X.

Aseidentuontiyritys.

Toisin sanoen oli melkein täydellinen retkikunta järjestettävä.

Akashi lupautui ostamaan lastihöyrylaivan, minä pari huvijahtia,

suuren ja pienen, mahdollisimman matalassa kulkevia, joista

jälkimmäistä käytettäisiin aseiden maahan tuomiseen eri paikkoihin

Suomen etelärannalla. Tätä tarkoitusta varten olin oikeastaan

tilannut matalassa kulkevan mutta suurehkon moottoriveneen

Harburgista, Hampurin läheltä, mutta siellä oli puhjennut lakko, joka

kesti niin kauan, että tilaus oli peruutettava. Tämäkin laiva oli

sen vuoksi ostettava Englannista eikä sieltä ollut suinkaan helppoa

saada käsiinsä matalassa käyvää höyrylaivaa, joka olisi tarkoitukseen

riittävän suuri. Sehän oli joka tapauksessa lähetettävä ensin

Pohjanmeren yli, mikä oli matalassa käyvälle laivalle kaikkea muuta

kuin helppo tehtävä, sillä Pohjanmerellä sattuu usein myrskyjä, jotka

sellaisille laivoille saattavat tulla kohtalokkaiksi.

Vihdoin saatiinkin höyrylaiva, joka ui vain viiden jalan syvyydessä,

ja muutenkin jotenkuten täytti välttämättömät vaatimukset, mutta

oli täydelleen vailla köliä ja siis melko vaikea kuljettaa

Lontoosta aina Tukholmaan ja Suomeen saakka. Se ostettiin erään

norjalaisamerikkalaisen nimiin, jonka Tshaikowski oli tilannut

Amerikasta asiamieheksemme. Toinen suurempi höyrypursi ostettiin

Southamptonista näön vuoksi erästä amerikkalaista leskeä, Mrs

Vernam Hull'ia varten, jonka kanssa aina Japanissa oleskeluni

ajoilta saakka olin läheisessä tuttavuussuhteessa. Hän oli sittemmin

kuolleen miehensä kanssa oleskellut siellä vuoden, ja oli nyt

Lontoossa halukkaana kaikenlaatuisiin valtiollisiin seikkailuihin,

kuta vaarallisempia sen parempi. Hänen piti esiintyä laivalla

emäntänä, sitä paitsi oli matkustajina mukana hänen poikansa ja tämän

kotiopettajatar sekä Tshaikowskin tytär ja vävy, kansallisuudeltaan

englantilainen.

Akashi puolestaan oli ostanut lastihöyryn "John Grafton", joka

englantilaisine kapteeneineen ja miehistöineen lähetettiin

Vliessingeniin Hollantiin, siellä saamaan uuden päällystön

ja miehistön jatkuvien seikkailujen varalta. Yksissä neuvoin

Tshaikowskin kanssa oli itse Libaun satamakapteeni saatu "John

Graftonin" päälliköksi, kun taas miehistönä oli lättiläisiä

matruuseja, jotka Lontoossa oli saatu karkaamaan Lontoon ja Libaun

välillä säännöllistä rahdinkuljetusta ylläpitävistä laivoistaan.

Koneen käyttäjät ja muutamat matruusit olivat suomalaisia, jotka

oli värvätty Suomesta ja lähetetty Vliessingeniin J.W. Nylanderin

toimesta, joka sielustaan ja sydämestään oli yrityksessä mukana ja

erittäin suureksi hyödyksi.

Vliessingen oli valittu, siksi että matkoillani olin huomannut meren

siellä niin pitkälti matalaksi, että laivat saattoivat ankkuroida

pari meripenikulmaa sataman ulkopuolella. Suuret vuorolaivat, jotka

käyvät Englannissa, ohjaavat kaupunkiin ruopattua väylää myöten,

jota osoittavat molemmin puolin tiheässä olevat merimerkit, joita on

tarkoin noudatettava matalikolle joutumisen välttämiseksi. Siellä

saattoi otaksua miehistöjen vaihdon voivan tapahtua muitta mutkitta.

Niin tapahtuikin. "John Grafton" ankkuroi reitin ulkopuolelle,

pari meripenikulmaa rannasta ja miehistöt vaihdettiin siten, että

laivaveneen souti maihin toinen miehistö ja takaisin toinen. Parin

sellaisen matkan jälkeen oli vaihdos suoritettu, kenenkään maissa

huomaamatta vähintäkään erikoista sattuneen, ja samana yönä matkusti

vanha miehistö vuorolaivalla takaisin Englantiin. Samoin tein minä

sekä muutamat vastatulleet suomalaiset sekä herra Nylander, sillä

heidän palveluksiaan tarvittiin kumpaakin huvipurtta varten.

