IV.

Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.

Pari matkaa tehtiin vielä ensin ostetulla purjeveneellä, mutta

paitsi sitä, että se oli huono purjehtija, ei siinä ollut lainkaan

tilaa lastia varten, vaan oli se sälytettävä ahtaaseen salonkiin, ja

sitäpaitsi se ui siksi syvässä, ettei juuri voinut tulla kysymykseen

purjehtiminen muita kuin tavallisia reittejä, jotka eivät aina

voineet sopia meille. Se hylättiinkin jo ensimmäisenä syksynä ja uusi

tilattiin amerikkalaisesta mallista tehtyjen piirustusten mukaan.

Veneessä oli nostoköli, joten se, vaikka oli kaksikymmentä metriä

pitkä, ei tarvinnut enempää kuin 4 3/4 jalkaa vettä, kun nostoköli

oli nostettu ylös. Muuten se ui lähemmä 10 jalan syvyydessä.

Sellaisella veneellä saattoi kulkea melkein missä vain halusi, kun

kirkkaan meriveden värin vivahtelu paljasti vedenalaiset karitkin

aina 5 jalan syvyydestä. Ja jos jouduttiin kivelle, nousi köli vain

ylöspäin sen pahemmitta seurauksitta.

Uusi vene ei kuitenkaan valmistunut ennenkuin kevätkesällä 1902

eikä sitä sitäpaitsi voitu käyttää talvisaikaan, mutta "Vapaata

Sanaa" ilmestyi numero viikossa ja sen täytyi luonnollisesti

tulla tilaajien käsiin yhtä usein. Alussa oli epäilys yrityksen

toteuttamismahdollisuudesta niin tuntuva, että vain aniharvat

suostuivat auttamaan salakuljetuksessa, minun oli itse alituiseen

matkustettava Tukholmaan noutamaan painosta -- ellen muista väärin

tein talven aikana kolmekolmatta sellaista matkaa, mutta sanomalehti

saatiin onnettomuuksitta maahan. Monenlaisia apukeinoja käytettiin,

kuten kukkakoreja, hedelmälaatikoita ja tynnyreitä, peltisen säiliön

ympärille leivottuja kaakkuja j.n.e. lukuunottamatta tietysti

sopivasti sisustettuja matkatavaroita. Tämän vuoksi sattui usein,

että lehden ilmestyminen oli epäsäännöllistä, kaksi numeroa tuli

yht'aikaa, viikkoa pitempiä väliaikoja oli numeroiden välillä

j.n.e., mutta ne tulivat joka tapauksessa huolimatta kaikesta siitä,

mitä sensuuri ja korkeat asianomaiset tekivät ehkäistäkseen tuon

epämieluisan liikenteen.

Suomessa lähetettiin lehti postitse, sillä silloin vielä oli posti

luotettava, ja lisäksi vielä ristisiteinä, avoimissa kirjekuorissa.

Kokonainen vuosi kai käytettiin tätä kuljetustapaa ja postissa lienee

oltu siitä selvillä, mutta ei kukaan kielinyt. Vasta kun vanha,

luotettava postipäällikkö pakotettiin eroamaan, sillä hän ei tahtonut

alistua kenraalikuvernöörin vaatimaan kirjeiden sensuroimiseen, ja

uusi nimitettiin Bobrikovin virkaintoisesta karjasta, oli meidän

pakko vaihtaa jakelutapaa.

Sitä vaihtamalla saatiin sitäpaitsi parhaiten pimitetyksi

viranomaisten silmät, näiden herrojen, joilla kyllä oli nuuskijansa

tullissa, postissa, rautateillä j.n.e. puhumattakaan santarmistosta,

joka luonteensa mukaisesti nuuski kaikkialla, mutta yhtä laihalla

tuloksella kuin yleensä Suomessa.

Niin pian kun pursi varhain seuraavana kesänä oli kutakuinkin

valmis, astuin heti virkaani. Itse olin silloin Tukholmassa eräiden

painatustöiden vuoksi, sillä toimintaa oli vähitellen laajennettu,

niin että se silloin jo käsitti paljon muunkin salakuljetusta kuin

"Vapaan Sanan". Veneen vei Tukholmaan henkilö, joka oli asettunut

asian käytettäväksi, ja se ankkuroitiin Tukholman edustalle,

Furusundiin. Sinne vietiin lasti ja matkustajat pienemmällä

hinaajalaivalla -- matkustajat, sillä antaaksemme veneellemme aito

huvipurren leiman, oli meillä joukko matkustajia mukana matkalla.

Purjehdus sujui onnellisesti, vaikka vene kuten sanottu ei vielä

ollut täysin kunnossa. Helsinkiin saavuimme varsin lyhyessä ajassa

ja siellä purjehdimme suoraan satamaan, jossa kellään ei voinut olla

aavistustakaan edes veneen olemassaolosta. Yhtä onnellisesti sujui

lastin purkaminen. Ei ainoallakaan sivullisella ollut vähintäkään

vihiä siitä, että se kokonaan oli sensuurin kieltämää tavaraa. Kuinka

monta matkaa vene vielä tämän olemassaolonsa ensi kesän aikana teki,

sitä en enää muista. Tiedän vain, että vietin suurimman osan aikaani

veneessä, jossa m.m. hoidin "Vapaan Sanan" toimituksen. Kaikki matkat

sujuivat onnellisesti huolimatta kenraalikuvernöörin kiukusta -- hän

oli tietenkin saanut tietää, millä tavalla "Vapaata Sanaa", joka oli

hänelle todellinen silmätikku, tuotiin maahan -- ja monista, yleensä

aikalailla kömpelöistä yrityksistä päästä salakuljetuksen perille,

joihin hänen toimestaan ryhdyttiin.

Salakuljetus käsitti kuten sanottu sittemmin paljon muutakin kuin

"Vapaata Sanaa". Sensuuria oli huomattavasti tiukennettu ja se iski

armottomasti kaikkeen mikä vain painettua oli sekä takavarikoi

tolkuttomasti jokaisen sanan, joka vain sisälsi vallitsevan

järjestelmän ja sen ilmauksien lempeintäkin arvostelua. M.m. olin

jo edellisenä vuonna julkaissut tilausilmoituksen eräästä kirjasta

"Suomen uusimmasta historiasta", joka oli käsittelevä sekä helmikuun

manifestin julkaisua ja muutakin, mitä oli tapahtunut sitten kuin

taistelu Bobrikovin johtamaa venäläistyttämistä vastaan oli päässyt

suurempaan vauhtiin kuin koskaan ennen. Ettei sitä voitu tuoda

maahan, sensuroida ja jakaa kuten tavallista, oli ilman muuta selvää

ja siksi oli yhtä selvää, että se oli salaa kuljetettava maahan ja

jaettava odottamattoman lukuisille tilaajille toisella tavoin kuin

tavallisesti.

Kirja ilmestyi kahdessa osassa, joista ensimmäinen oli painosta

valmistunut jo syksyllä 1901, tosin niin myöhään, ettei salakuljetus

huvipurrella enää voinut tulla kysymykseen. Huvipurret eivät enää

olleet liikkeessä. Tarkoitukseni oli sen vuoksi vuokrata jokin

ahvenanmaalainen tai muu samanlainen pursi tarkoitukseen, mutta viime

hetkessä estivät sääsuhteet suunnitelman toteuttamisen. Syksyn lauha

sää oli viime aikoina muuttunut melkoisen kylmäksi ja juuri kun kirja

oli valmis, tuli ankara pakkanen, joka jäädytti kaikki sisäpoukamat

ja pienemmät selät Suomen saaristossa, siitä sain tiedon -- jossa oli

lisäyksenä, että kirjan tuonti luultavimmin ja varmimmin sai jäädä

kevääseen.

