II.

Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen surmattiin, toinen

riutui tautikuolemaan.

Jo Pietarissa olin viimeisenä aamuna, kun oli käynyt jotensakin

selväksi, ettei lähetystö pääsisi tsaarin luo, keskustelussa

Trarieux'n kanssa esittänyt sen ajatuksen, että asiaa kenties

voitaisiin edelleen ajaa, esim. kutsumalla kokoon jury Euroopan

valtio-oppineista ja esittämällä heille sekä meidän että Venäjän

näkökannat Suomen oikeuskysymyksessä. Kirjallisuutta oli riittävästi

ja sitä mitä ei ollut jo käännettynä yleisimmille kulttuurikielille,

sen saisimme helposti käännetyksi. Miten hän suhtautui sellaiseen

aikeeseen? Trarieux astui pari kertaa edestakaisin huoneessa miettien

asiaa. Sitten kääntyi hän minun puoleeni: "Savez vous que vous avez

là l'idée d'un siècle?" sanoi hän. "Si vous autres Finlandais faites

cela, il n'ya pas un savant en Europe, digne du nom, qui ne fera pas

avec joie part du jury, que vous allez convoquer."

Seurasi joukko kysymyksiä, milloin käännökset voisivat olla tehdyt,

millä varoilla asia pantaisiin käyntiin ja lopuksi olinko puhunut

muiden lähetystön jäsenten kanssa. Vastatessani että hän oli

ensimmäinen, joka oli saanut kuulla mietteistäni, hän kehoitti

minua viipymättä puhumaan asiasta toisillekin, minkä vielä samana

aamupäivänä teinkin.

Uusi ajatus miellytti kaikkia erikoisesti. Ainoa, joka näytti jossain

määrin epäröivältä, oli Nordenskiöld, joka arveli että senkaltainen

yritys, jonka hän periaatteessa kaikin puolin hyväksyi, tulisi

maksamaan koko joukon rahaa ja kysyi, mistä ne otettaisiin. Sen

sijaan että olisin suoraan vastannut kysymykseen, kerroin miten me

yksityisen keräyksen kautta tuskin vuorokautta pitemmässä ajassa

olimme saaneet kokoon riittävän ja enemmän kuin riittävän määrän

lähettääksemme koko suuren lähetystön joukkoadresseineen Nizzaan,

jos tsaari kuten oli kuulunut olisi lähtenyt sinne. Rahavarat eivät

tulisi loppumaan, siitä saattoi hän olla varma. Jos vaadittiin, otin

minä vuorokauden kuluessa hankkiakseni riittävän takuumäärän.

Rauhoituttuaan tässä suhteessa Nordenskiöld tuli hyvin innokkaaksi

ja selitti olevansa valmis tekemään kaikki mitä voi asian hyväksi.

Van der Vlugt oli kuin tuli ja leimaus ja suostui ensimmäisen

merkin saatuaan puhumaan Hollannin hallituksen asianomaisten

jäsenten kanssa saadakseen tulevan juryn kutsutuksi kokoon Haagiin,

rauhankonferenssin kaupunkiin, ja hän oli täysin varma, että hän

onnistuisi. Brusa, joka oli Institut de Droit internationalen

puheenjohtaja, asettui täydelleen asian palvelukseen ja Brögger,

ollen itse geologi ei sanonut voivansa tehdä muuta asian hyväksi

kuin matkustaa, jos me häntä tarvitsimme. Hänellä oli ystäviä ja

tuttavia melkein kaikissa Euroopan yliopistoissa ja hän saattoi saada

useitakin innostumaan yritykseen. Kaikki selittivät olevansa valmiit

tekemään näkyvän aloitteen asiassa, jos suomalaiset syystä tai

toisesta eivät itse sitä halunneet tehdä.

Niin pitkälle oli kaikki järjestetty ja lähetystö matkusti samana

iltana Helsinkiin, missä jäsenille toimeenpanojen juhlallisuuksien

aikana ei ollut tilaisuutta järjestää asiaa edelleen. Mutta kun

he olivat matkustaneet, oli illaksi kutsuttu koolle henkilöitä,

joiden arveltiin tuntevan mielenkiintoa yritykseen. Kaikki olivat

sitä mieltä, että yritys oli toteutettava ja eräs läsnäolevista,

lakitiedetten kandidaatti E. Ehrström suostui matkustamaan

professori, vapaaherra Rabbe Wreden luo, joka kesän aikana oleskeli

tilallaan Kyminlaaksossa, neuvotellakseen hänen kanssaan siitä,

mitä kirjoja ja kirjoitelmia pitäisi kääntää paitsi niitä, jotka jo

olivat saatavissa jollakin kulttuurikielellä. Tässä suhteessa pidimme

välttämättömänä neuvottelua etevän erikoistuntijan kanssa.

