VII.

Suunnitelmia kehitetään edelleen.

Mikäli oikein muistan pidettiin kongressi Amsterdamissa elokuun

alussa. Minä, joka en ollut sosialisti, en tarkoin katsoen olisi

saanut ottaa osaa siihen, mutta venäläisten ystävieni takia en

kohdannut mitään vaikeuksia vaan saatoin vapaasti olla läsnä sekä

jaostojen yleisissä että yksityisissä kokouksissa ja tapasin siis

kaikki tarpeelliset henkilöt.

Näiden joukossa oli Plechanov, joka venäläisten sosiaalidemokraattien

ensimmäisenä miehenä -- Lenin-Uljanov kuului siihen aikaan kuten

Axelrodkin vastustukseen puolueessa -- otti osaa sekä yleisiin

neuvotteluihin että useisiin jaostojen kokouksiin. Hänen kanssaan

oli minulla heti pitkähkö neuvottelu, joka kävi aivan toiveiden

mukaan. Hän selitti puolueensa puolesta olevansa halukas ottamaan

osaa tulevaan konferenssiin, jonka kokoontumisesta minä ilmoittaisin

hänelle heti kun aika oli määrätty.

Nämä olivat hyviä uutisia sosialivallankumouksellisille, joista

moni oli lausunut epäilyksiä Plechanovin osanottoon nähden.

Sosialivallankumoukselliset olivat kongressissa lukuisasti

edustettuina. Paitsi Tchernovia, jota myös nimitettiin Gardenin'iksi,

salanimi, jota hän usein käytti, ja Breshko-Breshkovskajaa,

"babuskaa" kuten häntä useimmiten mainittiin ja monia muita

huomattavimmista puoluehenkilöistä, oli luonnollisesti Asev,

ei kuitenkaan oikealla nimellään vaan Ivan Nikolajevitshinä

kutsumuksensa ja virkansa puolesta läsnä. Hänellehän oli tilaisuus,

sellainen kuin nyt kysymyksessä oleva, todellinen "gefundenes

Fressen" tiedoitusten antamiseksi siitä, mikä ei tullut näkyviin

kongressipöytäkirjoista.

Sosialivallankumoukselliset tapasin eräässä paljon käytetyssä

ravintolassa "Kempinskissä", missä yksityishuoneessa saatoimme

neuvotella asioista päivällistämme syöden. Pääasia, puolueen

osanotto ajateltuun kongressiin, ei vaatinut pitkää keskusteluaikaa,

kun kaikki yksimielisesti pitivät sellaista toivottavana ja

olivat yhtä yksimielisiä siitä, että puolueen pitäisi ottaa

osaa siihen parin valtuutetun kautta. Mutta tästä siirtyi puhe

puolueen toimintaan yleensä ja silloin lausuttiin melko erilaisia

mielipiteitä murhayrityksestä, johon koko toiminta näytti olevan

keskitetty. Sekä useiden sellaisten suotavuudesta että sopivista

uhreista keskusteltiin jotensakin perusteellisesti melko suureksi

hämmästyksekseni, kun minä, joka en kuulunut puolueeseen ja vielä

vähemmän sen taistelujärjestöön, en oikeastaan olisi saanut olla

läsnä niin yksityisluontoisissa neuvotteluissa. Tämä ei kuitenkaan

tuntunut häiritsevän ketään osanottajista, jotka, kun kysymys uusien

murhayritysten suotavuudesta oli saanut yksimielisen myöntävän

vastauksen -- onnistunut murhayritys suuriruhtinas Sergeitä

vastaan oli hiljan tapahtunut, minkä vuoksi myös kohotettiin

malja sen järjestäjälle, Aseville -- siirtyivät neuvottelemaan

lähinnä sopivista uhreista. Siinä ilmeni kuitenkin melko monta

eri ajatusta, sillä ehdotukseen sisältyi suuri joukko erilaisia

olioita, poliisikomissarioista aina Venäjän valtakunnan korkeimpiin

toimihenkilöihin. Melkein jokaisella oli oma ehdokkaansa, ja

Asev, jonka niukkoja lausuntoja kuultiin mitä suurimmalla

tarkkaavaisuudella, ei tahtonut lausua ratkaisevaa sanaa, vaan

vaikutti jotensakin epäilevältä, vaikkakin hän tuntui kallistuvan

siihen mielipiteeseen, että jonkun ministereistä pitäisi tulla

kysymykseen.

