VI.

Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.

Ennenkuin muutin Tukholmasta, oli sillä välin venäläisjapanilainen

sota puhjennut täydellisenä yllätyksenä kaikille, jotka eivät

tunteneet japanilaisia ja viimeaikaista kehitystä heidän maassaan.

Olin vain muutamia vuosia aikaisemmin palannut sieltä Eurooppaan ja

olin melkoisen pitkän sielläoloni aikana, joka käsitti kaksi ja puoli

vuotta, nähnyt sekä japanilaisten sotavalmistelut Kiinaa vastaan

että todennut yleisen, painostavan katkeruuden maassa rauhanteon

aikana ja erittäinkin sen jälkeen, jolloin Venäjä Saksan ja Ranskan

avulla oli pakottanut Japanin luopumaan Port Arthurista heti sen

jälkeen vuokratakseen tämän tärkeän linnoituksen siihen kuuluvine

alueineen Kiinalta. Japani vaati silloin suurempaa rahakorvausta

sotakuluista ja heidän onnistui taitavalla diplomatialla saada

asiat sille kannalle, että suurvallat, etusijassa Venäjä, antoivat

Kiinalle suurehkon lainan, jotta tämä voisi hetimiten maksaa

Japanille ja siten tehdä Port Arthurin vapaasti vuokrattavaksi. Mutta

japanilaiset käyttivät heti sotakorvauksen laivaston rakentamiseen

ja maavarustustensa parantamiseen ja laajentamiseen siinä tuskin

vakavasti kielletyssä tarkoituksessa, että niin pian kuin suotuisa

tilaisuus koittaisi, selvitettäisiin välit Venäjän kanssa, joita ei

yksikään japanilainen pitänyt lopullisesti selvitettyinä.

Minulle ei siis sodan puhkeaminen tuottanut mitään yllätystä ja yhtä

vähän uskoin minä, niinkuin useimmat muut, että Venäjän ylivoima

tulisi musertamaan Japanin, vaikka suhde olikin sama kuin neljän

suhde yhteen, satakuusikymmentä miljoonaa neljääkymmentä vastaan.

Olin vähän nähnyt japanilaisten valmistuksia Kiinaa vastaan ja

heidän erinomaista järjestelyään ja samalla minulla oli käsitykseni

vastaavien venäläisten olojen kurjuudesta ja saatoin sen vuoksi tehdä

päätelmäni, jotka olivat aivan vastakkaiset niille, joita yleensä

pidettiin oikeina. Ainoastaan yhdessä kohdin ne kävivät yhteen,

nimittäin siinä, että Venäjän hallitus luultavasti tulisi olemaan

taipuvainen myönnytyksiin sekä Suomen että valtakunnan muitten osien

suhteen siinä tapauksessa, että Venäjä tulisi vetämään lyhemmän tikun

edessä olevassa kamppailussa.

Sanomalehdet sisälsivät päivittäin kaikenlaisia uutisia Venäjän

sotavalmisteluista, myöskin m.m. niukkasanaisen kuvauksen

sotamiesotoista Puolassa. Siellä oli Venäjän hallitus käyttänyt

hyväkseen vanhaa, kumoamatonta, vaikkakaan ei pitkään aikaan

sovellettua määräystä, jonka mukaan sotilaita koska tahansa

saatettiin ottaa melkeinpä rajattomat määrät milloin viranomaiset

parhaaksi näkivät. Määräys oli peräisin Puolan kapinan ajoilta

kuusikymmenluvun alussa ja sen tarkoitus oli luonnollisesti olla

Venäjän hallitukselle keinona vähentää asekuntoisten puolalaisten

lukua. Eritoten käytettiin sitä lähinnä kapinan jälkeisinä

vuosina mitä suurimmalla häikäilemättömyydellä, sillä Venäjällä

ei vielä silloin ollut asevelvollisuutta, vaan se, joka otettiin

sotapalvelukseen oli säännöllisesti tehty vaarattomaksi aina

parinkymmenen vuoden ajaksi. Tätä määräystä ei koskaan oltu

kumottu Puolan suhteen ja nyt sitä sovellettiin mitä laajimmassa

määrässä. Eurooppalainen sanomalehdistö sisälsi tästä tietoja

ja numeroita, jotka selvästi osoittivat, että Venäjän hallitus

piti taistelukelpoisten puolalaisten uutta vähennystä suotavana.

Ensimmäinen kutsunta kohtasi pääasiallisesti Puolaa ja vieläpä hyvin

raskaasti, sillä sotapalvelukseen ei otettu vain kymmeniä tuhansia

puolalaisia, vaan samalla melkein kaikki lääkärit, sekä valmiit

että vielä opiskelevat, kutsuttiin rintamapalvelukseen. Ei kukaan

epäillyt, että tarkoitus oli täten näennäisesti laillisin muodoin

kitkeä pois niin paljon kuin mahdollista Puolan nuorisoa, etupäässä

sivistynyttä nuorisoa, mutta myöskin sivistymätöntä, mikäli siihen

päästiin käsiksi.

Tämä antoi minulle erään ajatuksen. Edellisenä syyskesänä oli

meistä pari suomalaista tavannut muutamia puolalaisia, jotka

tahtoivat asettua kanssamme yhteyteen Venäjän tsaarivaltaa vastaan

kohdistetun vastustustyön vuoksi, ja silloin oli meille selvinnyt,

että puolalaiset olivat valmiit melkein mihin tahansa. Huomattavin

läsnäolijoista silloin oli Dmovski, joka sittemmin vähitellen

kääntyi, niin että hänestä on tullut Venäjän ja Puolan jatkuvan

yhteyden huomattavin esitaistelija. Siihen aikaan hän totisesti oli

toista mieltä. Hänelle sen vuoksi kirjoitin ja tiedustelin, oliko

hän halukas auttamaan minua juonessa, joka todennäköisesti tulisi

tuottamaan Venäjälle melkoisesti haittaa. Hänen vastauksensa tuli

paluupostissa ja oli myöntävä.