Palatessaan hän kertoi, että professori joka suhteessa hyväksyi

yrityksen, mutta hänen mielestään meidän tuli kutsua koolle suurempi

joukko huomattavassa asemassa olevia henkilöitä, jotka edustaisivat

eri leirejä, siten antaaksemme asialle enemmän pontta. Meillä ei

ollut mitään sitä vastaan, vaan kutsuimme Uusmaalaisen osakunnan

huoneustoon 45 henkilöä, jotka kuuluivat kaikkiin poliittisiin

puolueisiin, myös n.k. vanhasuomalaisia eli suomettarelaisia, jotka

siihen aikaan eivät vielä olleet eronneet venäläistyttämispolitiikan

vastustuksesta. Ei ainoatakaan senaattoria kutsuttu kokoukseen,

sillä oltiin sitä mieltä, ettei heidän tullut ottaa osaa mihinkään

yrityksiin, jotka voitiin leimata vehkeilyksi, mutta sen sijaan

eri puolueiden huomattavimmat miehet. Ja kaikki saapuivat, paitsi

professori Jaakko Forsman, jonka oli lähdettävä matkalle, mutta joka

pyysi kokoukselle ilmoitettavaksi, että hän joka suhteessa kannatti

suunniteltua yritystä, josta hänelle oli tehty selkoa.

Vapaaherra Wrede valittiin puheenjohtajaksi ja teki lyhyesti selkoa

suunnitelmasta, joka sai osakseen yksimielisen hyväksymisen,

jonka jälkeen hän pyysi jotakuta niistä, jotka tähän saakka

olivat hoitaneet asiaa, tekemään selkoa siitä, miten oli ajateltu

suorittaa se ja mihin toimenpiteisiin mahdollisesti jo oli ryhdytty.

Minä ilmoitin kokoukselle kaiken mitä asiassa oli tehty ja nämä

toimenpiteet saivat osakseen yhtä yksimielisen hyväksymisen kuin itse

suunnitelma. Sen jälkeen heräsi kysymys siitä, kuka tekisi näkyvän

aloitteen asiassa ja siinä syntyi ainoa mielipiteiden eroavaisuus,

joka esiytyi professori Danielsonin ja minun välillä. Minä olin sitä

mieltä, että me suomalaiset joka tapauksessa Venäjän vallanpitäjien

niinkuin muunkin maailman silmissä olimme todelliset aloitteentekijät

ja että itse asiassa oli aivan luonnollista, että me, sitten kun

vetoomukset monarkkiimme olivat epäonnistuneet, itse esittäisimme

asiamme areiopagille, joka olisi pätevä antamaan siitä lausunnon.

Professori Danielson väitti, että asianomaiset Pietarissa kuitenkin

voisivat katsoa asiaa toiselta puolen ja siinä tapauksessa se tulisi

enentämään heidän tylyyttään Suomea kohtaan. Minä huomautin, että

tylyys meitä kohtaan ratkaisevalla taholla oli jo niin suuri, että

se tuskin saattoi enentyä, ja että kaikki, jotka yleensä tahtoivat

katsoa asiaa puolueettomasti, eivät kernaasti voineet soimata meitä

siitä, että veimme asiaamme, joka oli erimielisyyden esineenä,

jäävittömän tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mainittiin lisäksi, ettei

tämän yksityiskohdan muuten suinkaan tarvinnut aiheuttaa päänvaivaa,

sillä kansainvälisen lähetystön jäsenet olivat selittäneet olevansa

valmiit, jos me sitä toivoimme, asettumaan juryn kutsujiksi. Heidän

tarjoutumisensa vastaanotettiin yksimielisesti ja yhtä yksimielisesti

päätettiin että minä puhuisin Amerikan Yhdysvaltain presidentin, Mc

Kinleyn kanssa, kun minun piti pian matkustaa sinne, sallisiko hän

Amerikan Pietarissa olevan lähettilään Venäjän keisarille esittää

tulokset tulevan juryn neuvotteluista. Sen jälkeen valittiin komitea

hoitamaan käytännöllisiä toimia ja siihen valittiin paitsi niitä,

jotka olivat tehneet aloitteen, muutamia muita henkilöitä, jotka

saivat kokoukselta tehtäväksi vaikuttaa asian hyväksi parhailla

mahdollisilla tavoilla ja koettaa saada se aikaan mitä lyhimmässä

ajassa. Tunnelma kokouksen osanottajien kesken oli tavattoman korkea.

