VIII.

Kongressi Pariisissa.

Kongressi kokoontui määrättynä päivänä, mutta venäläiset

sosiaalidemokraatit ja juutalainen "Bund" olivat jääneet pois.

Plechanov oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän selitti, ettei hänen

puolueensa, väliin tulleiden asianhaarojen vuoksi, voinut ottaa osaa

neuvotteluihin. Juutalaiset jäivät pois aivan yksinkertaisesti ilman

selityksiä. Mutta kadetit olivat saapuneet, neljän miehen voimalla,

joukossa Miljukov, Dolgorukov ja Struwe, kaikki muut, paitsi viimeksi

mainittu, vieraalla nimellä. Neljäs puolueen edustaja, jonka

oikeata nimeä ei koskaan ilmaistu, oli ilmeisesti huomattavimpia

puoluehenkilöitä. Sosiaalivallankumouksellisilla oli kaksi edustajaa,

toinen nimitti itseään Gardenin'iksi, mutta oli nimeltään oikeastaan

Tchernov ja toinen oli -- Asev. Puolalaisia edusti niinikään neljä

miestä, kaksi kutakin suurta puoluetta, joista toisella ei ollut

mitään tekemistä sosialismin kanssa, ollen yksinomaan valtiollinen

puolue, valtakunnanduumassa "puolalaisen kolon" nimellä tunnettu,

ja jota kongressissa edusti puolueen siihen aikaan huomattavin

mies Dmovski. Toinen puolue oli tunnustetusti sosialistinen ja oli

lähettänyt yhden johtajistaan, Yodkon, joka, kuten puolueensakin

yleensä, etupäässä uurasti Puolan vapauttamiseksi ja ainoastaan

toisessa kädessä sosialististen päämäärien hyväksi.

Eräs "valkovenäläinen" oli myös saapunut, mutta esitti kongressissa

jotensakin vähäpätöistä osaa ja osoittautui sittemmin urkkijaksi,

joka aikanaan avusti ohranaa tiedoilla itse kongressista sekä

sen osanottajistakin. Onnistuiko hänen saada tietää osanottajien

todelliset nimet, on kuitenkin melko epäilyttävää, sillä mies oli

selvästi hyvin hämäräperäinen olento, joka ei henkilökohtaisesti

tuntenut ketään muita läsnäolijoista kuin tri Yodkon. Hänen ei

kuitenkaan maanpakolaisena enää moneen vuoteen ollut tarvinnut pelätä

ohranan puolelta mitään. Sen ohella ohranalla oli käytettävänään

etevä urkkija Asev, joka tarkoin tunsi kaikki läsnäolijat ja saattoi

palvella kaikilla välttämättömillä tiedoilla, minkä hän aikanaan

tekikin.

Georgialaisia ja armenialaisia edustivat samoin heidän toimeliaimmat

miehensä, kumpaakin kaksihenkinen valtuuskunta, ja lopuksi meitä

suomalaisia Neovius ja minä sekä senaattori Mechelin kulissien

takana, jonkinlaisena tarkastajana tai neuvonantajana. Kokoontuneiden

ensi tehtävä oli ryhtyä puheenjohtajan vaaliin. Silloin puuttui

puheeseen Miljukov ja lausui, että läsnäolijat luultavasti kaikki

kannattaisivat sitä, että puheenjohtajaksi ensimmäiseen venäläisten

vastustuspuolueiden kongressiin valittaisiin suomalainen, sillä

juuri suomalaisten sitkeydestä ja diplomaattisesta taitavuudestahan

riippui, että kongressi yleensä oli saatu aikaan. Hän tahtoi

sen vuoksi puolestaan ehdottaa tri Arvid Neoviuksen kongressin

puheenjohtajaksi.

