julkisesti todettu vireille pantujen

oikeudenkäyntien kautta tai muulla tavalla.

Sitten elin mitä vaatimattomimmissa oloissa muutamia vuosia

Tukholmassa tai oikeammin eräässä sen esikaupungissa tavaten vain

silloin tällöin muutamia vanhoja ystäviä, joiden joukossa johtaja

Sven Palme ja hänen perheensä sekä nyttemmin varhain poismennyt

kreivi Carl Mannerheim sekä liikemies Reguel Wolff, vainaja

hänkin, aina ja kaikissa vaiheissa olivat osoittaneet minulle

muuttumatonta ystävyyttä. Vain silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden

jonkun vanhan ystävän saapuminen Suomesta, jonka kanssa silloin

pohdittiin tilannetta kotimaassa, tavallisesti päättyen siihen,

että havaitsimme mahdollisuudet aivan toivottomiksi. Seyn oli yhä

edelleen kenraalikuvernöörinä, Venäjän vallanpitäjät varmempia kuin

koskaan ennen päätöksessään tehdä Suomesta ilman muuta venäläinen

maakunta, Suomen senaatin muodostivat osiksi pelkät venäläiset,

osin venäläistyneet suomalaiset, ohrana mahtavampi kuin koskaan

ennen Suomessa, kaikki sanalla sanoen osoitti venäläistyttämisen

vastustuksen nyttemmin turhaksi; että ne, jotka eivät tahtoneet tai

voineet alistua, olivat tuomitut viettämään elämäänsä maanpaossa,

mikäli eivät pitäneet Siperiaa parempana -- hirsipuu vaihtoehtona oli

siihen aikaan joutunut pois käytännöstä Venäjällä.

Ajat olivat lohduttomat, eritoten kun myöskin vallankumouksellinen

liike Venäjällä tuntui lamaantuneen, joka tapauksessa useaksi

vuodeksi, Asevin hirvittävän petoksen johdosta. Ja kaikki tiedot

Suomesta osoittivat siellä vallitsevan tilan, joka toiselta puolen

oli toivotonta alistumista, toiselta yhä leviävää mädännäisyyttä,

joka ennusti mitä pahinta tulevaisuuteen nähden. Venäjä oli

Ranskan avulla näennäisesti parantunut japanilaisen seikkailun

jälkeen pikemmin kuin olisi luullut olevan mahdollista ja esiintyi

hyökkäävämmin kuin koskaan ennen, aivan erikoisesti Suomea kohtaan,

jonka täydellinen yhtäläistyttäminen venäläisten maakuntain kanssa

oli ilmeisesti päätetty tosiasia. Melkeinpä jokainen sanomalehden

numero, joka saapui kotimaasta, kertoi jotain vallanpitäjien uusista,

selvästi lainvastaisista toimenpiteistä sekä venäläistyttämisen

edistyksestä. Ja ne uutiset, jotka saatiin yksityistietä, eivät

todellakaan olleet vähemmän masentavia. Kaikki olivat yhtä

lohduttomia, kaikki kohdaltaan kantoivat tylsän alistumisen leimaa,

kellään ei ollut mitään kerrottavaa tulevaisuuden toiveista.