"No, entä te? miksi ette sano mitään?" kääntyi minun puoleeni

Breshkovskaja muori, joka ei siihen saakka ollut lainkaan ottanut

osaa keskusteluun. "Me kuulisimme kernaasti teidän mielipiteenne

asiasta."

Minä vastasin etten puolueeseen kuulumattomana katsonut voivani

lausua mielipidettäni, kun ei kuitenkaan missään tapauksessa voisi

tulla kysymykseen, että itse ottaisin osaa jonkun mahdollisen

suunnitelman toteuttamiseen.

"Lorua!" sanoi Breshkovskaja, "me emme ole mikään parlamentaarinen

seurakunta, mutta teidän mielipiteenne kysymyksessä olevasta asiasta

tahtoisin ainakin minä kernaasti kuulla ja otaksun että samoin muut

-- vai kuinka, toverit?"

Toiset olivat samaa mieltä, muutamat hiljaa, muutamat äänekkäästi --

meitä oli kaikkiaan kaksitoista -- neljätoista henkeä -- jonka vuoksi

aloin puhua ja selitin miten kokemukset viimeisistä murhayrityksistä,

kuten Sipjäginiä, Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä vastaan, miten

ylhäisessä asemassa niiden uhrit ovatkin olleet ja kuinka hyvin ne

ovatkin suoritetut, ovat osoittaneet, että kaikki murhayritykset

alempia vastaan ovat suurin piirtein katsoen jääneet tuloksettomiksi.

Korkeintaan oli niiden vaikutus ollut joksikin aikaa hämmentävä,

joka ei kuitenkaan koskaan ollut kestänyt kauan. Joku samankarvainen

oli aina ollut valmiina ja halukas astumaan poistetun paikalle

ja sellaisia olioita oli Venäjällä vielä niin runsaasti, että

tuskin mikään järjestö maailmassa saattoi toivoa voivansa hävittää

niitä kaikkia. Vaara ei näyttänyt peloittavan heitä jatkamasta

samaa politiikkaa, joka oli kaikkina aikoina ollut järjestelmälle

tunnusmerkillinen. Minun mielipiteeni mukaan oli vain yksi

murhayritys yrittämisen arvoinen, ja se todennäköisesti aiheuttaisi

sen yleisen hämmingin Venäjällä, jota tahdottiin, jotta saataisiin

uusi yhteiskuntajärjestys aikaan -- murhayritys järjestelmän päätä,

tsaaria itseään vastaan.

Breshkovskaja, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut,

päästi suustaan äänekkään: kuulkaa! kuulkaa! mutta Asev puuttui

puheeseen suuremmalla kiivaudella kuin mitä hän tavallisesti osoitti:

"Tämä on aivan toinen mielipide kuin se minkä viimeksi puhuessamme

samasta asiasta, suvaitsitte esittää. Silloin vastustitte jyrkästi

kaikkia murhayrityksiä tsaaria vastaan." "Niin kyllä", myönsin,

"mutta kuten ehkä muistatte, tapahtui keskustelumme ennen kuin vielä

oli mitään vallanperillistä. Silloin ei murhayrityksestä olisi ollut

juuri muuta tulosta kuin että kruunu olisi siirretty nykyisen tsaarin

veljelle. Nyt sitävastoin olisi tuloksena holhoojahallitus, joka jo

on valittu, ja johon m.m. kuuluisivat molemmat leskikeisarinnat,

nykyisen tsaarin äiti ja tuleva leski, suuriruhtinas Wladimir ja,

muistaakseni, pari muuta suuriruhtinasta, Pobedonostsev ja muutamia

toisia, joita on tarpeeton mainita. Kuinka kauan luulette te tai joku

muu, että sellainen hallitus olisi yksimielinen? Ensimmäisenä päivänä

alkaisivat kaiken todennäköisyyden mukaan juonittelut suurimmasta

vaikutusvallasta, ja kolmen kuukauden kuluttua olisi hallitus

hajautunut ryhmiin -- ja hallituksen kera koko Venäjä. Tämän, jos

minkään, pitäisi teille vallankumouksellisina antaa mahdollisuuksia

synnyttää vallankumous."

