XI.

Venäjän vallankumous v. 1905.

Molemmista höyrypursista päästettiin miehistöt Tukholmassa ja purret

olivat jonkun aikaa sikäläisessä satamassa ennenkuin ne lopullisesti

myytiin, suurempi ruotsalaiselle yhtiölle, joka asetti laivan

matkailuliikkeen palvelukseen, pienempi eräälle ahvenanmaalaiselle,

joka yhä edelleen sen omistanee. Vielä tekivät kumpikin matkan

Suomeen, "Cysne" kaksikin kertaa, toisella Gapon mukana, joka vähän

myöhemmin oli tullut Tukholmaan ja joka luultavasti Helsingissä

ollessaan käytti tilaisuutta hyväkseen solmiakseen ne suhteet

ohranaan, jotka aikanaan johtivat siihen, että vallankumoukselliset

hänet teloittivat. Toisen matkansa teki pursi suurlakon puhkeamisen

jälkeen, jolloin kaikki kulkuneuvot olivat pysäytetyt ja muutamat

suomalaiset Tukholmassa välttämättä halusivat päästä kotiin. Se

kuljetti silloin mukanaan m.m. Tukholmassa varastossa olleet

mauserikarbiinit ja browningpistoolit ampumatarpeineen, mitkä kaikki

onnellisesti saatiin perille Helsinkiin, kun pursi oli purkanut

lastin Turkuun. Itse olin mukana sillä matkalla.

Myöskin "Ceciliä" käytettiin kuljettamaan eräitä matkustajia

Helsinkiin, jonne he muuten eivät olisi voineet saapua. Myynnin

jälkeen se teki sittemmin useiden vuosien aikana huvimatkoja

Tukholman saaristossa, kunnes se maailmansodan puhkeamisen jälkeen

muutettiin "saarron murtajaksi" siten, että sisustus suureksi osaksi

otettiin pois. Tässä muodossa oli sillä kuitenkin tuskin ollenkaan

onnea, sillä jo toisella matkallaan ajoi vanha "Cecil" miinaan ja

upposi.

Akashin tapasin vielä kerran, kun hän lyhyen Japanissa käyntinsä

jälkeen sotilasattaseana oli palannut Eurooppaan ja asettunut

asumaan Berliiniin. Siellä menin häntä tapaamaan erään

lentokirjasen johdosta, joka oli julkaistu Venäjällä, ja joka

käsitteli vallankumouksellisten vehkeilyjä tsaarivaltaa vastaan,

ja johon m.m. sisältyi facsimile-painos kirjeestä, jonka olin

kirjoittanut Akashille. Kirjeessä, joka oli osoitettu Berliiniin,

jossa Akashi siihen aikaan oleskeli, luettelin ne summat,

joita muutamat vallankumoukselliset puolueet olivat pyytäneet

agitatsionitarkoituksiinsa sekä ne summat, jotka itse tarvitsin eri

tarkoituksiin, kaikki hyvin selvin sanoin. Miten kirje oli joutunut

venäläisen ohranan käsiin, oli käsittämätöntä, mikäli sitä ei ollut

varastettu Akashilta, joka kylläkin oli sen saanut.

Hän kielsi jyrkästi, että kirje oli varastettu. Hän oli vienyt sen

mukanaan Japaniin ja se oli siellä muiden paperien ohella talletettu

valtion arkistoon Tokiossa. Mutta hän ei ollut saanut kirjettä

Berliiniin, vaan Pariisiin, jonne hänen sillä aikaa oli ollut pakko

matkustaa, ja hän muisti nyt hämmästyneensä postinkulun hitautta,

sillä kirjeet, jotka hänelle oli lähettänyt Japanin Berliinissä oleva

lähetystö, jonne ne olivat olleet osoitetut, olivat tulleet hänelle

vuorokautta myöhemmin kuin niiden olisi pitänyt tulla. Se ilmaisi

miten asianlaita oli. Ja kun kysymyksessä oleva lentokirjanen sisälsi

otteita toisistakin kirjeistä, Dekanozin (georgialaisen) Akashille

kirjoittamista, jonka kanssa hänellä oli ollut samanlaisia suhteita

kuin minun kanssani, kävi asia täysin selväksi, sillä Dekanozi asui

Pariisissa ja hän oli sieltä kirjoittanut Akashille Lontooseen.

