I.

Taistelun ensimmäinen vaihe.

Kun jokainen vielä uskoi tsaarin suopeuteen.

Myöhään syksyllä 1898 palasin kotimaahan oltuani poissa melkein

kymmenen vuotta, jolla ajalla olin elänyt eri maissa pohjoisella

pallonpuoliskolla, Pohjois-Amerikassa ja troopillisessa vyöhykkeessä,

Japanissa, Egyptissä, Ranskassa, ja käynyt vielä useammissa, Etu- ja

Taka-Intiassa, Meksikossa, Kanadassa ja Kiinassa, Ceylonilla ja

Marokossa, Italiassa, Espanjassa j.n.e. Uudelta vuodelta 1899 astuin

"Nya Pressenin" palvelukseen maassa vallitsevan yleisen levottomuuden

aikana. Oli annettu kutsu ylimääräisille valtiopäiville, Bobrikov

oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja astunut virkaansa. Hänen

lausuntansa eri henkilöille eivät jättäneet epäilyksille sijaa siitä

suunnasta, minne hänen politiikkansa oli lähtevä kulkemaan, mutta

vielä oltiin epätietoisia mitä menettelytapoja hän aikoi seurata tätä

politiikkaa toteuttaessaan, vaikka vedettiinkin johtopäätökset hänen

aikaisemmasta toiminnastaan Itämerenmaakunnissa. Ja ne olivat kaikkea

muuta kuin lohdullisia ja toivorikkaita.

Kauan ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin uuden kenraalikuvernöörin

aikeista päästiin selville. Valtiopäivät, jotka oli kutsuttu

koolle käsittelemään kysymystä asevelvollisuuden laajentamisesta,

eivät olleet kauan koolla, ennenkuin jokaiselle kävi selville,

että venäläistä ehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi kohtaisi

ankara ja kuten näytti yksimielinen vastarinta. Estääkseen täydellä

syyllä pelätyn vastustuksen keksivät ne venäläiset valtapiirit,

jotka johtivat ja kehittivät hyökkäystä Suomea vastaan, n.s.

helmikuunmanifestin julkaisemisen, jonka perusteella maan

tärkeimpien, sen elinkysymysten ratkaisu siirrettiin valtiopäiviltä

ja suomalaisilta viranomaisilta hallitsijalle ja hänen venäläisille

neuvonantajilleen.

Manifesti, jonka olemassaolo ja sisältö nopeasti tuli tunnetuksi

huolimatta siitä salaperäisyydestä, jota venäläiset viranomaiset

olivat käyttäneet ja jota myös oli suositeltu Suomessa verrattain

myöhään siitä tiedon saaneille henkilöille, herätti tietysti

syvää levottomuutta ja suuttumusta sekä yleisön että senaatin

jäsenten keskuudessa, joitten ensimmäiseksi oli otettava manifesti

käsiteltäväksi. Sen julkaisemista vastaan oli jo alettu toimia sekä

suuren yleisön että senaatin jäsenten joukossa, missä mielipiteet

heti alussa kävivät jyrkästi erilleen. Kuinka senaatti tällöin toimi

ja kuinka julkaiseminen tapahtui varapuheenjohtajan ratkaisevan

äänen aiheuttamalla pienellä enemmistöllä, on jo kuvattu siksi

usein, etten tässä yhteydessä antaudu aihetta käsittelemään.

Sitäpaitsi se ei oikeastaan kuulukaan tähän, vaikkakin sitä saattaa

pitää alkuperäisenä syynä siihen, että minä jouduin poliittiseen

toimintaan, toimintaan, joka lopuksi otti minut kokonaan valtoihinsa.

Yhtä vähän aion vaatia lukijan tarkkaavaisuutta ja aikaa

kuvaukselle suomalaisten joukkoadressista keisarille ja suuresta

Lähetystöstä, jonka oli vietävä se perille. Nämä molemmat itse

kansan mielialan ilmaukset on kuvattu niin tarkoin, että luovun

tekemästä sen vielä kerran, vaikkapa olinkin osaltani vastuussa

näiden mielenilmausten syntymisestä jäsenenä siinä valiokunnassa,

jonka suuri kansalaiskokous Helsingissä valitsi järjestämään liikettä

voimakkaaksi mielenilmaukseksi asiassa, joka yhtä suuressa määrässä

liikutti kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista.