"Jos kansa olisi, kypsä siihen, niin olisi se kai mahdollista",

huomautti Asev, "mutta se ei vielä ole -- enemmistö pikemmin

kääntyisi meitä vastaan ja liittyisi kehen tahansa, joka taistelisi

tsaarivallan puolesta."

Keskustelu muuttui yleiseksi ja sen kuluessa useat läsnäolevista

näkyivät kallistuvan minun mielipiteeseeni päin, mutta Asev jyrkästi

selitti murhayrityksen tsaaria vastaan vaativan niin suuria uhrauksia

sekä ihmisissä että rahassa, että se pitäisi tehdä vain siinä

tapauksessa, että tulos olisi jotakuinkin varma. Hänen, puolestaan,

oli jyrkästi vastustettava ehdotusta.

Siihen asia jäi. Asevin mielipidettä vastaan ei voinut vedota. Toiset

puoluejäsenet katselivat selvästi häntä puolittain taikauskoisella

kunnioituksella, mikä olikin aivan luonnollista, kun hän tähän saakka

oli onnistunut kaikessa, mikä oli ollut hänen tehtävänään. Minullehan

oli pääasia tällä kertaa saada aikaan suunniteltu konferenssi ja sen

suhteen olin toimittanut kaikki mitä Amsterdamissa oli tehtävissä.

Lähdin sen vuoksi tästä hollantilaisesta kaupungista ja matkustin

takaisin Kööpenhaminaan, jonne minua, kuten pian huomasin, seurasi

venäläinen vakooja, joka kaiketi luuli suorittavansa hyvinkin tärkeän

tehtävän matkallaan Tanskaan, kun minulle taas oli täydelleen

yhdentekevää seurasiko hän minua vai ei. Minähän matkustin kotiin ja

Kööpenhaminassahan oli joukoittain asiamiehiä, jotka pitivät minua

silmällä, niin että vakooja lisää sinne tai tänne ei vaikuttanut

asiaan mitään.

Konferenssisuunnitelma oli sillä välin edistynyt niin pitkälle, että

suomalaisen vastustuksen johtajien oli saatava niin sanoaksemme

virallinen tieto asiasta. Muutamat heistä kyllä tiesivät aikeesta

yleisin piirtein, mutta yksityiskohtiin he eivät olleet perehtyneet

ja kuinka hyvänsä, heidän oli nyt lausuttava mielipiteensä asiasta

selvästi. Sitä oli kannatettava tai vastustettava. Matkustin

siis Tukholmaan, jossa vanhemmat, karkoitettujen johtajat olivat

kutsuneet neuvottelun koolle. Siellä kohtasi asiaa kuitenkin

kaikenlaisia epäilyksiä, kaikki lähtien vanhasta vastustajastani,

senaattori Mechelinistä, joka ilmeisesti oli varsin vähän halukas

koko yritykseen. Hänen epäilyksensä olivat samaa laatua kuin

ennenkin kysymyksen ollessa muunlaisesta oppositsionista. Meidän

olisi kaikessa pysyttävä täydelleen lain pohjalla, mikä ei esillä

olevassa tapauksessa ollut asianlaita. Päinvastoin sellainen

yhtyminen valtakunnan vihollisiin, kuin mistä nyt oli kysymys,

sisältäisi suomalaisen vastustuksen tähän saakka seuraaman näkökannan

täydellisen hylkäämisen, ja ainakin niille, jotka siihen ryhtyisivät,

tekisi mahdottomaksi kaikki aikeet palata maahansa ja toimia sen

hyväksi. Hän puolestaan ei tahtonut ehdottomasti asettua yritystä

vastaan, mutta piti välttämättömänä ennen asian ratkaisua saada

tietää kotonaolijain mielipiteen, ja hän olikin siinä mielessä

kirjoittanut ja pyytänyt jotakin tulemaan Tukholmaan tuomaan tietoa

kotonaolevain mielipiteestä kysymyksessä olevasta asiasta. Hän

ehdotti sen vuoksi, että enemmät päätökset siirrettäisiin siksi,

kunnes oli voitu neuvotella asiamiehen kanssa.