Tämä tuntui kovaonniselta. Kenraali Bobrikov, jolle luonnollisesti

oli ilmoitettu kirjayrityksestä, jonka tilauksia olikin kerätty

aivan avoimesti, oli määrännyt, ettei kysymyksessä oleva kirja

missään tapauksissa saanut päästä maahan, ja hänen heitukkansa, sekä

sensorit että muut, olivat innokkaasti toimessa pitääkseen varansa.

Heidän intonsa oli kiihdyttänyt äärimmilleen se haukkuminen, jonka

olivat saaneet osakseen siksi, etteivät kyenneet pääsemään "Vapaan

Sanan" jäljille. Heidät oli pari kertaa kutsuttu koolle Helsinkiin

neuvottelemaan toimenpiteistä röyhkeätä salakuljetusta vastaan ja he

olivat silloin saaneet kuulla kenraalikuvernöörin koristelemattoman

ajatuksen heidän kykenemättömyydestään. Tässä oli kuitenkin kyseessä

aivan toinen asia. Suuri määrä kirjoja aiottiin tuoda yhdellä kertaa

maahan ja sellaisesta painosmäärästä täytyi heidän voida saada selko.

Minä olin sillä välin aika tavalla vaivannut päätäni keksiäkseni

keinon saada kirja tuoduksi maahan ja lopulta oli mieleeni

juolahtanut menettelytapa, joka lupasi hyvää. Tukholmassa tehtiin

siihen aikaan ahkerasti reklaamia jonkinlaisesta väliseinäaineesta,

jota nimitettiin "Compoboardiksi" ja joka oli ohuista puukaistaleista

hydraulisesti kokoonpuristettu jonkunlaisen sementtilaastin

kanssa kuuden jalan pituisiksi, neljän jalan levyisiksi ja tuskin

puolen tuuman paksuisiksi levyiksi. Ne huomattiin koeteltaessa

käyttökelpoisiksi tarkoitukseeni. Suurempi määrä niitä ostettiin ja

keskelle sahattiin aukko siten, että vain kuuden tuuman levyinen

kehys jäi jäljelle. Kokonainen levy asetettiin pohjaksi, sen päälle

pantiin tarpeellinen määrä sahattuja kehyksiä ja ne naulattiin

huolellisesti toisiinsa, jonka jälkeen ehyt levy taas pantiin

kanneksi. Sisus muodosti siis viiden jalan pituisen, kolmen jalan

levyisen ja sopivan syvän laatikon, joka täytettiin kirjoilla.

Varmemmaksi vakuudeksi varustettiin näin syntyneet laatikot toisiinsa

kiinnitetyillä puurimoilla, jotka olivat suojaavana päällystänä,

samalla kuin yksi niistä oli oikeita kokonaisia "Compoboard"-levyjä

siltä varalta, että tullitarkastuksessa tahdottiin lähemmin

tutkia lähetystä. Paalut olivat numeroidut ja vastaanottajalle

oli ilmoitettu mikä näistä -- muistaakseni 15:stä laatikosta --

täydelleen toisten kaltaisena huoletta voitiin avata.

Koko varasto lähetettiin sitten samalla kertaa tavallisena

rahtitavarana höyrylaivalla Helsinkiin ja osoitettiin yksityiselle

yhtiölle, joka parhaillaan rakennutti suurehkoa taloa.

Compoboard-paalut läpäisivät tullin asianmukaisessa järjestyksessä,

eikä kellään muilla kuin asiaan perehtyneillä ollut aavistustakaan

tästä tavattomasta hommasta, vaikka Bobrikov, kun hän vihdoinkin sai

tiedon kirjojen saapumisesta ja jakamisesta, kaikesta huolimatta oli

vakuutettu tämän tapahtuneen jonkun tullivirkailijan luvalla. Kirjat

purettiin sitten niin pian kun mahdollista ja lähetettiin rautateitse

tuttaville maaseudulle, jossa ne paketoitiin, varustettiin

osoitteilla ja lähetettiin edelleen postissa osoitteenomistajille.

Verrattain pienessä postikonttorissa maaseudulla herätti jonkun

verran huomiota, kun niin suuri postilähetys yhdellä kertaa saapui,

mutta se otettiin vastaan ja toimitettiin vastalauseitta ja

kommelluksitta.

Bobrikovin raivo kirjallisuuden tuonnin johdosta ei suinkaan ollut

vähentynyt seuraavan talven ja kevään aikana, jolloin "Vapaa Sana"

koko ajan jatkuvasti ilmestyi kutakuinkin säännöllisesti eikä sitä

onnistuttu estämään tai saamaan kiinni ketään "syyllisistä", yhtä

vähän kuin estämään muiden sekalaisten painotuotteiden, kirjojen,

lentokirjasten ja lehtisten maahantuontia. Ponnistuksia ei suinkaan

säästetty. Vakoilua oli suuressa määrin laajennettu, "agentteja",

joiksi heitä virallisesti sievistellen nimitettiin, oli kaikkialla

eikä suinkaan vähimmin Tukholmassa, jossa saatiin palvelukseen

joitakin ruotsalaisiakin, sillä tiedettiin liikkeen pitävän tätä

kaupunkia tyyssijanaan. Tiedettiinkö aluksi myös salakuljetusveneen

olemassaolosta, sitä emme tienneet, mutta pidimme sen luonnollisena.

Oli jaariteltu aivan liikaa siitä ja sen matkoista.

Oli sen vuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja niin

suurta neuvokkuutta kuin suinkin yllä mainitun kirjan toista

osaa maahan tuotaessa, joka tietenkin oli erikoinen raiska

kenraalikuvernöörin silmässä. Tätä varten kutsuttiin muutamia

naisia ja herroja ottamaan osaa retkeen, joka aiottiin ulottaa vain

Furusundiin asti Ruotsin puolella, jonne kirjat höyrylaivalla tuotiin

Tukholmasta. Mutta saapuessamme Furusundiin ilmoitettiin minulle,

että valtava määrä lentokirjasia asevelvollisuuskysymyksestä, joka

vähän aikaisemmin oli ratkaistu venäläisen ohjelman mukaan, oli

valmiina Tukholmassa ja välttämättä kuljetettava Suomen puolelle kuta

pikemmin sitä parempi. Lähdin heti laivalla kaupunkiin, annoin panna

lentokirjaset säkkeihin -- niitä ei ollut niinkään vähäinen määrä,

kaikkiaan 100,000 kappaletta muistaakseni, niistä 20,000 ruotsalaista

-- ja jo samana iltana olin palannut niiden kanssa Furusundiin. Ja

seuraavana aamuna purjehdimme matkaan kellonlyömällä, jolloin koko

seutu vielä oli vaipuneena syvimpään uneen.

Matka sujui kaikin puolin onnellisesti, mutta ei jatkunut pitemmälle

kuin Turkuun, jossa me ankkuroimme purjehdusseuran venevalkaman

läheisyyteen. Alunperin oli tarkoitus ollut, ettei purjehdittaisi

kauemmaksi kuin Bomarsundiin Ahvenanmaalla ja lähetettäisiin

lastimme sieltä edelleen rannikkohöyrylaivalla. Mutta kun olimme

sivuuttaneet Ledsundin ja siis olimme jo Ahvenanmaan saaristossa,

yllätti minut omituinen aavistus -- etten sanoisi vakaumus -- että

vaara uhkasi, jos matkasuunnitelma toteutettaisiin. Niin voimakas oli

tämä vaistomainen tunne, että ilman muuta päätin ohjata sen sijaan

Turkuun ja omituista kyllä, höyrylaiva joutui Helsinkiin saapuessaan

santarmiston erittäin tungettelevan tarkastuksen alaiseksi.

Ankkuripaikaltamme vietiin säkkimme maihin ja edelleen.

rautatieasemalle, jonne niitä saattoi yksi matkustajista, eräs neiti,

joka osoitti ne Helsinkiin. Itse en lainkaan näyttäytynyt Turussa,

vaan purjehdin vielä samana päivänä sieltä, takaisin Ruotsiin, jossa

suuri kirjalasti yhä odotti.