Se oli kuvaamattoman, innostuksen aikaa, innostuksen, joka

vallitsi kaikkia kansanluokkia, joka käsitti kaikki puolueet,

joka läpäisi kaikki yhteiskunnan kerrokset tehden jokaisen yhtä

halukkaaksi uhraamaan aikaa ja voimia. Ei kukaan epäillyt, että

tsaari, jonka otaksuttiin olevan tietämätön Suomelle annettujen

lupauksiensa oikeasta sisällöstä ja jonka tiedettiin olevan altis

neuvonantajiensa vaikutuksille, mutta jota yhä vielä luultiin

henkilökohtaisesti vilpittömäksi ja sanansa pitäväksi, olisi antanut

Suomelle vihamielisten henkilöiden ympäristössään saattaa hänet

ryhtymään näihin toimenpiteisiin ja laatimaan manifestin, joka sai

mielet kuohuksiin. Senpä vuoksi oltiinkin yleensä varmoja siitä,

että hallitsija, kun hänen tietoonsa saatettaisiin, että hänen nyt

Suomea kohtaan aloittamansa politiikka merkitsi hänen aikaisempien

juhlallisten lupaustensa rikkomista, peruuttaisi lainvastaiset

määräyksensä. Kaikki suunnitelmat tarkoittivat siis aluksi tuon

tiedon antamista hänelle niin kiistämättömällä tavalla, kuin ajatella

voi. Siitä johtui suuren kansanadressin ajatus, ja, kun keisari

ei ottanut sitä vastaan, sitä seuraava suunnitelma koettaa saada

ajan sivistyksen parhaat edustajat tekemään yrityksen puolestamme.

Nykyäänhän tuntuu melkein käsittämättömältä, että silloin saatettiin

antautua noin lapsellisiin unelmiin -- mutta sen jälkeen olemmekin

oppineet yhtä ja toista!

Nuo viisisataa edustajaa, jotka turhaan olivat hakeneet tilaisuutta

saattaa kansan hätähuuto Nikolai II:n korviin, olivat palanneet

Helsinkiin, jossa heidät oli otettu vastaan juhlalla, joka

tunnelmansa isänmaallisen korkeuden puolesta oli laatuaan ainokainen,

ja olivat sitten hajonneet koteihinsa, ulkonaisesti katsoen

toimittamatta mitään merkittävää maansa hyväksi. Sen he kuitenkin

olivat tehneet paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan silloin

saattoi aavistaa. Maailman sanomalehdistö oli puuttunut asiaan,

huomannut viidensadan talonpojan turhan retken Pietariin, oli sanonut

sanansa heidän yrityksestään ilmaista hallitsijalle huolensa ja

oli alkanut kiinnittää uutta huomiota maahan, josta lähetystö oli

tullut. Nuo viisisataa eivät olleet turhaan tehneet retkeään, sillä

siitä päiväytyy se mielenkiinto, millä Suomen asioiden kehitystä

on seurattu ulkomailla, mielenkiinto, josta on ollut meille paljon

suurempaa etua kuin yleensä voidaan käsittää.

Kotona Suomessa oltiin neuvottomia, mitä nyt olisi tehtävä

venäläisen uhan torjumiseksi. Yksi ehdotti yhtä, toinen toista,

ja toinen ehdotus pyrki olemaan toistaan mahdottomampi. Kukaan ei

ottanut ehdotuksia vakavalta kannalta, ja tuskinpa ehdottajatkaan

odottivat, että niin kävisi. Esiintyneistä aloitteista oli kai

verrattomasti järkevin se, jonka esitti eräs hollantilainen upseeri

eräässä helsinkiläiselle lehdelle -- "Nya Pressenille" jollen väärin

muista -- osoitetussa kirjeessä. Hän ehdotti, että me suomalaiset

koettaisimme alistaa asiamme Haagin tulevaan konferenssiin.

"Rauhankonferenssin", kuten sitä etukäteen yleensä nimitettiin, piti

samana vuonna syyskesällä kokoontua ensimmäistä kertaa pohtimaan

Nikolai II:n aloitetta, joka tarkoitti nykyisten vakinaisten

armeijojen ja siis samalla kansain asestuksen yleistä vähentämistä.

Aloitteen ottivat kaikki lapsellisesti ajattelevat ja herkkäuskoiset

ihastuksella vastaan tervehtien sitä uuden ajanjakson oireena

ihmiskunnan historiassa.

Täydellä syyllä, arveli kirjeen lähettäjä, joka oli tutustunut

sanomalehtien kuvauksiin talonpoikaislähetystöstä, olisi

täten koetettava maailmalle todistaa, että Venäjän tsaarin

aseistariisumisehdotus ei ole muuta kuin humbugia. Hänhän samalla

ehdottaa merkittävää asevelvollisuuskuorman lisäämistä Suomessa --

lisäämistä noin kolminkertaiseksi -- ja on samalla törkeästi rikkonut

lupauksensa, niin että se läheisesti muistuttaa väärää valaa, siten

ajaakseen ehdotuksensa läpi. Mutta kuinka olisi meneteltävä, että

ajateltu rauhankonferenssi puuttuisi asiaan, joka oikeastaan ei

kuulunut sen valtuuksiin, siitä ei julkaistu kirjoitus sisältänyt

mitään.

Hollantilaisen upseerin viittaus oli kuitenkin ainoa, jolla oli

onnistumisen häivääkin, vaikka tuo häive olikin perin vähäinen.