Toiset yhtyivät yksimielisesti tehtyyn ehdotukseen, mutta tri Neovius

pyysi päästä luottamustoimesta, josta hän samalla kiitti, sillä hänen

kuuroutensa esti häntä vastaanottamasta sitä. Mitkään houkuttelut

eivät auttaneet ja kun kaikki yksiäänisesti pitivät kiinni Miljukovin

ehdotuksesta, ei auttanut muu kuin että minut valittiin hoitamaan

luottamustointa, vaikkakin kyllä koetin päästä siitä heikon

venäjänkielen taitoni vuoksi. Vastaväitettäni ei hyväksytty, mutta

minua kehoitettiin itse valitsemaan yksi tai pari varapuheenjohtajaa,

jotka tarpeen vaatiessa saattoivat toimia, ja kun olin niiksi

kutsunut herrat Miljukovin ja Dmovskin, oli asia selvennyt.

Kongressin kieleksi määrättiin ranska ja venäjä sillä lisäyksellä,

että saksaa saataisiin myös käyttää siinä tapauksessa, ettei joku

taitaisi kumpaakaan mainittua kieltä. Niin alkoi keskustelu, ja

se oli äärimmäisen pitkäpiimäinen -- joka suhteessa venäläisille

tyypillinen, sekaisin sitä ja tätä. Teräviä sanoja venäläisestä

hallituspolitiikasta lausuttiin, erittäinkin sen tekivät Georgian

ja Armenian edustajat -- he lukivat oikeita syytöskirjelmiä --

mutta vaikeampaa erimielisyyttä ei sattunut ennenkuin kysymys eri

kansallisuuksien tulevasta asemasta otettiin käsiteltäväksi. Silloin

oli kuin olisi pantu tulta tappuroihin, ja hetkittäin näytti siltä

kuin koko kongressi hajoaisi. Miljukov pelasti tilanteen ehdottaen

kohdalle muodon, jonka kaikki hyväksyivät, ja joka kuului:

"Täydellinen itsemääräämisoikeus kaikille eri kansallisuuksille

Venäjän valtakunnassa", samalla kun hän lausui toivomuksen, että

tuleva Venäjä, kuten kaikki toivoimme, saisi sen luontoisen

yhteiskuntajärjestyksen, että kaikki kansallisuudet voisivat siihen

tyytyä. Tämän sanamuodon saattoivat kaikki hyväksyä, ja siten oli

kongressin neuvottelujen vaarallisin salakari sivuutettu.

Mutta sillä ei suinkaan puhuminen loppunut, päinvastoin. Oli

kuin olisi hieman jokainen tuntenut tarpeen lausua ilmi kaikki,

mitä hänellä oli sydämmellään, eikä sitä ollut vähän. Istunnot,

jotka alettiin heti aikaisin nautitun lunchin jälkeen, jatkuivat

useimmiten yöhön. Ainoastaan päivällistä varten pidettiin lyhyt

väliaika, mutta muuten jokainen sai sietää oikean kestävyyskokeen

kaunopuheisuudessa, joka saattoi melkein vimmastuttaa. Erikoisesti

eräs sosialivallankumouksellisten edustajista, Gardenin ja eräs

armenialainen kunnostautuivat puhetulvalla, joka ei koskaan loppunut,

jälkimmäinen sitäpaitsi käyttäen kieltä, joka intohimoisessa

kiihkossaan etsii vertaistaan, kun taas edellinen paraastaan

esitelmöi sosialismin ja vallankumouksen teorioista, jotka hän

kuitenkin sotki toisiinsa mitä arveluttavimmin.

Vähitellen kuitenkin kongressi kallistui loppuaan kohti kaikkien

yhtyessä ponsiin, jotka hapuilevan muotonsa vuoksi olivat melkein

vailla käytännöllistä merkitystä. Ainoastaan kahdessa kohdin tehtiin

todella arvokkaat päätökset, toinen koski eri kansallisuuksien

itsemääräämisoikeutta, toinen sitä taktiikkaa, jota alettaisiin

noudattaa kaikkien toivoman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämän

ohessa päätettiin myös, että eri kansallisuudet ja puolueet saisivat

täydelleen vapaasti menetellä parhaan harkintansa mukaan, sillä

oltiin sitä mieltä, ettei mitään yhteistä toimintasuunnitelmaa

Venäjän valtakunnassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi voitu laatia.

