XII.

Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.

Sillä aikaa olin minä, palatakseni nyt taas omiin kohtaloihini,

täydelleen luopunut kaikesta, joka oli yhteydessä politiikkaan,

erittäinkin senjälkeen kuin oli rauennut yritys saada "aktiivinen

vastustuspuolue" hajaantumaan. Minun mielestäni kaikki puolueen

olemassaolon edellytykset olivat lakanneet olemasta, samalla kuin

oli palattu laillisiin oloihin, joka ainakin virallisesti oli

tapahtunut tsaarivallan peräytyessä sortotoimenpiteistään. Mutta

toiset, eritoten nuorimmat puoluejäsenet, eivät tahtoneet kuulla

puhuttavankaan puolueen hajoittamisesta, vaikka he eivät voineetkaan

esittää mitään selvästi määriteltävää päämäärää, jonka vuoksi

puolueen entisellään oleminen olisi ollut toivottava. Kahden äänen

enemmistöllä päätettiin siis, että puolue edelleen toimisi, mutta

kävi kuten kaikkina aikoina on käynyt samankaltaisten yhtymien,

joiden "raison d'être" on lakannut olemasta -- puolue kuoli

heikkouden tautiin.

Minua ei kuitenkaan venäläinen salainen poliisi ollut unohtanut,

vaikka minulla todella ei ollut mitään erikoista tekemistä politiikan

kanssa, vaan puuhailin viljellen ja palstoitellen maata. Siitä

sain tuon tuostakin muistutuksen ilmiantojen muodossa, jotka eivät

ainoassakaan tapauksessa johtuneet muista kuin keksityistä jutuista

tai ohranan ja santarmiston asiamiesten vapaista mielikuvista, sillä

heitä oli yhä liikkeellä sitä useampia, kuta enemmän aika kului.

Kerran minut kutsuttiin Uudenmaan läänin silloisen kuvernöörin,

Alfthanin luokse, joka virallista tietä oli saanut santarmistolta

kirjelmän, joka sisälsi ilmiannon, että minä puheenjohtajana olin

ollut läsnä eräässä vallankumouksellisessa kokouksessa Oulunkylän

seurahuoneella. Oulunkylässä en itse asiassa ollut käynyt moneen

vuoteen, paitsi kerran kilpa-ajoissa, eikä sitä ollut vaikea

todistaa, mitä ainakin päivään tulee, jona ilmiannon mukaan

vallankumouksellinen kokous oli pidetty, sillä ilmiantaja ei ollut

tietänyt, että samaan aikaan oli palstoitusyhtiön osakkailla ollut

yhtiökokous, jossa minä olin ollut läsnä. Monenmoisia ilmiantoja

sateli tuhka tiheään minua vastaan, kaikki yhtä hyvin perusteltuja

kuin se, joka koski kokousta Oulunkylässä, mutta en nyt enää muista

niitä kaikkia.

Silloinkin, kun matkustin kaupunkiin, joka tapahtui vähintäin kaksi

kertaa viikossa, pitivät minua erilaiset oliot silmällä, seurasivat

minua kintereilläni, säännöllisesti niin kömpelöllä tavalla, ettei

hetkeäkään voinut olla epätietoinen heidän aikeistaan. Kerran

seurasi minua tuollainen olento niin kintereilläni, että eri

kauppoihin poiketessani aina astuessani myymälästä ulos tapasin

hänet odottamassa aivan oven ääressä -- hän mahtoi olla toimessaan

jotensakin uusi ja hyvin peloissaan, ettei vain kadottaisi

näkyvistään sitä, jonka valvomisen hän oli saanut tehtäväkseen.

Lopulta menin Aleksanterin ja Esplanaadinkadun väliseen pasaasiin

poiketakseni siellä olevaan parturiin, luonnollisesti seuralaiseni

aivan kintereilläni. Parin askeleen päässä parturin ovesta käännyin

ympäri ja lurjukseni teki hetkistä myöhemmin samoin sekä asettui

töllistelemään erääseen myymälän ikkunaan, jossa ei kuitenkaan ollut

mitään töllisteltävää, kun se oli leipurimyymälä, jonka yhteydessä

oli kahvitarjoilu. Menin miehen luo ja sanoin hänelle ystävällisesti,

että olin matkalla parturiin, jossa aioin viipyä neljännestunnin tai

kaksikymmentä minuuttia, minkä vuoksi hän huoletta saattoi jättää

paikkansa siksi aikaa. Hän tuijotti minuun, koetti sopertaa jotain,

mutta en jäänyt kuuntelemaan, mitä oli tarttunut hänen kurkkuunsa,

vaan käännyin ympäri ja menin takaisin parturiini. Kun tulin sieltä

ulos, oli vartioiva kavaljeerini hävinnyt.

