V.

Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.

Minä olin sillävälin kuten sanottu muuttanut Ruotsiin. Kävi ajan

mittaan liian vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi herkeämättä matkustaa

Tukholman ja Helsingin väliä, erittäinkin kun muutakin työtä

sen ohella olisi pitänyt suorittaa -- olin alkanut uuden kirjan

"Vallankumouksellinen Venäjä" ja minulla sen vuoksi oli paljon työtä

sekä aineistoa kokoillessani että sitä käsitellessäni. Sitä paitsi

vaati "Vapaa Sana" yhä enemmän aikaa, joka ei ollut käytettävissäni

niin kauan kuin huomattavimman osan vuotta olin matkalla. Silloin

suostui tri Neovius, joka koko ajan oli sanoin ja teoin avustanut

yritystä, pitämään huolta Suomen puolesta ja kun se oli päätetty,

muutin minä Ruotsin puolelle.

Muutto tapahtui syysmyöhällä 1902. Tukholmassa, missä olin

vuokrannut huoneuston, josta yksi huone oli luovutettu "Vapaan

Sanan" ja muiden samalla tavalla kuljetettavien painotuotteiden

toimistoksi, kului aika ahkerassa työssä uutta kirjaa varten ja

kaikessa sanomalehden vaatimassa touhussa, m.m. alituinen uusien

salakuljetustapojen keksiminen ei antanut vähimmin päänvaivaa.

Senaattori Mechelin oli myös saapunut Tukholmaan ja vietti talvea

siellä tehdäkseen arkisto- ja kirjastotutkimuksia erästä teosta

varten, jota hän valmisteli, kuten sanottiin, mutta itse asiassa

välttääkseen n.k. Turholman-kokouksen otaksuttuja seurauksia.

Tässä kokouksessa päätettiin viimeiseen asti tehdä vastarintaa

venäläistä asevelvollisuuslakia vastaan, joka kuitenkin julkaistiin

noudatettavaksi. Kokous oli pidetty L. Mechelinin johtaessa puhetta

ja hänen koollekutsumanaan.

Talvi kului "Vapaan Sanan", "Vallankumouksellisen Venäjän" toimissa

työskennellen, Suomeen neuvottelutarkoituksissa tehdyillä matkoilla,

jotka silloin jo oli tehtävä erikoisia varovaisuustoimenpiteitä

noudattaen, kunnes keväällä ensimmäiset maastakarkoitukset

tapahtuivat. Harvoin on suurempaa poliittista tyhmyyttä tehty

kuin se, johon Bobrikov teki itsensä syypääksi ryhtymällä näihin

karkoituksiin, joiden lukumäärä kasvoi kuukausi kuukaudelta

ja jotka lopulta kävivät herrojen kuvernöörien ja muiden,

joille karkoitusoikeus oli luovutettu, pelkiksi persoonallisen

vastenmielisyyden ilmauksiksi. Monet karkoitetuista, erittäinkin

ne, joita karkoitus kohtasi myöhempänä aikana vuotta, eivät

itsekään aivan tarkoin tienneet niillä tavalla he olivat tehneet

itsensä epämieluisiksi, osa karkoituksista todennäköisesti johtui

santarmi-ilmiannoista ja nämä taas enemmän tai vähemmän tuulesta

temmatuista kuvitteluista.

