XV.

Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.

Yhtäkkiä kajahti sitten sen kauhean näytelmän alkusoitto, joka oli

määrätty perusteitaan myöten tärisyttämään Eurooppaa ja välillisesti

koko sivistynyttä sekä suurta osaa sivistymätöntä maailmaa. Tuskin

enemmän kuin viikko oltiin epävarmoja niitten diplomaattisten

neuvottelujen tuloksista, jotka edeltivät mullistusta, ja sen

aikana liikkui huhuja kaikesta mahdollisesta, myös Venäjän salassa

suorittamasta liikekannallepanosta. Kukaan ei tiennyt mitään

varmasti, ei edes niillä seuduin, joissa ei mikään sensuuri kuten

Suomessa pöyhinyt ja seulonut kaikkia suuresta maailmasta tulevia

tietoja. Niin puhkesi sitten maailmansota. Sähkösanomat toivat iskun

iskun jälkeen. Itävalta oli julistanut sodan Serbiaa vastaan, Venäjä

kiiruhti asettumaan Serbian rinnalle, Ranska riensi täyttämään

velvollisuutensa Venäjän liittolaisena, Saksa teki samoin Itävaltaan

nähden ja antoi joukkojensa heti marssia Belgiaan. Ja siitä sai

Englanti vuorostaan syyn sodan julistamiseen Saksalle. Melkein

koko Eurooppa joutui tähän pyörteeseen, sillä niissä harvoissa

maissa, jotka eivät vielä olleet suoranaisesti osallisina, kihisi

juonitteluja, joiden tarkoituksena oli saada ne mukaan puolelle tai

toiselle.

Minuun henkilökohtaisesti vaikutti purkaus erikoisen virkistävästi.

Minä pidin kuten useimmat muutkin selvänä, että sota ei kestäisi

monta kuukautta. Jo kulungit ja mieshukka kävisivät liian suuriksi,

jotta pitkällinen sota voisi olla mahdollinen. Mutta tulipa sodasta

lyhyt tai pitkäaikainen, epäilemättä se herättäisi uuteen eloon ne

voimat, jotka Venäjällä olivat vihamielisellä kannalla rajatonta

itsevaltiutta vastaan, joka varmaankaan ei voisi kestää uutta

samanlaista myrskyä, kuin se, jonka Japanin sota oli herättänyt.

Ellei ennen niin sodan loputtua tulisi vallankumous puhkeamaan

pyhässä ja jakamattomassa Venäjän valtakunnassa ja silloin, jos

koskaan, pitäisi meidän suomalaistenkin aika tulla iskeä isku

vapautemme puolesta päästäksemme riippumattomiksi siitä ikeestä,

joka erikoisesti viimeisten vuosien aikana niin oli sietämättömästi

painanut meitä.

Itse asiassa en odottanut Venäjän enemmän tai vähemmän

vallankumouksellisten puolueiden ryhtyvän millinkään toimintaan,

ennenkuin sota oli lopussa. Niin kauan kuin sitä kesti, oli

tsaarihallituksen verrattain helppo pitää levottomat ainekset

ohjissa, mutta kun armeija kerran oli demobilisoitu sodasta

saamineen kokemuksineen, oli tsaarivallan mahdotonta samalla

tavalla kuin ennen tukahduttaa kaikki vapaudenpyrkimykset ja pitää

kaikkia kansankerroksia tarkkailun alaisina. Ohjia oli ehdottomasti

hellitettävä ja kun ne kerran oli hellitetty, ei ollut mahdollista

edeltäpäin aavistaa, miten ne uudelleen tiukennettaisiin. Edes

osapuilleen järjestettyä ja kiinteärakenteista yhteiskuntaa ei ollut

mahdollista luoda siitä anarkiasta, jonka luonnon pakosta täytyi

seurata yleistä vallankumousta Venäjällä, jossa puuttui melkein

kaikki edellytykset yhteiskunnan kyvylle itse pyrkiä johonkin

järjestyksen tapaiseen. Kansaa ei rankaisematta pidetä vuosisatoja

niin ankaran holhouksen alaisena kuin Venäjän kansaa. Sinä päivänä,

jolloin holhous lakkaa, loppuu myös se järjestys ja yhteiskunta, jota

holhous on ylläpitänyt kansan itsensä lainkaan auttamatta.