Vallankumoukselliset puolueet, jotka jo pitemmän ajan olivat

työskennelleet vallankumouksellisen purkauksen hyväksi, eivät

kuitenkaan tässä tarkoituksessa tyytyneet pelkkien ponsien

platooniseen hyväksymiseen, vaan kokoontuivat, kuten sanotaan,

pöytäkirjan ulkopuolella, keskustelemaan sopivimmasta tavasta,

jolla vallankumous saataisiin puhkeamaan. Meistä suomalaisista olin

minä läsnä, ja senaattori Mechelinin neuvoa ei pyydetty, mutta tri

Neoviukselle ilmoitettiin kyllä neuvotteluista ja päätöksistä, mikäli

niitä tehtiin.

Tämä niin sanoaksemme erikoiskongressi pääsi pian yksimielisyyteen

menettelytavasta, joka ei kauan pysynyt salaisuutena keisarikunnan

korkeilta viranomaisilta, kun Asev Venäjällä suuria murhayrityksiä

suorittaneen kuuluisan "_bojevajo organisatsion_" (taistelujärjestön)

päällikkönä oli luonnollisestikin mukana eikä suinkaan laiminlyönyt

ilmoittaa kaikkea, mitä tapahtui. Itse teossa saattoikin se

puolue, sosialivallankumouksellinen, jota hän edusti, suhteittensa

vuoksi Venäjän talonpoikaisväestöön toimia hyväksytyn suunnitelman

toteuttamiseksi enemmän kuin mikään muu. Suunnitelma oli lyhykäisesti

se, että lietsottaisiin sitä tyytymättömyyttä, mikä kaikkialla

Venäjällä alkoi olla huomattavissa, ja jos mahdollista koetettaisiin

saada se puhkeamaan. Japanin sota, joka ei tuottanut muuta kuin

tappioita, jatkui edelleen ja aiheutti alituiseen uusia sotaväen

kutsunnoita, mikä vuorostaan aiheutti säännöllisesti kasvavan

tyytymättömyyden mitä suurimmassa määrässä vihattua sotaa ja sen

johdosta hallitusta kohtaan, jonka politiikan ansioksi täydelleen

-- ja syystä; luettiin sodan puhkeaminen. Tätä tyytymättömyyttä

oli lietsottava niin, että se ilmenisi enemmän tai vähemmän

vallankumouksellisin purkauksin, kuta useammin ja eri paikoin

valtakuntaa, sitä parempi. Sillä siten estettäisiin hallitusta

lähettämästä Itä-Aasiaan muita kuin vasta sotapalvelukseen otettuja

rekryyttejä, kun vanhempia joukkoja tarvittaisiin järjestyksen

säilyttämiseksi valtakunnassa. Seurauksena tästä taasen ei juuri

saattanut olla muu kuin uudet tappiot ja niitten vuoksi lisääntynyt

tyytymättömyys, kunnes suurin osa valtakuntaa olisi kapinatilassa.

Sellainen oli lyhyin piirtein se suunnitelma, johon kaikki yhtyivät

ja joka aikanaan johti v. 1905 vallankumouksen puhkeamiseen.

Akashia pidettiin myös _au courant_ neuvottelujen ja tulosten kanssa,

sillä hänkin oli saapunut Pariisiin. Huomasivatko ne lukuisat

agentit, joita ohranalla tällä kertaa oli Seinen kaupungissa, minun

kohtaamiseni hänen kanssaan, en tiedä, mutta pidän sitä kaikkea muuta

kuin uskomattomana. Sillä niin useita ja niin tärkeitä palveluksia

kuin Asevin kaltainen agentti olikin tehnyt asianomaisille kuluneena

aikana, niin eivät kuitenkaan järjestelmän korkeat viranomaiset

täydelleen luottaneet häneen, vaan antoivat, mikäli mahdollista,

toisten urkkijain valvoa häntä ja hänen tiedoituksiaan.