Alussa osuivat ne kuitenkin enemmän oikeaan, kun melkein

kaikki olivat henkilöitä, jotka innokkaasti olivat puuhanneet

venäläistyttämispolitiikan vastustushommissa. Ensimmäiset, jotka

saapuivat Tukholmaan, herättivät suurta huomiota toimenpiteen

uhreina, jota silloin ei sovellettu missään maassa tai kenties

oikeammin sanoen ainoankaan monarkin toimesta, joka tahtoi käydä

sivistyneestä. Olimme etukäteen saaneet tiedon tästä Suomessa uudesta

rangaistuksesta, joka seurasi venäläistyttämisen vastarintaa ja

tämän tiedon toimitti meille Ranskan silloinen Helsingissä oleva

konsuli, joka Bobrikovilta persoonallisesti oli saanut kuulla sekä

tämän saamista valtuuksista, jotka jättivät hänen mielivaltansa

varaan karkoittaa maasta ketä halusi, että ensimmäisistä, joita

toimenpide tulisi kohtaamaan. Senvuoksi sisälsi sähkösanoma, joka

ilmoitti ensimmäisistä karkoituksista, myöskin minun nimeni, mutta

lähemmin harkittuaan lienee hänen ylhäisyytensä pitänyt pelkkää

maastakarkoitusta liian lievänä rangaistuksena rikoksista, minkä

vuoksi hän sen sijaan antoi määräyksen että minut oli vangittava

"missä hyvänsä Suomessa tavattaneenkin" ja antoi toimittaa

kirjallisen käskyn maan kaikkiin kuvernöörinvirastoihin. Määräys oli

tosin salainen, mutta se ei estänyt meitä vähän myöhemmin saamasta

siitä kopiota ja julkaisemasta sitä "Vapaassa Sanassa". Huolimatta

tästä vangitsemismääräyksestä olin pari kertaa käymässä Suomessa,

missä ylipäänsä oli helppo välttää Bobrikovin nuuskijain huomio.

Tukholmassa alkoi sitten senaattori Mechelinin johdolla innokas

työ keskusteluin ja neuvotteluin moninaisista asioista, jotka

jollain tavoin koskivat vastarintaa. Senaattori luuli olevansa koko

vastarinnan johtaja, mutta itse teossa johtivat sitä kotonaolijat,

mikä olikin muuten luonnollista, kun me tukholmalaiset vain

välillisesti saatoimme seurata kehitystä, jonka vaiheista me

ainoastaan kirjallisesti saimme tiedon, sillä sanantuojat, joita

silloin tällöin lähetettiin, olivat liian harvinaisia voidakseen

ylläpitää yhteyttä kaikissa kohdin. Useiden kuukausien aikana työ

jatkui melkein yksinomaan asevelvollisuuslakon merkeissä, johon me

luonnollisesti emme voineet ottaa osaa. Se levisi melkein yli koko

maan ja johti lopulta siihen, että peruutettiin koko venäläinen

asevelvollisuusmääräys, joka oli julkaistu kaikkien noudatettavaksi

Suomessa.

Aivan ilman hankauksia ei yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa

kuitenkaan sujunut. Hän oli yleensä hyvin tarkka johtaja-arvostaan

ja luonnollisesti edeltäkäsin kuin vaistomaisesti epäsuopea kaikkia

toisista lähteviä alotteita kohtaan. Jos joku toinen teki ehdotuksen,

oli aina hyvin vaikeata saada se hyväksytyksi. Niinpä esim. kun

oli lähetettävä lausunto hallitustavasta Suomessa Darmstadtiin,

jossa -- luullakseni -- keisari Nikolai II siihen aikaan oleskeli.

Aloite ei ollut lähtenyt senaattorin taholta, jolla siis oli monia

epäilyksiä ja joka lausui ne niin taitavasti, että hän sai muutamat

komitean jäsenet kannattamaankin itseään. Toiset jotka olivat

suurena enemmistönä, olivat kaikki asian puolesta, joka etusijassa

koski karkoitettuja, vaikkakin epäsuorasti koko järjestelmää, jota

maassamme sovellettiin.

Monien ja pitkien keskustelujen jälkeen, jolloin minä, kuten

tavallista, kuuluin oppositsioniin ja sitkeästi puolustin

mielipidettäni, saimme lopulta aikaan päätöksen sekä itse pääasiasta

että asiakirjan muodosta. Oli jälellä vain allekirjoittaminen, joka

piti toimittaa kaikkien Tukholmassa oleskelevien suomalaisten, joilta

paluu kotimaahan oli kielletty. Sitä varten oli kutsuttu koolle

kokous, jossa allekirjoittamisen oli määrä tapahtua ja samalla oli

valittava edustajat viemään asiakirjaa asianomaiseen paikkaan. Pari

tuntia ennen kokouksen alkua tuli kuitenkin senaattori Mechelin

"Vapaan Sanan" konttoriin, jossa minä olin, ja esitti että oikeastaan

minun ei lainkaan pitäisi toisten kera allekirjoittaa kirjelmää,

kun minä itse asiassa olin niin pahassa huudossa, että ehkä olisi

parasta minun pysyä koko yrityksen ulkopuolella. Ajatus hämmästytti

minua todellakin hieman, sillä pääasiallisestihan "Vapaa Sana" ja

vain sen puuha oli kompromettoinut minut enemmän kuin toiset, mutta

vastasin että minä, mikäli jotakuta arveluttaisi minun osanottoni

allekirjoittamiseen, luonnollisesti pysyttäytyisin poissa koko

allekirjoituskokouksesta. Senaattori meni, ilmeisesti tyytyväisenä

pikku sotajuonensa tulokseen.