Furusundiin en tahtonut ohjata uudelleen, heti viime käynnin jälkeen,

vaan suunnattiin kurssi, niin pian kun Ahvenanmaan saaristo oli

jäänyt selän taakse, etelään pitkin Ahvenanmerta, Sandhamniin.

Siellä oli paraillaan suuri kesäpurjehdusviikko, niin että saattoi

arvella voivansa pysyä varsin huomaamattomana. Matkaan kului melkein

koko seuraava päivä, sillä aika ajoittain oli suorastaan tyyntä,

joten saavuimme perille vasta iltapäivällä. Mutta ei kuitenkaan

huomaamatta. Me olimme tuskin päässeet satamaan, ennenkuin tulli

saapui tutkimaan meitä huolimatta siitä, että meillä oli klubilippu,

vieläpä sangen perusteellisesti, mikä hyvin harvoin tehdään.

Selityksen saimme paljon myöhemmin. Purren epäiltiin olevan

venäläisten palveluksessa, vakoilevan Ruotsin vesillä! Sandhamnissa

aioin noudattaa samaa tapaa kuin hiljan Furusundissa, s.t.s.

jättää purren Sandhamniin ja viedä "tavarat" sinne höyrylaivalla,

suuremmaksi varmuudeksi hinaajahöyryllä.

Jo neljän tienoissa aamulla laiva lähti Tukholmaan ja minä lähdin

mukaan ja tulin perille niin hyvissä ajoin, että annettuani

tarpeelliset ohjeet kirjapainossa mistä kirja toimitettiin ja

tilattuani hinaajan määrätyksi kellonlyömäksi iltapäivällä huomasin

välipalan ajan olevan käsissä. Laivat lähtivät Sandhamniin tosin

iltapäivällä, mutta kirjat eivät painaneet sen vähempää kuin 3,000

kg -- siis kolme tonnia -- ja ne muodostivat, säkkeihin ladottuina

kun olivat helpoimmat käsitellä, sellaisen röykkiön, että ken

tahansa saattoi kummastella, mitä ne mahtoivat sisältää. Samoin ne

kulmikkaitten muotojensa vuoksi tietenkin huomattavasti erosivat

tavallisista säkeistä.

En ollut kaukana Tukholman Oopperakellarista, kun olin saanut

puuhani loppuun suoritetuksi ja meninkin sinne saadakseni aamiaista

ja tapasin siellä kaksi tukholmalaista ystävää, runoilija Verner

von Heidenstamin ja maalari, professori Oskar Björckin, joista

jälkimmäinen seuraavana päivänä aikoi matkustaa Suomeen maalatakseen

täällä pari muotokuvaa. Heidenstam puolestaan ei ollut aivan

selvillä, mihin ryhtyisi, oli juuri palannut Gottlannista, jossa oli

oleskellut jonkun aikaa ja tuumi paraikaa, minne lähtisi viettämään

loppukesää. "Tule mukaan Suomeen", kehoitin minä puoliksi leikillä,

"purjehdin yöllä Sandhamnista, jossa veneeni on." "Se on kai kuten

tavallista täynnä pirun vehkeitä, joista pääsemme Siperiaan, jos joku

ne keksii", sanoi Björck ja minä myönsin, että tarkoitukseni oli

ottaa melkoisesti lastia, mutta lisäsin, ettei heillä matkustajina

luullakseni ollut mitään vaaraa. "Se vain höystää matkan huvia",

sanoi Heidenstam, "minä tulen mukaan." Ja hetken arveltuaan selitti

Björck samoin olevansa halukas lähtemään.

Sovimme että tapaisimme hinaajalaivan luona, jonka oli määrä tulla

rantaan Musikaalisen akatemian luo, jossa siihen aikaan päivästä ei

ollut juuri lainkaan liikettä. Olin tilannut laivan kello 8:ksi,

etten tulisi Sandhamniin ennen pimeän tuloa enkä ollut sanonut mitään

matkan määrästä, vaan olin vuokrannut laivan saaristomatkaa varten

sovitusta tuntimaksusta. Kaikki olivat paikalla sovittuun aikaan.

Laiva oli tuskin laskenut rantaan, ennenkuin lastikin saapui kaksilla

kahden hevonen vedettävillä kärryillä ja melkein samaan aikaan

näkyivät molemmat matkustajamme tulevan läheisellä poikkikadulla.

Täsmällisempiä ei olisi juuri voitu olla.

Säkit vietiin laivaan kädenkäänteessä -- aikaa ei varmasti kulunut

neljännestä enempää -- mutta jonkun verran joutilasta väkeä oli

kuitenkin keräytynyt paikalle töllistelemään. Ja kun olimme valmiit

lähtemään, tuli laivuri peräpuolelle tiedustelemaan, sallisinko erään

miehen seurata mukana. Hän oli juuri kysynyt laivurilta, voisiko hän

saada seurata mukana Sandhamnin, ja kun tämä oli vastannut ettei hän

tiennyt menisimmekö ollenkaan Sandhamniin, oli mies selittänyt, että

niin kyllä oli asian laita. Laivuri oli silloin luvannut tiedustella,

oliko minulla mitään sitä vastaan. Pyysin hänen näyttämään minulle

miehen ja menin heti keulapuolelle, mutta hän oli jo kadonnut.

Siis oli kuitenkin vakoilija ollut kintereilläni, luultavasti koko

päivän ja todennäköisesti Sandhamnista saakka, missä väen vilinä

kilpapurjehduspäivinä teki helpoksi jonkin agentin huomaamatta pitää

silmällä sekä minua että venettä. Joka tapauksessa tämä todisti, että

Sandhamnkin oli silmälläpidon alainen. Lähdimme kuitenkin matkaan

ja kunnolla päästyämme liikkeelle kerroin matkustajilleni pienestä

välikohtauksesta ja mitä johtopäätöksiä olin siitä tehnyt, lisäten,

että minä joka tapauksessa lähtisin purjehtimaan, mutta he saivat

vapaasti tehdä mitä halusivat. Kumpikaan ei empinyt seurata mukana,

vaikka Björck, jolla oli pieni kuusiviikkoinen tytär, joka päivällä

oli sairastunut johonkin lastentautiin, ehdotti että me siirtäisimme

lähdön siksi, kunnes hän seuraavana aamuna oli ehtinyt telefonoida

vaimolleen ja saada tiedon pikku potilaan voinnista. Suostuin ilman

muuta hänen ehdotukseensa -- sehän soi meille tilaisuuden muutaman

tunnin uneen, ja itse tunsin olevani suuresti sen tarpeessa päivän

kaikkien rasituksien jälkeen.

Saapuessamme Sandhamniin oli kello suunnilleen kaksitoista,

minkätähden luonnollisesti oli niin pimeätä kuin yleensä kesällä

saattoi odottaa. Emme menneet lainkaan maihin, vaan laskimme

purjeveneen kylkeen ja heitimme säkit siihen, jossa miehistö heti

otti ne käsiinsä ja latoi paikoilleen. Koko lastinvaihdos ei kestänyt

puolta tuntia, jonka jälkeen me kaikki menimme makuulle hinaajalaivan

kääntyessä takaisin Tukholmaan. Sen miehistöstä ei kukaan ollut

käynyt maissa.

Puhelinasema avattiin klo 8 aamulla ja professori Björck soudettiin

maihin niin aikaisin, että hän oli asemalla lyönnilleen. Mutta joku

oli sittenkin ehtinyt ennen häntä ja jo soittanut Tukholmaan. Hänelle

vastattiin heti ja hän alkoi kuvailla, miten eräs hinaajalaiva

edellisenä yönä oli tullut tänne, laskenut muutaman purjeveneen

kylkeen, purkanut joukon säkkejä siihen ja sitten höyrynnyt

matkaansa, kun muutamia herroja oli mennyt purjeveneeseen. Björck,

jota asianomainen ei tuntenut, sai kuulla koko jutun ja kertoi

saatuaan puhelimella rauhoittavia tietoja tyttärestään palatessaan,

ettei meidän suinkaan ollut onnistunut säilyttää salaisuuttamme kuten

olimme toivoneet. Hän oli juuri saanut kuulla asiaa selostettavan

jollekin Tukholmassa -- hyvällä ruotsinkielellä, lisäsi hän.