Akashi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen kongressiin ja sen tuloksiin,

joista hän salamerkkisähkösanomilla ilmoitti päälliköilleen

"vanhojen neuvostoon" Tokioon. Ja siellä ei nähtävästikään oltu

vähemmän tyytyväisiä. Kun kongressi vihdoinkin neljän päivän

puhumisen jälkeen, jota toisinaan oli kestänyt yöhön saakka, oli

loppunut, kutsui Akashi minut päivällisille ja silloin, kun pitkä

ruokalajisarja oli syöty ja monet viinilajit asianmukaisesti

koeteltu ja sitten kun palveluskunta oli poistunut -- päivällisillä

olimme vain me kaksi -- nousi ja pyysi saada lausua tervehdyksen

Tokiosta vetäen samalla sähkösanoman taskustaan. Se oli kirjoitettu

japanilaisella merkkikielellä, minkä vuoksi hän käänsi sen ranskaksi

ja se sisälsi kiitoksen minulle kongressin aikaansaamisesta.

Sen oli allekirjoittanut "Yamagata". Vanha sotamarsalkka, yksi

harvoista jälkeenjääneistä Japanin suuren uudistuksen ajoilta,

Kiinan sotaretken päällikkö ja yhä edelleen Japanin huomattavimpia

miehiä, oli itse persoonallisesti lähettänyt sähkösanoman, kunnia,

joka täydelleen oivallettiin ja jota Akashi asianmukaisesti tehosti

nousten seisomaan ottaessaan sähkösanoman esille. Minä tein samoin ja

kumarsin vakavasti, kun hän pääsi allekirjoitukseen.

Sillä eivät kuitenkaan kaikki selkkaukset kongressiin nähden

päättyneet. Oli päätetty, että päätösten julkaiseminen tapahtuisi

vasta jonkun ajan kuluttua kongressin päättymisestä, ja

samanaikaisesti eri maiden sanomalehdistössä ja minä olin saanut

tehtäväkseni huolehtia julkaisusta. Mutta muutamia päiviä ennen

kuin tämän piti tapahtua sain sähkösanomalla kehoituksen saapua

Tukholmaan erään tärkeän asian vuoksi. Lähdin heti matkaan ja

perille saapuessani sain tietää, että Suomen valtiopäivät tultaisiin

kutsumaan koolle, minkä vuoksi oli välttämätöntä luopua kaikesta

yhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa.

Täten sain aikaa tehdä päätöksen asiassa enkä tullut täydelleen

yllätetyksi, kun myöhemmin päivällä kokouksessa, johon ottivat

osaa kaikki Tukholmassa oleskelevat ja pari Helsingistä saapunutta

suomalaista, minulle ilmoitettiin, että valtiopäiväkutsun johdosta

oli päätetty luopua kongressin päätöksistä ja määrätty minut

siitä ilmoittamaan eri puolueille, jonka vuoksi minun hetimiten

oli asetuttava yhteyteen heidän kanssaan, joko kirjeellisesti

tai kernaimmin henkilökohtaisesti, ettei mitään väärinkäsityksiä

syntyisi. Määräys oli jotakuinkin ehdoton, ja ajatus, että minä

voisin tehdä muuta kuin taipua, ei näyttänyt juolahtavan yhdenkään

läsnäolijan mieleen.

Vastasin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin

tunnuttiin kuviteltavan, sillä valtiopäiväkutsu ei luultavasti

toistenkaan mielestä olisi täysin riittävä syy peräytyä, ja siten

kumota kaikki, mikä kongressissa oli saavutettu. Muista kongressissa

edustettuina olleista puolueista ainakin puolalaiset ja georgialaiset

seuraisivat meidän esimerkkiämme, ja sellaisissa olosuhteissa toisten

pysyminen aikeissaan oli hyvin epävarmaa, sillä meitä suomalaisia he

olivat pitäneet uuden yhtymän keskeisimpänä aineksena. Heidän olisi

mahdotonta käsittää, että pelkkä valtiopäiväkutsu saattaisi meidät

muuttamaan kantaa, kun ei ollut lainkaan luultavaa, että venäläisten

meitä kohtaan harjoittama politiikka siten oleellisesti lieventyisi.