Mutta juuri tämän täytyi antaa meille suomalaisille parhaat

mahdolliset toiveet ottaa aikanaan kohtalomme omiin käsiimme. Mehän

olimme ainoa kansa valtaisen maailmanvallan piirissä, joka omasi

todellisen lakiin ja oikeuteen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen,

kun taas Venäjällä laki oli käsite, joka vain ylen vähäisessä

määrässä erosi hallinnollisten käskyjen käsitteestä. Meidän oli siis

mitä kärsivällisimmin odotettava, kunnes koittaisi hetki, jolloin

tsaarivalta lopultakin luhistuisi.

Sen vuoksi olin minäkin aluksi melko epäilevä jääkäriliikkeeseen

nähden. Olinhan epätietoinen kaikesta mikä koski tätä liikettä,

paitsi siitä tosiasiasta, että muutamat huimapäiset nuorukaiset

olivat lähteneet Saksaan siellä taistellakseen perivihollista

vastaan. Vähitellen kuitenkin pääsin selville liikettä koskevista

asioista ja seikoista, joilla ei lainkaan ollut sellaista uhkapelin

leimaa kuin olin kuvitellut, vaan päinvastoin perustuivat harkittuun

suunnitelmaan ja olivat saaneet laajuuden, josta minulla ei ollut

ollut aavistustakaan. Ei ollut kyseessä kourallinen enemmän tai

vähemmän seikkailevaa väkeä, vaan todella kokonaista pari tuhatta

nuorukaista kaikista eri yhteiskuntaluokista, jotka olivat lähteneet

matkaan rinnassaan sama halu saada taistella sortajaa vastaan, jota

minä ja monet minun kerallani olivat aikaisemmin tunteneet. Niin,

itse asiassa yhä edelleen tunsivat, sillä tarkoin katsoen oli vain

tietoisuus siitä, että vuosien kuluessa olin käynyt liian vanhaksi ja

raihnaiseksi, pidättänyt minua itse heittäytymästä seikkailuun.

Mutta sen vuoksi en jäänytkään pitkäksi aikaa toimettomaksi. Eräs

ent. saksalainen meriupseeri, joka korkeimman sodanjohdon toimesta

oli saapunut Ruotsiin, oli joltain kuullut minusta ja yrityksistäni

entisinä aikoina ja tuli tapaamaan minua kysyäkseen olinko vielä

halukas auttamaan tarpeellisissa kohdin. Hän oli saanut tehtäväkseen

ottaa selville ja niin paljon kuin mahdollista vastustaa Venäjän

aikeita Ruotsissa, minkä maan kautta kaikki yhteys muun maailman

kanssa tapahtui. Olin luonnollisesti valmis tekemään mitä voin niin

houkuttelevan tarkoituksen hyväksi ja sainkin pian tilaisuuden tehdä

Saksan asialle eräitä palveluksia, jotka, vaikkakin itsessään hyvin

vähäpätöisiä merkitykseltään, kuitenkin tuottivat minulle tyydytyksen

kantaa korteni, vaikka mitätönkin, kekoon.

