Kansainvälinen jury.
Matkani oli sill'aikaa jatkunut aina Lontooseen saakka, jossa
olin asettunut niiden käytettäväksi, jotka työskentelivät
valtio-oppineiden muodostaman, kansainvälisen juryn aikaansaamiseksi
siinä tarkoituksessa, että se antaisi lausunnon venäläiseltä taholta
Suomea vastaan uudelleen aletusta sortopolitiikasta. Senaattori
Mechelinillä ei nyttemmin ollut mitään muistutettavaa ehdotusta
vastaan, jota minä en ollut esittänyt, vaan aivan toinen henkilö,
joka kuitenkin edeltäkäsin oli neuvotellut minun kanssani. Kenties
myös muuttunut poliittinen konjunktuuri, joka todellakaan ei enää
antanut sijaa millekään optimismille, oli muuttanut senaattorin
mielen. Olipa kuinka tahansa, hän nyt kannatti asiaa ja pari henkilöä
oli jo ennen minun katoamistani Helsingistä matkustanut Lontooseen
ja Pariisiin ryhtyäkseen välttämättömiin valmistustoimenpiteisiin.
Lontoossa tapasin toisen valtuutetuista, professori Julio Reuterin ja
matkustin sieltä Pariisiin sopiakseni toisen, tohtori A. Törngrenin
kanssa niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä suunnitelman
toteuttamiseksi. Tämän johdosta kirjoitin Hollantiin professori
Van der Vlugtille, joka innokkaana oli kannattanut suunnitelmaa jo
silloin, kun se ensi kerran esitettiin ja ilmoitin hänelle, että
asia uudelleen oli tullut esille ja että me toivomme hänen tälläkin
kertaa, kuten ennenkin, antavan sille tehokkaan kannatuksensa. Ja
sitten matkustin edelleen Berliiniin, jossa minun piti puhua asiasta
muutamien valtiopäivämiesten kanssa ja yleensä valmistaa maaperää
niin paljon kuin mahdollista.
Schleswigiläis-tanskalaisen valtiopäivämies Hansen-Nörremöllen
esittämänä ei tuottanutkaan mitään vaikeuksia tavata niitä
valtiopäivämiehiä, joita halusin, ja asia oli jo hyvällä alulla,
kun eräs tohtori Törngrenin lähettämä kirjelmä teki lopun kaikesta
näkyväisestä toiminnastani mainituissa aikeissa. Senaattori Mechelin
oli tullut Pariisiin siellä kumotakseen erään Venäjän hallituksen
lähetin pitämän esitelmän Venäjän ja Suomen välisestä suhteista,
josta suurella melulla oli ilmoitettu ja siellä hän oli saanut
tietää kirjeestäni prof. Van der Vlugtille, joka oli tiedustellen
asiaa kääntynyt senaattorin puoleen samalla mainiten, että minä olin
häntä kehoittanut liittymään yritykseen. Senaattori oli silloin tri
Törngreniltä kysynyt, missä minä siihen aikaan oleskelin ja saanut
vastauksen, että todennäköisesti olin Lontoossa, mutta ettei hän
niin tarkoin voinut sanoa, kun minä Suomesta lähdettyäni olin ollut
matkoilla. Tällöin oli senaattori selittänyt, että jos minulla
oli yrityksessä osaa, tulisi hän vetäytymään pois, hän ei siinä
tapauksessa voinut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.
Tri Törngren ilmoitti minulle heti tästä uhkavaatimuksesta
lisäten, että tri Öhquistiä jo oli pyydetty saapumaan Berliiniin
neuvottelemaan siellä. Saatuani tämän tiedon matkustin takaisin
Kööpenhaminahan, jossa tapasin tri Öhquistin ja ilmoitin hänelle
mitä olin ennättänyt toimittaa Berliinissä sekä palasin sitten
viimemainittuun kaupunkiin saattaakseni hänet muutamien henkilöiden
yhteyteen, joitten kanssa minä jo olin ollut kosketuksessa, ja lähdin
sieltä Pariisiin, jossa neuvottelin jonkun kerran tri Törngrenin
kanssa, luonnollisesti senaattori Mechelinin tietämättä.
Senaattori oli yleensä melko tyytymätön matkaansa, sillä Venäjän
hallituksen lähetti, joka jollain tavoin oli saanut vihiä senaattorin
saapumisesta ja otaksuttavasti hänen aiotusta esiintymisestään
esitelmätilaisuudessa, oli aivan yksinkertaisesti pannut pillit
pussiin ja jonkun verukkeen nojalla matkustanut tiehensä. Silloin oli
senaattori Mechelin myös halunnut palata, mutta oli sitten suostunut
joka tapauksessa pitämään esitelmän Suomesta ja venäläisestä
politiikasta sille kuulijakunnalle, joka olisi kuunnellut venäläistä
esitelmöitsijää. Tilaisuus sujui jotakuinkin rauhallisesti, mitään
oppositsionia ei ilmennyt ja heti sen jälkeen oli senaattori palannut
Suomeen, poikkeamatta, Lontooseen kuten oli aikonut.