Japanin lähetystö oli sillävälin matkustanut Pietarista ja saapunut

Tukholmaan, jonne sen oli määrä jäädä sodan loppuun saakka. Otin

selon siitä, kuka oli sotilasasiamies, sain tietää että se oli

eversti Akashi ja menin tapaamaan häntä hotelli Rydbergiin, jossa

hän asui. Lähetin käyntikorttini, minut otettiin heti vastaan ja

m.m. kysyttiin minulta olinko sattumalta erään Japania käsittelevän

teoksen kirjoittaja. Kun teos oli ilmestynyt ruotsinkielellä

Suomessa eikä sitä koskaan oltu käännetty muille kielille -- mitä se

todellakaan ei ansainnutkaan -- hämmästytti minua suuresti se, että

hän sen tunsi. Mutta hän selitti, että Japanissa oltiin selvillä

kaikesta mitä kirjoitettiin tai painettiin heidän maastaan tai sen

oloista.

Jää oli sillä tavoin murrettu ja minä siirryin heti käyntini

tarkoitukseen, ajatukseeni, joka lyhykäisesti sanoen tähtäsi siihen,

että oli saatava puolalaiset rintamajoukot karkaamaan vihollisen

puolelle. Mikäli hänen hallitukisensa olisi halukas sodan jälkeen

huolehtimaan karkulaisten matkasta Amerikkaan siinä tapauksessa, että

he mieluimmin sodan loputtua matkustaisivat sinne kuin palaisivat

kotiinsa, olin varma siitä että enemmistö puolalaisista ilolla

antautuisi vangiksi. Ja huomattavalta osaltaan olivat venäläiset

joukot Itä-Aasiassa puolalaisia puhumattakaan niistä tuhansista,

jotka jatkuvasti sinne lähetettiin.

Hän irvisteli tyytyväisen näköisenä ja kysyi, miten kävisi laatuun

päästä sellaiseen kosketukseen puolalaisten sotamiesten kanssa,

että nämä ottaisivat asian vakavasti ja ymmärtäisivät ettei

kysymyksessä ollut minkäänlaatuinen sotajuoni, vaan todellinen

tarjous. Annoin hänelle silloin Dmovskin kirjeen, joka oli

kirjoitettu ranskankielellä, jolla mekin keskustelimme -- melkoisen

vaivalloisesti muuten, sillä Akashi oli kaikkea muuta kuin perehtynyt

eurooppalaisiin kieliin. Hän ymmärsi melkein kaiken, mitä hänelle

sanoi englannin-, ranskan- ja saksankielillä, mutta puhui kaikkia

kolmea kieltä yhtä kankeasti.

Kuitenkin vilkastui hänen mielenkiintonsa kuta enemmän suunnitelmaa

pohdittiin ja sanoi lopuksi, että hän tahtoi sähköttää koko

ehdotuksen asianomaisille Tokioon, jossa asia oli ratkaistava.

Se oli liian laajakantoinen laadultaan ainoastaan lähettilään

ratkaistavaksi, mutta hän osaltaan oli vakuutettu siitä, että ehdotus

hyväksyttäisiin, minkä vuoksi hän pyysi minun uudelleen kirjoittamaan

puolalaisille ystävilleni ja ehdottamaan kohtaamista puolueettomalla

alueella heti kun he olivat saaneet sähkösanoman, s.o. niin pian kuin

vastaus Tokiosta oli saapunut.

Teinkin niin ja parin päivän kuluttua sain vastauksen, joka ehdotti

kohtauksen tapahtuvaksi Krakaussa. Samana päivänä saapui vastaus

Tokiosta. Akaski haki heti minut käsiinsä ja ilmoitti saaneensa

tehtäväkseen jatkaa edelleen asiaa ja minä puolestani ilmoitin

hänelle Varsovasta tulleen vastauksen. Jo samana iltana matkusti

Akashi annettuaan minun tehtäväkseni sähkösanomalla ilmoittaa

asianomaisille saapumispäivänsä.

Lyhyemmässä kuin viikon ajassa palasi hän Tukholmaan ja kertoi

että kaikki oli selvää. Dmovski oli Amerikan kautta matkustanut

Japaniin ollakseen avullisena puolalaisten sotavankien järjestelyssä

ja yleensä pitämässä huolta siitä, että sopimus täytettiin. Oli

lähetetty kiertokirje, jossa puolalaisia kehoitettiin olemaan

taistelematta japanilaisia vastaan ja antautumaan vangeiksi, ja

sotapalvelukseen kutsutut olivat vieneet kymmeniätuhansia kappaleita

mukanaan jakaakseen niitä maanmiehilleen Itä-Aasiassa. Suunnitelman

menestymistä eivät he lainkaan epäilleet ja kuten tulos osoittaa, oli

heidän toivehikkaisuutensa täysin oikeutettu.

Kului muutamia kuukausia toisen japanilaisen maa-armeijan

hitaasti edetessä Korean kautta, toisen valmistuessa piirittämään

Port Arthuria. Yleensä olivat vain laivastot taistelleet ja

meritaistelujen tulokset olivat kaikkea muuta kuin ilahduttavia

venäläisille, jotka joka taistelussa enemmän tai vähemmän

täydellisesti lyötiin, mutta aina pääsivät pakoon lujasti

linnoitettuun Port Arthuriin. Vihdoin olivat japanilaiset

tunkeutuneet aina Jalu-joelle saakka Korean pohjoisrajalle, jonne

venäläisten sotavoimat olivat kokoutuneet estämään vihollisen menoa

joen yli ja tulemaan Mandshuriaan. Ensi kerran molemmat vastustajat

kohtasivat toisensa maalla ja yleensä ensi kerran sen jälkeen

kuin eurooppalainen järjestely oli saatettu voimaan Japanissa,

japanilaiset joukot kohtasivat eurooppalaisia joukkoja. Koko maailma

odotti sen vuoksi jonkun verran jännittyneenä ratkaisua, joskin

kaikki pitivät melkein varmana, että se olisi japanilaisille onneton.