Tehtävänäni oli varsinaisesti puhutella henkilöitä, jotka

erilaisissa tiedustelutoimissa matkustivat sinne tänne seuduille,

jonne saksalaiset eivät kernaasti voineet mennä, kuten Hollantiin,

Norjaan, vieläpä Arkangeliinkin. Kaikki suorittivat tehtävänsä

onnellisesti ja palasivat Tukholmaan välttyen kaikista selkkauksista,

kuten vangitsemisista, kuulusteluista tai senkaltaisista. Tällä

välin kului ensimmäinen sotatalvi saksalaisten herkeämättä

lähetellessä voitonsanomiaan. Heidän armeijansa tunkeutuivat

pysähtymättä eteenpäin sekä itä- että länsirintamalla. Ainoastaan

yksi peräytyminen oli sattunut, kun heidät Marnen luona pakotettiin

luopumaan etenemisestään Pariisia kohti ja vetäytymään takaisinkin

lyhyehkön matkan, mutta sen merkitystä ei pidetty suurenakaan

verrattuna suureen menestykseen muilla rintamilla, Masurin järvillä,

Puolassa, Belgiassa j.n.e. Tällä välin oli kuitenkin jokaiselle

käynyt yhä selvemmäksi, että toiveet sodan pikaisesta loppumisesta

olivat tuomitut pettymään. Englanti eittämättömästi piti yllä muiden

ententemaiden rohkeutta ja sodanhalua, joka useilla tahoilla ilman

tätä englantilaista selkänojaa olisi ollut melkein mennyttä kalua.

Sillaikaa oli kaikkien näiden maailmanhistoriallisten tapahtumien

aikana ollut käynnissä yhtä uupumaton kuin taitava työ niiden

nuorten suomalaisten hyväksi, jotka olivat tulleet Saksaan,

erittäin joustavan ja tehtävään soveliaan varatuomari Wetterhoffin

johdolla, erään suomalaisen, josta oli tullut Saksan alamainen,

mutta joka ei koskaan ollut herennyt ottamasta osaa maansa asioihin

ja vaikuttamasta sen hyväksi. Häntä yksinomaan oli kiittäminen

siitä, ettei alkuperäistä "pfadfinder" (partiolais-) joukkoa

hajoitettu, sen jälkeen kuin ensimmäinen neljän kuukauden kurssi

oli suoritettu, ja hänen taitavuuttaan neuvotteluissa Saksan

hallituksen luottamusmiesten kanssa on niinikään kiittäminen siitä,

että joukkue laajennettiin 27:ksi jääkäripataljoonaksi, joka sai

kasvatuksen saksalaisten upseerien johdolla, kasvatuksen, joka

perusteellisuudessa etsinee vertojaan.

Minä en tuntenut Wetterhoffia, en ollut edes kuullut puhuttavan

hänestä ennenkuin Tukholmassa suomalaisen jääkäriliikkeen yhteydessä.

Minulla ei siis ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia hänen

persoonastaan, kun uutena vuonna 1917 saavuin Berliiniin ja tutustuin

häneen sekä sain kuulla jääkäripataljoonasta, niistä vaikeuksista,

joita vastaan Wetterhoffin oli täytynyt taistella saadakseen sen

aikaan ja niistä vaikutusvaltaisista henkilöistä, joitten kanssa hän

oli neuvotellut ja joissa oli saanut vireille harrastusta Suomen

asiaa kohtaan. Tätä kaikkea ei suinkaan kertonut Wetterhoff itse,

vaan toiset, etupäässä suomalaiset, jotka olivat olleet asiassa

osallisina. Käyntini Lockstädter-leirillä hieman sen jälkeen varmensi

monin tavoin vaikutelmaani Wetterhoffin hyödyllisyydestä yritykselle

ja sen kautta yleensä koko Suomen asialle.

Sen vuoksi ajattelin melkoisen harmistuneena parooni Bonsdorffin

puuhaa saada Wetterhoff syrjään sen toimiston johdosta, jonka

hän oli järjestänyt Berliiniin ja johon melkein kaikki työ

Suomen etujen hyväksi oli keskitetty. Menin siis heti palattuani

Tukholmaan Bonsdorffin luo, selostin hänelle mitä olin nähnyt

ja kokenut Berliinissä ja lopetin kehoittamalla häntä luopumaan

vastenmielisyydestään Wetterhoffia kohtaan ja sen sijaan käyttämään

hyväkseen häntä ja hänen suhteitaan, jotka todella olivat hyvin

laajat ja ulottuivat kaikenlaisiin vaikutusvaltaisiin piireihin

Berliinissä. "Olkoon vastenmielisyytesi miestä kohtaan miten

oikeutettu tai hyvin perusteltu tahansa", lopetin esitykseni, "niin

olisi joka tapauksessa parasta itse asialle, jos ainakin haluaisit

jättää sen sopivampaan aikaan."