Englannissa ei kirjeitä varmastikaan oltu avattu ja valokuvattu, vaan

ranskalaiset olivat selvästi tässä suhteessa auttaneet venäläisiä

ystäviään.

Minusta nähden oli koko asia jotensakin yhdentekevä, kun minä joka

tapauksessa aina kirjallisuuden salakuljetuksien ja "Vapaan Sanan"

ajoilta saakka olin niin pahassa maineessa asianomaisten silmissä

Venäjällä, että saatoin odottaa retkeä kaukaiseen Itään, koska

tahansa taantumus jälleen pääsisi valtaan, mutta Akashiin nähden

oli asia toinen. Julkisessa diplomaattisessa asemassaan oli hän

menettänyt luottamuksensa ja niin perusteellisesti, että hänen oli

vaikea jäädä paikalleen. Jonkun ajan kuluttua hänet kutsuttiinkin

takaisin Japaniin, eikä minulla sen jälkeen ole ollut mitään

kosketuksia häneen. Tiedän vain, että hänet on ylennetty kenraaliksi

ja että hän jonkun aikaa on toiminut komendanttina Formosassa, josta

hän kuitenkin on palannut Tokioon.

Sillä välin olivat Venäjän vallankumoukselliset käyttäen hyväkseen

sekasortoa Venäjällä alkaneet toiminnan, joka ilmeni uudistetuissa

murhayrityksissä, onnistuneissa ja epäonnistuneissa, kapinallisissa

purkauksissa eri seuduilla -- sanalla sanoen yleisessä kuohunnassa ja

levottomuudessa, joka vähitellen pakotti tsaarivallan näennäisesti

taipumaan. M.m. olivat he järjestäneet jonkunlaisen keskuksen --

kenties oikeammin haaraosaston -- myöskin Helsinkiin, jossa Asevkin

aikoinaan esiintyi johtajana.

Siihen aikaan ei Suomen pääkaupungissa valmisteltu vain yhtä tai

kahta murhayritystä, vaan itse asiassa näytti siltä kuin olisi

taistelujärjestön pääasiallinen valmistelutoiminta siirretty

sinne. Herkeämättä saapui uusia puoluemiehiä ja haudottiin uusia

murhayrityssuunnitelmia, joita varten valmisteluja tehtiin

Helsingissä. Asev oli kaiken sielu, vaikka hän ei oleskellutkaan

maassamme kuin aika-ajoittain. Hän matkusteli enimmäkseen edes ja

takaisin Pietarin ja Helsingin väliä ja kun hän oli selittänyt

vajavaiset valmistelut aseiden tuontia varten Pietariin ilmoittamalla

olleensa siihen aikaan niin poliisien vainooma, ettei hän lainkaan

ollut voinut oleskella Venäjän pääkaupungissa, ei ollut ketään, joka

olisi epäillyt hänen esiintyvän kahdessa osassa, kuten hän toden

teolla teki.

Vasta paljon myöhemmin, paljastuksen yhteydessä, selveni tämä seikka

ja paljon muutakin. Hän oli aivan yksinkertaisesti ollut vangittuna

sen ajan, jonka hän oli kateissa. Ohranan silloinen (näkyvä)

päällikkö oli ollut sitä mieltä, ettei Asev riittävän tarmokkaasti

ollut hoitanut tehtäväänsä provokaattorina, minkä vuoksi hän oli

antanut vangita hänet. Kun hän oli istunut vankilassa jonkun aikaa,

oli hänelle esitetty valittavaksi joko toimittaa poliisin käsiin

joukko vallankumouksellisia tai itse hävitä ainiaaksi. Valinta ei

ollut hänelle vaikea. Hän lupasi katua ja parantua ja päästettiin

vapaaksi. Miten hän piti lupauksensa ja täytti velvollisuutensa

ohranaa kohtaan, sen saattoi todeta Helsingissä, vaikkakaan ei kukaan

silloin epäillyt Asevia osalliseksi aiottujen murhayritysten tiheään

epäonnistumiseen.