Siihen, että he olivat merellä voittaneet, ei kiinnitetty niin

paljon huomiota, vaan katsottiin sen riippuvan sekä aineellisesta

ylivoimasta että venäläisten yleisesti tunnetuista huonoista

merimiesominaisuuksista.

Vihdoinkin nähtiin aamulehdissä ensimmäiset sähkösanomat

maataisteluista ja ne olivat ylen niukkoja sisältäen tuskin muuta

kuin että japanilaiset olivat voittaneet, mutta ei juuri mitään

taistelun kulusta. Olin kuten tavallista mennyt "Vapaan Sanan"

konttoriin ja olin juuri päässyt työhön käsiksi, kun ovikello soi

ja Akashi astui sisään. Hän hymyili kaikkein leveintä hymyään --

se ei ollut vähäinen -- ja sanoi tulleensa "onnittelemaan ensi

menestyksemme johdosta". Samalla otti hän esiin sähkösanoman ja

käänsi sen merkkikielen ranskaksi. Yli kymmenentuhatta puolalaista

vankia oli otettu. Kokonainen rykmentti oli antautunut heti kun

japanilaisten onnistui päästä Jalu-joen yli ja venäläiset olivat

lähteneet käpälämäkeen. Miehistö oli aivan yksinkertaisesti

kieltäytynyt tottelemasta ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa,

elleivät nämä jättäisi joukkoja rauhaan. He saivat jäädä tai lähteä

mielensä mukaan, mutta miehistö meni omia teitään.

Akashi oli ihastunut ja uskoi, että tämä oli vain alkuna

menestyksiimme, mutta sittemmin osoittautui, että alku samalla oli

niiden loppukin. Mitään joukkokarkaamisia puolalaisten puolelta ei

enää tapahtunut ja pääasiallisin syy tähän oli se, että venäläinen

päällystö oli saanut käsiinsä julistuskappaleita ja sen vuoksi siirsi

joukot siten, että puolalaiset tulivat etappipalvelukseen varsinaisen

rintaman taakse ja sieltä oli tavattoman paljon vaikeampi karata.

Niiden, jotka vielä halusivat seurata julistuksessa annettua neuvoa,

oli yksitellen tai hyvin pienissä ryhmissä pyrittävä japanilaisten

linjoille ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, minkä vuoksi

puolalainen asiamies piankin palasi Eurooppaan.

Yhteyteni Akashin ja hänen kauttaan japanilaisen sodanjohdon kanssa

sitävastoin ei keskeytynyt. Venäjällä oli tyytymättömyys sotaan ja

sen kautta oloihin yleensä kasvanut hyvin suuresti. Kaikkialla koko

suuressa valtakunnassa kuohui ja kuohunta kohdistui vallitsevaa

järjestelmää vastaan, sitä enemmän kuta selvemmin tämä osoitti

kykenemättömyytensä johtaa sotaa, johon kansalla ei ollut mitään

halua, onnelliseen loppuun. Että kaikki päättyisi katastrofiin oli

päivä päivältä yhä ilmeisempää ja tämä antoi aihetta monenlaisiin

mietteisiin. Minä olin useiden vuosien aikana koettanut seurata

vallankumouksellisen liikkeen kehitystä Venäjällä ja joutunut

kosketuksiin useimpien tämän liikkeen johtavien henkilöiden kanssa

sekä äärimmäisen että maltillisemman suunnan keskuudesta. Ja

kaikesta mitä olin kokenut kävi selville, että sota oli Venäjällä

synnyttänyt kuohunnan, joka yhä leveni ja joka päivä tarttui yhä

laajempiin kansankerroksiin. Mutta mitään yksimielisyyttä ei ollut

tyytymättömien ainesten keskuudessa. Jokainen puolue työskenteli

itsekseen, erikoistarkoituksiansa varten, eikä niillä yleensä

ollut mitään yhteyttä muiden puolueiden kanssa, vaan pitivät näitä

vastustajina, ettemme sanoisi vihollisina. Olipa miten hyvänsä,

kaikki viittasi siihen, että tyytymättömyys sotaan sellaisenaan,

sen johtoon, ennenkuulumattomaan mädännäisyyteen, joka sodan

aikana oli kohonnut aavistamattoman korkealle ja viimein, eikä

vähimmin suinkaan, sen alkuunpanijoihin, joiden joukossa tsaaria,

huolimatta hänen koko sivistyneelle maailmalle osoittamastaan

aseistariisumis-manifestista, pidettiin yhtenä syyllisenä, oli hyvin

yleinen. Jotakin pitäisi voida tehdä yleisestä nurinasta, mikäli

saatiin se kohdistumaan yhteiseen päämäärään.

Siinä oli kuitenkin vaikeus, joka aluksi tuntui melkein

voittamattomalta. Minä kosketin ajatusta keskustellen Akashin kanssa,

joka heti osoitti suurta mielenkiintoa, mutta rupesi epäilemään

yrityksen toteuttamismahdollisuutta, jonka johdosta hän kuitenkin

sanoi alustavasti kirjoittavansa Tokioon ja kehoitti minua hetimmiten

poimimaan suhteet niin monen venäläisen vastustuspuoluelaisen

kanssa kuin mahdollista tunnustellakseni maaperää suunnitelmalle,

jonka ei luonnollisestikaan sopinut näyttää olevan missään

tekemisissä japanilaisten kanssa. He olivat tällä hetkellä Venäjän

vihollisia eikä kukaan voinut tietää, kuinka arkoja isänmaanystäviä

punaisimmatkin vallankumoukselliset saattoivat olla.