Osoittautui kuitenkin, että suuri kansanadressi oli saavuttanut

erään tarkoituksensa, vaikkakaan ei juuri aiottua, siten että

se oli kiinnittänyt muun sivistyneen maailman huomion Suomeen

ja epätasaiseen taisteluun, jonka se oli aloittanut venäläistä

sortajaansa vastaan. Siinä oli ainakin jotain mihin tarttua,

eikäpä voinut tietää mitä siitä saattoi koitua. Kotona oli

tähän aikaan hyvin vähän tekemistä, koska "Nya Pressen" oli

lakkautettu kolmeksi kuukaudeksi ja ne lentolehdet, joita eräät

toimittajat olivat alkaneet julkaista jonkinlaiseksi vastikkeeksi,

kiellettiin ehdottomasti ilmestymästä. Ylimääräiset valtiopäivät

tekivät innokkaasti työtä valmistaessaan vastaehdotusta uudeksi

asevelvollisuuslaiksi, joka sekin sisälsi miehistön luvun suuren

lisäyksen, vaikkakin mahdollisuuksien rajoissa, ehdotuksen,

jolta hyvin useat henkilöt suurenmoisen sangvinisesti odottivat

hyvin laajoja tuloksia _status quo ante'n_ palauttamiseksi.

Minä taas päätin lähteä ulkomaille ottaakseni selville kuinka

suotuisa mieliala Euroopassa oli jonkunlaiselle Suomen hyväksi

tehtävälle mielenilmaisulle, joko hollantilaisen ehdotuksen tai

jonkun muun perustalla. Matkani kävi ensin Kööpenhaminaan, jossa

oli odotettavissa lämmintä myötätuntoa Suomen asialle. Matkalle

sain seuraksi maalari Edelfelt vainajan ja nyttemmin jo kuolleen

hovineuvos Westzynthiuksen.

Kööpenhaminassa oli mieliala Suomea kohtaan perin suopea ja suuttumus

tsaarin lupauksen, tai kuten siellä useimmiten sanottiin, valan

rikkomisesta, oli yhtä yleinen kuin syväkin. Kaikki olivat halukkaita

tekemään jotakin ilmaistakseen paheksumisensa uhkaavan venäläisen

väkivallan johdosta, ja kaikki olivat perin uteliaita kuulemaan

tarkemmin suuresta suomalaisesta kansanadressista, joka täällä, kuten

muuallakin, herätti mitä suurinta huomiota. Innokkain oli, niinkuin

aina kun Suomesta ja Suomen politiikasta oli kysymys, Ivar Berendsen,

joka neuvoteltaessa parhaasta tavasta kääntää yleisön huomio Suomen

uhkaaviin oloihin, teki ehdotuksen, että joku meistä suomalaisista

pitäisi esitelmän, mieluimmin suuresta kansanadressista ja mieluimmin

Studentsamfundetissa, joka on Kööpenhaminan yliopiston jyrkästi

vapaamielisten ylioppilaiden yhdistys. Se referoitaisiin laajasti

kaikenvärisissä sanomalehdissä, hän vakuutti, ja siten saisi yleisö

mitä suurimmassa määrässä selon tapauksista ja elämyksistä Suomessa.

Ehdotus tuntui meistä kaikin puolin hyvältä ja hyväksyttävältä, mutta

kumpikaan seuralaisistani ei halunnut esiintyä. Edelfeltin piti

seuraavana aamuna jatkaa matkaansa Pariisiin, jossa häntä odotettiin

määrättynä päivänä, ja Westzynthius kieltäytyi ehdottomasti,

koska hän ei sanonut olevansa kylliksi perillä yksityiskohdista,

joten jäljellä olin vain minä. En ollut koskaan ennen esiintynyt

julkisesti. Vain kerran nuorena ylioppilaana olin pitänyt erään

tavanmukaisista puheista osakunnan vuosijuhlassa. Nyt otin Jumalan

avukseni ja vastasin myöntävästi. Kaikki järjestettiin käden

käänteessä. Berendsen, joka ohimennen sanoen oli Studentsamfundetin

puheenjohtaja, hankki huoneiston, piti huolta ilmoituksista kaikissa

Kööpenhaminan lehdissä ja teki yleensä kaiken valmiiksi, ennenkuin

erosimme sinä iltana.

Esitelmä oli ilmoitettu seuraavaksi päiväksi k:lo 8 i.p., ja kun

astuin puhujalavalle salin tungokseen saakka täyttävän kuulijakunnan

edessä, vapisin sydämessäni tulosta. Mutta kaikki kävi odottamattoman

hyvin. Kuulijat seurasivat esitelmää suurella mielenkiinnolla

ensimmäisestä sanasta viimeiseen ja lopuksi puhkesi ilmi sellainen

innostus, että eräs heistä -- Erik Skram -- teki ehdotuksen, joka

hyväksyttiin huutoäänestyksellä: -- että läsnäolevat lähettäisivät

yhteisen adressin Suomen ylioppilaille, adressin, joka, perin

voimakassanaista kieltä hiukan karsittua, yksimielisesti hyväksyttiin

ja aikanaan jätettiin asianomaisille.