"Vai niin, sinäkin olet antanut Wetterhoffin kerskumisen ja loruilun

omista, joskaan ei olemattomista, niin kuitenkin jotakuinkin

arvottomista suhteistaan valtavasti vaikuttaa itseesi!" alkoi

parooni. "Salli minun sanoa sinulle, etten usko niihin sen enempää

kuin uskon tietoihin kaikesta siitä arvokkaasta työstä, jonka

Wetterhoff muka on suorittanut asiamme hyväksi. Ei, kuta ennemmin hän

joutuu pois, sitä parempi."

Oivaltaen, ettei tässä ollut järkisyillä mitään tehtävissä annoin

puheen siitä päättyä ja poistuin muutamia tyhjänsanovia lauseparsia

sanottuani. Itse ottamani tehtävä koettaa aikaansaada sovinto tai

ainakin toistaiseksi aselepo oli siis epäonnistunut, mutta lohdutin

itseäni sillä, että Wetterhoff joka tapauksessa kykenisi pitämään

vastustajansa aisoissa, tietämätön kun olin niistä voimista, joita

tämän vastustajan jo oli onnistunut saada liikkeelle saavuttaakseen

päämääränsä: Wetterhoffin poistamisen.

Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen saapui velivainajani Tukholmaan

koettamaan saada jotain selvyyttä sen delegatsioonin sekaviin

oloihin, joka siellä käsitteli Suomen asioita ja erityisesti kaikkea

mikä koski jääkäripataljoonaa, joka jonkun aikaa sitten oli jättänyt

Lockstädterleirin ja lähtenyt rintamalle itään. Hänen ponnistelujensa

palkka oli kuitenkin varsin mitätön, kun sitä ainoata toimenpidettä,

joka olisi voinut tuottaa perinpohjaisen parannuksen epäkohtiin, ei

vielä pidetty tarpeellisena. Bonsdorff jäi edelleenkin valtuuskunnan

puheenjohtajaksi ja jatkoi edelleen taisteluaan Berliinin toimistoa

ja sen päällikköä, Wetterhoffia, vastaan.

Joku aika sitten hän oli saanut puolelleen myöskin pataljoonan

komentajan, majuri Bayerin, joka piti Wetterhoffia epämiellyttävänä

vastustajanaan ja kilpailijanaan suurimmasta vaikutusvallasta

pataljoonaa koskevissa kysymyksissä. Hän oli ollut sen päällikkö

aina pfadfinder-ajalta saakka ja oli mies, joka ei karttanut mitään

keinoja siinä juonittelussa, jonka hän oli pannut käyntiin saadakseen

sekä toimiston että sen päällikön täydelleen, vaikutusvaltansa

alaisiksi. Lopulta onnistuivatkin temput. Wetterhoff asetettiin ensin

sotilastoimiston tai toimiston sotilaallisen osaston saksalaisen

päällikön, erään majurin, kreivi Schwerinin alaiseksi ja sen jälkeen

hänet raukkamaisen verukkeen nojalla vangittiin ja vietiin Moabitin

vankilaan Berliinissä. Veruke eli syyte tarkoitti yllytyksen

harjoittamista pataljoonassa, mutta miten vähän siinä oli perää,

selviää parhaiten siitä tosiasiasta, ettei Wetterhoffia edes tutkittu

sen johdosta. Hän sai istua vankeudessa aivan yksinkertaisesti ja

otettiin sittemmin, edelleenkin kuulustelutta, sotapalvelukseen,

johon hän Saksan alamaisena oli velvollinen, ja lähetettiin

länsirintamalle.

Hiukan ennen kuin tämä katastrofi tapahtui olin minä matkalla

Lausanneen Sveitsiin, oleskellut pari päivää Berliinissä ja silloin

tavannut myös Wetterhoffin saadakseni kuulla millä kannalla asiat

olivat. Siitä kuitenkaan ei paljon puhuttu, sillä Wetterhoff oli

sillä hetkellä liiaksi kiinni toisessa suunnitelmassa, jonka

hyväksi hän jonkun aikaa oli työskennellyt. Oli saatava aikaan n.s.