Tärkeimmät puolueet Venäjällä siihen aikaan olivat kadetit ja

sosialivallankumoukselliset ja molempien kanssa olin jo jonkun

aikaa ollut yhteydessä, joka oli johtanut heidän kirjoitelmiensa

salakuljetukseen, jotka painettiin eri tahoilla Eurooppaa ja

sieltä lähetettiin Tukholmaan edelleen toimitettaviksi. Mitä

sosialivallankumouksellisiin tuli, oli minulla täysi syy uskoa, että

heidät vaikeuksitta saataisiin kannattamaan suunnitelmaa, mutta

kadetteihin nähden oli asia arveluttavampi. He eivät aikaisemmin

tiettävästi olleet olleet missään tekemisissä toisten puolueiden

kanssa ja olivat toistaiseksi monarkistisella ja yhtenäisellä

venäläisellä kannalla reformisuunnitelmineen, minä taas olin

vakuutettu siitä, että korkeintaan federatiivinen yhtymä Venäjän

eri kansallisuuksien kesken oli ajateltavissa siinä tapauksessa,

että valtiosääntö kerran luotaisiin Venäjälle. Sitten oli olemassa

puolalaisia, jotka kaikki olivat Venäjään nähden separatisteja,

mutta muuten pyrkivät hyvinkin erilaisiin päämääriin, niiden

joukossa juutalainen Bund, jolla ohjelmassaan oli m.m. autonomia

juutalaisille, vaikka heiltä puuttuikin oma maa-alue eivätkä he

koko Puolassa ja Länsi-Venäjällä, missä juutalaisia oli suurin

lukumäärä, missään olleet enemmistönä kansan keskuudessa, kenties

lukuunottamatta joitakin yksityisiä kaupunkeja ja kyliä.

Venäjän sosialidemokraatit olivat jo siihen aikaan jakautuneet,

kahteen ryhmään. Toinen, lukumäärältään suurempi, oli Plechanovin

johdolla asettunut Geneveen, toinen, jota johti Lenin-Uljanov, piti

Zürichiä tyyssijanaan. Molemmat nämä ryhmät olivat sosialidemokratian

teoriojen jyrkkiä kannattajia Lenin-Uljanovin suunta meni kuitenkin

huomattavasti kauemmaksi kuin plechanovilainen eikä kumpikaan

ollut osoittanut vähintäkään halua yhteistyöhön minkään muun

puolueen kanssa. Sitäpaitsi oli eri puolueita niiden vieraitten

kansallisuuksien keskuudessa, jotka enemmän tai vähemmän tahtomattaan

kuuluivat Venäjään, mutta nämä olivat aluksi vähemmän tärkeitä.

Jos yhtyminen suurimpien, ylempänä mainittujen puolueiden kesken

voitaisiin saada aikaan, niin seuraisivat toiset kyllä mukana, siitä

olin aivan varma.

Kadettipuolueen päämaja oli siihen aikaan Stuttgartissa, jossa

painettiin heidän viikkolehtensä "Osvoboshdenie" (Vapautus) ja

asui sen päätoimittaja Peter A. Struwe, joka samalla oli puolueen

johtajia. Sosialivallankumouksellisten johtajat taas parhaiten

tapasi Pariisissa, Lontoossa tai Genevessä, mutta heillä ei ollut

mitään varsinaista päämajaa Euroopassa, jossa kuitenkin heidän

vaikutusvaltaisimmat jäsenensä asuivat eri seuduilla, milloin

siellä, milloin täällä, aina vakoiltuina ja ohranan vartioimina.

Varsinaiset puolalaiset järjestöt taasen toimivat Puolassa, niin

esim. puolalainen Kolo eli puolalaisten duumajäsenten yhtymä ja P.

P. S. tai puolalaisten sosialistien puolue, johon kuului suurimmalta

osalta työläisiä ja jota sen vuoksi lukuisimmin kannatettiin

tehdasyhdyskunnissa, Lodzissa ja muissa kaupungeissa. "Bund",

juutalainen työläisyhtymä, joka oli olevinaan tai aikoi tulla

yleisjuutalaiseksi ja jolla olikin haarautumia Länsi-Venäjällä, piti

päämajaansa Genevessä, jossa puolueen keskuskomitea oli tavattavissa.

Oli siis tehtävä oikea kiertomatka Euroopassa neuvotellakseen

eri puolueiden edustajien kanssa. Ensin matkustin Stuttgartiin

puhuakseni asiasta P. A. Struwen kanssa kadettipuolueen edustajana,

ainoa puolue, jonka kanssa meidän suomalainen vastustuksemme

katsoi maksavan vaivan ryhtyä puheisiin -- ja jonka kanssa minulla

jo olikin yhteyttä, vaikkakin verrattain irrallista laatua.

Sieltä piti minun lähteä Geneveen tavatakseni muutamia johtavia

sosialivallankumouksellisia, jotka ainakin tilapäisesti oleskelivat

siellä, kuten Shishko, historioitsija, Katharina Breshkovskaja,

Volkovski ja muut. Jos minun onnistui saada suunnitelmalle

näiden kahden puolueen suostumus, niin olisi verrattain helppo

asia saada muidenkin kannatus. Ja heidän sanomalehti- ja muun

kirjallisuustuontinsa välittäjänä piti minulla, jos kellään, olla

mahdollisuuksia saada kannatusta.

Stuttgartissa kävikin kaikki melkolailla toivottuun suuntaan. Struwe

ei tosin yksin voinut antaa mitään ratkaisevaa vastausta, mutta hän

lupasi hetimiten asettua yhteyteen puolueensa keskuskomitean kanssa

ja osoitti persoonallisesti hyvin suurta harrastusta asiaan, jota

hän piti mitä suuriarvoisimpana. Eri puolueet olivat tähän saakka

toimineet kukin yksikseen pyrkien toteuttamaan omat suunnitelmansa,

vaikka tämä oikeastaan oli toisarvoinen asia. Pääasia oli aluksi

kukistaa yksinvaltias tsaarius, siinä oli päämäärä, josta kaikkien

pitäisi voida yhtyä, sitten saattoivat eri puolueiden erikoisohjelmat

tulla keskustelun alaisiksi. Pääasiassa olimme siis yksimieliset.

Minulle luvattiin lähempiä tietoja heti kun vastaus puolueen

keskuskomitealta oli saapunut. Niine hyvineni matkustin edelleen.