Kaikki odottivat mitä parhainta tulosta toimenpiteestä, jonka olimme

yksimielisesti hyväksyneet. Kun tulimme ulos huoneustosta, ehdotti

valtioneuvos Rein, ettemme eroaisi vaan menisimme jonnekin yhdessä

syömään illallista. "Minun mielestäni se mitä tänä iltana olemme

suunnitelleet, on niin lupaavaa, ettei meidän vielä pitäisi erota",

perusteli hän ehdotustaan, johon muut yhtyivät. Koko seurue, Rein,

Wrede ja Danielson etunenässä, vaelsi "kappeliin", antoi järjestää

pöydät yhteen toiseen kuistikulmaukseen ja kattaa aterian, joka

nautittiin mitä parhaimman mielialan vallitessa. Ilta oli ihana,

minkävuoksi huoneusto kuten tavallista kauneina kesäiltoina oli

täynnä vieraita, jotka ihmetellen näkivät niinkin erilaatuisen

seurueen kuin meidän kaikessa tuttavallisuudessa viettävän iltaa

yhdessä.

Aikaisemmin oli esitetty ehdotus lähettää komissiooni Amerikkaan

etsimään ja neuvottelemaan alueesta, jolla voisivat oleskella

suomalaiset siirtolaiset, joita odotettavissa olevan venäläisen

asevelvollisuuden pelosta suurin joukoin oli alkanut tulvia maasta.

Minä olin Amerikan olosuhteiden tuntijana -- olin käynyt sen

useimmissa valtioissa, myöskin Kanadassa, suostunut seuraamaan n.k.

Kanadan komissioonia. Nyt oli koittanut aika tehdä totta päätöksestä

ja niinpä matkustinkin kahden muun jäsenen kanssa Amerikkaan, jolloin

samalla oli määrä toimittaa asiani Mc Kinleyn luona.

Hän kuitenkin oli kiertomatkalla Unionin valtioissa minun saapuessani

New Yorkiin eikä häntä siis voinut tavata. Mc Kinley oli viimeistä

vuotta presidenttinä ja siihen olimme turvautuneet toivoessamme hänen

suostumustaan siihen, että Amerikan Pietarissa oleva lähettiläs

jättäisi tulevan juryn päätöksen H. M. Venäjän keisarille. Hän

ei juuri voinut kieltää suostumustaan, sillä siinä tapauksessa

vastapuolueen, demokraattien sanomalehdet ja puhujat tulisivat

käymään hänen kimppuunsa ja käyttämään hyväkseen niin paljon kuin

mahdollista hänen haluttomuuttaan niin vähäisessä määrässä auttaa

pientä sorrettua kansaa, joka hädässään oli pyytänyt hänen apuaan

j.n.e., j.n.e. Kolmen viikon kuluttua hänen kuitenkin oli määrä

palata viettämään kesänsä huvilassa Lake Champlainin luona. Minä

päätin siksi ensin suorittaa matkani Kanadaan ja palatessani sieltä

käydä Mc Kinleyn luona hänen kesäasunnossaan.

Paluumatkalla lännestä saavutti minut kuitenkin Ottawassa, Kanadan

pääkaupungissa, kirje, jonka oli lähettänyt eräs Suomessa valitun

komitean jäsen, joka sanoi kirjoittavansa komitean puolesta ja pyysi,

että en menisi tapaamaan Mc Kinleytä, sillä suunnitelmat olivat

muuttuneet. Enempää hän ei muutoksesta kirjoittanut, mutta lisäsi

että Lontoossa saisin lähempiä tietoja. Mietiskelin kauan kirjeen

sisällystä ja tulin siihen johtopäätökseen, että kotonaolijat olivat

mahtaneet keksiä jonkun toisen keinon saattaa ratkaisu tsaarin

tietoon eivätkä senvuoksi tahtoneet turvautua Amerikan presidenttiin.