Senaattori Mechelin selitti, että juuri se seikka, että venäläiset,

sekä hallitukselle uskolliset että enemmän tai vähemmän

vallankumoukselliset, pitivät meitä kongressin alkuunpanijoina,

tekisi meille välttämättömäksi siitä eroamisen, kun keisari ja hänen

hallituksensa valtiopäiväkutsulla ilmaisivat aikeensa politiikan

muutoksesta. Valtiopäiviähän kaikki olivat toivoneet, ja kun nyt ne

oli päätetty kutsua koolle, ei käynyt laatuun saattaa vaaranalaiseksi

niiden mahdollisia tuloksia ottamalla osaa vallankumouksellisiin

vehkeilyihin.

Tähän vastasin, etten lainkaan ollut varma siitä, että valtiopäivien

tulokset joutuisivat vaaralle alttiiksi, vaikka olimmekin ottaneet

osaa kongressiin ja mahdollisesti yhteistyö vallankumouksellisten

ainesten kanssa tulisi yleisesti tietoon. Päinvastoin saattoi käydä

niin, että hallituksen halullisuus tehdä myönnytyksiä sen vuoksi

kasvaisi, sillä Venäjällä nyt vallitsevien olojen aikana saattoi

otaksua, ettei hallitus tahtoisi pitämällä kiinni meitä kohtaan

aloitetusta politiikasta lisätä vallankumouksellisten voimaa, joka

jo alkoi näyttäytyä uhkaavaksi. Eihän sitä paitsi valtiopäivät ole

sama kuin kansan yksilöt eikä suinkaan sama kuin maastakarkoitetut

Tukholmassa. Joskin muutamat näistä avoimesti työskentelivät yhdessä

vallankumouksellisten kanssa, ei edes tämän korkeiden viranomaisten

silmissä tarvinnut merkitä sitä, että koko kansa olisi taipuvainen

sellaiseen yhteistyöhön.

Senaattori Mechelin vastasi, ettei maksanut vaivaa puhua tästä.

Asiasta olivat neuvotelleet sekä kotonaolijat että Tukholmassa

asuvat, ja yksimielinen päätös oli, että meidän suomalaisten oli

peräydyttävä koko asiasta. Minut oli kutsuttu kokoukseen ja minulle

oli päätöksestä ilmoitettu, sillä toivottiin että minä, joka enemmän

kuin kukaan muu olin toiminut kongressin aikaansaamiseksi ja

sitäpaitsi olin ainoa kaikkien eri puolueiden kanssa yhteydessä oleva

henkilö, myöskin ilmoittaisin heille päätöksestämme vetäytyä pois

asiasta.

Valitin, etten ilman muuta voinut taipua heidän mielipiteeseensä ja

vielä vähemmän esiintyä heidän asiamiehenään venäläisiin puolueisiin

nähden, sillä olin varma siitä, että tämä aiheuttaisi runsaasti

lamaantumista, ei vain niissä, jotka olivat olleet kongressissa läsnä

vaan myös omien maanmiestemme keskuudessa. Useat näistä olivat,

siitä olin varma, samaa mieltä kuin minä, siis, ettemme voisi

odottaa pysyväistä muutosta parempaan päin venäläisten meitä kohtaan

harjoittamassa politiikassa, niin kauan kun rajaton tsaarivalta

pysyisi voimassa Venäjällä. Mutta yksin emme me suomalaiset voisi

saada aikaan mitään muutosta, vaan meidän oli senvuoksi yhdyttävä

niihin aineksiin, jotka, kuten mekin, pitivät sortoa sietämättömänä,

ja sentähden olivat päättäneet äärimmäiseen saakka ja kaikin

käytettävissä olevin keinoin taistella tsaarivaltaa vastaan.

Vastatessaan tähän muistutti senaattori Mechelin, että me olimme

ohjelmaamme ottaneet ainoastaan passiivisen vastarinnan, ja sen

vuoksi emme voineet yhtyä liittolaisiksi taisteluun, jota käytiin

aivan toisilla aseilla. Kaikkein vähimmin oli meidän tehtävä se nyt,

kun valtiopäiväkutsu meille avasi mahdollisuuden täysin laillista

tietä ja laillisin keinoin esittää valituksemme hallitsijalle.