Sitä vastoin eivät olleet tyytyväisiä toiset, jotka olivat

keräytyneet allekirjoittamista varten ja joille ilmeisesti senaattori

Mechelin ei ollut ilmoittanut poissaoloni syytä. Illalla soitettiin

minulle puhelimitse ja kysyttiin, miksi en tullut kokoukseen,

jossa kaikki muut jo olivat läsnä. Vastasin, että kun minua oli

kehoitettu olemaan panematta nimeäni asiapaperin alle muitten kera,

katsoin ettei minulla ollut mitään tekemistä kokouksessa. "Kuka on

kehoittanut sellaiseen?" kysyttiin edelleen. "Senaattori Mechelin",

vastasin minä ja kerroin milloin se tapahtui, jonka jälkeen soitin

loppusoiton.

Useimmat läsnäolijoista tiesivät varsin hyvin, että senaattori

Mechelin viimeiseen saakka oli vastustanut yritystä, jossa minä

olin yhtenä aloitteentekijänä, ja tunsivat samalla, että hän

periaatteellisesti vastusti kaikkia toimenpiteitä, joihin hän itse ei

tehnyt aloitetta. Mitä he sanoivat hänelle, sitä en niin tarkalleen

tiedä, mutta hetken kuluttua soi puhelin taas ja silloin senaattori

itse ilmoitti, että toiset näyttivät toivovan minun tulevan

allekirjoittajien joukkoon, jonka vuoksi hän pyysi minua tulemaan.

Minä vastasin että minulle riitti se, että yksikin tunsi epäilyksiä

sen johdosta, että minun nimeni oli asiakirjassa, minkätähden pyysin

anteeksi etten tullut. Ja soitin kiinni. Edustajiksi oli valittu

herrat Eugene Wolff, Rosendahl ja Mannerheim ja nämä lähtivät

seuraavana päivänä matkaan. Mutta joltain seudulta Saksasta he

sähköttivät senaattori Mechelinille kehoittaen häntä koettamaan saada

suostumukseni siihen, että he lisäisivät minun nimeni muiden joukkoon

ja kun senaattori tämän sähkösanoman johdosta tuli "Vapaan Sanan"

toimistoon ja toimitti heidän asiansa lisäten, ettei hän puolestaan

koskaan ollut ajatellut muuta kuin sitä mikä hänen käsityksensä

mukaan oli asialle parhaaksi -- niin minä taivuin. Mikäli en muista

väärin tapahtui tämä kesällä 1903, ja seuraavana talvena tai syksynä

tapahtui toinen välikohtaus, joka vieläkin selvemmin todistaa,

mitä vaikeuksia luotti yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa.

Lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka sillä välin oli asettunut

Pariisiin asumaan, oli siellä joutunut tapaamaan erään Hansen-nimisen

synnynnäisen tanskalaisen, joka oli vanhanpuoleinen, nyttemmin

kuollut mies, jolla oli omituinen, matelijamainen asema, sillä

hän, vaikkakin oli ulkomaalainen ja Tanskan alamainen, oli Venäjän

Ranskassa olevan lähetystön palveluksessa. Tämän Hansenin kautta

oli Ehrström tutustunut enemmän kuin epäilyttävään venäläiseen,

Mannilov Manassevitshiin, joka oli ohranan jäsen ja jota silloinen

Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Plehwe käytti

urkkijana ja tiedoittajana Pariisissa.