Oli ilman muuta selvää, että minua oli pidetty silmällä sekä

Tukholmassa että Sandhamnissa ja otaksuttavaa, että silmälläpitäjiä

niinikään oli Furusundissa, joka oli toinen idästä päin pääkaupunkiin

johtava yleinen kulkureitti. Ja enemmän kuin otaksuttavaa oli, että

Suomessakin ainakin satamat olivat vartioituja. Ei siis käynyt

laatuun lainkaan näyttäytyä minkään sataman läheisyydessä ja kun

luultavasti siellä täällä kulkureiteillä oli tullilaivoja, joilla

oli määräykset pitää meitä silmällä, oli selvästi varovaisinta niin

paljon kuin mahdollista välttää niitä paluumatkalla.

Jo ennenkuin olin lähtenyt Tukholmaan, olin sanonut miehistölle,

että me purjehtisimme erääseen kohtaan Hangon itäpuolella ennen

kuin poikkeaisimme saaristoon, tämä siltä varalta että heiltä

tiedusteltaisiin sitä. Nyt se oli hyvin tarpeen. Nostimme purjeet ja

ohjasimme Sandhamnista tavallista laivareittiä, kuten aikoen Hankoon,

varmoina siitä että sähköteitse ilmoitettaisiin asianomaisille

meidän matkasuuntamme. Samaa suuntaa seurattiin sitten niin kauan

kuin meidät voitiin kiikarilla nähdä Sandhamnista, itse asiassa aina

siihen saakka kuin Bogskärin majakka, joka on jonkun matkan päässä

Itämerellä Suomen puolella, oli purjeveneestä suoraan pohjoiseen.

Siellä muutin suuntaa ja ohjasin Utötä kohti, hyvän matkan

Hangosta länteen. Olin sopinut, että lastimme otettaisiin vastaan

Riilahdessa, Aminoffien sukukartanossa, joka on sisäsaaristossa

Bromarvin kappelissa, Hangosta luoteeseen. Oli jotenkin varmaa ettei

kenenkään päähän pälkähtäisi pitää silmällä paikkakunnan mitätöntä

postikonttoria. Valtavan kirjalähetyksen lähettämistä varten oli

Riilahteen kutsuttu kaksi neitiä ent. "Nya Pressenin" konttorista.

He olivat ottaneet osaa samanlaisiin toimituksiin joskus ennenkin.

Päästäkseen sinne oli käytettävä reittiä, joka kulki aivan n.k.

Hangonmaan ohi, s.t.s. ohi sen niemen tai maakaistaleen, jolla

Hangon kaupunki on, ja lisäksi osa matkasta sikäläisen tulliaseman

näköpiirissä. Nyt oli todennäköisesti, siitä oli vakoilu Tukholmassa

pitänyt huolen, kaikkia suurempia tulliasemia varoitettu ja niinpä

olivat tavalliset reitit ja tiet meiltä tukossa. Sen vuoksi olin

valinnut Utön reitin, joka kauempana saaristossa haaraantui kolmeen

eri suuntaan ja josta myös noudattamatta mitään yleistä kulkureittiä

saatoimme päästä päämääräämme.

Aluksi vähensimme purjeita, ettemme saapuisi Utöhön ennen pimeän

tuloa. Siellä saattoi kenties olla joku tullivene -- sellainen oli

alituiseen liikkeellä lähivesillä, mutta sen asemapaikka ei ollut

Utössä eikä siis voitu otaksua sen olevan yötä siellä -- ja me

tahdoimme mieluimmin liikkua niin huomaamatta kuin mahdollista.

Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin ollut Utössä, minkävuoksi

perehtyminen seutuun pimeän tultua tuotti erinäisiä vaikeuksia. Ainoa

minkä varmasti tiesin oli, ettei kompassiin siellä ollut luottamista

merenpohjassa esiintyvien laajojen rautamalmikerrosten vuoksi, mikä

aiheuttaa kompassin osoittamaan väärin. Korkeatorninen majakka

kuitenkin näkyi kauas merelle.

Kuta lähemmäksi tulimme, sitä enemmän kiihtyi merenkäynti, ei

tuuli vaan meri, ja siellä mistä aallot tulivat kävi taivas yhä

synkemmäksi. Oli selvää että oikea lounaismyrsky oli tulossa, sillä

sieltä aallot vyöryivät. Lopulta tuli niin pilkkosen pimeä, ettei

voinut erottaa merimerkkejä, vaikka merikorttien mukaan niitä piti

olla melkoisen kaukana merellä. Ainoastaan majakka loisti, mutta

olimme tulleet liian lähelle maata uskaltaaksemme ohjata suoraan

majakkaa kohti. Ja meri aaltoili korkeampana joka minuutti. Lopulta

keksimme suurenpuoleisen lastihöyryn, joka sytytetyin lyhdyin

tuli idästä päin ja selvästi aikoi Utöhön. Me ohjasimme suoraan

sitä kohti ja sitten sen vanavedessä majakkaa kohti. Tähän eivät

huolemme kuitenkaan kokonaan päättyneet. Olimme päättäneet yön

aikana purjehtia Lohmin luotsi- ja tulliasemalle, jossa neljä

kulkureittiä yhtyy, niin ettei kukaan tarkoin voinut sanoa, mistä

olimme tulleet siinä tapauksessa, että joku aamunkoitteessa olisi

keksinyt meidät. Mutta sitä varten tarvitsimme luotsin, kun ei

kukaan meistä tuntenut kulkureittiä emmekä uskaltaneet purjehtia

ainoastaan johtoloistojen mukaan kallisarvoisine lasteillemme.

Luotsi kutsuttiin "väläyttämällä", s.t.s. näyttämällä ylimääräistä

valoa, paitsi laivalyhtyjä, suunnilleen miehen korkeudella

kannen yläpuolella, ja kun reitti oli käynyt yhä ahtaammaksi,

oli meidän oltava paikoillamme, kunnes hän tuli. Teimme niin ja

se oli kaikkea muuta kuin helppoa, kun aallokko oli Silläaikaa

kiihtynyt huomattavasti ja sai purjeveneen jyskyttämään tavalla,

joka ei ollut lainkaan miellyttävää vähemmän meritottumusta

omaaville veneessäolijoille. Hetken kuluttua tuli kuitenkin luotsi

purjeveneellä, n.k. verkkoveneellä, ja koetti purjehtien päästä

luoksemme, mutta se havaittiin mahdottomaksi ankaran aallokon tähden,

joka heitti luotsiveneen syrjään aina kuin se tuli niin lähelle

meitä, että toivottiin manööverin onnistuvan. Kolmasti he uudistivat

yrityksen ja joka kerta näimme veneen varjokuvan piirtyvän pilveä

vastaan korkealla yläpuolellamme, jossa se kohoutui aallon harjalle,

mutta joka kerta aalto heitti sen takaisin. Viimein huusi joku

luotsiveneestä kysymyksen, voisimmeko pitää purjeveneemme tuulessa

vielä hetken, he ottaisivat purjeet alas ja koettaisivat soutaa

luoksemme. Vastasin myöntävästi ja minua kehoitettiin pitämään

kaksi miestä valmiina vastaanottamaan luotsia. Hetken levottoman

odotuksen jälkeen he tulivat vihdoinkin. Mieheni, jotka makasivat

pitkällään kannella, pitivät oikealla hetkellä varansa ja vetivät

luotsin veneeseen kuin käärön ja melkein samassa hetkessä oli vene

hävinnyt pimeyteen. "Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" -- sanoi luotsi

tullessaan peräkeulaan ja päästäessään minut peräsimestä -- "mistä

herrat tulevat tässä Jumalan ilmassa?" Vastasin että tulimme Ruotsin

puolelta ja aioimme Lohmiin ensi aluksi. Purjevene kääntyi tuuleen ja

alkoi mennä myötäistä majakan sivu ja edelleen pitkin reittiä. Vauhti

oli hyvä yhä kiihtyvässä tuulessa ja lisääntyvässä pimeydessä, joka

ei näyttänyt tuottavan luotsillemme mitään vaikeuksia. Pian liityin

sen vuoksi salongissa oleviin matkustajiin, jossa pöytä sillaikaa oli

katettu, ja autoin heitä tyhjentämään alaa edestään.