Genevessä tapasin aivan oikein useita johtavia

sosialivallankumouksellisia, muiden muassa Gotzin, joka monien

seikkailujen perästä oli pelastunut Siperiasta, jossa häntä m.m.

oli törkeästi pahoinpidelty ja tehty hänet raajarikoksi eliniäkseen

ja joka oli nyt asettunut Geneveen asumaan. Sieltä käsin hän otti

osaa sekä puolueensa että puolueensa "taistelujärjestön" (bavoja

organisatoe) johtoon. Sosialivallankumoukselliset olivat lyhyen

keskustelun jälkeen tinkimättä asian puolella. Gotzkin, joka oli

yleensä hyvin ajatteleva herra, hyväksyi pääasiassa suunnitelman,

joskin hänellä oli omat arvelunsa sen toteutettavaisuudesta.

Tuli sitten venäläisten sosialidemokraattien vuoro, joiden

varsinaiset johtajat Plechanov -- Uljanov-Lenin -- joita silloin

vielä kannatti verrattain pieni ryhmäkunta -- jo useita vuosia

olivat niinikään asuneet Genevessä. Sosialidemokraatit, joiden

kirjallisuuden kanssa minulla myös oli ollut vähän tekemistä, olivat

vähemmän suvaitsevaiset venäläisistä yhtymistä toisiin puolueisiin

nähden. Eritoten sosialivallankumouksellisten kanssa olivat he

katkerassa riidassa, mutta muitakin puolueita he katsoivat kieroin

silmin sekä puolueen johtomiehet että muut puoluemerkkihenkilöt.

Osoitukseksi tällä taholla vallitsevasta suvaitsemattomuudesta

kerrottakoon, että Helsingin yliopiston venäläinen lehtori, nykyinen

bolsheviki Smirnov ehdotti minulle, jonka kirjojentuonnin suhteen

olin asettunut kaikkien puolueiden käytettäväksi samassa määrin, että

vain välittäisin sosialidemokraattisen kirjallisuuden tuontia.

Plechanov otti minut vastaan hyvin rakastettavasi ja oli näennäisesti

innostunut asiaan, mutta ei katsonut voivansa antaa mitään varmaa

vastausta, vaikka hän ei toiselta puolen tahtonut että tämä

käsitettäisiin torjumiseksi. Hän toivoi vain saavansa tuumia asiaa

ja lupasi antaa tuonnempana vastauksen -- kiirettähän ei ollutkaan,

kun en vielä ollut varma kaikkien puolueiden kannatuksesta. Tähän

sain tyytyä, mutta oli joka tapauksessa lupaavaa, etten ollut saanut

osakseni jyrkkää epäystä.

Jäljellä oli siis juutalainen Bund, jonka pidin viisaimpana antaa

olla rauhassa toistaiseksi, sillä osittain oli puolue puhdas

työläispuolue ja sellaisena kohdisti mielenkiintonsa vasta toisessa

sijassa suurpoliittisiin kysymyksiin, osin oli se niin äärimmäisen

teoreettissosialistinen, että tuskin muille kuin sosialistisille

näkökannoille annettiin mitään merkitystä. Tämä oli tosin kyllä

myös laita venäläisten sosialidemokraattien, mutta heihin nähden

saattoi kuitenkin toivoa, että he jossain määrin ottaisivat huomioon

muitakin kuin puhtaasti sosialistisia vaatimuksia, sillä yleinen

vallankumoushan valmistaisi heille melkoisesti tilaisuuksia.

Genevestä lähdin Pariisiin ja sieltä Lontooseen tavatakseni

yksityisiä sosialivallankumouksellisen puolueen johtavia jäseniä,

jotka asuivat näillä seuduin. Pariisissa oli minun tavattava

Rabinovitsh, vallankumouksellisen puolueen aikakauslehden

julkaisija, jonka kanssa minun oli sovittava paljosta muustakin

kuin yhteenliittymissuunnitelmista. Herra Rabinovitshin huomasin

epämiellyttäväksi juutalaistyypiksi, erittäin itsetietoiseksi

-- tahtoisin melkein sanoa röyhkeäksi, joka tiukasti piti

kiinni sosialistisista teorioista, vaikka hän samalla oli

sosialistivallankumouksellisten opinkappaleiden kannattaja, jotka

kuten tunnettua käyttivät kaikenlaatuista terroria taistelukeinoina.

Ajateltuun, konferenssiin hän suhtautui jotakuinkin epäilevästi,

arvellen että joskin oli mahdollista saada eri puolueet kokoontumaan

konferenssiin niin hän puolestaan epäili että olisi mahdotonta saada

heidät yhtymään mihinkään päätökseen. Joka tapauksessa hän oli sitä

mieltä, että yritys ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Tähän täytyi

minun toistaiseksi tyytyä.

Lontoossa tapasin m.m. Tshaikovskin, joka oli yksi

vallankumouksellisen liikkeen veteraaneja ja kaikessa suhteessa

sympaattinen mies, joka Krapotkinin ja muutamien muiden kanssa oli

kuulunut puolueen johtomiehiin jo Aleksankeri II:n aikoina. Hän

oli m.m. n.k. "Tshaikovski-piirin" perustaja, johon kuuluisimmat

vallankumoukselliset aikoinaan kuuluivat, esim. Sofia Perovskaja,

Leonidas Shishko ja monet muut. Hän suhtautui aiheeseen mitä

suurimmalla mielenkiinnolla, joka ei koskaan herpautunut, vaan

päinvastoin sai hänet sanoin ja teoin avustamaan suunnitelman

toteuttamista ja samalla tavalla avustamaan muidenkin suunnitelmien

suorittamista, jotka myöhemmin tulivat puheeksi ja tarkoin katsoen

vain olivat ensimmäisen kehitystä.

Tukholmassa olevien pakolaisten kanssa en silloin vielä ollut

neuvotellut asiasta. Ainoastaan muutamille läheisille, tähän ryhmään

kuuluville ystäville olin ilmoittanut siihen aikaan mitä aiottiin

ja nämä hyväksyivät tinkimättä suunnitellun yrityksen. Palatessani

Tukholmaan oli siellä kirje sekä Dmovskilta että Yodkolta, joille

olin aikeesta kirjoittanut ja jotka kumpikin oman puolueensa puolesta

selittivät kannattavansa asiaa ja periaatteessa olevansa halukkaat

ottamaan osaa ehdotetunlaiseen konferenssiin.