"Ostsee Ausschuss", eräänlainen puolivirallinen komitea, jonka

ulkoministeriön suostumuksella ja sen ylimmän valvonnan alaisena

oli otettava hoitaakseen niiden aikaisemmin Venäjän valtakuntaan

kuuluneiden maiden asiat, jotka rajoittuivat Itämereen ja halusivat

päästä eroon Venäjästä. Koko suunnitelman takana oli Mecklenburgin

herttua Adolf Fredrik, jonka kuitenkaan ei itse ollut määrä

liittyä komiteaan, mutta joka oli saanut pari ystäväänsä mukaan

ja aktiivisesti avustamaan asiaa. Ruhtinas Löwenstein ja prinssi

Ysenburg sekä tunnettu professori Schiemann ja Wetterhoff sihteerinä

oli aiottu muodostamaan suunnitellun komitean hallituksen ja

työskentelevät voimat.

Minut kutsuttiin tri Gummeruksen ja herra A. Fabritiuksen kera

kokoukseen ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin

kanssa, joiden kanssa komiteasuunnitelmasta keskusteltiin,

vaikkakaan keskustelu ei päässyt vauhtiin, sillä me olimme aivan

liian kiitollisia siitä mielenkiinnosta, jota komitean tuleva

puheenjohtaja, ruhtinas Löwenstein ja sen toinen läsnäoleva jäsen

osoittivat maatamme ja sen tulevaisuutta kohtaan tehdäksemme mitään

vakavia vastaväitteitä. Yleensä olimme kyllä kaikki sitä mieltä,

ettei sellaisesta komiteasta voinut olla muuta kuin hyötyä Suomen

asialle ja olimmekin siis sydämestämme yksimieliset siitä, että

suunnitelma olisi toteutettava.

Sveitsiin matkustin jo samana iltana yhdessä herra Sarion kanissa,

jonka tohtori Gummeruksen ja minun keralla piti edustaa Suomea

kongressissa, jonne matkustimme. Kongressi, joka oikeastaan pidettiin

ranskalaisten aloitteesta, oli kai tarkoin katsoen tarkoitettu muille

kansoille kuin niille, joita Venäjä oli sortanut -- liittolaiselleen

ei Ranska suinkaan tahtonut tuottaa minkäänlaista pulaa -- mutta

taitavan menettelyn kautta, jonka suorittivat parooni Rapp, joka

jo varhemmin oli koettanut saattaa yhteen kaikki "reunavaltiot",

jotka olivat oppositsionissa Venäjää vastaan, sekä liiton tai liigan

sihteeri, eräs liettualainen, oli onnistuttu kokoamaan edustajia

useimmista reunavaltioista, liigan johtajan saamatta aavistustakaan

siitä mitä oli tekeillä.

Kun me matkan jälkeen, joka huolimatta par'aikaa käynnissä olevasta

sodasta tapahtui häiriöittä, saavuimme Lausanneen, havaitsimme että

oikeastaan kaupunki olikin kongressin isäntä ja että se oli ottanut

huolekseen kaikki järjestelyt sitä varten. Kaikenlaisten sorrettujen

kansallisuuksien edustajia oli siellä, suomalaisten ja baltilaisten,

virolaisten ja liettualaisten, tatarilaisten ja georgialaisten,

ukrainalaisten ja valkovenäläisten, juutalaisten ja armenialaisten,

egyptiläisten ja baskien (Espanjasta), luxemburgilaisten ja

turkestanilaisten ja luultavasti vielä muidenkin, joita nyt en

muista. Me, Venäjän sortamat kansat, olimme ehdottomana enemmistönä,

mikä antoi kongressille sen leiman, että se oli protesti Venäjää ja

sen hallitusta, sen politiikkaa ja "yhtenäisyys"-pyrkimystä vastaan,

joksi kaikkien kansallisten elonilmausten tukahduttamista sen

rajapiirin sisäpuolella virallisesti nimitettiin.