Suorastaan uskomattoman lyhyessä ajassa olimme Lohmissa --

myötälaitainen oli purjeveneen vahvin puoli, silloin se hyvässä

tuulessa teki aina neljätoista solmua -- ja siellä ankkuroimme.

Olikin jo aika, sillä tuskin olimme saaneet purjeet alas, ennenkuin

ensimmäinen myrskyvihuri tuli sateen kera pieksäen merta, kunnes koko

avara Lohmin poukama kiehui kuin pata tulella. Luotsimme meni maihin

ja me kävimme makuulle kaikki tyyni. Muutaman tunnin perästähän

meidän piti edelleen.

Tuskin oli alkanut valjeta, ennenkuin ravistelin miehistöä, purjeet

nostettiin ja me lähdimme uudelleen matkaan. Ei kukaan ollut Lohmissa

kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota. Kaikki oli käynyt laskujen

mukaan. Ja yhtä hyvin sujui matka edelleen. Hetken purjehdimme pitkin

reittiä, mutta kun olimme tulliaseman näköpiirin ulkopuolella,

jätimme sen ja jatkoimme hetken pysäyksen jälkeen yli suurien selkien

Hangon länsipuolella koillista kohden tullaksemme Riilahteen. Olimme

olleet ankkurissa joitakin tunteja, ettemme tulisi Hankoniemen

läheisyyteen ennen hämärän tuloa. Ei voinut niin tarkoin tietää

kuinka suurta uutteruutta kenraalikuvernöörin vaanijat osoittaisivat

ja jostain kohdalta niemimaalla saattoi kyllä meidät keksiä. Mutta

tämä varovaisuus oli tulla turmaksemme.

Pimeä oli jo tullut, kun käännyimme pohjoista kohti sille reitille,

joka rannikkoliikennettä varten on luodittu aina Riilahteen saakka.

Merikorteissamme ei kuitenkaan ollut muuta kuin tämän reitin alku

ja sekin väärin. Sen sijaan, että se olisi osoittanut reitin

kulkevan länteen eräästä pienestä saaresta, osoitti se itään tästä

saaresta. Verrattain vinha tuuli vei meitä eteenpäin hyvää vauhtia,

toiset olivat menneet kajuuttaan juomaan kupin teetä -- kun samassa

purjevene kohoutui, kuului rapiseva ääni ja me olimme hiljaa. Olimme

ajaneet karille!

Purjeet tulivat nopeasti alas ja melkein yhtä nopeasti tulivat

matkustajat kannelle. Luotauksesta kävi selville, ettei meillä

ollut juuri enempää kuin kolme ja puoli jalkaa vettä kölin alla

ja että matalin paikka oli keskellä veneen alla, niin hyvällä

vauhdilla olimme tulleet. Tarkempi tutkimus osoitti, että karikko

oli hyvin pieni. Kaikkialla ympärillä oli syvää vettä. Sitten heräsi

kysymys, mitä nyt oli tehtävä, kun oli selvää, ettei mitään voitu

toimittaa käsivoimin. Purjevene oli aivan liian kovassa lastissa

ja siinä oli sitäpaitsi 2,000 kg:n rautaköli. Oli mahdotonta aivan

tyynesti jäädä siihen missä olimme ja odottaa jotain laivaa, joka

ottaisi lastimme meidän irroittaessamme purjevenettä, sillä silloin

meidät ehdottomasti nähtäisiin Hangosta ja parhaimmassa tapauksessa

tiedoitettaisiin merihädässä oleviksi, jolloin epäilemättä joku

pienempi höyrylaiva tulisi paikalle auttamaan meitä, mutta

todennäköisesti myös pääsisi selville siitä keitä olimme ja mitä

lastia meillä oli.

Hetken mietittyämme sinne ja tänne päätin yrittää päästä irti.

Kallioriutan matalin kohta oli kuten sanottu jotensakin keskellä

kölin alla. Siitä sivuille päin veden syvyys nopeasti lisääntyi.

Panin sen vuoksi kaikki miehet työhön muuttamaan niin paljon lastia

kuin mahdollista kauimmaksi keulaan, jonne se ladottiin kannelle.

Siten onnistui minun saada purjeiden avulla purjevene kääntymään niin

paljon, että tuuli, joka edelleen oli aika voimakas, joskin hieman

epätasainen, puhalsi suoraan perän puolelta. Sen jälkeen nostettiin

kaikki purjeet ja avattiin "varikseksi" -- isopurje toiselle,

keulapurje toiselle puolen -- jonka jälkeen miehistö ja matkustajat

lähetettiin kauimmas keulaan ja minä yksin jäin peräsimeen. Mainingit

avoimelta mereltä kierivät ja löivät veneen perää vastaan, mutta

eivät kyenneet horjuttamaan sitä. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin

kykenemättä muuhun kuin pullistamaan purjeet äärimmilleen. Mutta

sitten tuli yhdellä kertaa suurenpuoleinen maininkiaalto ja samalla

vinhempi puuska. Perä keveni -- kölin alta kuului rapiseva ääni

-- puuska jatkui -- uusi aalto sattui veneeseen -- rapina jatkui

-- keula laskeutui hieman -- ja me liu'uimme karilta. Manööveri

oli onnistunut. Olimme 4 3/4 jalkaa syvässä uivalla purjeveneellä

purjehtineet tuskin kolme ja puoli jalkaa syvässä olevan karin yli.

Halua jatkaa pimeässä ei meillä kuitenkaan ollut. Purjevene

ankkuroitiin tyynen puolelle erään saaren taakse, lasti pantiin

uudelleen paikoilleen ja koko seurue kömpi makuulle muutamiksi

tunneiksi. Aamun sarastaessa nostettiin purjeet ja me jatkoimme

odottamatta keskeytynyttä purjehdustamme Riilahteen, jonne saavuimme

muutaman tunnin kuluttua. Lasti purettiin melkein heti ja ajettiin

taloon, jossa sen odottavat neidit ottivat huostaansa, panivat

paketteihin ja aikanaan toimittivat tilaajille. Salakuljetus oli

onnistunut huolimatta kaikista vakoojista ja nuuskijoista.

Toinenkin vakoiluyritys Tukholmasta on kertomisen arvoinen, jos ei

muun vuoksi niin osoittaaksemme, kuinka helposti saattoi kaikki

kenraalikuvernöörin ponnistukset häpeään, jos hiukankaan oli onnea.

Sillä kertaa olin purjehtinut aina Tukholmaan saakka, jossa olin

purteni sijoittanut kuten tavallista pursiklubin venevalkamaan

Kastellholmiin. Se oli vähän matkan päässä maasta, aivan lähellä

siellä olevaa paviljonkia, niin että meidän lastimme voitiin

tuoda sinne vesitse, soutuveneissä Kastellholmin ympäri. Eräänä

yönä otimme sen vastaan ja sijoitimme sen heti paikoilleen, niin

että päivän sarastaessa emme millään tavalla ilmaisseet luvatonta

tapahtuneeksi tavallisella huvipurrella. Mutta tuuli oli kaikkea

muuta kuin suotuisa. Koko päivän tuuli idästä, kuten muuten oli

tehnyt useita päiviä aikaisemmin, niin useita itse asiassa, että

täydellä syyllä saattoi odottaa muutosta, sillä ainakin kesällä

itätuuli harvoin puhaltaa monta päivää peräkkäin. Päätin sen vuoksi

odottaa muutosta ja pidin tarkoin säätä silmällä. Iltapäivällä olin

lähtenyt purjeveneelle ollakseni paikalla, jos muutos tapahtuisi.