Sillä melkein kaikki epäonnistuivat. Tavallisesti pääsivät yrittäjät

Pietariin saakka, alussa ehtivät he etukäteen määrättyihin

asuntoihinsakin kaupungissa, mutta siellä iski poliisi heidän

niskaansa. Hieman myöhemmin kävi niin, että asianomaiset vangittiin

jo saapuessaan Pietariin, tuloasemalla, mutta vangituiksi

joutuivat he kaikki, ennenkuin oli ehditty tehdä pieninkään yritys

murhasuunnitelman toteuttamiseksi. Tapahtumat antoivat melkoisesti

ajattelemista ja samalla kertaa aiheen kaikenlaisiin epäilyksiin.

Kun Tshaikowski tänä aikana saapui Helsinkiin ja luonnollisesti

heräsi kysymys useista epäonnistumisista, ilmoitin hänelle

johtopäätelmäni, nimittäin, että varmasti oli joku provokaattori

tunkeutunut niihin piireihin, joissa murhayritykset päätettiin ja

tämä myös saattoi seurata valmisteluja niin tarkoin, että poliisi

voi puuttua asiaan soveliaalla hetkellä estääkseen suunnitelman

toteuttamisen. Tshaikowski oli samaa mieltä, mutta hän lisäsi, että

vaikka hän olikin täysin varma asian laidasta, hän ei voinut ryhtyä

epäilemään ketään määrättyä henkilöä niiden monien joukossa, jotka

olivat enemmän tai vähemmän perillä suunnitelmista. Ilmiantaja

saattoi yhtä hyvin olla toinen kuin toinenkin ja lopultakaan ei

ollut ehdottomasti mahdotonta, että sattuma tai mahdollisesti joku

varomattomuus vangittujen puolelta oli ollut asiaan vaikuttamassa.

Hän oli kyllä selvillä siitä, että joku provokaattori piti peliään,

mutta täysin varmasti ei sitä voitu väittää, ja niin kauan olisi

paras vaieta.

Vaikeninkin vielä jonkun aikaa ja murhavalmistelujen Helsingissä

kävi kuten ennenkin. Itse teossa kävi vielä huonomminkin, sillä

ohrana ei enää tyytynyt pelkkään vangittujen karkoittamiseen, vaan

otti käytäntöön hirttämisen, luultavasti arvellen tämän vaikuttavan

kammottavammin, kun henkilöitä, jotka todellisuudessa eivät vielä

olleet tehneet mitään rikosta, ilman muuta rangaistiin kuolemalla.

Hehän olivat varmoja -- tai luulivat olevansa varmoja -- siitä, että

kysymyksessä olevat henkilöt olivat aikeissa tehdä murhayrityksen, ja

se riitti.

Yritys, joka kuitenkin onnistui, oli Gaponin murha, mutta sen

kanssa ei kellään Helsingissä olevalla ollut mitään tekemistä,

sen jälkeen kun oli hyljätty ehdotus murhien suorittamisesta

suomalaisella alueella. Kiihkomielinen pappi ei ollut vain itse

astunut ohranan palvelukseen provokaattorina, vaan oli myös ottanut

tehtäväkseen värvätä muita samaan siistiin työhön ja oli siinä

mielessä kääntynyt erään insinööri Ruthenbergin puoleen, joka

oli vakaumuksesta vallankumouksellinen ja muuten sama mies, joka

suuren mielenosoituskulkueen aikana, jolloin Gaponin työläisten

etunenässä piti vaeltaa talvipalatsiin, oli pelastanut Gaponin

yrityksen seurauksista. Hänelle ehdotti pappi, että tämä avustaisi

ohranaa parin hyvin tunnetun ja hyvin rohkean vallankumouksellisen

vangitsemisessa, joita ei oltu onnistuttu saamaan kiinni.

Ruthenberg, joka jo tiesi, että Gapon oli siirtynyt poliisin

palvelukseen, oli ehdotuksen suhteen olevinaan kahden vaiheilla,

ei sitä hyljännytkään ilman muuta, mutta lupasi antaa vastauksen

parin päivän kuluessa. Sillaikaa vuokrasi hän huvilan erään

Suomen rautatien aseman läheltä ja kutsui muutamia työmiehiä,

Gaponin perustamien työväenyhdistysten edustajia, olemaan läsnä

neuvotteluissa erään heidän asiansa pettäneen henkilön kanssa,

ja sopi sitten Gaponin kanssa kohtauksesta huvilassa, jossa muut

läsnäolijat kätkettiin viereiseen huoneeseen.