Kuta pitemmälle uudelleen henkiinherännyt venäläinen sorto

edistyi, sitä tarmokkaammaksi kävi myöskin venäläinen urkinta.

Sen saatoin todeta omaan persoonaanikin nähden. Ennen olin saanut

olla jotakuinkin rauhassa maalla, jossa asuin, mutta nyt alkoi

santarmiasiamiehiä ilmaantua sinnekin, tiedustellen paikkakunnan

asukkailta puuhiani ja toimiani, vaeltaen asumani huvilan

läheisyydessä ja seuraten minua kintereilläni, joka kerta kun

matkustin Helsinkiin.

Oli silmiinpistävää, että olin ohranan erikoisen huomion esineenä,

joka tapauksessa oli vähintäinkin otaksuttavaa, ettei tämä voinut

merkitä muuta kuin aikomusta siepata minut kiinni ensimmäisessä

sopivassa tilaisuudessa, niin kuin sekin, että tähän olivat syynä

vanhat syntini, sillä viime vuosien aikana en, kuten sanottu,

ollut lainkaan puuttunut valtiollisiin tapahtumiin, en yhdessä

enkä toisessa suhteessa, jos en ota huomioon muutamia kirjoitelmia

kuolleista heränneeseen "Nya Presseniin".

Varoituksia ja kehoituksia laittautua turvaan sain myöskin eri

tahoilta, m.m. sellaiselta, jossa melko tarkoin seurattiin

venäläisten viranomaisten suunnitelmia ja jossa yleensä hyvin

tiedettiin asiat. Lopulta tuli juuri tältä taholta eräänä

kauniina päivänä ilmoitus, että Seyn nimitettäisiin Suomen

kenraalikuvernööriksi -- ja lisättiin, että nyt joka tapauksessa

tiesin mitä ankara silmälläpito merkitsi. Niin, mikäli uutinen

Seynin nimittämisestä oli oikea, oli se ilman muuta selvää --

hänhän oli ollut innokkaimpia jo Bobrikoffin aikoina ja hänellä

oli liiankin hyvin, selvillä työni ja toimeni, aina "Vapaan Sanan"

perustamisesta ja toimittamisesta saakka aseiden-tuontiyritykseen

ja kaikkeen siihen, mikä oli sen kanssa yhteydessä. Asevhan oli jo

paljastettu eikä hän luonnollisestikaan ollut salannut sitä, minkä

tiesi minun toimistani sekä vallankumouksen valmisteluaikana että

jälkeenpäin, sinä aikana, jolloin terroristit suurimmaksi osaksi

puuhasivat Helsingissä, ennenkuin minä olin luopunut kaikista heidän

vehkeilyistään ja, naivisti kyllä, ilmoittanut luopumisestani juuri

provokaattorille itselleen.

Virallinen vahvistus huhuun Seynin nimittämisestä tuli lyhyen

ajan kuluttua ja silloin oli minun päätökseni tehty. Minun täytyi

uudelleen lähteä maasta, ellen tahtonut antautua alttiiksi vaaralle

joutua lähetetyksi itään päin, miten kauas, sitä ei kukaan voinut

sanoa, mutta ottaen huomioon sen silmälläpidon, jonka alaisena

olin, ei koko juttu ollut niin aivan yksinkertainen. Ensin oli

päästävä Helsinkiin ilman raportteerausta, sen jälkeen länttä kohti

ainoankaan ohranan nuuskijan saamatta matkasta vihiä ennenkuin oli

liian myöhäistä estää se. Molemmat tehtävät tuntuivat melko vaikeasti

ratkaistavilta, mutta jos hieman tunsi asiamiesten tavallisia

menettelytapoja, olivat ne itse asiassa jotakuinkin yksinkertaiset.

Ensimmäinen ratkaistiin aivan yksinkertaisesti siten, että en

matkustanut junalla Helsinkiin vaan hevosella -- matkaa oli

tuskin penikulma Helsinkiin ja Malmin asemaa kuten Mosabackan

pysäkkiäkin oli jo muutamia päiviä vartioitu, kuten minulle oli

rautatievirkamiesten taholta ilmoitettu. Kyytihevosta en käyttänyt

pitemmälle kuin siksi kunnes viertotiellä sain käsiini tyhjän

pika-ajurin, jonka ajoneuvoihin siirsin jotenkin keveät tavarani.