Tuuli oli hiljennyt huomattavasti, näytti tulevan aivan tyyni illaksi

ja silloin saattoi odottaa tuulta uudelta suunnalta joko auringon

laskiessa tai myös sen noustessa seuraavana aamuna.

Klubivalkamassa oli kaikki tyyntä. Hyvin harvoja veneitä oli

siellä, kuten aina on laita kesällä, jolloin useimmat purjeveneet

ovat omistajiensa kesähuviloilla tai purjehdusmatkoilla laajassa

ja kauniissa saaristossa. Siinä istuessani ja parhaani mukaan

koettaessani hillitä kärsimättömyyttäni näkyi kauempana reitillä

suurenpuoleinen purjevene tulossa täysin purjein. Se oli punaiseksi

maalattu, mikä oli varsin harvinaista Tukholman seuduilla ja sillä

oli sitäpaitsi klubilippu, josta sen heti tunsi venäläiseksi.

Eräs miehistäni oli nähnyt sen aikaisemmin Suomessa ja tunsi

silmänräpäyksessä purjeveneen kreivi Bergin omaksi, jolla oli

kotipaikkanaan Riika tai sen lähistöt, ja joka usein kesän aikana

risteili Suomen saaristossa.

Purjevene tuli satamaan ja ankkuroi aivan meidän lähellemme. Kolme

herraa, joista yhden olin tuntevinani kenraalikuvernöörin kansliassa

palvelleeksi entiseksi chevalier-kaartin upseeriksi, nuoreksi kreivi

Bergiksi, astui maihin, ja kaksi heistä lähti kaupunkiin. Mutta ent.

kaartinupseeri tuli klubipaviljonkiin, joka oli aivan vieressä,

ja istuutui ikkunan ääreen, josta näki sekä venevalkaman että

purjeveneet. Hän istui siinä runsaasti puolen tuntia selvästi pitäen

silmällä jotakuta tai jotakin.

Näytti suorastaan siltä kuin hän olisi pitänyt silmällä meitä. Hänhän

kuului sanomalehtikomiteaan ja niinpä saattoikin otaksua hänen

olevan etsiskelemässä sen alan salakuljettajia. Kuta pitemmäksi

odotus kävi, sitä varmemmaksi tunsin itseni siitä, että hänen

sitkeä tarkkaavaisuutensa todella tarkoitti meitä -- ja samalla

työskentelivät aivoni yhä kiihkeämmin suunnitellen miten välttää

hänen huomionsa. Tuuli oli sillaikaa kokonaan tyyntynyt. Oli

ehdottoman tyyni kuten tapaa olla vain silloin, kuin on tuulenmuutos

odotettavissa. Ja kun useita päiviä peräkkäin oli tuullut idästä,

saattoi panna kymmenen yhtä vastaan, että tuuli, kun sitä tuli,

puhaltaisi joltain muulta taholta. Lopulta olin saanut odotuksesta

tarpeekseni, sanoin miehistölle että pitivät itsensä lähtövalmiina

minä hetkenä hyvänsä ja lähdin lähimpään telefoonikioskiin. Sieltä

soitin höyryveneyhtiön konttoriin ja tilasin pienen hinaajalaivan

hinaamaan erään purjeveneen Vaxholman ulkopuolelle ja lähdin takaisin

venevalkamaan.

Siellä ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Ainoastaan yksi

miehistäni oli sillaikaa ollut maissa ja silloin oli eräs venäläisen

purren miehistöön kuuluva vanhempi mies pitänyt jonkunlaisen

ristikuulustelun tiedustellen m.m. koska me lähtisimme, minne

suuntaisimme kulkumme j.n.e. saaden hyvin epämääräisiä vastauksia

-- luonnollista kyllä, sillä mies ei itse tiennyt mitään. Hetken

kuluttua tuli sitten hinaaja, antoi meille köyden ja niin lähdimme

matkaan. Ilma oli edelleen yhtä tyyni ja pysyi sinä koko ajan, kunnes

tulimme Vaxholman ulkopuolelle. Siinä missä reitti eroaa Furusundiin,

toinen Sandhamniin, ankkuroimme ja erosimme hinaajasta, jonka jälkeen

kaikki miehet lähetettiin makuulle, mutta itse jäin kannelle pitämään

varalla tuulta, jota auringonnousussa odotimme. Se tuli jo varhemmin,

ensin yksinäisinä vihureina, mutta vähitellen yhä navakammin,

kunnes oikein vinha tuuli puhalsi. Ja se puhalsi lounaasta. Olin

heti kun ensi väreet vedenpinnalla osoittivat, että tuulta oli

tulossa, ravistellut miehistön hereille, sitten nostimme purjeet ja

lähdimme matkaan. Teimme taivalta niin hyvää vauhtia, että saavuimme

Sandhamniin heti auringonnousun jälkeen ja laskimme edelleen merelle

samaa vauhtia. Tuuli pysyi samana ja vei meidät lyhyessä ajassa

ohi Bogskärin majakan, jonka sivuutimme pari pituusminuuttia siitä

pohjoiseen ja jatkomme itäänpäin, Hankoa kohti.

Tarkoitukseni oli oikeastaan ollut laskea saaristoon heti Hangon

itäpuolelle ja sieltä purjehtia erään hyvän ystävän kesähuvilalle,

josta lasti sitten olisi toimitettu edelleen toisella tavalla.

Mutta kun tuuli puhalsi yhä eikä vaimentunut auringon laskiessa

illalla, päätin minä jatkaa. Jos Tukholmassa oleva venäläisen

purjevene oli, kuten meidän täytyy otaksua, liikkeellä meidän

tähtemme, oli todennäköisesti sekä Hankoa että muita seutuja

sähköteitse varoitettu, minkä vuoksi saattoi käydä niin, että me,

jos noudattaisimme suunnitelmaani, purjehtisimme suoraan herrojen

nuuskijain kitaan, jotka eivät hyvinkään voineet tähystellä kauas

merelle.

Siellä olimme joka tapauksessa turvassa, minkävuoksi jatkoimme samaa

suuntaa kuin ennenkin. Tuuli puhalsi navakasti lounaisesta, tunnin

toisensa jälkeen, koko yön. Hangon majakan sivuutimme kolmen neljän

peninkulman päästä ja yhä puhalsi tuuli yhtä tasaisesti ja navakasti.

Aamulla oli Rönnskärin (Porkkalan) majakka näköpiirissämme ja silloin

muutin minä suunnan koilliseen ja ohjasin Barösundin selälle. Silloin

olimme olleet 22 tuntia matkalla ankkuripaikaltamme aivan Vaxholman

luona.

Ja lounainen puhalsi edelleen, yhtä tasaisesti ja navakasti. Se

antoi ajattelemisen aihetta. Oli aivan yksinkertaisesti mahdotonta

että kukaan, vaikka olisivatkin saaneet varoituksen, saattoi

odottaa meitä niillä seuduin, missä todella olimme, niin lyhyen

ajan kuluttua. Korkeintaan saatettiin tiukentaa tähystystä näihin

aikoihin Hangon seuduilla. Päätin sen vuoksi purjehtia suoraan

Helsinkiä kohti, jossa meitä varmastikaan ei odotettu. Varovaisinta

kenties oli olla purjehtimatta tavalliseen purjevenevalkamaan, jossa

meidät luultavasti tunnettiin siksi hyvin, että joku sivullinenkin

saattoi saada vihiä tulostamme. Ohjasimme siis Hietalahdensatamaan,

jossa purjeveneet eivät yleensä liikuskele, pääsimme perille

onnettomuuksitta ja ankkuroimme pienen matkan päähän laiturista.