Siis kaikille ehdottomasti tärkeimmille puolueille oli

asiasta puhuttu, mutta näistä vain yksi venäläinen --

sosialivallankumouksellinen -- ja kaksi puolalaista olivat

tinkimättä yksimieliset suunnitelmasta. Ei ollut muuta tehtävää

kuin odottaa niin kärsivällisesti kuin voi. Hyvänä apuna tässä oli

japanilaisten melkein keskeytymätön voittokulku Aasiassa, jonka

luonnollisesti täytyi kääntää Venäjän poliittisesti valveutuneet

piirit suopeiksi konferenssisuunnitelmaan nähden. Sitten sai Akashi

ja hänen kauttaan minä Japanista vastauksen ehdotuksiimme ja se

oli suotuisa, joskin asianomaiset selvästi olivat jotakuinkin

epäilevällä kannalla niiden toteutettavaisuuteen nähden. Akashi

sai kuitenkin valtuuden avustaa kaikin tavoin asiaa ja siten oli

yksi vastus voitettu, sillä valtuuteen sisältyi myös rahavarojen

käyttö, jotka olivat välttämättömät matkoihin ja muuhun. Tukholmassa

asiat sill'aikaa sujuivat tavalliseen tapaansa vain silloin

tällöin häiriintyen joistakin rettelöistä tai oikeammin niiden

yrittelyistä Ruotsin viranomaisten taholta. Erikoisesti oli "Vapaa

Sana" silloisen ulkoministeri Lagerheimin silmätikkuna. Niinpä

hän kerrankin esim. lähetti professori Mittag-Lefflerin luokseni

kehoittaen minua lopettamaan aikakauslehden, koska hänen muussa

tapauksessa täytyi ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, se kun ei

ilmestynyt laillisella tavalla. Olin kuitenkin tarkoin perehtynyt

Ruotsin painovapausasetuksen määräyksiin ennenkuin julkaiseminen

Tukholmassa alettiin ja olin sen mukaisesti ryhtynyt kaikkiin

toimenpiteisiin, välttääkseni selkkauksia korkeiden viranomaisten

kanssa. Niinpä esim. lehti ei ilmestynyt määrätyllä nimellä, sillä

vain sarjan tai vuosikerran ensimmäisellä numerolla oli nimi "Vapaa

Sana". Seuraavilla numeroilla oli nimenä tai otsakkeena vain sen

päivän päivämäärä, jona ne ilmestyivät. Edelleen eivät ne koskaan

ilmestyneet samana viikon päivänä, painovapausasetuksen mukaan

aikakauskirjan tunnusmerkki, vaan vaihdellen eri päivinä, niin

ettei mitään määrätyitä ilmestymispäiviä voitu osoittaa. Ja lopuksi

ei Ruotsissa otettu lainkaan tilauksia, vaan lähetettiin lehti

ilmaiseksi asianharrastajille, jotka tavalla tai toisella olivat

ilmoittautuneet.

Kaiken tämän esitin professori Mittag-Lefflerille ja lisäsin,

että jos kuitenkin, vastoin otaksumaa joku peruste lehden

ilmestymiskiellolle Ruotsissa voitaisiin keksiä, minä olisin halukas

siirtämään koko yrityksen Kristianiaan, jossa olin varma jotakuinkin

suosiollisesta vastaanotosta, erittäinkin kun ei aikonut pitää minään

salaisuutena sitä miksi muutin.

Siihen aikaan vallitsi Ruotsin ja Norjan välillä hyvin kireä suhde,

joka aikanaan johti unioonin purkautumiseen ja joka aikaansai

sen että jokaista Ruotsin toimenpidettä vastustettiin Norjassa.

Oli ilman muuta selvää, että minun esittämäni muutto antaisi

aiheen täydelliseen sanomalehtitaisteluun Ruotsia ja yhteistä

ulkopolitiikkaa vastaan, joka hänen ylhäisyydestään Lagerheimistä oli

kaikkea muuta kuin tervetullut.

Mittag-Leffler, joka tunsi suurta myötätuntoa Suomea ja sen vaiheita

kohtaan, käsitti tilanteen heti. "Tämän tulen ilolla esittämään

Lagerheimille", vastasi hän, "ja erehtyisin suuresti, ellei se

vaikuttaisi asiaan." Hän ennusti oikein. En koskaan enää kuullut

sanaakaan toimenpiteistä "Vapaata Sanaa" vastaan.

Tri Arvid Neoviusta, joka mitä suurimmalla taitavuudella ja

tunnontarkkuudella oli hoitanut Suomen puolta "Vapaan Sanan"

toimituksessa, oli sill'aikaa niinikään kohdannut maastakarkoitus ja

hän oli saapunut Tukholmaan vältettyään useiden kuukausien aikana

kohtalonsa, joka monenlaisten vakoojien muodossa innokkaasti koetti

päästä kaikkien niiden jäljille, joilla oli tekemistä "Vapaan Sanan"

kanssa. Hänen tulonsa muutti koko tilanteen. Kahdelle henkilölle

ei mitenkään voinut riittää työtä lehdessämme, joka jo oli ehtinyt

jotakuinkin vakiintua sekä suhteisiin että salakuljetukseen ja muuhun

nähden. Samaan aikaan oli puute jonkunlaisesta aikakauslehdestä,

jossa etupäässä pohdittaisiin Suomen kysymyksiä, alkanut käydä

tuntuvaksi, aikakauslehdestä joka avoimesti voisi ilmestyä ja siten

myös tunkeutua ruotsalaisen yleisön keskuuteen. Neuvoteltuani useiden

eri henkilöiden, etusijassa tri Axel Lillen kanssa, joka lupautui

sen vakinaiseksi avustajaksi, määrättiin uuden aikakauslehden

nimeksi "Nordisk Revy" ja se päätettiin ilmestyväksi kaksi kertaa

kuussa, jonka jälkeen anomus jätettiin ja lupa julkaista sitä

saatiin ennen pitkää. Minä jätin silloin "Vapaan Sanan" kokonaan tri

Neoviukselle ja omistauduin täydelleen "Nordisk Revylle", joka heti

ensi esiintymisellään saavutti odottamattoman suuren menestyksen,

suureksi osaksi erinomaisten avustajien vuoksi, jotka mitä

suurimmalla auliudella antoivat apuaan. Näistä joku mainittakoon,

etupäässä Becker-Bey eli Becker-Reuterskiöld, kuten hän itseään

nimitti, joka oli nähnyt talonpoikien vapautuksen Venäjällä, missä

hän siihen aikaan palveli upseerina arvorykmentissä ja oli kokenut

paljon, josta olisi monenlaista mitä mielenkiintoisinta kerrottavaa.