Kyytihevonen sai kääntyä takaisin ja pika-ajurilla ajoin hämärässä

erääseen kaupungin hotelliin, jossa huone ennakolta oli tilattu

ja jossa saatoin olla varma, että minua heti varoitettaisiin, jos

ilmaantuisi merkkejä, että hotelli oli tarkkailun alainen.

Tämä tapahtuikin jo kahden päivän kuluttua, jonka vuoksi illalla

lähdin sieltä erään hyvän ystävän luo, joka auliisti oli antanut

yhden huoneistaan minun käytettäväkseni. Muutto suoritettiin

tarpeellisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen niin, että

täydelleen huomaamatta saavuin uuteen asuntooni. Selityksen

pikaisiin, asumaani hotellia kohdanneisiin epäilyksiin sain, kun

tilanhoitaja sopimuksen mukaan tuli maalta kaupunkiin ja kertoi,

että toisena päivänä matkani jälkeen pari epäilyttävää olentoa

aamulla oli saapunut paikalle ja huvilan ja talon palveluskunnalta

tarkoin kuulustellut oleskelupaikkaani, minne olin matkustanut ja

millä tavalla, koska palaisin j.n.e. Kaikkiin kysymyksiin saivat

he hyvin epämääräiset vastaukset -- luonnollista kylläkin, kun ei

kukaan niistä, joilta kysyttiin, tiennyt mitään muuta kuin että minä

sinä hetkenä olin poissa ja että hevosella olin lähtenyt kaupunkiin.

Tämän olivat he tietenkin heti tiedoittaneet päämiehilleen, mistä oli

seurauksena, että kaupungin hotelleista minua oli tiedusteltu.

Tämä teki minut kaksin kerroin varovaiseksi. Ulos menin vasta pimeän

tultua huolehtiakseni niistä harvoista asioista, jotka minun vielä

piti hoitaa, matkalippu höyrylaiva "Boreen" tilattiin puhelimitse

toiselle nimelle, sillä höyrylaivalla matkustaminen Helsingistä oli

mahdotonta ankaran vartioinnin vuoksi ja kaikki tehtiin selväksi

matkaa varten. Viimeiseksi huolehdittiin siitä, että matkatavarani

otti haltuunsa toinen Turkuun matkustava ja niin olin vihdoin valmis

yrittämään päästä maasta venäläisen poliisin nuuskijain näkemättä.

Matkani tapahtui aluksi hevosella. Eräs luotettava pika-ajuri oli

suostunut kyyditsemään minut Espoon asemalle, josta minun piti

nousta Kirkkonummelle menevään paikallisjunaan, siellä odottaakseni

suoraan Turkuun menevää junaa ja matkustaa edelleen. Ei ollut

viisasta astua junaan ensimmäisellä asemalla, sillä joku saattoi olla

junassa tarkatakseen, etten minä ollut mukana, mutta kauemmaksi kuin

ensimmäiselle asemalle ei tarvinnut pelätä sellaisen ylimääräisen

matkustajan seuraavan. Siihenhän ei ollut mitään syytä.

Kaikki sujui laskelmien mukaan. Ilma oli erinomainen ja rekikeli

samoin. Saavuimme Espoon asemalla hyvissä ajoissa. Siellä lunastin

matkalipun jatkuvaa matkaa varten Kirkkonummelle ja saavuttuani sinne

ostin taas matkalipun Turkuun. Suoraan menevä juna saapui tuskin

puolen tunnin kuluttua, astuin siihen ja jatkoin kaikessa rauhassa

matkaa viimeiselle asemalle ennen Turkua, josta kyydin piti minut

noutaa, sillä Turun asemahan saattoi myös olla vartioituna enkä

halunnut joutua suoraan mahdollisten nuuskijain syliin. Edelleen kävi

kaikki toiveitten mukaan. Turusta tullut kyyti oli minua vastassa

puhelintietä sovitulla asemalla, jossa minä jätin junan ajaakseni

maantietä myöten kaupunkiin.

Mitään ei tapahtunut myöskään matkalla Turun kaupunkiin, jossa

sovitulla paikalla sain takaisin matkatavarani, ja aikanaan, hämärän

tultua ajoin Borelle ja menin laivaan muutamia tunteja ennen sen

lähtöä. Saattoi otaksua, että ohranan ja santarmiston nuuskijoita,

joita aivan oikein oli ollut asemalla junan tullessa, uudelleen

ilmestyisi laivan lähtiessä, kun sen matkustajat tulivat laivaan

päiväjunan saavuttua. Mutta aamujunalla, jota minä käytin, ei

laivamatkustajia tavannut tulla.