Sen jälkeen soudatin itseni heti maihin ja puhelimitse toimitin

höyryveneen hinaamaan meidät erään tuttavien asuman huvilan luo,

jossa lastin purkaus tuli tapahtumaan.

Neidit Nya Pressenin konttorista olivat tälläkin kertaa auliisti

apunamme ja muuttivat pariksi päiväksi purjeveneeseen, kunnes koko

lasti oli asianomaisille toimitettu ja aikalailla huvia tuotti meille

nähdä, miten santarmipäällikkö, eversti Freyberg, kenraalikuvernöörin

innokkaimpia vainukoiria, joka asui eräässä huvilassa aivan lähellä,

jokapäiväisillä kaupunkimatkoillaan sivuutti purjeveneen aivan lyhyen

matkan päästä. Hän ei voinut aavistaakaan sellaista röyhkeyttä, että

tilapäistä toimituskansliaa hoidettiin aivan hänen nenänsä edessä.

Myöhemmin kävi huomattavasti vaikeammaksi salakuljettaa maahan

suurempia lasteja. Sitä mukaa kuin korkeiden viranomaisten

yritykset päästä liikkeestä selville epäonnistuivat, tulivat he

kuitenkin vahingosta viisaammiksi ja vahdinpito kävi samassa määrin

tiukemmaksi. Lopulta lupasi kenraalikuvernööri 10,000 markan

palkinnon kiusallisen purjeveneen kiinnisaamisesta tai ilmiannosta,

joka johtaisi kiinnisaamiseen, ja samaan aikaan hän antoi senaatin

määrätä monin verroin suuremman summan samassa tarkoituksessa

työskentelevälle venäläiselle höyrylaivalle. Se kuului muuten Venäjän

valtiolle, oli nimeltään Bomba ja sen asemapaikkana oli Viapori. Koko

kesän, jolloin sitä käytettiin vakoilutyöhön, sai se tehdä matkoja

Helsingin ja Ahvenanmaan välillä, luultavasti sen päällystön ja

miehistön suureksi iloksi, joilla tuskin oli mitään Suomen valtion

kustantamaa kesähuvittelua vastaan. Mutta kuka sai suurimman osan

niistä 40,000 mk:sta, jotka oli määrätty laivan vuokraksi, sitä ei

ole koskaan saatu selville.

Eräs matka niiltä ajoilta kuvattakoon myös tässä antaakseen

lukijoille käsityksen siitä, miten meidät alituiseen pakotettiin

purjehtimaan uusia teitä ja kuinka tarkkaavainen sai olla säilyäkseen

ehyin nahoin lasteineen. Olin jo aikoja sitten suostunut tuomaan

myöskin venäläistä kirjallisuutta ja tämä ei ajan mittaan voinut

säilyä salaisuutena korkeilta viranomaisilta. He pääsivät piankin

selville siitä, että venäläisiä painotuotteita joukoittain tuotiin

Suomen kautta, sitäkin helpommin, kun asiasta sovittiin titulus

Asevin kanssa. Tukholmassa toimivan vakoilun kautta, jota niinikään

oli huomattavasti kehitetty, saivat he selville, että venäläinen

kirjallisuus, joka painettiin Euroopan eri paikoissa, osoitettiin

minulle Tukholmaan ja silloinhan oli johtopäätös selvä, että nämäkin

painotuotteet tuotiin maahan minun purjeveneelläni. Tämän vartiointia

tiukennettiin yhä, niin että sittemmin hyvin harvoin enää purjehdin

Ruotsin pääkaupunkiin saakka. Tavallisesti jätin purren ankkuriin

johonkin kätköisään lahteen saaristoon, soudatin itseni lähimpään

laivalaituriin ja lähdin sieltä Tukholmaan tavallisena matkustajana.

Kaupungissa pantiin sitten painotuotteet erilaisiin suojuksiin ja

vietiin rahtitavarana tavallisella vuorolaivalla lähimpään laituriin

saaristossa sekä sieltä soutuveneellä purjeveneen ankkuripaikalle.

Kerran olin jättänyt sen lähelle Norrtäljeen vievää reittiä ja

sinne toin laivalla ne tavarat, jotka oli saatava Suomeen. Sinne

oli suunnilleen tunnin matka Furusundista ja kaikki kävi toiveitten

mukaan, purjeveneeltä oli lähetetty vene minua vastaan, otti lastin

mukaansa ja vei sen heti edelleen. Heti kun olimme saaneet sen

tavarat alukseen, nostettiin purjeet ja me lähdimme matkaan Arholman

majakka- ja luotsiaseman sivu johtavasta kulkuaukosta. Sieltä

purjehdimme pohjoiseen, pysyttäytyen niin lähellä Ruotsin rantaa kuin

mahdollista, ettei meitä nähtäisi niistä kahdesta vartiolaivasta,

jotka sittemmin säännöllisesti -- tai ainakin niin kauan kuin myrsky

ei raivonnut -- olivat Ahvenmerellä tähystämässä, toinen pohjois- ja

toinen eteläosassa. Vasta kun olimme saapuneet Märketin majakan

pohjoispuolelle käännyimme itäänpäin ja purjehdimme hiljalleen

"Storbrottenia" kohti, joka on laajalle ulottuva ja vaarallinen

karikko Ahvenanmeren pohjoisväylän suulla. Nyttemmin on siellä

majakkalaiva, mutta siihen aikaan ei sellaista ollut.

Tuuli oli kuitenkin heikontunut huomattavasti ja voimakas virta, joka

joskus kulkee pohjoiseen, mutta useimmiten etelään, tuli huolimatta

eteläisestä tuulesta pohjan puolelta ja vei meitä hiljaa Danön

luotsipaikkaa kohti tai oikeammin Ahvenanmaan ulkopuolelle. Jonkun

matkan päässä merellä oli kaksi miestä verkkoveneessä pyydyksiään

laskien ja kun me hitaasti sivuutimme heidät, puhuttelivat he meitä,

tiedustaen mistä me tulimme ja minne aioimme. Olimme valmistuneet

kysymysten varalta, jonka vuoksi minä menin kajuuttaan, jättäen

peräsimen eräälle miehistäni, jota etukäteen oli neuvottu, ettei hän

antaisi mitään oikeita tietoja.

Hän vastasi siis että tulimme Grisslehamnista ja aioimme

Uuteenkaupunkiin ja hetken kuluttua parani tuuli jonkun verran,

niin että pääsimme pois epämieluisen uteliaasta naapuristosta.

Tuuli yltyi vielä hieman, niin että sivuutimme Storbrottenin ja

jouduimme Ahvenanmaan pohjoispuolelle, mutta siellä se hetkeksi

tyyntyi täydellisesti. Ja kun se uudelleen alkoi puhaltaa, tuli se

pohjan puolelta luoteesta. Siihen aikaan olimme tulleet Koxvanin

tunnusmajakan näköpiiriin, josta eräs reitti lähtee etelään,

Bomarsundia kohti.

Sinne meidän tiemme oli, mutta sillä välin oli tullut liian pimeä

uskaltaaksemme tuntemattomille, ahtaille vesille, jonka vuoksi

pidimme parhaana jäädä reitin suulle, kunnes uudelleen tuli valoisa.