Jos tämä tehtäisiin asianmukaisella painostuksella niin ei hän

puolestaan -- ja hän oli varma että koko kansamme oli samaa mieltä

-- vähimmässäkään määrässä epäillyt, etteivät sellaiset lausunnot

myöskin saavuttaisi tarpeellista huomiota. Tämä oli meille tärkein,

ratkaiseva syy olla yhtymättä Venäjän vallankumouksellisiin, sillä

senlaatuinen yhteistyö ei luonnollisestikaan tekisi vallanpitäjiä

lempeämmiksi meitä ja vaatimuksiamme kohtaan.

Joskin jotain niin uskomatonta tapahtuisi, että vaatimuksemme

Pietarissa saavuttaisivat huomiota, vastasin minä, niin ei sillä

olisi vielä voitettu muuta kuin _status quo ante_, tila, joka

koska tahansa taas voisi ja todennäköisesti tulisi muuttumaan niin

pian kuin taantumuksen edustajat tuntisivat istuvansa tarpeeksi

lujasti satulassa. Jos sitä vastoin vallankumous voittaisi,

avautuisivat meille kaikki mahdollisuudet, sillä eihän kukaan

voinut kuvitella, että Venäjän valtakunta aivan pian uudelleen

järjestyisi ja väliaikana voisimme me, jotka olimme vain pieni,

kiinteän yhteiskuntajärjestyksen omaava osa valtakunnasta, edelleen

työskennellä sen ja puolustautumisemme hyväksi, niin että olisimme

varustetut hyökkäyksien varalta, tulivatpa ne sitten miltä taholta

hyvänsä.

Senaattori Mechelin huomasi keskustelun joutuneen harhateille, kun se

alkoi liikkua Venäjän tulevaisuudessa. Nyt oli vain kysymys meidän

luopumisestamme kaikista suhteista vallankumouksellisiin, ja tämä

kysymys oli itse asiassa ratkaistu, minkä vuoksi nyt vain saatettiin

puhua näiden suhteiden purkamisesta ja silloin, hän tahtoi vielä

kerran toistaa sen, oli soveliainta että se, joka oli solminnut nämä

suhteet, ne myös lopettaisi. Tässä oli keskustelun, jos sellainen oli

paikallaan, liikuttava eikä hänellä omasta puolestaan ollut muuta

lisättävää kuin vielä kerran kehoittaa minua noudattamaan tehtyä

päätöstä, ilmoittaa siitä kysymyksessä oleville puolueille.

Minun nähdäkseni ei kysymys ollut yhtä yksinkertainen. Eräs keino

olisi, että minun kanssani samoin ajattelevat muodostaisivat

uuden puolueen, joka eroaisi n.k. perustuslaillisesta ja jatkaisi

yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa Venäjällä, perustuslaillisten

yrittäessä lojaalia, valtiopäivä tietä. Sellainen keino suoriutua

vaikeuksista, niin luulin, tuntuisi toisista puolueista

hyväksyttävältä, ja olin halukas ilmoittamaan siitä niille, mutta

ensin täytyi minun puhua asiasta muille Tukholmassa oleville

suomalaisille ja myöskin asettua kirjeenvaihtoon samoin ajattelevien

kanssa Suomessa. Ajatusta uudesta puolueesta, joka jatkaisi

yhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa, käsiteltiin

ensi hetkessä mitä suurimmalla ylimielisyydellä, mutta kun en

suostunut ottamaan tehtäväkseni ilmoittaa muille Pariisin kongressin

osanottajille peräytymisestämme, ei muu auttanut kuin antaa asian

toistaiseksi jäädä silleen.