Mieleeni ei juolahtanutkaan, että pääasiaan olisi tehty jotain

muutoksia, mutta siitä huolimatta olin verrattain rauhaton ja

kiiruhdin niin paljon kuin mahdollista paluumatkaani Eurooppaan.

Lontoossa sainkin ennustetun kirjeen ja sen kera arvoituksen

ratkaisun. Senaattori Mechelin oli palannut kylpymatkaltaan ja

hän oli heti kutsunut uuteen kokoukseen kaikki ne, jotka olivat

ottaneet osaa edelliseen. Hän oli tällöin pitänyt esitelmän niistä

vaaroista, joita päätetyn kaltainen yritys aiheuttaisi. Hän oli

kertonut tavanneensa Gasteinissa oleskelunsa aikana korkeassa

asemassa, olevia venäläisiä, jotka suuresti närkästyneinä olivat

puhuneet kansainvälisistä adresseista, mitkä olivat vaikuttaneet

hyvin loukkaavasti monarkkiin. Kuinka paljon loukkaavammin ja

ärsyttävämmin sellaisten olosuhteiden vallitessa vaikuttaisikaan

Suomen kysymyksen vetäminen kansainvälisen juryn eteen sekä

tsaariin että kaikkiin määrääviin henkilöihin Venäjällä asiallemme

arvaamattomaksi vahingoksi. Hän ehdotti sen vuoksi, että aikaisempi

päätös purettaisiin ja koko yritys jätettäisiin sikseen sitäkin

mieluummin, kun hän itse uskoi, mikäli oli kuullut korkeimpiin

hankkeisiin perehtyneitten eri henkilöitten taholta, että asiamme

joutuisi oleellisesti paremmalle kannalle myöhemmin syksyllä,

edellyttäen ettemme itse ärsyttäisi korkeita asianomaisia uusiin

sortotoimenpiteisiin. Sellaiset saattaisivat kyllä olla suunnitellun

yrityksen seuraukset.

Senaattorin todennäköisesti hyvin kaunopuheisen todistelun voin

luonnollisesti vain kuuleman mukaan toistaa, kun silloin juuri olin

Kanadassa, mutta vakuuttavaa se lienee ollut, jos saa päättää siitä

että samat henkilöt jotka aikaisemmassa kokouksessa tinkimättä

olivat yhtyneet kannattamaan tehtyä päätöstä, nyt yhtä tinkimättä

yhtyivät senaattori Mechelinin ehdotukseen sen purkamisesta.

Varmuuden vuoksi ei minulle ilmoitettu peruutuksesta ennen kuin olin

palannut Eurooppaan, todennäköisesti siksi että aavistettiin mieleeni

juolahtavan olla välittämättä päätöksestä ja että neuvottelemalla Mc

Kinleyn kanssa aikaansaisin kaikenlaisia rettelöitä, joita sittemmin

olisi enemmän tai vähemmän epämiellyttävää selvitellä.

Mahdotontahan myös on sanoa, olisiko mitään tulosta saavutettu, jos

kysymyksessä oleva suunnitelma olisi toteutettu, mutta epäilemätöntä

on, että se olisi herättänyt mitä suurinta huomiota kaikkialla

sivistyneessä maailmassa ja siten olisi auttanut maamme ja sen

aseman tunnetuksi tulemista, mikä olikin pääasiallinen eikä niinkään

vähäinen saavutus melkein kaikesta siitä, mitä tehtiin niiden vuosien

aikana, jona taistelu jatkui. Lopultakaan ei ole aivan mahdotonta

että tsaari, joka tunnetusti oli taantumuksellisten neuvonantajiensa

vaikutuksen alainen ja ilmeisesti oli jossain määrin kahden vaiheilla

Suomea kohtaan alkamansa politiikan oikeutuksesta, olisi voitu saada

ainakin siirtämään sen pahimmat päätökset. Monta vuotta myöhemminhän

sellainen jurypäätös saaliin aikaan mutta paljon vähemmän juhlallisin

muodoin kuin mikä oli tarkoitus tässä kuvatulla ja se osoitettiin

silloin Venäjän duumalle, joka väliaikana oli syntynyt, että

tsaarille Suomen suuriruhtinaana.