"John Grafton" lähti länteenpäin sovittua merkkiä kantaen ja kohtasi

seuraavana päivänä Ranskan rannikolla erään toisen laivan. Se oli

matkalla Kiinaan ja oli sopivasta palkkiosta ottanut aselastin

mukaansa sekä sen ohessa pari tuhatta kiloa räjähdysgelatiinia,

jonka Akashi oli hankkinut. Japanihan oli sodassa Venäjän kanssa

ja englantilaiset viranomaiset katsoivat läpi sormien kaikkea

sotatarpeiden vientiä. Uudestilastaus tapahtui avoimella merellä ja

onnistui kaikinpuolin, lukuunottamatta sitä, että "John Grafton"

sen kestäessä niin voimakkaasti syöksyi Kiinaan menevää höyrylaivaa

vastaan, että muutamia suuria kuhmuja tuli sen runkoon. Vahinko

ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että se saattoi huoleti

jatkaa matkaansa -- sitten kun kapteenin omaatuntoa oli rauhoitettu

500 punnan suuruisella vahingonkorvauksella! Tämän jonkun verran

seikkailurikkaan lastauksen jälkeen ohjasi "John Grafton" itää kohti,

Englannin kanaalin kautta ja edelleen Skagenin ympäri Helsingöriin,

jossa se ankkuroi salmeen saadakseen viimeiset ohjeensa. Sillä aikaa

olin lähettänyt matkalle, ensin "Cecilin", suuremman höyryjahdin,

joka oli varustettu ja muonitettu Southamptonissa sekä pikku

"Cysnen", jota oli samoin käsitelty Lontoossa. Edellistä kuljetti

eräs englantilainen kapteeni, joka aikaisemmin oli ollut mukana

samanlaisilla retkillä ja yrityksillä erään eteläamerikkalaisen

tasavallan laskuun; jälkimmäistä muuan suomalainen, joka oli

asettunut käytettäväksi. Sitä paitsi oli "Cysnellä" mukanaan

norjalais-amerikkalainen kylttinsä ja herra Nylander. Molempien piti

Tanskassa saada lisää ohjeita, toisen, "Cecilin", Kööpenhaminan

vapaasatamassa, toisen Kjögessä, vähän matkan päässä Kööpenhaminasta

etelään. "Cecil" oli asianmukaisesti kirjoitettu jäseneksi "Royal

Southampton yachtclubiin" virallisen omistajattarensa nimiin ja

tarkoitus oli ollut ilmoittaa siihen "Cysnekin", mutta siitä ei

tullut mitään. Akashi oli nimittäin hankkinut kolme konekivääriä,

jotka saapuivat niin myöhään, etteivät ne ehtineet "John Graftoniin",

vaan olivat sijoitettavat "Cysneen". Ne kätkettiin hiiliruumaan

ja niitä seuraavat ampumatarpeet -- 30,000 patruunaa -- tyhjään

vesitankkiin. Joku, otaksuttavasti venäläinen agentti tai

todennäköisemmin kiinalainen kokki -- varmuudeksi olin pestannut

kiinalaiset kokeiksi molempiin huvipursiin -- oli antanut ilmi, että

"Cysne" aikoi kuljettaa aseita, mikä englantilaisen tullisäädöksen

mukaan on kielletty, mikäli lupaa ei ole hankittu. Seuraus oli, että

tullivirkamiehet saapuivat laivalle ja toimittivat tutkimuksen,

joka johti patruunien löytämiseen. Konekiväärejä ei löydetty, mutta

kun tullivirkamiehet selittivät, ettei laiva saanut lähteä, ellei

niitä annettaisi, ei ollut muuta tehtävää kuin luovuttaa nekin. Eräs

sanomalehtireportteri oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja julkaisi

sen lehdessään, niin että koko juttu tuli tunnetuksi ja siihen

päättyivät kaikki aikeemme saada pursi jonkin englantilaisen klubin

kirjoihin.