Edelleen Volkovski, venäläinen vallankumousmies vanhaa kantaa,

joka oli karkoitettu Siperiaan, elänyt siellä monta vuotta ja

viimein karannut ja Amerikan kautta palannut Eurooppaan. Semenov,

toinen vallankumouksellinen, joka aivan nuorena oli ottanut osaa

erääseen murhayritykseen Odessassa, mutta onnellisesti päässyt

pakoon ja sittemmin asettunut asumaan Pariisiin. Kaikki nämä

avustivat hyvin mielenkiintoisilla artikkeleilla, jotka kuitenkin

kaikki oli kirjoitettava uudelleen ruotsiksi, Becker-Beynkin,

joka kauan oltuaan poissa Pohjolasta, ja kirjavan elämänsä aikana

etupäässä eksoottisissa maissa oli ehtinyt niin unohtaa ruotsalaisen

äidinkielensä, että kaikki mitä hän kirjoitti, oli muokattava

uudelleen.

"Nordisk Revyn" julkaiseminen oli siis sellaisissa oloissa kaikkea

muuta kuin tyhjäntoimittamista, mutta aikakauslehteä ylläpidettiin

kuitenkin ja se ilmestyi säännöllisinä aikoina saavuttaen sellaisen

menestyksen, että se jo olemassaolonsa ensimmäisenä vuotena saatiin

itsekannattavaksi, mikä aikakauslehdelle Ruotsissa lienee jotakuinkin

tavatonta. Toinen vuosi oli kuitenkin paljon vaivalloisempi,

kun tri Lille yhtäkkiä selitti, ettei hän enää tahtonut olla

toimittajana. Hän oli sitä mieltä että aikakauskirja radikaalisesti

venäläisvihamielisellä tendenssillään vahingoitti häntä ruotsalaisen

yleisön silmissä ja kun hän juuri oli päässyt Ruotsin alamaiseksi,

hänen täytyi ottaa sekin huomioon ja hän niinmuodoin toivoi saavansa

erota yrityksestä.

Mitään ei ollut tehtävissä. Toista toimittajaa ei ollut saatavissa,

itse oli minulla liian paljon poliittisia tehtäviä voidakseni omistaa

"Nordisk Revylle" niin paljon aikaa kuin se kaksi kertaa kuussa

ilmestyäkseen ehdottomasti vaati, mutta lopettaa aikakauslehteä en

myöskään tahtonut. Päätin sen vuoksi sikäli muuttaa sitä että se

ilmestyisi vain kerran kuussa, mutta puolta paksumpina vihkoina kuin

ennen ja sen mukaisesti julkaistiin tilausilmoitus samalla kuin

ilmoitettiin tri Lillen eroaminen aikakauslehden toimituksesta. Tulos

oli odottamattoman hyvä, lähimain sama määrä tilaajia ilmoittautui

kuin edellisenä vuonna ja aikakauslehti saattoi siis jatkua kuten

ennenkin. Elleivät salakuljetuskustannukset Suomeen olisi olleet

niin äärettömän kalliit, olisi "Nordisk Revy" ollut suorastaan hyvä

liikeyritys.

Mutta kahta vuotta kauempaa ei julkaisemista kuitenkaan jatkettu.

Venäläiset suunnitelmat alkoivat vähitellen yhä enemmän vaatia

aikaani, niin että minun oli pakko muuttaa Kööpenhaminaan ollakseni

lähempänä eurooppalaisia keskuksia, jonne minun kerta toisensa

jälkeen oli matkustettava, eikä ketään toista ollut käytettävissä,

jolle olisin voinut jättää aikakauslehden. Aikanaan ilmoitettiinkin,

että "Nordisk Revy" tulisi lakkaamaan toisen vuosikertansa jälkeen,

jolloin minä tyytyväisenä otin vastaan joukon kirjeitä, joissa

valiteltiin, että niin piti käydä.

Muutin siis Kööpenhaminaan ja siellä minun onnistui saada sovelias

asunto, jossa myös oli tilaa hyvälle ystävälle, joka myös oli

asettunut Tanskan pääkaupunkiin, Suomesta karkoitettu kun hänkin oli.

Tämä oli hovioikeudenasessori Victor Furuhjelm, joka suurimmalla

mielenkiinnolla tutustui venäläisiin suunnitelmiin ja sen kautta tuli

minulle suureksi hyödyksi puhumattakaan huvista saada alituisesti

olla läheisessä yhteydessä niin hienosti sivistyneen miehen kuin

Furuhjelmin kanssa.

Lyhyen ajan kuluttua huomasin, että Kööpenhaminassa olin yhtä

paljon venäläisten agentti-urkkijain tarkkailemana kuin olin ollut

Tukholmassa, jossa parille mainituista herroista, jotka olivat olleet

hieman liian tungettelevia, oikein kouraantuntuvasti oli osoitettu

mikä heidän rauhaansa sopi, niin ettei mitään väärinkäsitystä voinut

olla olemassa. Kööpenhaminassa sitä vastoin asianomaiset käyttivät

hyväkseen enimmäkseen naisväkeä, jota ei voinut kohdella samalla

tavalla, mutta jotka kuitenkin sain kunnioittavan välimatkan päähän,

huolimatta kaikista lähentelevistä yrityksistä, jotka toisinaan

aiheuttivat varsin hupaisia välikohtauksia.