Jo parin tunnin kuluttua valkeni ja ohjasimme reitille ja tulimme

puolen tunnin kuluttua luotsiasemalle. Tiesimme, että täältä erästä

merkitsemätöntä reittiä pääsi suoraan Kihtiin ja edelleen Kumlingeen

jonne aioimme, mutta ei kukaan meistä ollut aikaisemmin ollut näillä

seuduin eikä tuntenut reittiä. Meidän täytyi siis ryhtyä ainakin

puheisiin luotsien kanssa ja nostimme sen vuoksi luotsilipun niin

pian kuin olimme tulleet aseman näkyville. Mutta kukaan ei vastannut,

ei kukaan tullut, ei silloin kuin sivuutimme aseman eikä silloin kuin

käännyimme ja purjehdimme sivu vielä kerran. Reitti oli hyvin kapea,

ja manööveri oli kaikkea muuta kuin helppo, minkä vuoksi viimein

lähetimme veneen maihin käskien laivamiehen, joka souti, mennä

luotsiasemalle herättämään asianomaisia, jotka ilmeisesti nukkuivat

kaikessa rauhassa. Olimme sillaikaa paikoillamme ja neljänneksen

kuluttua palasi lähettimme tuoden tiedon, että luotsi oli tulossa

lisäten, että molemmat olivat maanneet ja nukkuneet. Luotsiasemalla

ei ollutkaan kuin kaksi luotsia, ja heitäkin harvoin tarvittiin.

Hetken kuluttua tuli luotsi ja vastasi kysymykseen, tunsiko hän

merkittömän reitin, että hän kyllä tunsi sen, mutta ettei hän ollut

oikeutettu luotsaamaan sitä tietä. "No, onko teillä oikeus maata ja

nukkua asemalla kenenkään pitämättä vahtia?" kysyin minä. Hän vastasi

kieltävästi, mutta kun vain harvoin laiva kulki tästä sivu, ei sen

ollut niin tarkoin väliä. Kysyin häneltä edelleen, emmekö voisi

kuitata laiminlyöntiä sillä, että hän luotsaisi meidät Kumlingeen. Ja

kun hän irvisteli "kai se käy laatuun", lähdimme ilman muuta matkaan.

Tuuli oli yltynyt huomattavasti ja kiihtyi koko ajan, niin että

puhalsi puolimyrskynä ennen kuin tulimme Kihtiin. Mutta se puhalsi

luoteesta, joten meillä oli melkein myötätuuli, ja koko purjehdus

Kumlingeen kävi niin nopeasti, että tulimme perille paljon ennen

laivan lähtöä Turkuun ja meillä oli hyvää aikaa viedä valmiiksi

laitettu ja osoitettu lasti maihin. Kun laiva tuli, vietiin se

siihen, ja me olimme esteettömät purjehtimaan pois, minkä heti

teimmekin. Kumlingessa emme olleet maissa muuta kuin laivalaiturissa,

joka oli kylän näköpiirin ulkopuolella ja tämän asukkaista ei kukaan

näyttäytynyt ennen laivan tuloa, s.o. sitten kun me olimme vieneet

säkkimme laiturille, jossa ne näyttivät erinomaisen viattomilta. Ei

kellään siis oikeastaan ollut syytä epäillä mitään luvatonta. Mutta

kuitenkin saapui muutamia päiviä myöhemmin moottoriveneellä eräs

painoasiamies erään toisen olion kanssa, joka näytti olleen joku

tiedustelija, ja heidän onnistui eri henkilöitä kuulustellen urkkia

niin paljon, että purjeveneen identtisyys tuli todistetuksi ja tämä

tuontireitti oli siis turmeltu.

Moottorivene, varsin tilava ja mukava, oli painoasiamiehineen useita

viikkoja kesällä Turun ja Ahvenanmaan välisessä saaristossa pitämässä

meitä silmällä, mutta sen ei onnistunut nähdä meitä edes vilaukselta.

Me olimme, siitä kiitos tiedoitusten, joita alinomaa saimme,

melkoisen selvillä sen retkistä sinne ja tänne ja tiesimme siis

mitä seutuja meidän oli vältettävä. Tarkoin katsoen palveli se vain

painoasiamiehensä kesähuvina, joka varoi tekemästä tutkimusmatkoja

muulloin kuin kauniilla ilmoilla ja ylipäänsä oli aloillaan jossakin

sopivassa lahdessa. Kaikkiaan se oli, kuten niin monet muut, vain

epäonnistunut yritys päästä salakuljetuksen perille.

Tämän niin sanoakseni suuremman salakuljetuksen ohella, joka

oikeastaan käsitti kirjoja, lentokirjasia ja muuta mikä oli

tarkoitettu suuren yleisön hyväksi, niin hyvin suomalaisen kuin

venäläisen, jatkui koko sinä aikana, jonka n.k. routavuodet

käsittivät, s.t.s. viiden vuoden aikana melkein säännöllinen

pienempien painotuotteiden, etupäässä "Vapaan Sanan" tuonti.

Ja sitä tuontia harjoitettaessa oli menettelytapoja muutettava

niin usein kuin mahdollista, sillä vain alituiseen uusia tapoja

käyttäen saattoi jotakuinkin varmasti päästä tullin ja sensuurin

ohi. Toimintatapa oli perustettu sille yksinkertaiselle ja --

kuten tulokset osoittivat -- terveelle periaatteelle, että herrat

nuuskijat kaikenlaiset eivät mitenkään etukäteen voineet saada

selville mitä tapaa kussakin eri tapauksessa käytettäisiin. He

saattoivat ainoastaan ruveta epäilemään, jos samaa tapaa käytettiin

pitkän aikaa. Vaikeinta oli liike tietenkin talvella, jolloin

ainoat kulkuneuvot, mitä käytettävissä oli, olivat talvilaivat.

Jonkun ainoan kerran kai tuotiin painotuotteita Haaparannan ja

Tornion kautta, mutta säännöllisesti matkustajien mukana laivalla

ja heidän oli käytettävä mitä erilaatuisimpia suojuksia. Rohkeimpia

olivat, kun oli kysymys salakuljetuksesta, epäilemättä naiset,

mutta riippuiko tämä luonnollisista taipumuksista ammattiin vaiko

puuttuvasta vaarantajusta, sitä en ota ratkaistakseni. Varmaa vain

on, että ilman naisia ja heidän halukkaisuuttaan auttaa olisi koko

sanomalehden painattamisyritys, vaikka kuinkakin pienikokoisen,

ulkomailla ja sitten sen tuominen maahan sivu kaikkien viranomaisten,

aivan varmasti ollut mahdoton toteuttaa. Toisinaan lähetettiin lehti

kyllä ominpäinkin, kätkettynä johonkin huonekaluun missä se osittain

sai korvata sisustuksen tai suljettiin se kaksinkertaisten seinämien

väliin, mutta useimmiten se kuitenkin kulki jonkun matkustavan

naisen seurassa, joka matkatavaroittensa mukana kuljetti milloin

kukkakorin, jonne "Vapaat Sanat" oli kätketty mullan alle, milloin

hedelmätynnyrin, leivoksen, jonka sisus oli painotuotteita ja

milloin muuta sekalaista. Matkavaippa, jonka päällisen ja sisusteen

välissä oli suuri määrä taskuja kokoonkäännetyn lehden mukaisiksi

sovellutettuina, samaten sisustettu hame, nahkapäällysteinen

matkahuopa samoin päällisen ja nahkan välistä taskuilla varustettu

ja monet muut sen kaltaiset kappaleet tekivät useita matkoja edes

takaisin, jolloin kuitenkin oltiin niin varovaisia, ettei sama

esine kahta kertaa peräkkäin tullut samaan Suomen satamaan, vaan

vuorotellen Hankoon ja Turkuun.

Varsin laajassa mitassa käytettiin tapaa lähettää lehti tarkoitusta

varten sisustetuissa matkatavaroissa. Oli sekä käsipakaasia että

matkakirstuja, jotka olivat sisustetut niin ovelasti, ettei juuri

voitu epäillä niiden sisältävän muuta kuin tavallista matkatavaraa.

Päävaikeus tämän suhteen oli tarpeeksi suuren matkustajajoukon

hankkiminen, joka otti matkatavaran huostaansa, mutta tämä vaikeus

oli verrattain helposti ratkaistavissa, kun melkein aina oli

saatavissa nuoria naisia, jotka olivat halukkaita pistäytymään

Tukholmassa.