Sen oli siis lähdettävä ilman mitään papereita, vaikkakin matka

viivästyi pari päivää. Itse matkustin, kun purret olivat saatetut

kuntoon, rautateitse Kööpenhaminaan, jossa englantilaisen papin

puvussa, sileäksi ajeltuna ja savunvärisillä silmälaseilla

varustettuna asetuin "Hotel Kongen af Danmark'iin". Kööpenhaminassa

suorastaan vilisi venäläisiä urkkijoita, niin etten uskaltanut käydä

omassa asunnossani, vaan asuin hotellissa, sellaisessa valepuvussa,

ettei kukaan, joka ei tarkoin minua tuntenut, saattanut tietää kuka

olin.

Näyttelin englantilaisen papin osaa ja sitä varten olin Lontoossa

hankkinut täydellisen puvun hattuineen ja kauluksineen, kuten olin

siellä myös teettänyt itselleni "Royal Southampton Yacht Clubin"

univormun, jotta voisin vaihtaa osia, jos se kävisi tarpeelliseksi.

-- Savunväriset silmälasit kuuluivat myös papinpukuun. Kultasankaiset

(kullatut) lasit nenällä ja sileäksi ajeltuna olin todella niin

tuntematon, että useat vanhat tuttavat, jotka kohtasin Kööpenhaminan

kaduilla, menivät ohitseni aavistamatta kuka minä olin. Nähtävästi

antaisivat urkkijatkin pettää itsensä.

Ensimmäinen laivoista, joka saapui, oli "Cecil". Pursi pysähtyi

määräyksen mukaan Helsingöriin ja laski laituriin, tyhmästi kyllä,

kuten pian saatiin huomata. Vuorokautta myöhemmin, kun olin saanut

tiedon sen saapumisesta, matkustin sinne antaakseni ohjeita matkan

jatkamisesta, mutta silloin oli jo tapaus sattunut. Matkustin

iltajunalla, joka verrattain myöhään saapui Helsingöriin, ja kun

se tuli perille, huomasin hämmästyksekseni, että kapteeni oli

suljettu kajuuttaansa ja suurin osa miehistöstä oli kapinatilassa

tai kenties oikeammin humalassa. Kun pursi oli laskenut laituriin,

olivat miehistön janoisimmat heti lyöttäytyneet palvelushaluisten

jätkien pariin päästäkseen osallisiksi siitä runsaasta ja huokeasta

paloviinavirrasta, joka vuotaa Tanskassa. Ja kun kapteeni pääsi

selville heidän aikeistaan, kielsi hän ketään menemästä maihin.

Mutta silloin oli seura jo niin hutikassa, että miehet aivan

yksinkertaisesti rikkoivat hänen kieltonsa, kapusivat reelingin yli

maihin ja menivät matkaansa jatkaakseen juominkiaan.

Jonkun tunnin kuluttua oli jo pari miestä joutunut putkaan, ja

kun kapteeni vähän myöhemmin oli saanut siitä tiedon, oli hän

lunastanut heidät sieltä pois maksamalla sakot ja kun he taas olivat

tulleet laivaan, oli hän pitänyt heille moraalisaarnan ja senkautta

aikaansaanut sen, että miehet, jotka eivät suinkaan olleet ehtineet

selvitä, olivat asettuneet vastarintaan uhaten, että jos hän vielä

sekautuisi heidän yksityisasioihinsa, he löisivät häntä puukolla.

Tästä johtui se vaatimaton asenne, jonka hän oli omaksunut minun

saapuessani. Hän ei suinkaan aikonut antaa suomalaisten matruusien

puukottaa itseään. Hän tunsi heidän maineensa siinä suhteessa varsin

hyvin.

Mies pelkäsi selvästi mitä pahinta ruumiilliseen hyvinvointiinsa

nähden eikä häntä millään kyetty saamaan puuttumaan uudelleen asiaan,

jonkavuoksi sanoin hänelle, että pursi seuraavana aamuna sai lähteä

Göteborgiin. Hän vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan,

mutta epäili olisiko miehistö siihen valmis ja halukas. Kaksi heistä

oli juuri tullut laivaan siinä määrin humalassa, että he heti

olivat nukahtaneet, mutta ainakin neljä tai viisi oli vielä maissa,

varmastikin juomateillä. Lupasin pitää huolta siitä, että miehistö

aamulla täyttäisi velvollisuutensa ja jätin hänet mietteisiinsä.