Kellään ei ollut mitään tätä vastaan, vaikka useimmat lienevätkin

olleet selvillä siitä, että ehdotus oli esitetty tueksi ehdottajalle

siinä vastustuksessa, jota hän aikoi harjoittaa koko asiassa. Tulos

oli kuitenkin aivan toinen.

Parin päivän kuluttua saapui lähetti, joka ei ollut kukaan muu

kuin valtioneuvos Rein. Ja kun me karkoitetut saman päivän iltana

saavuimme uuteen kokoukseen, jossa senaattori Mechelin kuten

tavallista johti puhetta, ja kun hän oli tehnyt selkoa asiasta antaen

sen ohessa haluttomuutensa yritykseen hyvinkin selvästi tulla ilmi,

annettiin puheenvuoro valtioneuvos Reinille. Hän ilmoitti, että

kotonaolijoilla oli kysymyksen käsittelyä varten ollut kokous, jossa

kaikki yksimielisesti olivat vaatineet, että meidän suomalaisten oli

otettava osaa tulevaan kongressiin Pariisissa. Omasta puolestaan

valtioneuvos oli sitä mieltä, että meidän ehdottomasti oli otettava

osaa, sitäkin mieluummin, kun eivät ainoastaan vallankumoukselliset

puolueet tulisi siinä edustetuiksi, vaan myöskin kadetit, joiden

kanssa jo olimme kosketuksessa.

Täten oli senaattori Mechelinin jatkuva vastustus tehty melkein

mahdottomaksi. Hän oivalsi sen itsekin ja taipui välttämättömyyteen

ehdottaen, että ryhdyttäisiin valitsemaan valtuutettuja kongressiin

ja huomauttaen samalla, että minä kai olin itseoikeutettu, minkä

vuoksi oli vain määrättävä valtuutettujen lukumäärä ja valittava

heidät.

Silloin pyysin puheenvuoron ja ehdotin, että senaattori

Mechelin, jota yleensä pidettiin ja joka tositeossa olikin

koko vastustusliikkeemme johtajana, olisi yksi niistä, jotka

matkustaisivat Pariisiin ja huomautin, että me suomalaiset tulevassa

kongressissa, jonka merkitystä kukaan ei vielä voinut arvata,

vaikka kaikki osanottajat sen suhteen toivoivat mitä parhainta,

voisimme esiintyä aivan toisella ponnella, jos meitä edustaisi

senaattori Mechelin, joka aivan varmaan valittaisiin kongressin

puheenjohtajaksi, jos hän valtuutettuna seuraisi mukana.

Toiset läsnäolijat kannattivat mielipidettäni, toiset selvin sanoin,

toiset vaieten, mutta ei sen vähemmin selvästi. Mutta senaattori

Mechelin oli toista mieltä. Hän vastusti päättävästi. Hän väitti,

ettei hän lähimainkaan ollut selvillä itse kongressiajatuksesta

eikä siis missään tapauksessa voinut suostua valtuutetuksi. Hänen

kieltäytymisensä oli siksi eittämätön, ettei kukaan ensi hetkessä

enää koettanut saada häntä taipumaan. Mutta sitten kun läsnäolijat

pitkän keskustelun jälkeen olivat päättäneet valtuutettuina lähettää

kongressiin tri Arvid Neoviuksen ja minut, ehdotti joku heistä --

en nyt enää voi muistaa ken se oli -- että senaattori Mechelin

valittaisiin jonkunlaiseksi neuvottelevaksi jäseneksi, joka ei

ottaisi osaa kongressiin, mutta avustaisi valtuutettuja sanoin

ja töin mahdollisesti sattuvissa tapauksissa. Ja tämä ehdotus

hyväksyttiinkin. Muutamien jotensakin heikkojen vastaväitteiden

jälkeen suostui senaattori ehdotetussa ominaisuudessa matkustamaan

Pariisiin ja oleskelemaan siellä kongressin koossaoloajan.