Silloin ei sillä kuten tunnettua ollut mitään vaikutusta ja vähän

todennäköistä on että ensin ajateltu muotokaan olisi aikaan saanut

mitään, mutta suunnitelman kumoaminen on kuitenkin tosiasia,

joka todistaa senaattori Mechelinin suurta kykyä suggeroida

toiset alistumaan hänen mielipiteisiinsä ja tahtoonsa. Minulle

persoonallisesti tuotti päätöksen muuttaminen yllätyksen, joka ei

juuri olisi voinut olla suurempi.

Toinen yhtä merkillinen yllätys odotti minua palatessani Kanadasta.

Se mieliala joka oli ollut melkoisen yleinen ja aiheutti että

retkikunta sinne saatiin aikaan, havaittiin muuttuneeksi, melkein

täydelliseksi vastakohdakseen. Se ajatus että jotain oli tehtävä

mikäli mahdollista, niiden kokoamiseksi ja koossapitämiseksi,

joka tulisivat pakenemaan uhkaavaa venäläistä asevelvollisuutta

ja venäläistä väkivaltaa yleensä, tämä ajatus jotka ainoastaan

muutamia kuukausia aikaisemmin enemmän tai vähemmän tietoisena oli

ollut melkein kaikilla tahoilla, oli nyt melkein kokonaan vaihtunut

varsin horjuviin toiveisiin pian tapahtuvasta Venäjän politiikan

muutoksesta. Minne nämä pakenevat joukot joutuivat Amerikassa,

näytti useimmille olevan jotakuinkin yhdentekevää. He tulisivat

hajautumaan sinne ja tänne, mutta se tuntui olevan vähäarvoinen

seikka sen suuren toiveen rinnalla, että maan kohtalo kääntyisi

parempaan päin. Retkikunnan lähettämiseen oli antanut aiheen ajatus

koota yhteiselle alueelle ainakin osa niistä monista kymmenistä

tuhansista suomalaisista, joiden saattoi olettaa siirtyvän maasta,

alueelle jossa he edes jossain määrin voisivat säilyttää yhdyssiteen

toistensa ja vanhan kotimaansa kanssa. N.k. Kanadankomissioonin

tehtävänä oli etsiä sellainen alue, joka tarjoaisi lähinnä oman maan

kaltaiset elinehdot sekä olisi riittävän suuri tarjotakseen tilaa ja

maata ainakin ensi vuosien siirtolaisille. Ja vaikka sen onnistuikin

löytää seutu, joka pääasiassa tarjosi ne ehdot, joita oli haluttu,

alue, jolla oli suuria metsiä, osittain järviä, avoimia ruohokenttiä

sekä ilmasto, joka oli Suomen ilmastoa huomattavasti leudompi, ja

lisäksi oli saanut luvan ottaa se haltuunsa sellaisilla ehdoilla

joita ei tuskin kukaan ollut uskaltanut uneksia, oli harrastus asiaan

niin täydelleen haihtunut ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Olisi

joka tapauksessa kannattanut ajaa asiaa edelleen sillä sen jälkeen

on monta kymmentätuhatta miestä ja naista, suurimmaksi osaksi nuorta

väkeä siirtynyt Amerikkaan, missä he ovat hajautuneet eri tahoille

säilyttäen hyvin vähän siteitä vanhaan kotimaahan. Se alue, joka

silloin oli saatavissa, on nyt suurimmalta ja arvokkaammalta osaltaan

käytännössä, sillä eräs uusi mannermaarata, jonka rakentaminen jo

silloin oli päätetty, kulkee nyt sen sydämen kautta Tyynenmeren

rannikolle ja siirtolaisuus on kuten aina, seurannut rautatietä.