Hieman myöhemmin, kahdentoista ja yhden välillä yöllä, saapuivat nuo

neljä, useampia heitä ei ollut, kaikki niin ylenmäärin virkistyneinä,

että he tuskin pysyivät jaloillaan. Kun paluu laivaan ei voinut

tapahtua ilman huomattavaa meteliä, kuulin, että he olivat tulossa

ja menin kannelle tavatakseni seurueen, yhä papin puvussani, kun

en ollut ottanut mukaani muita vaatteita Kööpenhaminasta lyhyttä

matkaani varten, kuten olin otaksunut. Tulijat saivat vastaansa

käskyn olla hiljaa, ja kun he seurasivat kehoitusta, luultavasti

hieman hämmästyneinä saadessaan käskyjä täysin tuntemattomalta

olennolta, oli seuraava määräys mennä heti makuulle. Kaikki tapahtui

luonnollisesti suomeksi.

Silloin mahtoi heille selvitä, kuka minä olin, sillä

yhteisymmärryksen irvistys levisi kasvoille ja sanoen "kyllä,

kyllä" lähtivät kaikki neljä kanssiinsa ja hävisivät sinne. Kaikki,

paitsi yksi lämmittäjä, joka kääntyi ja lähti -- niin hyvin kun

taisi -- kantta pitkin. Minä olin myöskin jo kääntynyt ja matkalla

kansisalonkiin, kun huomasin hänet juuri kun hän oli vain parin

askeleen päässä konehuoneen portaista ja pysäytin hänet kysymällä,

minne hän oli matkalla ja eikö hän ollut kuullut käskyä mennä

makuulle?

"Menen milloin haluan", kuului hänen vastauksensa, ja kun minä

oivalsin, että kaikki enempi todistelu oli tarpeetonta, menin miehen

luo, sanoin hänelle, että hän erehtyi perusteellisesti, jos hän

luuli, että hän tai joku muu sai tehdä mitä tahtoi minun laivallani

ja kysyin häneltä halusiko hän silmänräpäyksessä totella. "Ei", oli

vastaus, minkä vuoksi minä tartuin kiinni mieheen ja viskasin hänet

avatun kannen kautta konehuoneeseen. Hän putosi tasaiselle lattialle,

mutisi joitakin sanoja, kääntyi kyljelleen -- ja nukahti siihen.

Mutta siihen ei kapina, kuten kapteeni suvaitsi sitä nimittää,

kuitenkaan vielä aivan loppunut. Seuraavana aamuna hän tuli

kansisalonkiin, jossa nukuin sohvalla ja selitti olevansa voimaton

saamaan muita kuin muutamia miehiä liikkeelle. Hän oli pari kertaa

ravistellut heitä, mutta he eivät vastanneet eivätkä tulleet ulos

kojustaan.

Saatuaan kuulla, ettei sellaisessa tapauksessa ollut muuta neuvoa

kuin vetää kanaljat ulos käsivoimin, vastasi hän, että se oli

menettelytapa, jota hän kyllä oli nähnyt käytettävän ja itsekin

aikoinaan oli käyttänyt, mutta että hän tässä oli yksin vierasta

miehistöä vastaan, joka oli tottelemattominta laatua, joten väkivalta

ei saattanut tulla kysymykseen. En vastannut mitään, mutta menin

kojun luo ja komensin: "joka mies kannalle", jota käskyä miehistö

heti totteli, ja sen jälkeen he enempää nurisematta menivät

askareihinsa.

Tällä ei kapteenin pelko kuitenkaan vielä olleet tyynnytetty. Hän

uskoi, että miehistö, kun minä olisin poissa, toimeenpanisi uudelleen

"kapinan" eikä ottanut kuuleviin korviinsa väitteitäni, että kapina,

hänen terminologiansa mukaan, oli vain ollut juopottelun tulos eikä

sitä paitsi koko miehistö ollut ottanut siihen osaa, minkä vuoksi ei

ollut mitään pelättävissä. Hän ei tuntenut itseään lainkaan varmaksi,

vaan teki kaikenlaisia vastaväitteitä, kunnes hän sai minut niin

vimmoihini, että lupasin lähteä mukaan Göteborgiin. Vasta silloin

hän oli tyytyväinen ja kiiruhti lähtöä niin paljon kuin mahdollista.

Matka sujui erinomaisesti ja kuta enemmän alkoholihöyryt hälvenivät,

sitä iloisemmaksi ja vähemmän taipuvaiseksi nenäkkäisyyteen kävi

miehistö.