Gapon saapuikin ja heittäytyi heti keskustelemaan asiasta, jonka

vuoksi hän oli saapunut sinne. Kun hän oli saanut tilaisuuden

kehitellä ehdotustaan niin selvästi, ettei viereisessä huoneessa

kuuntelevilla voinut olla mitään epäilyksiä, kysyi Ruthenberg,

mitä pappi tekisi tai sanoisi, jos hän selostaisi neuvottelut

puoluetovereille ja siten paljastaisi Gaponin.

Hän vastasi ivallisesti hymyillen, että hän siinä tapauksessa vain

väittäisi Ruthenbergia mielipuoleksi ja kieltäisi kaiken.

-- Mutta jos minulla olisi todistajat? kysyi Ruthenberg.

-- Todistajat! vastasi Gapon. En kai ole niin tyhmä, että keskustelen

tällaisista asioista todistajien läsnäollessa. Tahtoisin kernaasti

nähdä heidät!

-- Tässä he ovat, kuului vastaus Ruthenbergin avatessa oven

viereiseen huoneeseen ja lausuessa siellä oleville miehille: "Te

olette kuulleet kylliksi voidaksenne tuomita, minä jätän hänet

teille." Raivostuneet miehet, joilla oli tuomio ilman muuta selvillä,

heittäytyivät Gaponin kimppuun, joka turhaan teki vastarintaa, sekä

hirttivät hänet seinässä olevaan koukkuun. Siihen jätettiin hänet

roikkumaan työväenedustajien palatessa Pietariin ja Ruthenbergin

matkustaessa yöjunalla Helsinkiin, kun he kuitenkin ensin olivat

tyhjentäneet kuolleen taskut ja jättäneet hänen lompakkonsa ja muut

paperinsa Ruthenbergin haltuun.

Heti saavuttuaan tuli Ruthenberg luokseni, kertoi mitä oli tapahtunut

ja tahtoi jättää sekä lompakon että paperit minun säilytettävikseni,

siksi kunnes joku puolueen jäsenistä tulisi noutamaan ne. Minä

kieltäydyin kuitenkin ottamasta vastaan niitä, mutta ehdotin, että

esineet jätettäisiin pankkilokeroon, joka voitiin tarkoitukseen

vuokrata, ja niin tapahtuikin.

Jonkun ajan kuluttua saapui itse Asev ottamaan huostaansa rahat ja

paperit, ja hän lausui samalla toivomuksenaan, että olisin läsnä

pakettia avattaessa. Sen havaittiin sisältävän, paitsi lompakkoa ja

suurehkoa rahasummaa, sekalaisia papereita ja muistiinpanokirjan,

jossa oli m.m. joukko nimiä ja osoitteita, niistä useita suomalaisia

sekä miehiä että naisia, joitten kanssa Gapon tavalla tai toisella

oli joutunut kosketuksiin. Aineistosta kävi kaikella toivottavalla

selvyydellä ilmi, että teloitettu oli ollut suhteissa ohranaan, että

siis teloitus oli ollut hyvin perusteltu.

Mutta huomautukseeni vastasi Asev, ettei Ruthenbergillä missään

tapauksessa ollut oikeutta ilman puolueen lupaa menetellä siten

kuin oli tehnyt. Se oli omapäistä menettelyä, joka kyllä tuottaisi

tekijälleen epämiellyttäviä seurauksia, kun puolue oli saanut

tilaisuuden arvostella asiaa.

-- Mutta toistaiseksi voimme jättää tämän silleen, jatkoi Asev.

Syy, minkä vuoksi rohkenin kutsua teidät tänne, ei ollut oikeastaan

tämä roju -- hän teki eleen lompakkoa kohti -- vaan haluaisin puhua

kanssanne suunnitelmasta, joka meillä on tekeillä -- -- --

-- Jos on kysymys jostain murhayrityssuunnitelmasta, niin tahdon heti

sanoa suoraan, etten missään tapauksessa suostu auttamaan, olkoon

tekeillä mitä hyvänsä. Ja mikäli minusta riippuu, mikäli minä voin

estää sen, ei kukaan maanmiehistänikään tule sitä tekemään.

-- Miksi niin?

-- Aivan yksinkertaisesti siksi, että minä olen varma siitä, että

joku teidän omassa piirissänne, joku keskuudessanne, joka on asioista

selvillä, auttaa ohranaa tai poliisia tiedoilla.