Kotiin palattuani ja kuultuani kaiken senaattori Mechelinin

puuttumisesta asiaan oli ilman muuta selvää ettei mitään ollut

tehtävissä sitä tietä mitä ensin oli ajateltu. Mutta samalla

kertaa heräsi kysymys, miten oli parhaimmin parannettavissa se

vahinko joka oli aikaansaatu ja miten toisia teitä Suomen asia

saataisiin esitetyksi Euroopan tunnetuista tiedemiehistä kootulle

tuomioistuimelle, jotka tunnustetulla auktoriteetilla voisivat

ilmaista kantansa. Kun oli aika tavalla keskusteltu sinne ja tänne,

olimme saaneet ehdotuksemme valmiiksi ja sen tarkoitus oli saada

mahdollisimman monta lakitieteellis-, etupäässä valtio-oppinutta

auktoriteettia eri maista antamaan lausuntoja asiastamme, lausuntoja

jotka hetimiten julkaistaisiin ja lähetettäisiin kaikille, joitten

mieltä se saattoi kiinnittää. Suomen kysymystä tultaisiin siis

pohtimaan ja selostamaan mitä laajimmissa piireissä, joissa meidän

onnistui herättää harrastusta siihen.

Kuitenkin saimme tässäkin osaksemme vastustusta samalta taholta

kuin aikaisemmin. Senaattori Mechelin, jonka luona komitean

kokous pidettiin ja jolle ehdotus esitettiin, vastusti jyrkästi

suunnitelmaa. Hän oli itse matkallaan kohdannut erään aikamme

suurimpia valtio-oikeudellisia auktoriteetteja, professori

Jellinekin ja tämä oli luvannut kirjoittaa Suomen kysymyksestä --

joskus tulevaisuudessa. Se oli tarpeeksi, arveli senaattori, joka

yleensä oli sitä mieltä että Suomessa olisi pidättäydyttävä liian

suuriäänisistä mielenosoituksista, ettei uudelleen ärsytettäisi

vallanpitäjiä Pietarissa. Hän oli viimeisellä matkallaan kohdannut

huomattavassa asemassa olevia venäläisiä, jotka olivat olleet

suorastaan katkeroituneita kansainvälisistä adresseista ja avoimesti

lausuneet, että me suomalaiset sellaisilla menettelytavoilla

täydelleen turmelimme asiamme.

Komitea, johon kuului kaikkiaan yksitoista jäsentä -- ellen väärin

muista -- kuunteli vaieten pitkään ja mahdikkaalla ponnella

esitettyä selontekoa eikä kukaan toisista sanonut mitään, kun puhuja

oli lopettanut, vaikka minä tiesin että ainakin muutamat heidän

joukossaan olivat joka suhteessa yksimieliset tehtyyn ehdotukseen

nähden. Minun oli sen vuoksi pakko koettaa kumota senaattorin

näkökohdat ja aloin -- kenties se oli hyvinkin epäviisasta --

valitellen että suunnitelma kansainvälisestä jurystä oli tehty

mitättömäksi. Mutta kun nyt oli niin tapahtunut, oli minun arveluni

mukaan paras korvaus sellaiset lausunnot, joista nyt oli kysymys,

lausunnot joiden takana olisi suurin mahdollinen määrä eteviä

valtio-oppineita. Minä viimeisenä epäilin professori Jellinekin

auktoriteettia mutta hän oli joka tapauksessa vain yksityinen

henkilö, vaikkakin kuinka huomattava alallaan, ja me kaikki olimme

nähneet ja kokeneet että jonkun professorin mielipiteen toiset

koska tahansa saattoivat kumota varsinkin jos heitä oli useampia.

Asianomaiset Venäjällä eivät luultavastikaan laiminlöisi kutsua

koolle kynämiehiään ja antaa heidän kaikenlaisin vääristelyin

vastata kenelle yksityiselle kirjoittajalle tahansa, mikä veisi

koko asian melkein samalle kohdalle kuin ennenkin. Ainoa keino

tätä vastaan olisi yhdellä kertaa rynnistää niin monella todella

tunnustetun auktoriteetin lausunnolla kuin mahdollista jo etukäteen

murtaaksemme terän mahdolliselta vastustukselta sillä ponnella joka

eittämättömästi oli etevillä, samaan ammattiin kuuluvilla, mutta eri

maissa ja yliopistoissa toimivilla tiedemiehillä.

Keskustelu oli pitkä -- se kesti enemmän kuin tunnin ajan -- ja

siihen ottivat osaa melkein yksinomaan senaattori Mechelin ja minä.

Muut kokouksen osanottajat istuivat melkein koko ajan vaiti. Lopuksi

katsoi senaattori kelloaan, valitti ettei hän kauemmin voinut

jatkaa keskustelua sillä häntä odotettiin toiseen kokoukseen, mutta

tilaisuuden tullen hän kutsuisi herrat uudelleen koolle j.n.e. --

ajoi kohteliaasti meidät ulos sanalla sanoen.

Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi tämä ollut oikea tapa kirvoittaa

muitten komitean jäsenten kielenkanteet. Me emme olleet päässeet

pitemmälle kuin talon eteiseen ennen kuin kaikki olivat selittäneet

olevansa täydelleen samaa mieltä ehdottamastani toimenpiteestä. Asiaa

ei missään tapauksessa saanut jättää tähän, selittivät he, vaan oli

siihen uudelleen tartuttava ja saatava toimenpide aikaan. Lopuksi

päätettiin yksimielisesti, että lakitiedetten kandidaatti Ehrström,

joka oli komitean jäsen ja jota kohtaan senaattori Mechelin tunsi

erikoista kunnioitusta, koettaisi kahdenkesken saada hänet taipumaan

ja sen jälkeen uudelleen kokoonkutsumaan komitean.

Niin tapahtuikin. Suurella diplomaattisella taituruudella Ehrström

muutamissa päivissä niin käännytti senaattori Mechelinin, että tämä

komitean seuraavassa kokouksessa ei lainkaan enää vastustanut. Hän

sopi meidän kanssamme siitä, että Ehrström heti lähetettäisiin

neuvottelemaan asianomaisten tiedemiesten kanssa ja että huolehtisi

käytännöllisistä yksityiskohdista, kuten painatustöistä ja muusta.

Niin täydelleen oli senaattori Mechelin kääntynyt että hän, kun

lausunnot vihdoin olivat saapuneet, -- kaikkiaan kaksikymmentä jos

muistan oikein -- piti niitä niin sanoakseni omana työnään. Hän oli

kokonaan unohtanut vastustuksensa ja katsoi niitä nyt tärkeäksi

avuksi Suomen oikeuskysymyksen ratkaisulle.

Syy tähän sekä aikaisempiin että myöhempiin erimielisyyksiin

senaattori Mechelinin ja minun välillä oli meidän käsityksessämme

siitä mitä menettelytapaa olisi soveliain käyttää Suomen asian

puolustukseksi. Hänen mielipiteensä oli, että menettelemällä

diplomaattisesti ja välttäen kaikkea, joka saattaisi loukata

toista tai toista, korkeata tai korkeinta asianomaista,

parhaimmin voitaisiin kestää heidän politiikkansa iskut, minä

taas olin sitä mieltä, että kuta enemmän me saatoimme herättää

muun, sivistyneen maailman huomiota sen suhteen mitä maassamme

tapahtui, sitä parempi asiallemme. Suurin piirtein katsoen juuri

nämä molemmat virtaukset, vaikkakin hyvin eri vivahteiset eri

tahoilla, jakoivat kansamme niihin jyrkästi erillisiin leireihin

jotka lopulta vihollisina seisoivat toisiaan vastassa ja jotka

myöhemmin erottivat vastustuksenkin kannattajat kahteen osaan.

Sillä tarkoin katsoen mikään muu ei erottanut n.k. vanhasuomalaista

puoluetta toisista. Ei toki tämäkään puolue tahtonut Suomen

venäläistyttämistä, mutta he olivat vakuutettuja siitä, että

myöntyväisesti suhtautumalla venäläisten vaatimuksiin oli toiveita

voida säilyttää tärkein osa maan itsenäisyydestä. He menivät sen

vuoksi paljon pitemmälle myöntäväisyydessään, kun alussa oli aiottu,

opettaen että kaikkinainen vastustus pettämättömästi yllyttäisi

vallanpitäjät täydelleen tuhoamaan Suomen kaikki oikeudet.

Vastustuksen kannattajista taas tahtoi osa verhota tämän vastustuksen

mahdollisimman pehmeisiin muotoihin, mutta toisten mielessä oli

esiinnyttävä niin avoimesti kuin suinkin välittämättä yksityisten

vaaranalaisuudesta ja samalla koettaa aikaansaada niin paljon hälyä

kuin mahdollista sivistyneessä maailmassa. Tällainen oli joka

tapauksessa sisäisten puoluetaisteluiden lähtökohta, vaikka ne

myöhemmin kehitettiin huomattavasti pitemmälle sekä teoreettisesti

että, ikävä kyllä myös käytännöllisesti.