Jokainen kansallisuus oli valinnut puhujansa, joka esityksessään

ilmitoi ne kansojen keskuudessa liikkuvat tunteet, jotka eivät

varhemmin olleet saaneet ilmetä, mutta joita nyt sodan aikana ei enää

voitu tukahduttaa. Koko kongressi tuli yhdeksi ainoaksi syytökseksi

Venäjää ja sen hallitusta vastaan, koko sitä järjestelmää vastaan,

jota siellä sovellutettiin toisia kansoja ja itse isovenäläisiäkin

kohtaan. Minä, joka olin valittu puhumaan suomalaisten puolesta,

selvitin lyhykäisesti Suomen kärsimyksen historian alkaen Suomen

yhdistämisestä tsaarivaltaan, eritoten viime vuosikymmenien aikana

ja lopetin vakuuttamalla koko kansan nyt vaativan Suomen pääsemistä

itsenäiseksi valtakunnaksi, riippumattomaksi sortaja-Venäjästä.

Niin entente-ystävällinen kuin kuulijakunta olikin, tervehdittiin

puhetta kuitenkin yksimielisin kättentaputuksin ja Ranskankin

edustaja kongressissa -- mitä hänellä ja eräällä suurisuisella

amerikkalaisella siellä oli tekemistä, sitä emme oikein tienneet

-- tuli istunnon jälkeen luokseni, esittäytyi ja kiitti minua

puheesta, jonka hän sanoi vaikuttaneen sekä häneen että kaikkiin

muihinkin. Myöskin amerikkalainen tuli ja saatuaan kysymykseensä

ymmärsinkö englantia -- itse hän ei puhunut muuta kieltä --

vastauksen, että puhuin sekä englantia että amerikkaa, jota

sivumennen sanoen ei kukaan keskinkertaistyyppinen amerikkalainen

mielellään kuule sanottavan, alkoi hän lausua kohteliaisuuksia,

jotka kuitenkin keskeytin lähtemällä tieheni. Mies oli pitäessään

puhettaan suututtanut minua röyhkeällä sävyllään ja ylimielisellä

esiintymisellään, joten olin varsin mielissäni saadessani hänet

nolatuksi.

Kongressi kuitenkin jatkui ja päättyi kaikessa sovussa, vaikkakin

happamista ilmeistä saattoi päätellä, ettei se ollut sujunut

järjestäjiä tyydyttävällä tavalla. Vielä selvemmin huomattiin tämä

siitä seikasta, että Lausannen kaupunki peruutti, kuten luultiin, ne

juhlakemut, jotka oli aiottu pitää osanottajille.

Niistä ei tullut mitään, vaan sai kongressi päättyä hiljaisesti.

Paluumatkalla oleskelin uudelleen muutamia päiviä Berliinissä ja

tapasin siellä sekä parooni Bonsdorffin että useita muita Tukholman

valtuuskunnan jäseniä, jotka olivat tulleet sinne valtuuskunnan

puheenjohtajan tietämättä Wetterhoffin kutsusta pidettävässä

valtuuskunnan kokouksessa taivuttaakseen Bonsdorffin siihen, että

tämä antaisi valtuuskunnan laatia lausunnon Wetterhoffin asemasta

Suomen asian edustajana. Lausuntoa oli pyytänyt ulkoministeriö ja

se saatiinkin aikaan pääasiassa siksi, että asia tuli Bonsdorffille

yllätyksenä eikä hän kyennyt puolustautumaan valtuuskunnan valtavaa

enemmistöä vastaan.

Tähän eivät kuitenkaan rettelöt valtuuskunnassa suinkaan loppuneet.

Päinvastoin vaikutti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet entistä

suuremman kiivauden, vaikkakin nyt toimittiin enemmän hiljaisuudessa.

Lopulta ne saavuttivat kuitenkin huippukohtansa Wetterhoffin

vangitsemisessa majuri Bayerin toimesta, jolla kauan oli ollut

kaunaa vangittua kohtaan. Valtiollinen toimisto Berliinissä oli

vihdoinkin hajoitettu tai oikeammin sanoen painettu sotilaallisen

toimiston päällikön, kreivi Schwerinin alaiseksi, joka ei tahtonut

kuulla puhuttavankaan mistään valtiollisesta toiminnasta, vaan piti

27:ttä jääkäripataljoonaa ilman muuta ulkomaalaisten muodostamana

preussilaisena joukkoyksilönä.