Kolmisin olivat nämä, Hansen, Ehrström ja Mannilov, keittäneet

laajan jutun, jossa Plehwe, jolle Mannilov ilmoitti kaikki asian

yksityiskohdat, oli mukana näkymättömänä yhtiömiehenä. Koko juttu

tähtäsi siihen, että me suomalaiset lakkaisimme hyökkäilemästä

ulkomaisessa sanomalehdistössä Plehweä ja hänen kannattamaansa

järjestelmää vastaan, jos hän korvaukseksi lupaisi muuttaa tämän

järjestelmän Suomeen nähden, peruuttaa karkoituskäskykirjeen ja

ottaa suomalaisen apulaisen, jolle paikalle Ehrström nimitettäisiin.

Sellainen oli hanke ja Ehrström, jota luultavasti häikäisi

ajatus, että hän voisi toimittaa jotain maanmiestensä ja maansa

hyväksi, ei lainkaan huomannut, että meidän oli laskemalla aseemme

suoritettava jotain todellista, kun taas Plehwen puolelta kaikki

supistui lupauksiin, joita ei edes ollut antanut hän itse, vaan

tuo hämäräperäinen poliisivakooja Mannilov. Niihin aseisiin joista

luopuisimme lopettamalla sanomalehtitaistelun, oli meidän enää

vaikea tarttua siinä tapauksessa, että lupauksia ei pidetty. Plehwe

voisi vastata melkein mihin hyvänsä sillä, että olimme antautuneet

neuvotteluihin, joiden ensi tarkoituksena oli karkoitusmääräysten

peruuttaminen ja siis olimme katkeria, kun emme saaneet palata

kotimaahan.

Tämän jätti, kuten sanottu, Ehrström huomaamatta, niin tavattomasti

hän oli innostunut suunnitelmaan, jonka kai piti täydelleen varmana

Plehwen lähettämän Manniloville osoitetun sangen kaksimielisen

sähkösanoman vuoksi. Kaikki vaikeudet ja arvelut olivat hänen

mielestään hävinneet tämän sähkösanoman tultua. Hän sähkötti minulle

kehoituksen hetimiten tulla Pariisiin, jossa erittäin tärkeitä

asioita oli tekeillä, ja samaan aikaan hän lähetti senaattori

Mechelinille sähkösanoman kehoittaen häntä samojen tärkeiden

asioiden vuoksi koettamaan saada minut matkustamaan. Mechelin

olikin sitä mieltä, että minun oli matkustettava, sillä Ehrström ei

varmastikaan olisi sähköttänyt niin kuin teki ilman tärkeätä aihetta.

Minä en kuitenkaan läheskään yhtä tinkimättä luottanut Ehrströmin

arvostelukykyyn ja sähkötin siksi vastaan, etten aihetta tietämättä

tahtonut lähteä matkalle, kun minulla oli muuta tekemistä -- mikä

muuten olikin täysin totta. Tähän vastasi Ehrström pyytäen, että joka

tapauksessa tulisin Hampuriin, missä hän kohtaisi minut. Mechelin,

jota pidettiin asian kulun tasalla, oli sitä mieltä, että minun oli

noudatettava Ehrströmin kutsua, kun tämän selvästi oli hyvin vaikea

lähteä Pariisista. Vastasin etten voinut ratkaista oliko hänen vaikea

vai ei, mutta en missään tapauksessa aikonut antaa hänen ratkaista,

oliko minun lähdettävä Tukholmasta, jossa minulla oli työtä yllin

kyllin, niin epävarman ja epämääräisen asian vuoksi. Niinpä sähkötin

hänelle vastaukseksi, että Hampurista Tukholmaan oli yhtä pitkälti

kuin Tukholmasta Hampuriin jättäen ystäväni Ehrströmin tehtäväksi

omat päätelmänsä.

Se tepsi. Hän ilmoitti ilman muuta, että hän vissinä päivänä

saapuisi Tukholmaan ja silloin olin minä keskusasemalla vastassa.