Göteborgiin saavuimme niin myöhään, että nipin napin ennätin

soudattaa itseni maihin ja rientää asemalle, jonne pääsin ajoissa

yöjunalla palatakseni Kööpenhaminaan. "Cecilin" matkustajien piti

pysäyksen aikana tehdä huvimatka Trollhättanille, mikä tietenkin

oli vain uskottava tekosyy heidän saapumiseensa ruotsalaiseen

kaupunkiin, josta he sittemmin matkustivat takaisin Kööpenhaminaan.

Palatessani sinne huomasin, että myös "Cysne" oli saapunut

Kjögeen. Sen valeomistaja ja laivuri olivat junalla saapuneet

Kööpenhaminaan ja tulivat luokseni tekemään raportin tai oikeammin

synnintunnustuksen. He olivat Kielin kanavan suulla ottaneet

luotsin ja sitten kanavamatkalla ravinneet häntä -- itsestään eivät

he puhuneet mitään -- niin perusteellisesti, ettei hän kanavasta

päästyä tiennyt mitään ilmansuunnista eikä reitistä, vaan ohjasi

purren matalikolle mutavalliin. Kun he täydellä vauhdilla olivat

ohjanneet vallille, eivät he omin voimin voineet päästä irti, vaan

oli heidän turvauduttava apuun, jota antoi eräs laivaston hinaaja.

Tämän laivuri oli silloin luonnollisesti päässyt selville laivamme

tilasta eikä pitänyt sitä minään salaisuutena, vaan päinvastoin heti

tiedoitti asiasta päälliköilleen. Poliisi otti luotsin huostaansa,

mutta seurueen muut jäsenet saivat jatkaa matkaa ja olivat nyt

saapuneet Kööpenhaminaan tiedoittamaan selkkauksesta ja kysymään,

mitä oli tehtävä. Kielin sanomalehdet olivat luonnollisesti saaneet

asiasta vihiä, ja miehemme luulivat jo Kööpenhaminassa nähneensä pari

lurjusta seuraamassa heitä vanavedessä.

Siinä he eivät luultavasti olleet erehtyneetkään. Kiitos luultavasti

toimeliaan Asevin, joka tiesi, että kolmen laivan oli pysähdyttävä

Kööpenhaminassa saadakseen määräyksiä, oli siellä runsaasti

venäläisiä nuuskijoita, jonka vuoksi tilanne oli jotensakin

mutkallinen. Ainoa laivalla, joka ei ollut ottanut osaa juominkiin

kanavassa oli Nylander, mutta mikäli purtta pidettiin silmällä,

mikä oli enemmän kuin otaksuttavaa, olivat asianomaiset jo

kiinnittäneet huomionsa häneenkin eikä hän siis voinut kuljettaa

laivaa edelleen. Mietin hetken selkkausta ja päätin itse ryhtyä

"Cysnen" päälliköksi, kun taas molemmat juomaveikot, jotka olivat

kommelluksen aiheuttaneet, päivän mittaan saivat jatkaa hummaustaan

Kööpenhaminassa, niin että kuka tahansa saattoi nähdä heidät ja

sitten yöjunalla matkustaa Kristianiaan ja viedä urkkijat mukanaan.

Nylander sai perämiehenä tulla "Cecilille", niin pian kuin se

Göteborgista tulisi paikalleen vapaasatamassa.

Itselläni oli minulla vissit syyt mahdollisimman pian jättää hotelli,

jossa olin asunut. Samana aamuna olin nimittäin huomannut, että

tupakkavarastoni alkoi loppua, jonka vuoksi menin vastapäätä hotellia

olevaan sikarikauppaan hankkiakseni uutta. Kauppa oli kiinni, mutta

ovessa olevan lasiruudun kautta näin, että omistaja oli siellä ja

koputin senvuoksi. Hän tulikin avaamaan, mutta ilmoitti minulle,

kun kysyin, oliko hänellä erästä määrättyä savukelajia, ettei hän

voinut myydä mitään sillä oli sunnuntai. Hämmästys! Pappi, joka ei

tiennyt oliko sunnuntai tai arkipäivä ja sen lisäksi englantilainen

pappi, joka ei suinkaan kotimaassaan ollut tottunut näkemään

puoteja avoinna sinä päivänä -- tämä oli liian merkillinen tapaus

ollakseen herättämättä huomiota. Niinpä näinkin, kun puolen tunnin

kuluttua palasin hotelliin käveltyäni ja mietittyäni, mikä oli

soveliainta tehdä harmillisen erehdyksen johdosta, kysymyksessä

olevan sikarikauppiaan vilkkaasti keskustelevan ovenvartijan kanssa

ja keskustelu, heidän katseestaan päättäen, selvästi koski minun

persoonaani.