-- Kuinka voitte sanoa jotain sellaista -- sehän on kuulumatonta.

Asevin sekä ääni että tapa ilmaisivat loukkautumista. Hän ei

todellakaan näytellyt huonosti.

Sen sijaan, että olisin suoraan vastannut hänelle, luettelin hänelle

muutamia murhayrityksiä, jotka oli suunniteltu Helsingissä ja jotka

kaikki olivat johtaneet aiottujen toimihenkilöiden vangitsemiseen,

joissakin tapauksissa heti kun he olivat lähteneet junasta Pietarin

asemalla, toisissa heti kun he olivat saapuneet hotelleihinsa tai

muihin paikkoihin, joihin olivat asettuneet asumaan. -- Millään

muulla tavalla ei voinut selittää näitä vangitsemisia, jotka eivät

ainoassakaan tapauksessa olleet kohdistuneet vääriin henkilöihin,

huolimatta näiden huolellisista valepuvuista, kuin että ohranalle oli

etukäteen ilmoitettu selvät tuntomerkit. Eikä kellään muulla voinut

olla tilaisuutta antaa sellaisia tietoja kuin jollakulla kaikkiin

yksityiskohtiin perehtyneellä puolueen jäsenellä.

Asev oli täydelleen luopunut loukkaantuneesta äänensävystä, kun hän

kysyi: "Ketä Te epäilette?"

Minä vastasin, etten minä ensiksikään tiennyt, ketkä kaikki olivat

selvillä läheisimmistä neuvotteluista enkä toiseksi niin tarkoin

tuntenut eri yksilöitä puolueen sisäisessä piirissä, että voisin

kohdistaa epäluuloni johonkin määrättyyn henkilöön. Mutta että joku

heistä, joku asioihin perehtyneistä auttoi ohranaa, siitä tunsin

itseni täysin varmaksi. Ja sellaisissa olosuhteissa oli aivan

luonnollista, etten tahtonut olla missään tekemisissä enempien

suunnitelmien kanssa, niin, en edes tahtonut kuulla niistä.

Asev myönsi syyni oikeiksi, vaikka hän sanoikin olevansa kaikkea

muuta kuin vakuutettu siitä, että olin pääasiassa oikeassa ja antoi

keskustelun tähän jäädä. Näin hänet tällöin viimeisen kerran.

Mutta jonkun ajan kuluttua sain tietää, että hän kuitenkin oli

koettanut saada toteutetuksi murhayrityssuunnitelman tsaarin

omaa persoonaa vastaan. Eräs, jolle asiasta oli puhuttu, nuori

suomalainen nainen, kääntyi puoleeni saadakseen neuvoja asiassa,

vaikka Asev olikin kieltänyt häntä ilmoittamasta asiasta kenellekään,

erikoisesti minulle. Suunnitelman mukaan piti hänen Tsarskoje Selossa

-- luullakseni -- jossa tsaari siihen aikaan oleskeli, vuokrata

huoneisto, josta tulisi jonkunlainen salaliittolaisten päämaja.

Siellä oli hänen vietettävä ylellistä elämää, pidettävä usein

vieraskutsuja, toimeenpantava silloin tällöin pienempiä juhlia,

sanalla sanoen pidettävä jonkinlaista salonkia todellisten aikeiden

kyltiksi. Aikeena oli pitää tarkoin silmällä tsaarin jokapäiväisiä

tapoja, kunnes varma suunnitelma itse murhayritystä varten voitiin

laatia.

Minusta tuntui suunnitelma aivan mahdottomalta, jonka

vuoksi sanoin nuorelle naiselle, että se pikemmin tuntui

poliisiasiamiehen laatimalta kuin Asevin, joka oli tunnettu

taitavasta järjestelykyvystään. Kuinka voisi hän suomalaisena

naisena ja venäjänkieltä taitamattomana pitää "salonkia" pelkille

venäläisille, jotka kuten useimmat muutkin vallankumoukselliset,

eivät taitaneet mitään muuta kieltä? Luuliko hän, että ohranalle

tuottaisi mitään vaikeuksia saada selville kaikki mikä koski häntä

ja hänen suhteitaan, päästä selville siitä, ettei hän omin varoin

voinut näytellä sitä osaa, joka oli annettu hänen esitettäväkseen

ja nuuskintansa tuloksena asettaa hänet ja hänen "salonkinsa" niin

valvonnan alaiseksi, että ainakin sen verran saataisiin selvää

hänestä ja hänen vieraistaan, jotta vangitseminen olisi seurauksena?