Olen maininnut tämän välikohtauksen, en siksi, että sillä

sellaisenaan olisi mitään merkitystä, vaan sen vuoksi, että se oli

sysäyksenä ajatukselle koettaa saada aikaan adressi tai anomus, joka

lähtisi ajan etevimpien tieteen, taiteen ja kirjallisuuden, lyhyesti

samanaikuisen sivistyksen edustajien taholta. Jatkaessani matkaa

Berliiniin, mietiskelin edellisen illan tapauksia, muistelin sitä

innostusta, joka oli vallannut esitelmäni kuulijat Kööpenhaminassa.

Ajatus seurasi toistaan: miksikä ei voisi saada eri maiden eteviä

henkilöitä tavalla tai toisella ilmaisemaan vastalauseensa -- koko

sivistyneen maailman -- sanalla sanoen, ja äkkiä oli aie valmis.

Jos voisi taivuttaa ajan sivistyksen ensimmäiset edustajat yhtymään

mielipiteen ilmaisuun, adressiin tsaarille, pitäisi sellaisen

vetoomuksen saada hänet harkitsemaan asiaa ja mahdollisesti saattaa

hänet luopumaan aloittamastaan valapattoisesta politiikasta Suomea

kohtaan. Siihen aikaan olimme vielä kaikki siksi siivoja, ettemme

ajatelleet tällä politiikalla olevan muita perussyitä kuin halun

saada Suomi samalle tasolle kuin Venäjäkin, ja uskoimme, että tsaarin

neuvonantajat olivat johtaneet hänet harhaan paljoa suuremmassa

määrässä kuin hän itse oli halukas toteuttamaan tasoituksen

polkemalla tylysti jalkoihinsa sekä Suomen kiistattoman oikeuden että

omat lupauksensa.

Berliinissä ilmoitettiin asia, joka jo junassa oli esitetty

matkatoverilleni Westzynthiukselle ja saavuttanut hänen

hyväksymisensä, välittömästi eräille siellä oleskeleville

maamiehillemme, jotka tapasimme ja jotka tinkimättä olivat asian

puolella, vaikka ilmaisivatkin epäilyksensä sen toteuttamisen

mahdollisuuksista. Keskusteltaessa siitä, kuinka asiaa paraiten

ajettaisiin, ja mikä suuri yleisesti tunnettu nimi olisi aluksi

voitettava asian puolelle, mainitsi eräs läsnäoleva nuori nainen,

että hän varmasti voisi päästä maailmankuulun ja yleisesti tunnetun

historioitsijan Mommsenin puheille. Se oli aluksi mainio nimi. Jos

hän ensimmäisenä kirjoittaisi nimensä adressin alle, saattaisi

olla jokseenkin varma siitä, että muutkin Saksan ensirivin

miehet kirjoittaisivat. Nuorta ehdottajaa pyydettiin hankkimaan

suosituskirje, ja sitä odotellessa tapasin eräitä muita henkilöitä

Berliinissä, jotka olivat osoittaneet harrastusta Suomea ja Suomen

asiaa kohtaan.

Näitten joukossa oli myös tohtori Fritz Arnheim, joka oli osoittaunut

Suomen lämpimäksi ystäväksi. Saatuaan kuulla vain ensimmäisen sanan

aikeistamme hän kysyi, oliko aloite sama kuin erään englantilaisen

naisen rouva Copelandin vihjaama. Kun tiedustelin mitä aloitetta hän

tarkoitti, vastasi hän juuri äsken saaneensa kirjeen asiasta, joka

oli esitetty Jenan professori Euckenille ja joka tähtäsi siihen, että

koetettaisiin saada joukko Euroopassa tunnettuja oppineita eri maista

yhdessä allekirjoittamaan lausunto Suomen hyväksi. Tämä lausunto

julaistaisiin sitten Euroopan etevimmissä lehdissä ja saatettaisiin

siten tsaarin tietoon. Siis samanlaatuinen aloite kuin sekin, johon

me olimme ryhtyneet, mutta rajoitetumpi ja näyttämöasetukseltaan

asetettu paljon vähemmän huomiota herättäväksi. Me tahdoimme mikäli

mahdollista saada lausunnon tai vetoomuksen tsaarin oikeudentuntoon

toimitetuksi ja esitetyksi tavallaan loistavasti, henkilökohtaisesti

lähetystön kautta, joka omastakin puolestaan voisi vaikuttaa asiaan

-- niin pitkälle olimme jo päässeet suunnitelmissamme ja päätimme

sen vuoksi koettaa onneamme, ensi sijassa Mommsenin luona, jolle

esittelykirjelmä jo oli saatu.

Me lähdimme siis matkaan, nuori nainen, neiti Lindberg, nyttemmin

jo vainaja hänkin, ja minä, professori ja salaneuvos Mommsenin luo.