Niin tapahtuikin. Minä olin sattumalta saanut hytin, jonka ikkunasta

näki laivakäytävälle ja sieltä minä huvikseni näin miten kaksi

helposti tunnettavaa olentoa heti junan tulon jälkeen asettui

portaiden ääreen ja mitä huolellisimmin tarkasteli jokaista laivaan

menevää matkustajaa. Tarkastus oli inhoittavan julkea, mutta selvän

ottaminen siitä oliko joku epäilyttävä henkilö jo laivassa, ei

pälkähtänyt innokkaiden tarkastajien päähän, vaan he seisoivat

uskollisesti paikallaan portaiden luona siksi kunnes laiva lähti --

minun suureksi hauskuudekseni.

Tukholmassa menin hotelliin, jossa minua ei tunnettu, vieraalla

nimellä sen vuoksi, ettei tieto saapumisestani tulisi heti

tunnetuksi sanomalehtien matkustajaluetteloiden kautta, vaan

saisi santarmisto itsepäisesti jatkaa etsiskelyjä vielä jonkun

aikaa. Kuinka ahkerasti näitä toimitettiin, siitä sain jonkun ajan

kuluttua tiedon. Helsingissä oli harkittu sitä, että matkustaisin

pohjoista tietä, Tornion ja Haaparannan kautta, mutta minä puolsin

tavallista tietä lyhempänä ja varmempana, kun vain noudatti erinäisiä

varovaisuuskeinoja. Miten oikein olin arvostellut olosuhteita,

selvisi siitä tosiasiasta, että yhdessä Tornioon menevässä junassa

juuri siihen aikaan, jolloin minun olisi pitänyt matkustaa, eräs

herra vangittiin santarmiston toimesta minuksi luultuna. Hänen ei

käynyt vaikeaksi todistaa olevansa kokonaan toinen henkilö, mutta

tapahtuma osoitti joka tapauksessa, miten hyvin harkittua oli ollut

valita toinen tie Tukholmaan.

Pari vuotta myöhemmin tapasin ohranan silloisen Suomen osaston

päällikön Pariisissa, jonne hän oli matkustanut luovuttuaan ohranasta

ja hänen ensi kysymyksistään koski eräs lähtöäni Suomesta. Hän ei

voinut käsittää, sanoi hän, kuinka olin välttänyt toimeenpannun

tarkan vartioinnin. Minä kerroin hänelle aivan avomielisesti miten

olin menetellyt, mutta kysyin häneltä vuorostani syytä siihen, että

minuun oli kiinnitetty niin paljon huomiota, kun minä todella siihen

aikaan en ollut missään poliittisissa puuhissa ja viranomaisten

oli ollut mahdotonta uskoa niitä tiedonantoja, joita oli saapunut

toiminnastani. Hän myönsi, että osittain oli asia ollut näin, mutta

vaikka tiedonantoihin ei tinkimättä uskottukaan, niin otaksuttiin

joka tapauksessa, että jotain todellista oli niiden pohjana ja että

aikaisemmat toimeni vallankumouksellisessa politiikassa, jotka

kaikki tunnettiin, olivat aivan riittävät tehdäkseen minut ohranan

näkökannalta niin mielenkiintoiseksi. "Olimme sitä paitsi saaneet

määräyksen olla päästämättä teitä näkyvistämme ja ensimmäisen

pakoyrityksen sattuessa vangita teidät -- teidäthän oli tuomittu

majesteettirikoksesta ja päällystöllä oli kyllä muitakin aikeita

teitä kohtaan."

Majesteettirikos oli kyllä tosi. Hovioikeus oli tuominnut minut

seitsemän kuukauden vankeuteen kirjoittamani ja julkaisemani kirjan

"Vallankumouksellinen Venäjä" johdosta ja minä olin vedonnut

senaattiin, jossa asiaa ei vielä ollut ratkaistu, kun lähdin

Suomesta. Että hra Seyn et consortes pitäisivät varansa ottaakseen

tekijän kiinni, niin pian kuin hän olisi joutunut telkien taa

rohkeapuheisuudestaan H.M. Nikolai II:sta vastaan, oli oletettavissa

ja oli itse asiassa pääsyy päätökseeni lähteä tieheni.