Ajoimme yhdessä hotelliin ja matkan varrella hän selosti innostunein

sanoin Plehwen -- kenties oikeammin Mannilovin -- suunnitelmaa

sellaisena kuin sen ylempänä olen kuvannut. Minulle selvisi heti,

että suunnitelman tarkoitus oli kompromettoida meidät, sillä

meidän oli täytettävä määrätyt vaatimukset ja katkaistava kaikki

mahdollisuutemme, ennenkuin Plehwe tekisi mitään. Ja kaiken

kukkuraksi hän tahtoi selvästi olla sitoutumatta mihinkään, vaikka

me täyttäisimme hänen toivomuksensa, sillä sähkösanoma, josta

Ehrströmillä oli kopio, oli sananmuodoltaan niin epämääräinen ettei

se sitonut mihinkään -- puhumattakaan siitä, että se olikin osoitettu

ohranavakoilija Manniloville.

Kaiken tämän esitin jotakuinkin kiukkuisesti Ehrströmille, joka

sen johdosta kävi hyvin miettiväiseksi. Hän ei aikaisemmin ollut

ajatellut lainkaan asian sitä puolta, mutta kerran tultuaan

niihin mietteisiin hän älysi, että koko juttu saattoi olla ja

todennäköisesti olikin viritetty ansa, jonka piti tulevaisuudessa

tehdä mahdottomaksi agitatsionimme ulkomaisessa sanomalehdistössä,

joka aina oli ollut Plehwelle tikku silmässä. Ehrström oli täydelleen

kääntynyt. Iltapäivällä samana päivänä oli meillä kokous, jossa

hän esitti asian tekemättä mitään ehdotusta. Mechelin puuttui

ensin puheeseen ja arveli asian olevan laajakantoista laatua ja

perusteellisen harkinnan arvoinen. Hän ei puolestaan suinkaan

tahtonut, että me ilman muuta lopettaisimme sanomalehtipropagandan,

joka selvästi häiritsi viranomaisia, mutta neuvotella siitä voisimme

ja se meidän olisi tehtävä. Hän mielihyvällä otti laatiakseen

kirjallisen ehdotuksen vastaukseksi meidän puoleltamme saatettavaksi

Plehwelle Mannilovin kautta.

Vastasin tähän, että minusta oli vähän epäilyttävää, saatoimmeko

yleensä antautua mihinkään neuvotteluihin, kun niinkin huonomaineinen

henkilö kuin Mannilov oli välittäjänä ja huomautin samalla, että koko

ehdotus tuntui minusta vissillä kömpelöllä oveluudella laaditulta

keinolta koettaa saada meidät enemmän tai vähemmän mahdottomiksi

ulkomaisessa lehdistössä. Ja esitin selvästi miltä asia minusta

näytti saaden nähtävästi kannatusta muilta.

Nämä eivät ottaneet osaa seuraavaan keskusteluun kuin silloin tällöin

tehden jonkun huomautuksen, joista kuitenkin kaikella toivottavalla

selvyydellä kävi ilmi, että useimmat -- meitä oli kaikkiaan seitsemän

tai kahdeksan -- olivat minun kannallani. Pääasioissa oli koko

keskustelu jonkinlainen duetto senaattori Mechelinin ja minun välillä

ja sitä kesti ummelleen kokonaista viisi (5) tuntia, jonka jälkeen

koko asia lykättiin seuraavaan päivään.

Kun seuraavana päivänä uudelleen kokoonnuttiin, huomattiin, että

senaattori Mechelin oli laatinut ehdotuksensa, jonka hän luki ja

joka aluksi sisälsi neuvotteluja _in optima forma_ ohranajäsenen

Mannilovin kanssa. Minä esitin heti pitkän vastustavan lausunnon,

joka päinvastoin tähtäsi siihen, että meidän Ehrströmin kautta oli

hyljättävä kaikki neuvottelut, jotka oli alkanut sellainen henkilö

sekä sensijaan paljastettava herra von Plehwen yritys ulkomaisessa

lehdistössä. Toiset osoittivat selvästi olevansa kanssani samaa

mieltä, mutta senaattori Mechelinpä ei tahtonut sitä huomata. Hän

alkoi jälleen seuloa asiaa innokkaasti puoltaen sitä käsitystä, ettei

meidän olisi torjuttava luotamme tarjottua kättä. Keskustelu kesti

kuusi tuntia -- yhteensä siis yksitoista mokomasta asiasta, josta

oikeastaan olisi voitu selviytyä puolessa.