Niin pitkälle oli asia siis sittenkin selvä ja lyhyen ajan

kuluttua palasin Kööpenhaminaan, mutta vain heti matkustaakseni

Geneveen neuvottelemaan Puolan israelilaisten työläisten

juutalaissosialistisen yhtymän, "Der Bundin" kanssa, johon työläiset

Puolassa niin lukuisasti olivat liittyneet, osanotosta kongressiin.

Toiveeni oli, että nämä, kuten puolalaiset työläisetkin, helposti

saataisiin todellisen vallankumouksen puolelle ja sen vuoksi tein

tyhmyyden Genevessä. En silloin tietänyt, että sosialistit, kun

ovat oikeata, fanaattista laatua -- vasta toisessa kädessä ovat

vallankumouksellisia, mutta ennen kaikkea muuta sosialisteja ja

asettavat kaiken muun yläpuolelle omien utopiojensa toteuttamisen.

Genevessä onnistui minun melkoisen vaivannäön jälkeen saada

selko, missä "Bundin" päämaja oli sekä samalla pitää kokous sen

huomattavimpien, kaupungissa olevien jäsenten kanssa. Merkillinen

indiviidikokoelma! Muutamat heistä eivät olisi mitään menettäneet,

vaikka olisivatkin perusteellisesti tehneet saippuan ja veden

tuttavuutta. Kuinka monta heitä siellä oikeastaan oli, on minun

mahdoton sanoa, sillä vähä väliä joku läsnäolijoista pistäytyi ulos

ja toinen tuli sisään. Alituista tulemista ja menemistä jatkui

koko ajan. Esitin asian niin hyvin kuin taisin, esitin heille

miten tärkeätä oli saada yhtymään kaikki vallankumoukselliset

voimat, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman voimakas kuohunta

tsaarivaltakunnassa, ja kiihoitin heitä puolestaan tekemään parhaansa

yhteisen asian hyväksi. Esitystäni kuunneltiin hiljaisuuden

vallitessa eikä sitä vastaan tehty mitään suoria vastaväitteitä,

mutta kysymyksiä esitettiin joukoittain. Ne aiheuttivat mielipiteiden

vaihtoa jossain määrin selventäen asemaa.

M.m. kävi keskustelun aikana ilmi, että läsnäolevain mielipiteiden

mukaan juutalaisen rodun sekä Venäjällä että Puolassa oli saatava

autonomia. Huomautukseeni, että ensi kysymys siinä tapauksessa

koskisi maa-aluetta, jota he vaativat, vastattiin, etteivät he

lainkaan vaatineet mitään maa-aluetta, vaan ajattelivat autonomiaa,

joka koskisi, juutalaista kansanheimoa, asuinpaikasta riippumatta,

Venäjän valtakunnassa. Kysyin kuinka he esimerkiksi ajattelivat

järjestää kysymyksen oikeusistuinten järjestelystä yhteiskunnassa,

jolla ei ollut mitään maantieteellisiä rajoja, ja minulle vastattiin,

että monet seikat luonnollisesti tulisivat vaatimaan täydelleen uusia

järjestelyjä, mutta se ei ollut mikään este itse aatteelle, joka oli

pykälä heidän ohjelmassaan.