Vangitseminen ja sitä seurannut Wetterhoffin karkoitus "epäiltynä

maanpetoksesta" tuotti kuitenkin eräitä jälkiseurauksia. Nuoremmat

valtuuskunnan jäsenet Tukholmassa ja heidän kerallaan toiset siellä

olevat nuoret suomalaiset päättivät laatia vastalausekirjelmän,

jossa parooni Bonsdorffin toimenpiteitä valtuuskunnassa lueteltiin

ja arvosteltiin ja lähettää tämän kirjelmän Helsingin komitealle.

Minultakin kysyttiin halusinko osaltani panna vastalauseeni, ja

sen tein kernaasti, sillä Wetterhoffin vainoaminen, joka kaikissa

tapauksissa, oltakoon hänen siveellisistä ominaisuuksistaan mitä

mieltä tahansa, Suomen asiassa oli esiintynyt kaikin puolin

arvokkaasti ja saavuttanut tuloksia, joita tuskin kukaan muu olisi

voinut saavuttaa, oli kuohuttanut minua mitä suurimmassa määrässä.

Vastalause laadittiin yhtä loisteliaalla kuin maltillisella tavalla,

mutta viime hetkessä ilmeni arveluja vastaanottajan suhteen.

Oli alunperin ajateltu lähettää se keskuskomitealle Helsinkiin,

mutta tätä pidettiin nyt epälojaalisena Tukholman valtuuskunnan

puheenjohtajaa kohtaan ja sen, joka puolusti lojaliteettinäkökantaa,

oli onnistunut istuttaa arvelunsa toisiinkin allekirjoittajiin.

Kun ne esitettiin minulle, huomautin kylläkin, että koko vastalause

arvattavasti tulisi olemaan turhaa touhua, sillä Tukholman

valtuuskunnan puheenjohtaja, jota vastaan se oli tähdätty, saattoi ja

uskottavimmin jättäisikin ilmoittamatta siitä kotona oleville.

Mutta kun muut allekirjoittajat, vakaasti ja yksimielisesti pysyivät

mielipiteessään, kirjoitin minäkin nimeni asiakirjaan, jonka kävikin

kuten olin aavistanut. Se ei johtanut mihinkään tuloksiin eikä

aiheuttanut mitään muutoksia valtuuskunnan asioihin. Se jatkoi

olemassaoloaan, mutta vietti yhä kituvampaa elämää, kuta selvemmäksi

kävi, että sen tai oikeammin puheenjohtajan ei ollut onnistunut

hankkia Berliiniin mitään, joka olisi ollut tyydyttävänä vastikkeena

lakkautetulle valtiolliselle toimistolle.

Niin puhkesi Venäjän vallankumous, aikaisemmin kuin kukaan asiaan

perehtymätön olisi voinut uskoa. Tsaarivalta lakaistiin pois ennen

pitkää, kansa otti vallan omiin käsiinsä, toinen lörpöttelijä

toisensa jälkeen kiipesi kaiken johtajaksi, mutta ei voinut kauan

säilyttää vaikutusvaltaansa. Lopuksi tuli Uljanov-Lenin ja hänen

kanssaan Suomen punakapina, jonka aikana jatkuvasti oleskelin

Tukholmassa innokkaana mutta toimettomana taistelun katselijana.

Tosin tunsin useammin kuin kerran houkutusta matkustaa kotiin

päästäkseni mukaan millä tavalla tahansa, mutta tietoisuus siitä,

että olin liian vanha, että olin loppuun palvellut ja kulunut,

asettui aina estävänä eteen. Vasta kun taistelu jo aikoja sitten

oli lopussa, palasin Suomeen ja askartelen nykyään melkein vain

muistojeni parissa, jotka tosin ovat kylläkin vaihtelevia, mutta

joka tapauksessa melkoisen heikosti korvaavat sitä toimekasta ja

vaiherikasta elämää, joka varhemmin on ollut osanani.