Mainehikas mies otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta

vaikutti alussa kaikkea muuta kun halukkaalta ryhtymään asiaan. "Was

wollen Sie denn eigentlich mit so einer Professorsdemonstration?"

kysyi hän, kun neiti Lindberg oli selittänyt syyn miksi olimme

rohjenneet vaivata häntä. Hänhän ensikädessä esitteli asiaa ja siksi

olin jättänyt hänen tehtäväkseen jään murtamisen. Mutta nyt hän loi

minuun silmäyksen, jota ei juuri voinut väärin käsittää ja sen vuoksi

vastasin minä kysymykseen: "Wir wollen versuchen den Tsaren zum

Nachdenken zu bringen." "Wissen Sie denn auch ob der Kerl überhaupt

denken kann?" kuului hänen seuraava, melkoisen halveksivalla äänellä

tehty kysymyksensä.

Minä vastasin että sitä emme tosin tienneet, mutta halusimme tällä

tavalla sitä koettaa, kun kaikki, mitä tähän saakka olimme tehneet,

ei ollut johtanut mihinkään tulokseen.

"Ja, was haben Sie eigentlich getan?" keskeytti minut Mommsen

-- "erzählen Sie mir bitte etwas davon". Aloin kertoa, senaatin

esityksestä, eduskunnan puhemiehen turhasta matkasta Pietariin,

suuresta lähetystöstä, joka turhaan oli yrittänyt saada jättää

kansanadressin -- "Davon habe ich gehört, bitte erzählen Sie mir

etwas näheres darüber" puuttui puheeseen Mommsen, mielenkiinto

ilmeisesti hereillä. Minä kuvasin miten viisisataa talonpoikaa maan

joka osasta, aina napapiirin tuolta puolen, saapui Helsinkiin,

kuvasin heidän innostustaan ja lujaa luottamustaan siihen, että

tsaari kuulisi heitä, heidän lähtönsä Helsingistä, kun kymmenet

tuhannet ihmiset saattoivat heitä asemalle, ja lisäsin joukon

pikku piirteitä heidän oleskelustaan Pietarissa, jotka valaisivat

sitä korkeata ja uhrautuvaista tunnelmaa, mikä elähytti näitä

yksinkertaisia miehiä. Niin pitkälle olin päässyt, kun Mommsen

jälleen keskeytti minut. Hän löi kämmenpohjallaan sääreensä ja

huudahti: "Ja ich unterschreibe die Adresse, und falls es Ihnen

nützlich sein kann, so sagen Sie einem jeden der es hören will, dass

der alte Mommsen unterschreiben wird!"

Hetken kuluttua sanoimme hyvästit ja poistuimme, sisäisesti

tyytyväisinä ensimmäisen menestyksemme johdosta, joka ennusti mitä

parhainta jatkoa. Emmekä suinkaan laiminlyöneet käyttää Mommsenin

nimeä käydessämme tämän tai tuon etevän henkilön luona. Mutta jo

samana iltana sain Suomesta jälkeeni lähetetyn sähkösanoman, joka

kehoitti minua pikimmiten tulemaan Lontooseen. Ja sähköteitse

Berliinistä tehtyyn kyselyyn tuli vastaus että oli kysymys

aloitteesta, josta voisi mahdollisesti jotain tehdä. Lontoossa

asustivat siihen aikaan muiden maanmiestemme joukossa professori

Westermarck, joka jo oli saavuttanut mainetta Englannissa, silloinen

dosentti Yrjö Hirn ja professori Julio Reuter, joka oli minulle

sähköttänyt.

Aikomukseni oli oikeastaan ollut Berliinistä lähteä Hollantiin,

missä mielenkiinto Suomen tapahtumiin, päättäen ylempänä mainitusta

kirjeestä, näytti olevan melkoisen yleinen. Berliinissä olivat

toiveet huomattavasti nousseet sen menestyksen jälkeen minkä olimme

saavuttaneet Mommsenin luona ja se vastakaiku minkä asia oli

herättänyt toisissa, joita oli suunnitelman johdosta puhuteltu,

näytti meistä melkein takaavan asian menestyksen, eritoten kun

mielenosoitus Suomen hyväksi selvästi oli niin sanoaksemme ilmassa,

kuten sähkösanoma Lontoosta osoitti. Matkustin sen vuoksi suoraan

Englantiin jättäen enemmät valmistelevat toimenpiteet Berliinissä

siellä oleville suomalaisille. Lontoossa ottivat minut vastaan kolme

jo mainittua maanmiestäni, joille oli sähköttämällä ilmoitettu

tulostani, rautatieasemalla, josta me yhdessä lähdimme erääseen

hotelliin. Ja siellä keskusteltiin eri ehdotuksista klo 2:een yöllä.