Lopuksi, kun senaattori kai kymmenennen kerran toi esiin kirjallisen

ehdotuksensa, jota ei kukaan muukaan ollut kannattanut ja sen

ohessa esitti uhkavaatimusta muistuttavan lisäyksen, että häntä ei

oikeastaan kukaan voinut estää asiassa menettelemästä kuten hän

parhaimmaksi ja viisaimmaksi näki, sydämistyin minä ja vastasin,

että hän kylläkin oli esteetön tekemään mitä häntä halutti, mutta

siinä tapauksessa minä puolestani lupasin laatia selostuksen Plehwen

taikka Mannilovin aikeesta sekä meidän sisäisistä neuvotteluistamme

sen suhteen ja julkaista tämän selostuksen "Timesissä" ainakin sillä

tavoin vastustaakseni herra von Plehweä.

Tämä sai senaattorin miettiväiseksi. Hän tiesi, että minulla oli

"Timesin" ulkomaanosaston toimittajan Chirolin valtakirja ja

että minä tämän valtuuden nojalla saatoin saada maailmanlehteen

minkä pidin kyllin tärkeänä sähkötettäväksi, ja peräytyi.

Varsin kätevästi hän käänsi asian siksi, että hänen kirjallista

asiapaperiaan ei jätettäisi Manniloville, vaan saisi Ehrström

pitää sen jonkinlaisena "opastuksena". Niin päätettiinkin, mutta

mihin "opastusta" käytettäisiin, oli kaikille käsittämätöntä, kun

heti senjälkeen päätettiin, että minä matkustaisin Lontooseen,

Brysseliin ja Pariisiin koettaakseni siellä aikaansaada julkisia

kokouksia, joissa Plehwen politiikka Suomea ja juutalaisia kohtaan

-- "pogromi"-politiikka raivosi parhaillaan ja oli hiljan osoittanut

elonmerkkejä Kishinevissä -- häväistäisiin. Päätös tehtiin kaikkien

läsnäolijain äänillä -- myös Mechelinin. Seuraavana iltana

matkustimme Ehrström ja minä, tapasimme Kööpenhaminassa professori

Fredriksenin, jolla myös oli ollut joku riepu Plehwe-Mannilovin

pyykissä. Hän sai seurata meitä, koska hänellä oli erinäisiä

tuttavuuksia Brysselissä, joista saattoi olla meille hyötyä.

Esitelmät saatiin aikaan ja niistä oli juuri ne seuraukset,

joihin olimme tahtoneet päästä, s.o. Plehwen niin hyvin Suomea

kuin Venäjällä olevia juutalaisia kohtaan harjoittaman politiikan

perusteellinen häpäiseminen. Hänen tai kenties oikeimmin sanoen

Mannilovin pikku suunnitelma saada meidät suomalaiset puolelleen tai

ainakin niin kompromettoiduiksi, ettemme enää voisi jatkaa taistelua

hänen politiikkaansa vastaan eurooppalaisessa sanomalehdistössä,

oli rauennut. Ja Mannilov sai siitä syyn niskaansa. Kun asia

kaikkine piirteineen julkaistiin l'Européenissä, joutui Plehwe

ihan raivon valtaan, piti kaikkea Mannilovin taitamattomuuden

syynä ja muutti hänet Pariisista Roomaan, jossa hän sai hyvin

halpa-arvoisen paikan. Tältä ajankohdalta juontaa alkunsa Mannilovin

kiukku minua kohtaan. Se on useasti ilmennyt "Novoje Vremjassa",

tosivenäläisessä skandaalilehdessä, jota ei lainkaan hävettänyt

tosiasioitten puutteessa suurenmoisella valheellisuudella sepustella

juttuja minun työstäni ja toimistani. Toimien erilaisissa

salakuljetuspuuhissa Tukholmassa satuin joutumaan kosketuksiin

useiden venäläisten vallankumouksellisten, m.m. myöskin sittemmin

kuuluisan Aseyin kanssa, jonka oikeasta nimestä vasta paljon

myöhemmin pääsin selville. Silloin ja paljon myöhemminkin tunnettiin

hänet vain nimellä "Ivan Nikolajevitsh". Hän tuli sillä kertaa

Suomesta tuoden mukanaan suosittelukirjeen tri Arvid Neoviukselta,

jonka hän oli Helsingissä hakenut käsiinsä ja joka erään Venäjän

vallankumouksellisia lähellä olevan miehen suosittelujen perusteella

otti Asevin luottamuksella vastaan ja sitten edelleen suositteli

häntä minulle. "Ei ole koiraa karvoihin katsominen", kirjoitti

Neovius, "sillä silloin todennäköisesti ajat hänet pellolle. Hän on

kaikesta huolimatta puolueessaan hyvin luotettu mies."