Jos tieten tahtoen oli järjestetty ansa, jolla suurempi määrä

salaliittolaisia yhdellä kertaa voitiin vangita, olisi tuskin voinut

parempaa ajatella.

Hän tuntui hieman arvelevan, mutta tahtoi kuitenkin uskoa, että Asev,

joka niin menestyksellisesti oli järjestänyt joukon murhayrityksiä,

oli mahtanut ottaa huomioon ne seikat, joihin minä olin viitannut.

Siksi ei hän voinut pitää syitäni vakuuttavina ja ilman muuta luopua

suunnitelmasta, johon muuten muitakin suomalaisia oli kietoutunut.

Suunnitelmaa, jos sen avulla sitten tahdottiin esittää ratkaiseva

todistus siitä, että myöskin suomalaiset olivat osallisina

terroristivehkeilyissä tai jos Asev todella luuli, että se tuottaisi

tuloksia, ei kuitenkaan koskaan koeteltu. Kun hän seuraavan kerran

tuli Helsinkiin ja silloin m.m. kysyi olivatko asiasta selvillä

olevat antaneet suunnitelmasta vihiä ulkopuolella oleville, saaden

vastaukseksi, että yksi heistä oli neuvotellut minun kanssani,

selitti hän heti, että siinä tapauksessa ei koko yrityksestä tulisi

mitään. Syitään hän ei tahtonut ilmaista, mutta väitti, että

suunnitelma luottamuksen puutteen vuoksi oli turmeltu. Ja siihen asia

jäi.

Paljon myöhemmin, kun jo hänen suhteensa ohranaan oli paljastettu,

kirjoitti eräs toimeliaimmista terroristeista ja kysyi, olinko

minä epäillyt Asevia ja millään tavalla antanut hänen tietää

näistä epäluuloistani. Hän oli nimittäin puhunut minusta ja minun

luotettavaisuudestani hyvin epäilevin sanoin niille, jotka olivat

murhayritysvalmistelujen puuhissa ja arvellut, että parasta olisi,

jos minut pidettäisiin sellaisista suunnitelmista erossa. Ikävä kyllä

en kuitenkaan voinut vastata muuta kuin lausuneeni olevani täysin

varma siitä, että joku puolueen sisäisestä piiristä oli ohranan

asiamies, mutta että en voinut epäillä ketään määrättyä henkilöä,

koska niin vähän tunsin yksityisiä jäseniä.

Ei ole milloinkaan saatu selville, miten itse asiassa oli laita

Asevin suunnitelman toimeenpanna murhayritys Tsarskoje Selossa.

Provokatsiooniksi leimaa sen se seikka, että sen alkuunpanija juuri

hiljan oli ollut vangittuna ja oli häneltä silloin vaadittu lupaus

"työskennellä" tarmokkaammin, lupaus, jonka hän oli täyttänyt mitä

verisimmällä tavalla lähettämällä nuorimpia puoluetovereitaan toisen

toisensa jälkeen Siperiaan tai -- useimmissa tapauksissa -- hirteen.

Voi varsin hyvin ajatella, että suunnitelman kautta aiottiin todistaa

suomalaistenkin osuus kukoistavaan terrorismiin kaikkine korkeiden

viranomaisten taholta tulevine kostotoimenpiteineen. Mutta toiselta

puolen ei myöskään ole aivan mahdotonta, että Asev päällystönsä

ahdistamana oli siinä määrin menettänyt harkintakykynsä, että hän

todella odotti jotain tuosta melkoisen päättömästä suunnitelmasta

-- joka lopulta saattoi myös olla laadittu hänen päällystönsä

suostumuksella. Sillä vielä yhden murhayrityksen tsaaria vastaan

ehti Asev järjestää ennenkuin hänet paljastettiin, yrityksen, joka

tosin kyllä epäonnistui, mutta Asevilla ei ollut mitään osuutta

epäonnistumiseen eikä siitä ollut mitään seurauksia niille, jotka

olivat siihen sekaantuneet.