Senaattori Mechelinin liittyminen juryajatusta kannattamaan
oli sillä aikaa rauhoittanut professori Van der Vlugtia ja
minä olin matkustanut Brysseliin kutsuakseni erään siellä
asuvan valtio-oikeuden auktoriteetin ottamaan osaa lähestyviin
neuvotteluihin. Sieltä olin palannut Lontooseen, jossa professori
Westlake, joka oli osoittanut mitä suurinta mielenkiintoa asian
suhteen, oli kutsunut valtio-oppineet, joitten sopimuksen mukaan
oli kokoonnuttava Lontooseen, pitämään kokouksensa hänen talossaan.
Paitsi häntä otti toinenkin englantilainen, etevä oikeusoppinut,
valtiojuristi Mr. Pollock, osaa neuvotteluihin, joihin myös oma tämän
alan erikoistuntijamme, professori Erich, oli kutsuttu. Ranskalainen
professori Lapradelle, joka oli laatinut yhtä tyhjentävän kuin
loistavasti kirjoitetun mietinnön asiasta, oli niinikään luvannut
saapua.
Vähitellen saapuivat kaikki osanottajat Lontooseen ja kokoontuivat
heti professori Westlaken luo keskustelemaan asiasta. Mutta mitään
varsinaista keskustelua itse pääasiasta tuskin syntyi. Kaikki
läsnäolijat olivat yksimieliset siitä, että Suomen oikeutta oli
mitä törkeimmällä tavalla poljettu ja syrjäytetty. Keskustelu koski
oikeastaan vain päätöksen muotoa ja sen suhteen sovittiin siitä, että
professori Lapradellen lausunto asetettaisiin sen pohjaksi, jonka
jälkeen se perusteellisesti käytiin läpi ja tehtiin siihen muutamia
pienempiä paranteluja.
Sellaisten olosuhteiden vallitessa eivät neuvottelut
luonnollisestikaan käyneet pitkällisiksi. Kolmessa päivässä --
jos muistan oikein -- olivat ne loppuun suoritetut. Tri Törngren
kutsui osanottajat päivällisille erääseen Lontoon hienoimpaan
ravintolaan ja niin olivat kansainvälisten jury-jäsenten neuvottelut
päättyneet. Niistä ilmoitettiin asianomaisille Pietariin mutta ne
herättivät siellä, sikäli kuin tunnetaan, vain katkeruutta meidän,
suomalaisten, "röyhkeydestä". Sen ilmaukseksi leimattiin nykyään
kaikki mitä suomalaiselta taholta tehtiin puolustaaksemme oikeuttamme
ja olemassaoloamme vapaana kansana. Aivan uskomatonta ei kuitenkaan
ole, että juryn päätös, jonka laatijoina ja allekirjoittajina oli
tunnustetusti etevimpiä valtio-oikeudellisen alan auktoriteetteja
Euroopassa, herätti muutamia vastustajistamme ajattelemaan ja varmaa
on, että se Euroopan silmissä suuresti selvensi käsitteitä Suomesta
ja siitä sortopolitiikasta, jonka uhreja olimme. Lausuntoon yhtyi
sittemmin muutamia muita valtio-oikeudellisia auktoriteetteja ja
eurooppalaisen maineen omaavia tiedemiehiä, etupäässä saksalaisia,
jotka, syystä tai toisesta eivät olleet voineet ottaa osaa Lontoon
konferenssiin.
Sen päättymisen, jälkeen palasin minä Kööpenhaminaan, jossa siihen
aikaan asuin. Pitkäaikaiseksi ei kuitenkaan oleskeluni siellä tullut,
kun jo seuraavana vuonna muutin sieltä Tukholmaan vielä kerran
käytyäni Englannissa, kuitenkin vain yksityisasioissa. Jo aikaisemmin
olin saanut terveisiä Burtseviltä, joka ilmoitti hänen hallussaan
olevan kokoelman asiakirjoja ohranan arkistosta, jotka sisälsivät
mielenkiintoisia asioita väkivaltapolitiikasta Suomessa. Hän tahtoi
nyt, että minä tai joku muu suomalainen tulisi sinne tutustumaan
asiakirjojen sisältöön, mikä hänen mielestään oli mitä painavinta ja
mielenkiintoisinta Suomen asiaan nähden.
Kun en suurestikaan luottanut Burtsevin arvostelukykyyn, en
noudattanut kehoitusta, mutta samaan aikaan oli hän lähettänyt samat
terveiset Helsinkiinkin ja sieltä matkusti Pariisiin tutustumaan
asiakirjoihin eräs henkilö, jonka mielipide herra Burtsevista oli
Asevin paljastuksen johdosta paljon parempi kuin minun. Mutta
kun hän saapui sinne ja tapasi Burtsevin, ilmoitti tämä viitaten
paperiläjään, joka oli hänen kirjoituspöydällään, että asiakirjat
kyllä olivat siinä, mutta ettei hän, ikävä kyllä, vielä voinut
näyttää niitä kenellekään, lisäten tähän epätyydyttävään selitykseen,
että paperit olivat hänelle, Burtseville, maksaneet huomattavan
summan rahaa. Suomalainen lähetti sai palata toimittamatta
asiaa, mutta varmana siitä, että Burtsev aikoi kiristää rahoja
asiakirjoillaan, joitten arvo oli jotakuinkin arvoituksellinen.