Väitteet minun ehdotustani vastaan eivät koskeneet niinkään itse

ehdotusta vaan enemmänkin sen toteuttamismahdollisuuksia, mutta

kun olimme pohtineet asiaa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta,

yhtyivät kaikki siihen, että se ylväimpänä ja parhaimpana oli

toteuttamisyrityksen arvoinen. Sitä vastoin ei pidetty mahdollisena

ajatusta saattaa Suomen asia syksyllä kokoontuvan rauhankonferenssin

harkittavaksi.

Lähipäivät kuluivat eri tahoille tehtäviin kyselyihin, miten

asiaan suhtauduttaisiin, ja kaikkialta saimme mitä suurinta

kannustusta, aivan erikoisesti mr F. L. Gilmourilta, joka silloin

kuten myöhemminkin aina on osoittanut hyvin lämmintä mielenkiintoa

Suomen asiaan ja on alati ollut valmis auttamaan sekä neuvoilla

että teoilla. Ajatus ehdotetun kaltaisesta kulttuurin adressista

miellytti ilmeisesti ja täydellistyi vähitellen. Katsoen siihen

että se jätettäisiin hallitsevalle monarkille, päätettiin m.m. että

ainoastaan aitoa pergamenttia käytettäisiin allekirjoituksia varten

ja että koetettaisiin ensimmäinen lehti adressiteksteineen, jonka

päättäminen jätettiin allekirjoittajien tehtäväksi kussakin maassa,

saada mahdollisimman hyvin koristelluksi.

Kesken kaikkien näiden puuhien saimme muuta tekemistä eräästä

aikakauskirjasta, jonka oli perustanut herra Borgström ja jota

varten hän oli saanut avustuksia Suomesta. Avustukset alistettiin

arvosteltaviksemme ja havaittiin yksimielisesti mahdottomiksi,

ainakin esikoisnumeroon, joskin sittemmin jokunen niistä voitaisiin

käyttää. Ei ollut muuta tehtävää kuin itse kirjoittaa ensi

numero kun aikakauslehti, jonka nimi oli oleva "Finland", jo oli

sanomalehdissä ilmoitettu pian ilmestyväksi. Westermarck, Reuter ja

minä otimme tehtävän suorittaaksemme ja meidän onnistui todellakin

viikkoa lyhemmässä ajassa saada aikaan ensimmäinen numero. Meistä

kolmesta minä, jolla oli vähimmin muuta tekemistä, sain suurimman

taakan osalleni ja kirjoitin kolme niistä kuudesta tai seitsemästä

artikkelista jotka numero sisälsi. Yksi kappale lähetettiin

silloiselle Walesin prinssille, sittemmin kuningas Edward, joka

sihteerinsä kautta kohteliaalla kirjeellä tunnusti vastaanottaneensa

sen.

Tällä välin olivat kuitenkin adressin valmistelut joutuneet niin

pitkälle, että me suurella varmuudella saatoimme otaksua sen

syntyvän. Sen vuoksi lähetimme Helsingissä olevalle komitealle, jonka

puheenjohtajana toimi senaattori Leo Mechelin ja jonka tuli johtaa

vastustustyötä, kirjelmän, jossa teimme selkoa itse yrityksistä sekä

siitä mitä siihen saakka olimme toimittaneet ja toiveistamme sen

onnistumisesta. Vastaus kirjelmään oli perinpohjainen yllätys.

Se tuli sähköteitse, pikaviestinä, joka sisälsi kokonaista 80

sanaa, vaikka siinä ei ollut muuta kuin perusteltu kehoitus meille

jättää sikseen koko yritys, joka oli liian suurisuuntainen ja sitä

paitsi sisälsi arvaamattoman laajakantoisia poliittisia vaaroja.

Me olimme suurimmassa määrässä hämmästyneitä emmekä lisäksi aivan

vähän katkeroituneita. Että senaattori Mechelin oli luonteeltaan

varovainen, sen kyllä tiesimme -- hänen esiintymisensä helmikuun

manifestia julkaistaessa tunsimme kaikki, mutta että tämä ominaisuus

veisi hänet niin pitkälle, sitä ei kuitenkaan kukaan meistä ollut

voinut edellyttää. Että sähkösanoma oli hänen suunnittelemansa ja

kirjoittamansa, joko komitean suostumuksella tai ilman, sitä emme

lainkaan epäilleet istuessamme siinä mykkinä hämmästyksestä.

Westermarck oli ensimmäinen joka sai sanat suuhunsa. "Me sähkötämme

aivan yksinkertaisesti vastaukseksi että me jatkamme ja annamme

herralle pirua", ehdotti hän. Niin, tarkoin ajatellen oli hänen

ehdotuksensa huomattavasti repäisevämpi, mutta se ei sovellu

painettavaksi. Reuterilla eikä minulla ei ollut mitään sisäistä

ajatusta vastaan, mutta neuvoimme lieventämään muotoa. Ja niinpä

laadimme sähkösanoman, joka sisälsi seitsemänkymmentä sanaa,

mutta jonka tarkoituksen olisi hyvin voinut ilmaista ensimmäisen

ehdotuksen osoittamalla tavalla. Mitään vastausta siihen ei tullut.