Heti kun purren molemmat hurjastelijat olivat jättäneet minut, soitin

senvuoksi, pyysin laskuani ja sanoin, että matkustaisin samana

iltana, jonka vuoksi toivoin, että vähäiset matkatavarani hyvissä

ajoin lähetettäisiin asemalle ennen yöjunan lähtöä Kristianiaan.

Muutamia minuutteja aikaisemmin lähti juna, joka pysähtyi Kjögessä,

kuten olin aikataulusta nähnyt. Jäljellä olevan osan päivästä vietin

suurimmaksi osaksi kotona asunnossani, jonne lähdin varteenottaen

kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja yön nukuin "Cysnellä",

jonne pääsin kenenkään asiaankuulumattoman huomaamatta. Seuraavana

aamuna palasin Kööpenhaminaan laivuriksi pukeutuneena, Royal

Southampton yachtclubin univormussa, astuin hieman etukumarassa,

lasisilmittä luonnollisesti ja lievästi ontuen. Kuinka onnistunut

valepuku oli todistaa se, että vanhimman poikani, joka oli

Kööpenhaminassa kauttakulkumatkalla, kaksi kertaa valokuvasivat

oliot, jotka hotelliluetteloissa olivat nähneet hänen nimensä ja

seurasivat hänen kintereillään minne hyvänsä hän meni -- ilmaus

tavallisesta venäläisestä pintapuolisuudesta, joka salli käyttää mitä

renttuja tahansa valvomaan henkilöitä, joita he eivät tunteneet edes

ulkonäöltä!

Illalla, kun olin toimittanut kaikki mitä voin Kööpenhaminassa,

palasin Kjögeen ja seuraavana aamuna varhain lähdimme sieltä matkaan

Amerikan lipun suojassa. Nyt oli saatava "Cysne" Ruotsiin ilman

mitään papereita ja sitä varten olin tehnyt suunnitelman, joka oli

kylläkin julkea, mutta juuri siksi saattoi onnistua. Ensimmäinen

satama johon saavuimme oli Karlshamn etelärannalla, Trelleborgista

itään. Siellä tuli luonnollisesti tulli laivaan, kahden miehen

voimalla, joista toinen puhui melko hyvää englantia, ainoata

kieltä, jota olin osaavinani. Otin heidät vastaan niin kohteliaasti

kuin mahdollista, tarjosin lasin wiskyä ja kerroin heille olevani

vaikeassa pulassa. Isäntäni oli Kööpenhaminassa tavannut vanhan

ystävän ja oli tuota pikaa päättänyt hänen seurassaan tehdä matkan

Norjaan. Minulle hän oli antanut määräyksen viedä hänen laivansa

Tukholmaan, jonne hän itse tulisi parin päivän kuluttua junalla.

Mutta matkansa kiireessä hän oli unohtanut antaa minulle laivan

paperit, joiden olin luullut olevan salongin pöytälaatikossa, jossa

olin ne ennen nähnyt. Pidin tarpeellisena lisätä, että molemmat

herrat olivat viettäneet jälleennäkemistä, kuten tuntui, melkoisen

iloisilla päivällisillä Kööpenhaminassa -- siitä kiireellinen

matka. Molemmat tullimiehet kuuntelivat ystävällisen tarkkaavaisina

selitystäni, jonka englantia puhuva erittäin täsmällisesti käänsi

ruotsiksi, ja neuvottelivat sen jälkeen, mitä oli tehtävä.

Kielitaitoinen piti asiaa pulmallisena. Hän epäili, voisivatko he

ilman muuta antaa selvitystodistuksen, mutta toisen mielestä se kyllä

kävi laatuun, kun omistaja selvästi oli unohtanut antaa paperit.

"Kaikki me olemme joskus olleet hieman toisella kymmenellä", lisäsi

hän, "ja tiedämme kuinka vaikeata silloin on olla tarkka. -- Eikä

tämä mies valehtele, senhän näkee."