Juoni venäläisten kera oli sill'aikaa kehittynyt suotuisalla

tavalla. Minä olin saanut eri tahoilta kirjeitä, joissa ilmoitettiin

ehdollisesti tai ehdottomasti kannatettavan vastustavien puolueiden

konferenssisuunnitelmaa, jonka vuoksi päätin tehdä uuden kiertomatkan

lähemmin sopiakseni asiasta. Matka suunnattiin kuten ennen lähinnä

Stuttgartiin, jossa Struwen kanssa oli sovittava aiotun konferenssin

paikasta ja ajasta. Struwe oli muuttopuuhissa, sillä "Osvoboshdenien"

julkaiseminen aiottiin puolueneuvoston päätöksen mukaan siirtää

Pariisiin. Tämä oli kaikin puolin minunkin tarkoituksiini sopiva

paikka ja siksi määrättiin Pariisi tulevan konferenssin paikaksi.

Struwe oli ilmoittanut asiasta puolueensa johtajille ja he olivat

selittäneet kannattavansa suunnitelmaa, mutta lupasivat kuitenkin

lähemmin ilmoittaa osanotostaan ajan tullen. Struwen kanssa sovittiin

sitten osapuilleen konferenssin ajasta ja hänen piti siitä ilmoittaa

puolueystävilleen ja aikanaan minulle, jonka jälkeen minun, kun olin

ilmoittanut asiani toisille puolueille, oli ilmoitettava hänelle mikä

päivä ja paikka ensimmäiselle kokoontumisellemme oli määrätty.

Stuttgartista jatkettiin matkaa Geneveen, jossa olin sopinut

kohtaavani muutamia sosialivallankumouksellisia, joiden joukossa

oli m.m. Katharina Breshkovskaja "vallankumouksen äiti", hyvin

sivistynyt vanha nainen, yhtä lämmin vallankumouksellinen kuin

kuka tahansa nuoremmista. Samassa tilaisuudessa tapasin myös

Shishkon, niinikään viimeisiä elossa olevia Aleksanteri II:n

ajoilta; hän kuten Breshkovskajakin oli ainakin pari kertaa ollut

karkoitettuna Siperiaan, mutta oli päässyt pakoon sieltä. Yksi

vanhoja salaliittolaisia oli Michael Gotz, nyt Genevessä asuva, joka

karkoituksensa aikana muiden kera oli ollut vahtimiehistön törkeän

pahoinpitelyn esineenä ja sen johdosta oli halvaantunut jaloista,

niin ettei hän voinut liikkua paikaltaan, mutta joka silti yhtä

innokkaasti otti osaa kaikkiin puolueen neuvotteluihin ja jonka

mielipide kaikissa suhteissa sai mitä suurinta huomiota osakseen.

Kaikkien näiden kanssa nyt neuvoteltiin suunnitellusta konferenssista

ja kaikki kannattivat vastustuksetta aietta, minkä vuoksi saatoin

palata päämajaani Kööpenhaminaan. Myöhemmin kesällä sovimme

tapaavamme Amsterdamissa, jonne he kaikki saapuisivat ottaakseen

osaa suureen sosialistikongressiin, jonka siellä piti olla ja jonne

kokoontui sosialisteja koko maailmasta.

Ilmoitin tietenkin tarkoin Akashille neuvottelujen kulusta ja hän

vuorostaan tiedoitti kaikki vaiheet esimiehilleen Tokioon, jossa

asianomaiset sähköteitse pidettiin tarkoin tapahtumien tasolla.

Venäläiset urkkijat, joita suorastaan vilisi kaikissa suurissa

keskuksissa Euroopassa, olivat kyllä päässeet selville yhteydestäni

Akashin kanssa, minkä vuoksi oli välttämätöntä noudattaa monenlaisia

varovaisuustoimenpiteitä tavatessamme toisella tai toisella seudulla,

mutta aluksi kävi kaikki kuten oli toivottu.

Vaikeudet suurenivat huomattavasti sen vuoksi, että ranskalaiset

-- myöhemmin myöskin saksalaiset -- poliisit olivat yhteistyössä

venäläisten kanssa ja olivat valmiit aukomaan kirjeitä ja tekemään

muutakin. Heti kun olimme tämän keksineet, petimme asianomaisia

tavalla, joka jonkun aikaa onnistui oikein hyvin. Sähkösanomalla tai

kirjeellä ilmoitettiin toiselle että tapaaminen oli tarpeen seudulla,

jota ei koskaan merkitty oikealla nimellään, vaan toisella, joka

kyllä oli sekin oikea, mutta meille merkitsi aivan toista. Niinpä

esim. merkitsi Basel meidän merkkikielellämme Pariisia, Frankfurt

oli Lontoo j.n.e. Mutta kun asianomaisia pari kertaa oli tällä

tavalla petetty, ryhtyivät he seuraamaan sekä minua että Akashia ja

otaksuttavasti joitakin toisiakin aivan kintereillä, ristiin rastiin

pitkin Eurooppaa.

Vaikeinta oli kuitenkin kirjeenvaihto. Tiesimme luonnollisesti,

että ranskalaiset poliisiviranomaiset avasivat kirjeitä, mutta emme

tienneet, vaikka kyllä vahvasti epäilimme, oliko Ranskan postilaitos

tässäkin venäläisten palveluksessa avaten sellaisten henkilöiden

kirjeitä, joista venäläiset viranomaiset halusivat olla selvillä.

Parasta oli pitää epävarmaa varmana ja järjestää kirjeenvaihtonsa

sen mukaan ja niin teinkin, mutta Akashi ja hänen maanmiehensä eivät

olleet yhtä varovaisia, minkä kyllä aikanamme saimme kokea, kun

vihdoin paljastui kaikki, mitä venäläisen poliisin oli onnistunut

suhteistamme nuuskia: Myöskin saksalainen poliisi avusti venäläistä,

mutta kuuluiko sen palveluksiin myös kirjeiden avaaminen, sitä en

tiedä.