Jätin tämän puheenaiheen, joka tarkoin katsoen saatettiin ottaa

keskusteltavaksi tulevassa kongressissa ja ryhdyin toiseen

kohtaan, jota myöskin joku läsnäolijoista oli kosketellut,

kysymykseen vallankumousta varten tarvittavista varoista. Kysymys

oli mutkikkaampi, mutta ajatellen, että heillä juutalaisina ja

vallankumouksellisina ei olisi mitään muistuttamista sitä vastaan,

vaikka ryhtyisimmekin neuvotteluihin Venäjän vihollisten kanssa,

sanoin heille japanilaisten kyllä olevan halukkaita tukemaan heitä

Venäjän valtaa vastaan noustaessa, eritoten kun, kuten toivoin, nousu

olisi jotakuinkin yleinen. Siihen he tyytyivät ja tuntuivat itse

asiassa olevan mielissään, kun tämä tärkeä kysymys niin helposti

voitiin ratkaista.

Venäjän vallankumouksellisille olin puheen ollessa samasta asiasta

sanonut, että minulla oli Amerikassa ystäviä, jotka suurella

mielenkiinnolla seurasivat vapautusasiaa Venäjällä ja jotka sen

vuoksi olivat ottaneet toimeenpannakseen keräyksen, mikä epäilemättä

tuottaisi suuria summia. Ja niin pian kuin asia oli saatu käyntiin,

voitiin olla varmoja sekä venäläiseltä että muulta taholta tulevasta

kannatuksesta, sillä kaikkialla maailmassahan oli ihmisiä, jotka

olivat halukkaita auttamaan, jos vain vallankumous pääsisi alkuun.

Venäläiset tyytyivät tähän selitykseen, mutta juutalaisiin ja heidän

"Bundiinsa" nähden olin erehtynyt, kuten pian sain huomata.

Aluksi ei heillä kuitenkaan ollut mitään muistutettavaa, vaan he

selittivät olevansa kanssani yksimielisiä kongressiajatuksesta, josta

heidän kuitenkin oli ilmoitettava puolueelle. Sentään arvelivat he,

ettei mitään esteitä heidän osanotolleen olisi. Täten erosimme --

minä ainakin tyytyväisenä tulokseen, sillä kaikkien saamieni tietojen

mukaan oli "Bundilla" joukoittain kannattajia sekä Puolassa että

koko Länsi-Venäjällä, jonne juutalaiset viime vuosien aikana oli

karkoitettu.

Palasin siis Kööpenhaminaan ja kirjoitin sieltä eri puolueille

ehdottaen syyskuun keskivaihetta kongressin kokoontumisen

ajankohdaksi sekä sain myönteisen vastauksen useimmilta ja samalla

kehoituksen itse määrätä päivän, jolloin kaikki olivat valmiit

saapumaan ilmoitettuun aikaan.

Ennenkuin tämän tein, matkustin kuitenkin Tukholmaan, jossa osaksi

tahdoin neuvotella Akashin kanssa, osaksi saada tietää siellä

olevien mielipiteen kongressin kokoontumispäivästä. Akashi oli

ihastunut lupaavien mahdollisuuksien johdosta ja valmis hyväksymään

minkä päivän tahansa, mutta johtavalla suomalaisella taholla vielä

arveltiin. Ei niin, että olisi suorastaan kieltäydytty kokoontumasta

ehdottamanani päivänä -- mikäli ei muistini petä, oli se syyskuun

14 -- mutta senaattori Mechelin, jonka kanssa lähinnä neuvottelin,

ei tahtonut täsmälleen esittää mielipidettään päivästä, vaan siirsi

asian ratkaisun päivästä toiseen kaikkien mahdollisten syiden vuoksi.

Niin paljon kuitenkin ilmeni hänen lausunnoistaan, ettei hänellä

ollut mitään oikeata syytä vastustaa ehdotettua päivää, joka sopi

yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta hän syytti sitä ja tätä.

Silloin päätin järjestää asian ja kirjoitin kiertokirjeen kaikkien

eri puolueiden ulkomaisille komiteoille ilmoittaen kongressin

kokoontuvan syyskuun 14 p:nä klo 2 päivällä Pariisissa eräässä

hotellissa, josta kirjeenvaihtotietä olin hankkinut huoneiston.

Samana päivänä ilmoitin senaattori Mechelinille, mitä olin tehnyt ja

lähetin hänelle jäljennöksen kutsukirjeestä.