"Ei -- herranen aika, minähän uskon joka sanan", vastasi

kielitaitoinen -- minun oli aika vaikea pysyä vakavana -- "mutta

kysymys on voimmeko antaa hänelle todistuksen, ja vaikeata se joka

tapauksessa on."

"Kyllä sen voimme tehdä, ei hän missään tapauksessa siitä puhu."

Vielä parin "muttailun" jälkeen antoi toinen myöten, ja niinpä

annettiin todistus, kuitenkin vasta kun pursi oli perinpohjin

tutkittu, mikä ei tuonut päivänvaloon mitään luvatonta. Täten olimme

selvät matkustamaan ja vapaat kaikista enemmistä puuhista tullin

suhteen.

Me jatkoimme matkaa heti sen jälkeen pitkin rantaa, edelleen Kalmarin

salmen kautta ja lopulta Södertäljen kanavan kautta Mälarille ja

sitä tietä Tukholmaan. En pitänyt viisaana käyttää tavallista

reittiä, koska vartiointi sielläkin oli ollut jotakuinkin ankara

ja edelleenkin oli "Vapaan Sanan" vuoksi. Kaikki sujui kuitenkin

hyvin. Me saavuimme sulun kautta ja ankkuroimme Strömmenille, jonka

jälkeen soudatin itseni maihin. Mutta siellä kohtasin perin vähän

miellyttäviä uutisia.

"John Grafton" oli menetetty, oli ajanut karille Pohjanlahden

pohjoisosassa ja miehistö, joka oli hävinnyt tuntemattomille teille,

oli räjähdyttänyt sen ilmaan. Sanomalehdet olivat täynnä juttuja

"salaperäisestä laivasta". Olin ollut lähes neljä päivää matkalla

Köpenhaminasta -- olimme liikkuneet vain päivänvalossa -- en

senvuoksi ollut nähnyt mitään sanomalehtiä enkä siis aavistanutkaan

onnettomuutta, joka oli jo kaksi vuorokautta vanha.

Sähkölennätin oli sill'aikaa heti levittänyt uutista tapahtumasta

joka taholle, m.m. Lontooseenkin. Ja sieltä oli Tshaikowski

silmänräpäyksessä lähtenyt matkalle Tukholmaan, jonne hän oli

saapunut samana päivänä kuin minäkin. Hain hänet heti käsiini ja

neuvottelimme mitä olisi tehtävä ja saimme suunnitelmamme pian

valmiiksi. Haaksirikkoutuneen ja räjäytetyn laivan miehistö ei

vielä ollut antanut mitään tietoja itsestään ja sitä meidän täytyi

toistaiseksi odottaa.

Sillä välin oli "Cecil" lähtenyt Viipuriin virallinen omistajatar

mukanaan. Sen oli määrä siellä odottaa päivää, jona "John Grafton"

saapuisi laivojen kohtauspaikalle eikä Mrs. Hull ollut suostunut

muiden matkustajien kera lähtemään purresta Kööpenhaminassa. "Juuri

kun tämä alkaa käydä jännittäväksi!" oli hän vastannut kaikkiin

houkutusyrityksiin. "Ei tule kysymykseenkään etten tulisi mukaan."

En edes lopullisen Pietarin matkan suhteen voinut saada häneltä

mitään varmaa lupausta. Se sai riippua asianhaaroista, oli vastaus,

jonka onnistuin saamaan kaikkiin yrityksiini. Mutta Viipurissa

hän sai esimakua santarmistosta, joka paransi hänen jatkuvan

seikkailuhalunsa. "Cecilia" selvästi odotettiin suomalaisessa

satamassa -- todennäköisesti Asevin ilmiantamana -- ja siitä johtuen

toimeenpantiin heti saapumisen jälkeen tarkastus laivalla. Siinä ei

löydetty mitään luvatonta, mutta herra Nylander, jota jo varhemmin

oli ankarasti ahdistettu ja epäilty, vangittiin.

Miten omistajattaren ja muiden olisi käynyt, on jotensakin

tietymätöntä, kun santarmit, jotka olivat toimittaneet tarkastuksen

tavanmukaisella raakuudella, selvästi olisivat halunneet vangita

kaikki tyyni. Mutta onneksi oli samaan aikaan toinen suurehko

englantilainen huvipursi ankkurissa Viipurin satamassa -- sen

omistaja oli juuri palannut retkeltä Imatralle -- ja "Cecilin"

virallinen omistajatar oli kyllin viisas kutsuakseen avukseen tämän.