Sillä kertaa oli ohrana epäilemättä murhayrityksen takana, sillä

muuten ei ole ajateltavissa, että Asev, sen uskottu asiamies, olisi

rohjennut puuttua sen järjestelemiseen niin läheisesti kuin hän

teki. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Englannin kuningas Edward

oli viimeisellä käynnillään Venäjällä, Tallinnan redillä, jossa

todennäköisesti sopimus Saksan saartamisesta tehtiin. Siellä oli

murhayritys määrä toimeenpanna ja sitä tarkoitusta varten oli Asev

antanut valmistaa vedenpitävästä kankaasta liivit, jotka suorastaan

sisustettiin räjähdysgelatiinilla. Nämä liivit oli väkivallantekijän

puettava ylleen ja kun tsaari katselmuksen aikana sivuuttaisi hänet,

oli hänen räjähdytettävä gelatiini räjähdyslaitteen avulla, joka

saatiin käyntiin painamalla erästä nappia vaatekappaleessa -- kaikki

kätkettynä laajan matruusitakin alle.

Kaikki kävikin toivomusten ja laskelmien mukaan -- paitsi itse

räjähdys. Tsaari tulikin laivalle, kulki pitkin rintamaan asettuneita

matruusirivejä ja sivuutti silloin parin askeleen päässä valitun

väkivallantekijän, joka oli täysin tietoinen siitä, että hän itse

samalla kertaa murskautuisi. Mutta pamausta ei kuulunut. Yrityksen

toimeenpanija ei ollut voinut, kuten hän heti tiedoitti niille, jotka

olivat hänet toimeen varustaneet, suorittaa loppuun ottamaansa osaa.

Hän oli ratkaisevalla hetkellä tuntenut itsensä kuin halvautuneeksi

eikä ollut mitenkään voinut suorittaa sitä liikettä, joka olisi ollut

välttämätön.

Siihen asia jäi. Mitään tutkimuksia ei toimeenpantu, ketään

ei vangittu. Koko murhayritys jäi hämärän peittoon. On

edelleenkin avoinna kysymys, tapahtuiko tämäkin yritys ohranan

suostumuksella, sen toimesta, kuten murhayritykset Plehweä,

suuriruhtinas Sergeitä j.n.e. vastaan tai oliko Asev itsestään sen

suunnitellut, mikä myöskään ei ole mahdotonta. Ainakin eräs niistä

murhayrityssuunnitelmista, joita hän puuhaili ja josta hän puhui

Helsingissäkin, suunnitelma räjähdyttää ilmaan ohranan päämaja

Pietarissa, jossa sen arkistoa säilytettiin, ei varmastikaan ollut

ohranasta itsestään lähtöisin, vaan oli kyllä Asevin yksityisiä

tuumia. Eihän voinut tietää miten olosuhteet tulisivat kehittymään

ja hänelle persoonallisesti olisi kyllä ollut parasta ja varminta,

jos koko arkisto, joka kaiketi sisälsi melkoisesti hänenkin osaansa

koskevia asiakirjoja, olisi muuttunut savuksi.

Kauan ei kuitenkaan kulunut kun Burtseff, eräs vallankumouksellisen

liikkeen omituisimpia olioita, paljasti hänet, senjälkeen kun eräs

aikaisempi, Aseffia vastaan tehty ilmianto liian järjettömänä, kun

oli kysymys taistelujärjestön päälliköstä, joka oli järjestänyt

kaikki suuret murhayritykset viime aikoina, oli liitetty

asiakirjoihin. Seikka, joka kai osaltaan vaikutti, ettei mihinkään

ryhdytty tämän ilmiannon johdosta, oli se, että se oli nimetön, mutta

se ei kernaasti voinut olla muuta, koskapa sen tekijä oli mies, jolla

itsellään oli verrattain huomattava paikka ohranassa, paikka, jota

hän ei vielä ollut valmis jättämään.

Salainen ilmiantaja oli santarmiupseeri Menshikov, joka nuoruudestaan

saakka oli palvellut santarmistossa, ensin tavallisena urkkijana,

sitten vähitellen yhä uskotumpana asiamiehenä, kunnes hän ohranan

perustettua -- Aleksanteri II:sen murhan jälkeen -- oli astunut

sen palvelukseen ja kohonnut sen Suomen osaston päälliköksi. Syy,

miksi hän oli kääntynyt entisiä päämiehiään vastaan, on edelleenkin

hämärän peitossa, mutta tosiasia on, että hän oli siten tehnyt alussa

mitä suurimmassa salaisuudessa, sittemmin, asetuttuaan ulkomaisella

kamaralla täydelliseen varmuuteen, täysin avoimesti ja vähimmälläkään

tavalla pidättymättä niistä palveluksista, jotka hän ohranan

tuntijana saattoi tehdä.