Varoitus ei suinkaan ollut tarpeeton, sillä vastenmielisemmän

näköinen saattoi tuskin olla kuin oli tämä vallankumouksellisten

luottamusmies. Hänen asianaan oli tiedustella, oliko mahdollisuuksia

salakuljettaa myöskin venäläistä kirjallisuutta meidän teitämme

pitkin ja menettely tapojemme mukaan. Minulla ei ollut mitään

asiaa vastaan, josta sen vuoksi pikaisesti ja molemminpuoliseksi

tyydytykseksi sovittiin ja joka sittemmin johdatti minut kosketuksiin

Ivan Nikolajevitshin ja vallankumouksellisten kanssa -- puhumattakaan

ohranasta, Venäjän salaisimmasta poliisista, jolle Asev tietenkin

ilmoitti mitä oli tekeillä. Olin jo silloin täysin selvillä siitä

ettemme me suomalaiset voineet odottaa mitään hyvää Venäjältä,

mikäli ei vallankumouksen onnistunut kukistaa itsevaltiutta ja

senkautta aikaansaada asiaintilaa, jonka kestäessä jokainen

sorrettu kansa voisi saavuttaa oikeutensa, ja olin sen vuoksi

valmis tekemään kaikkeni vallankumouksen hyväksi. Yhtä vähän kuin

kukaan asioihin perehtymätön tiesin minä tietenkin silloin, että

"vallankumouksellissosialistista" puoluetta monessa tärkeässä

kohdassa johdettiin ohranan taholta.

Aluksi kävi kaikki toiveitten mukaan. Venäläinen kirjallisuus,

kuten suomalainenkin, saatiin onnellisesti Suomeen -- suureksi

osaksi minun purjeveneelläni, joka melkein herkeämättä purjehti

edestakaisin Tukholman ja eri Suomen seutujen välillä -- ja

toimitettiin sieltä edelleen eri teitä. Tästä oli venäläinen poliisi

luonnollisesti selvillä, sillä Asevhan oli tehnyt sopimuksen

venäläisten painotuotteiden kuljetuksesta ja usein joutuivatkin

nämä painotuotteet takavarikkoon, jolloin syylliset useimmiten

joutuivat viranomaisten käsiin, mutta purjeveneen matkat sujuivat

onnellisesti. Tämä kävi päinsä, vaikka viranomaiset kyllä olivat

selvillä siitä, kuka johti salakuljetusta yhtä hyvin kuin he tiesivät

kuinka se tapahtui. Kolmena kesänä jatkui liikenne, viimeisenä

kuitenkin suurin vaikeuksin, sillä viranomaiset olivat lopultakin

sijoittaneet pääasiallisen vahdinpidon Ahvenanmerelle, niin että

meidän säännöllisesti oli pakko Ruotsin saaristossa odottaa

suotuisia tuulia, s.o. vähintäin puolimyrskyä, jolloin vartiolaivat

vetäytyivät saaristoon, uskaltaaksemme lähteä yli. Silloin myytiin

purjevene, pääasiassa siksi, että minä muutin pois Tukholmasta eikä

kellään ollut halua ottaa hoitaakseen liikettä jo huonomaineisella

purjeveneellä. Ostaja oli suomalainen, joka vuorostaan jonkun

ajan kuluttua myi sen -- Venäjän valtiolle, josta siis kuitenkin

lopultakin tuli purjeveneen omistaja. Sitä käytettiin Kronstadtin

merikadettien harjoitusveneenä, mutta en tiedä saivatko asianomaiset

koskaan tietää, mihin sitä varhemmin oli käytetty ja mihin

tarkoitukseen se alunperin oli rakennettu.

Habent sua fata libelli!