Tämä alkoi sanoilla "Suivant instructions regues", jotka tietenkin

tarkoittivat sitä ohjetta, minkä olin saanut kaikilta puolueilta

määrätä ensimmäisen kokouksen päivän mieleni mukaan. Mutta senaattori

Mechelin ei käsittänyt sanoja siten, vaan näki niissä valheellisen

viittauksen Tukholmassa oleviin maanmiehiin, jotka todella eivät

vielä olleet antaneet lopullista ohjetta kokoontumispäivästä. Hän

olikin siis sitä mieltä, että minua oli rangaistava omavaltaisuuteni

ja valheellisuuteni vuoksi ja kutsui sitä varten koolle vanhimmat

Tukholmassa oleskelevat suomalaiset sekä pari matkustajaa

Suomesta, jotka samaan aikaan tilapäisesti olivat siellä. Kaikki

nämä kutsuttiin klo 7, minä sitävastoin klo 8, minkä vuoksi en

tiedä mitään niistä neuvotteluista, jotka tapahtuivat ennen minun

saapumistani kokoukseen. Se pidettiin senaattori Mechelinin kotona.

Astuessani sisään kellon lyödessä kahdeksaa huomasin

hämmästyksekseni, jonka myös lausuin ilmi, kaikkien jo olevan koolla.

Mutta huomautukseeni tästä tavattomasta täsmällisyydestä ei vastattu

mitään. Kaikki läsnäolijat olivat hyvin vakavan ja juhlallisen

näköisiä. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, joten pyysin saada tietää

kokouksen tarkoituksen, sillä olin siitä täysin tietämätön. Silloin

otti senaattori Mechelin esiin hänelle lähettämäni jäljennöksen

ja huomautti kaunopuheisesti kuinka olin tehnyt itseni syypääksi

valheelliseen tiedonantoon, kun olin kirjeessä käyttänyt sanoja

"suivant instructions recues". En ollut saanut mitään tämänkaltaista

ohjetta.

Vapaaherra von Born, joka myös oli läsnä, puuttui tällöin puheeseen

ennenkuin olin ennättänyt lausua mitään ja moitti minua jotensakin

ankarassa äänilajissa siitä, että siten olin etukäteen varmuudella

otaksunut heidän hyväksyvän kongressin kokoontumisen mainittuna

päivänä. Siihen en muka suinkaan ollut oikeutettu.

Vasta silloin selvisi minulle kokouksen tarkoitus ja se omituinen

täsmällisyys, jota kaikki toiset olivat noudattaneet. Heidät

oli yksinkertaisesti kutsuttu ennen minua -- todennäköisesti

neuvottelemaan niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä minua

vastaan osoittamani valheellisuuden vuoksi.

Vastasin kuitenkin aivan rauhallisesti, etten oikein voinut käsittää

koko homman tarkoitusta, kun oli aivan varmaa, ettei kukaan niistä,

joille kutsukirje oli osoitettu, johtuisi ajattelemaan, että mainittu

sanamuoto tarkoittaisi mitään muita ohjeita kuin niitä, jotka olin

saanut kaikilta asianomaisilta puolueilta ja jotka juuri olivat

sisältäneet sen, että itse voisin päättää minä päivänä kongressi ensi

kerran kokoontuisi. Mihinkään muuhun ei todella ollutkaan kirjeessä

viitattu, joten se tulkinta, joka tässä nyt oli omaksuttu, oli aivan

aiheeton.

Senaattori Mechelin, ollen kai läsnäolijoista perehtynein

ranskankieleen, jota useimmat muut tuskin lainkaan taisivat,

ei vastannut mitään, vaan siirtyi ilman muuta keskustelemaan

pääkysymyksestä arvellen, että kun minä jo omin päin olin ratkaissut

asian eikä hänellä puolestaan ollut mitään määrättyä päivää vastaan

muistuttamista, asia saisi jäädä silleen. Vielä tuli kuitenkin este,

vaikkakin myöhemmin.