Hänen salainen ilmiantonsa ei, kuten sanottu, johtanut mihinkään

tuloksiin, se ei aiheuttanut edes pintapuolisinta tutkimusta, vaan

liitettiin aivan yksinkertaisesti asiakirjoihin, niin vuorenluja oli

luottamus Aseviin, niin järjettömältä tuntui edes epäilläkään häntä

kaksinaamaisuudesta. Burtsev sai etsiä ja julkaista ratkaisevat

todistukset ja siinä toimi hän niin tavattoman rohkeasti, että se

suorastaan hipoi tuhmanrohkeutta -- ellei nimittäin hyväksy Saksan

valtiollisissa poliisipiireissä vallalla olevaa, minulle ilmaistua

vakaumusta, että Burtsevkin oli suhteissa ohranaan.

Tämä joka tapauksessa selittäisi, miten hän saattoi matkustaa

Pietariin tapaamaan siellä Lopuhinia, salaisen poliisin entistä

päällikköä, ja häneltä melkein vaatia myönteisen vastauksen, että

Asev todella oli ohranan palveluksessa urkkijaprovokaattorina ja oli

ollut jo monta vuotta, itse asiassa aina koulunpenkiltä asti, jolloin

hän jo oli ilmiantanut tovereitaan valtiollisista vehkeilyistä.

Tämän myönnytyksen kera palasi Burtsev Pariisiin, jossa hän teki

suoranaisen ilmiannon Asevia vastaan. Mutta niin suuri oli luottamus,

jota tämä nautti, että puolueen keskuskomiteassa vielä oli sellaisia,

jotka olivat sitä mieltä, että ilmiannon kohtaloksi oli omiaan sama

kuin edellisenkin, nimettömän. Tällä kertaa eivät kuitenkaan Asevin

sokeat ihailijat saaneet riittävästi kannatusta. Eräs keskuskomitean

jäsen, sen ohessa toimeenpanevan komitean rohkein ja ovelin jäsen,

joka oli ottanut osaa useimpiin suuriin murhayrityksiin, mutta aina

oli päässyt pakoon ehjin nahoin, Savinkov -- sittemmin Kerenskin

hallituskaudella Venäjän sotaministeri -- matkusti Lontooseen, jossa

Lopuhin silloin oleskeli ja sai häneltä varmennuksen Burtsevin

ilmiantoon. Lopuhinhan itse oli ollut poliisiministeri, mutta oli

siitä huolimatta kunniallinen mies, joka ei hyväksynyt ohranan

olemassaoloa vapaana, salaisena poliisivoimana ja jonka sanoja sen

vuoksi ei voitu epäillä.

Mutta sittenkään eivät keskuskomitean jäsenet voineet päästä

yksimielisyyteen toiminnasta. Asevin ihailijoiden onnistui saada

päätetyksi, että hänelle annettaisiin tilaisuus selvittää asiansa ja

se hänelle annettiinkin -- hän oli myös saapunut Pariisiin -- ja sitä

varten hän sai kaksikymmentäneljä tuntia. Kuten ennakolta saattoi

odottaa, käytti hän myönnettyä aikaa hyväkseen tehdäkseen itsensä

näkymättömäksi ja paetakseen Pariisista. Hänen vaimonsa, joka myös

oli Pariisissa ja joka ei vielä tiennyt mitä hän uskoisi miehensä

syyllisyydestä, on sittemmin kertonut, että hän heti kun hänelle oli

ilmoitettu keskuskomitean uhkavaatimus, oli lähtenyt ulos ja kun ei

ainoatakaan kaukojunaa enää sinä yönä lähtenyt, oli hän vaeltanut

pitkin katuja koko yön alituisesti peläten jonkun niistä, jotka hän

halpamaisella tavalla oli pettänyt, sukeltavan esiin ja vaativan

kostoa, kunnes hän vihdoin ensimmäisellä aamujunalla oli saanut

tilaisuuden matkustaa Saksaan päin.