Kutsuin heti koolle ne maastakarkoitetut Tukholmassa oleskelevat

suomalaiset, jotka eivät olleet ottaneet osaa Mechelinin kokoukseen,

ja kutsuin myös tri Neoviuksen todistamaan, että esitykseni

kongressista kuin myös mainitusta kokouksesta oli oikea. Kaikki

kutsutut, joista melkein kaikki kuuluivat maastakarkoitettujen

"nuorempiin", saapuivat odottaen mielenkiinnolla tietoja kongressin

suunnitelmista, joista siihen mennessä vain irrallisia osia niin

sanoakseni huhuna oli tullut heidän tietoonsa. Nyt he saivat kuulla

täydellisen selostuksen tapahtumien kulusta sekä samalla ilmoituksen

odotetusta valtiopäiväkutsusta, jonka jo useimmat tunsivat ja

"vanhempien" sen johdosta tekemästä päätöksestä. Niin ikään ilmoitin

heille kieltäytyneeni taipumasta tähän päätökseen ja siitä johtuneen

ehdotukseni uuden puolueen perustamisesta, joka jatkaisi yhteistyötä

vallankumouksellisten järjestöjen kanssa.

Seuranneen keskustelun aikana havaittiin kaikkien läsnäolijain

yhtä lukuunottamatta olevan yksimielisiä siitä, että yhteistyötä

venäläisten, puolalaisten j.n.e. järjestöjen kanssa oli jatkettava

valtiopäiväkutsusta riippumatta, sillä valtiopäivistä ei odotettu

suuria tuloksia. Elleivät tätä yhteistyötä voisi jatkaa kaikki

maastakarkoitetut, olisi uuden puolueen perustaminen välttämätöntä

ja selittivät kaikki läsnäolijat, yhtä poikkeusta lukuunottamatta,

olevansa halukkaat liittymään uuteen puolueeseen.

Ainoana poikkeuksena oli toimittaja Julius Sundblom Maarianhaminasta,

joka osoittautui haluttomaksi, ja sitäpaitsi luonnollisesti tri

Neovius, joka oli läsnä vain totuudentodistajana, ja pohjaltaan ei

ollut niinkään tyytyväinen peräytymispäätökseen, mutta kuitenkin

katsoi lojaalisuuden vuoksi olevansa velvollinen liittymään

"vanhempiin". Sittemmin valittiin hänet valtiopäivämieheksi.

Ensi askel, jolla tehty päätös sovitettiin käytännölliseksi

toiminnaksi -- paitsi että siitä annettiin tieto "vanhemmille" --

oli että kirjallisesti ilmoitettiin asiasta samoinajatteleville tai

otaksuttavasti samoinajatteleville Suomessa, ja siellä saavutti

ajatus suurempaa kannatusta kuin oikeastaan oli uskallettu

toivoakaan. Ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään mikään nimien

luetteleminen, niin houkuttelevaa kuin se olisikin, mutta varmaa

on, että moni hämmästyisi uuden puolueen saavuttamaa kannatusta ja

niitä miehiä, jotka siten tahtoivat osoittaa, etteivät hyväksyneet

passiivista vastarintapolitiikkaa, joka itse asiassa jo oli näytellyt

osansa loppuun.

Helsingissä pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin uudelle yhtymälle

nimeksi "aktiivinen vastustuspuolue", ja varsinainen johto annettiin

kotona olevien puoluejäsenten käsiin. Minä puolestani ilmoitin heti

muille kongressin osanottajille tapahtuneesta hajaannuksesta ja

ehdotin niinikään, että he kokonaisuutena esiintyneen suomalaisen

vastustuspuolueen sijaan hyväksyisivät kongressin päätöksen

allekirjoittajaksi "Aktiivisen vastustuspuolueen", jonka myös

oli hyväksynyt yksi puolueen uusista jäsenistä. Vastaukset

olivat myönteiset, ja niin oli uusi puolue saanut kuten sanotaan

tulikasteensa.

Akashille oli luonnollisesti myös ilmoitettu asiasta, mutta tapaus

liikutti häntä hyvin vähän. Hänelle ja japanilaisille yleensä

olivat tärkeimmät keisarikunnan sisäiset puolueet -- liityimmekö

me suomalaiset enemmän tai vähemmän niiden kanssa toimintaan,

oli suuresti katsoen yhdentekevää. Pääasia oli, että toiminta

tsaarivaltaa vastaan saatiin aikaan ja siten saatettiin sota

seisaustilaan, sillä tsaarivalta oli Venäjän puolella sotaa käyvä

puolue eikä suinkaan kansa, sen tiesivät japanilaiset vallan

tarpeeksi hyvin.