Hän tulikin ja selitti asianomaisille, että Englannin ja Amerikan

kansalaisten vangitseminen, kun ei mitään aihetta ollut, voisi koitua

suurisuuntaiseksi jutuksi, joka aivan varmaan kävisi santarmistolle

hyvin kalliiksi.

Herrat santarmit tulivat miettiväisiksi ja jättivät asian silleen.

"Cecil" sai lähteä Tukholmaan, sillä silloin oli tieto "John

Graftonin" retkestä Pohjanlahdelle saapunut Viipuriin. Mutta John

William Nylander pidettiin vangittuna kaikista vastalauseista

huolimatta, joten pursi sai lähteä ilman häntä. Kauan ei häntä

kuitenkaan pidetty kiinni, sillä mitään ei voitu todistaa häntä

vastaan, vaan päästettiin hänet ennen pitkää vapaalle jalalle. Hän

kiiruhti silloin matkustamaan Pohjanmaalle, jossa hän tapasikin "John

Graftonin" -- luullakseni Oulun edustalla -- ja hän astui laivaan

ollakseen apuna paikallistuntijana.

"Cecil" tuli sillaikaa Tukholmaan, jossa minä olin, ja sain tiedon

tapahtumista. Ja jotenkin samaan aikaan saapuivat ensimmäiset

tiedot "John Graftonin" tuntemattomiin kohtaloihin kadonneesta

miehistöstä. Se oli haaksirikon ja räjäytyksen jälkeen laivaveneissä

lähtenyt Ruotsin rantaa kohden, kaikki muut paitsi suomalaiset,

jotka aivan yksinkertaisesti olivat soutaneet maihin ja lähteneet

kotiseuduilleen. Toiset olivat laskeneet maihin Katunin seuduilla

ja jääneet sinne odottamaan ohjeita. Ainoastaan herra Nylander oli

tullut Tukholmaan kertoakseen onnettomuustapauksesta.

Tshaikowski ja minä olimme sill'aikaa päässeet selville siitä, miten

meidän olisi meneteltävä pelastaaksemme miehistön vaarasta joutua

tutkittavaksi välikohtauksen johdosta. Heidän velvollisuutensahan

olisi oikeastaan ollut laatia meriselitys ensimmäisessä satamassa,

jonne he tulivat laivan haaksirikon jälkeen, mutta enempää selvyyttä

me toistaiseksi emme halunneet aikaansaada "John Graftonista" ja sen

matkoista. Sen vuoksi määräsin sähköteitse miehistön lähtemään eri

satamiin Norjan ja Ruotsin etelärannalle, joista pääsi Englantiin. Ja

siellä tapasivat miehet taas lähetin, joka myös oli saanut asiasta

sähkösanoman, sekä lähetettiin edelleen englantilaisiin länsirannan

satamiin, jossa he heti ottivat pestin kaukaisiin seutuihin kulkeviin

laivoihin, niin että koko seura parin viikon kuluttua oli hajautunut

maailman merille ja kaukana kaikkien viranomaisten ulottuvista,

joilla olisi voinut olla halua ryhtyä tutkimaan asiaa.

"John Grafton" oli lähtenyt retkelleen Pohjanmaalle, kun oli käynyt

selville, ettei Pietarissa vielä ollut mitään järjestyksessä aseiden

vastaanottamiseksi. Kenelläkään ei ollut lähemmin selkoa asiasta ja

Asev, jonka piti järjestää vastaanotto, oli kadonnut. Ne, joilla

Suomessa oli asia huolenaan, olivat silloin päättäneet tallettaa

aseet eri seuduille Suomen rannikolle ja sitä varten oli "John

Grafton" lähetetty matkalleen, josta tuli sen viimeinen. Aluksi

tuntui kylläkin katkeralta tietää koko aseretkikunnan, joka oli

maksanut niin paljon huolta, vaivaa ja rahaa, niin perin pohjin

epäonnistuneen, mutta sitä mukaa kuin tapahtumat Suomessa kehittyivät

ja jokaiselle kävi yhä selvemmäksi, että vain aseiden puute esti

"punakaartia" antautumasta kaikenkaltaisiin hurjasteluihin, kävi

ilmeiseksi, että oli parasta niinkuin oli käynyt. Olisi ollut

mahdotonta pitää aseita sellaisen valvonnan alaisina, etteivät

punaiset olisi päässeet niihin käsiksi.