Varsin lyhyessä ajassa saimme yrityksen käyntiin Lontoossa, jossa

kaikki joiden puoleen käännyimme, osoittivat harrastusta asiaan

ja lupasivat allekirjoituksensa. Ja sen lisäksi otti Westermarck

yksin hankkiakseen niitä Italiasta, jossa hänellä oli useita

tuttavia etevien tiedemiesten keskuudessa. Hirnin oli matkustettava

kotiin Suomeen, minkä vuoksi enemmät neuvottelut ja toimenpiteet

Englannissa jätettiin Reuterin huoleksi. Minä lähdin Hollantiin,

Belgiaan ja Ranskaan koettaakseni näissäkin maissa aikaansaada jotain

samankaltaista.

Kaikkialla kohtasi minua mitä suurin harrastus, Hollannissa ilmeinen

innostus. Jo itse ajatus, että kulttuurin etevimmät edustajat

vain tässä ominaisuudessaan kääntyisivät erään tämän maailman

mahtavimman puoleen ja vaatisivat kuulemista, oli uusi ja herätti

sellaisenaan vastakaikua jokaisessa. Hollannissa ottivat yleensä

yliopistojen rehtorit kukin tahollaan huolekseen tunnetuiden

henkilöiden allekirjoitusten kokoamisen ja vakuuttivat minulle

myötätuntonsa asian suhteen. Ainoastaan yksi heistä kehoitti

kääntymään vararehtorin puoleen selittäen, ettei hän edes ehdotetussa

muodossa halunnut olla missään tekemisissä monarkin kanssa, joka

oli tehnyt aloitteen yleisen suurvaltakonferenssin pitämisestä

armeijain miesluvun pienentämiseksi samalla kertaa kuin hän rikkoi

juhlalliset lupauksensa tai oikeammin valansa kansalle, joka aina oli

ollut lojaali, saadakseen muutamia tuhansia sotilaita niiden lisäksi

jotka hänellä jo oli. Muuten hän oli valmis tekemään voitavansa

edistääkseen yritystä. Professori Van der Vlugt selitti olevansa

valmis suunnitellun lähetystön jäsenenä jättämään adressit tsaarille.

Ranskassa sai adressitoiminta erinomaisen asianajajan Edelfeltistä,

joka ponnisti kaikkensa yrityksen hyväksi ja tunnettu kun oli

taiteellisissa, kirjallisissa ja tieteellisissä piireissä hän

saattoi vaikeuksitta herättää harrastusta asiaan mitä erilaisimmissa

leireissä. Hän ei kohdannut mitään vastuksia varata asiamme

puolelle loistavimmat ja etevimmät nimet, jotka Ranska omisti

eri aloilla. Ja sen lisäksi tunnettu senaattori Trarieux, joka

rohkeasti oli asettunut Zolan rinnalle katkerassa oikeustaistelussa,

Dreyfus-jutussa Ranskan korkeimpia sotilasviranomaisia vastaan, oli

luvannut liittyä tulevaan lähetystöön, josta hän, kuten sittemmin

osoittautui, liian suurella optimismilla odotti mitä parhaita

tuloksia Suomen asialle.

Belgiassa, jonne matkustin Pariisista, kävi yhtä hyvin. Jokainen,

jota puhuteltiin, osoitti suurinta ymmärtämystä asiaa kohtaan ja oli

hyvin halukas allekirjoittamaan adressin. Muutamat brysseliläiset

suostuivat heti puhuttelemaan eräitä soveliaita henkilöitä, niin

että pian saatoin matkustaa edelleen. Kaikkialla ajatus että aikamme

kulttuurin edustajat vetoaisivat monarkkiin pienen rauhallisen

kulttuurikansan puolesta vaikutti uutuudellaan ja sitä pidettiin

yrityksen arvoisena. Ja kaikkialla vähän toivottiin että tämä

monarkki, joka oli osoittanut niin lämmintä harrastusta rauhalliselle

yhteisymmärrykselle maailmassa, että oli kutsunut kaikki suurvallat

ja muitakin neuvottelemaan yleisestä aseistariisumisesta, antaisi

arvoa senkaltaiselle yritykselle ja kuulisi lausutut toivomukset.

Saksa, Englanti, Ranska, Hollanti, Belgia ja Italia olivat siis

periaatteessa selvät ja niihin voitiin varmuudella luottaa. Jäljellä

oli vain Skandinaavian maat ja Itävalta-Unkari. Lontoosta oli

kirjoitettu asianomaisille Helsinkiin, jossa nyttemmin oli taivuttu

yritykseen, joskin osoitettiin verrattain suurta hitautta sopivien

henkilöiden lähettämisessä Wieniin, mahdollisesti Budapestiin.

Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta pitäisin minä huolen. Kaikkialla

oli asia jo mahdollisimman hyvissä käsissä. Allekirjoitusten keräys

oli jo alkanut, kun eri maissa oli sovittu adressien sanamuodosta

ja kaikkialle oli Englannista hankittu pergamentti jaettu sekä itse

adressitekstiä että allekirjoituksia varten. Berliinissä huolehti

nyttemmin professori Pipping allekirjoitusten keräämisestä, Lontoossa

ja yleensä Englannissa kuten jo mainittiin professori, Reuter,

Pariisissa ja muualla Ranskassa Edelfelt erään paikallisen komitean

kera, Hollannissa eri yliopistojen rehtorit erään hollantilaisen,

Lontoossa asuvan, Tiedeman-nimisen sanomalehtikirjeenvaihtajan

avustuksella, joka täydelleen oli antautunut yrityksen käytettäväksi

ja joka myös avusti Belgiassa tuntien lämmintä harrastusta yritystä

kuten yleensä Suomen asiaa kohtaan. Italiaan oli professori

Westermarck matkustanut ja hänen onnistui saada asiaan innostumaan

m.m. professori Brusa, silloinen "kansainvälisen oikeuden laitoksen"

puheenjohtaja, joka selitti olevansa halukas kansainvälisen

lähetystön jäsenenä matkustamaan Pietariin.

Tanskassa samoin asia sujui melkein itsestään. Saatuaan tiedon

suunnitelmasta ottivat kaikista aatteellisista harrastuksista, aivan

erikoisesti mikäli ne koskivat Suomea, aina syvästi innostunut

Ivar Berendsen ja ihanteellismielinen, lämminsydämminen tohtori

Norman-Hansen hoitaakseen kaikki yksityisseikat, niin että minä jo

muutamien päivien kuluttua saatoin jatkaa matkaani Tukholmaan.

Ruotsissa kävi kaikki myös toiveiden mukaisesti, kaikkien

yksimielisesti hyväksyessä suunnitelman ja ottaessa siihen yleisesti

osaa. Tunnettu Suomi-ystävä, tirehtööri Sven Palme sai muutamissa

päivissä kokoon komitean tunnetuista, etevistä miehistä, vapaaherra

Nordenskiöld etunenässä ja tämä komitea vuorostaan puhutteli

kaikkia, jotka saattoivat tulla kysymykseen ruotsalaista adressia

allekirjoitettaessa. Tietääkseni ei mistään tullut kieltävää

vastausta. Vapaaherra Nordenskiöld suostui joidenkin neuvottelujen

jälkeen esiintymään kansainvälisen lähetystön puheenjohtajana.

Norjaan matkusti tilapäisesti Tukholmassa oleskeleva suomalainen,

maisteri F. von Wright ja hän sai siellä osakseen yleistä ymmärrystä

ja yhtä yleistä tukea. Kristianian yliopiston professori Brögger

suostui edustamaan Norjaa lähetystössä, joka oli käyvä kaikkien

venäläisten itsevaltiaan luona.

Syynä siihen, etten itse matkustanut Kristianiaan, oli se, että minun

oli pakko poiketa Helsinkiin tutustuttaakseni siellä olevia johtajia,

jotka eivät vielä tuntuneet niinkään innostuneilta, asian kaikkiin

yksityiskohtiin sellaisina kuin ne silloin olivat. Kun olin saanut

tilaisuuden tehdä selkoa yrityksestä, miten se siihen mennessä oli

edistynyt ja erikoisesti siitä myötätunnosta, jota sille kaikkialla

oli osoitettu, olivat kaikki kuin tulta ja leimauksia, kaikki paitsi

senaattori Mechelin, joka edelleenkin pysyttäytyi pidättyväisenä,

lausumatta kuitenkaan mitään _vetoa_ aiheen suhteen. Tohtori Yrjö

Wichmann lähetettiin heti Budapestiin ja minä palasin parin päivän

kuluttua Tukholmaan, jonne myös professori Söderhjelm lyhyen ajan

perästä saapui ollakseen apuna valmistuksissa, jotka nyt lähestyivät

polttopistettään.

Lähetystöön oli myöskin liittynyt kuuluisa englantilainen

valtio-oikeusoppinut, professori J. Westlake, mutta kun hänen oli

mahdotonta poistua Lontoosta muiden matkustaessa, merkittiin hänet

"poissa olevaksi jäseneksi" sillä aika ei enää sallinut kääntymistä

kenenkään muun puoleen, jonka nimellä olisi ollut lähimainkaan yhtä

hyvä kaiku maailmassa kuin professori Westlakella. Loppumattoman

sähkösanomavaihdon jälkeen olivat eri adressit vihdoinkin

koottuina Tukholmaan, jossa pergamenttilehdet allekirjoituksineen

valokuvattiin, ja eriasuiset johdantolehdet, jotka sisälsivät

adressin eri maiden kielellä, kopioitiin faksimile-painosta varten,

joka aikanaan aiottiin painaa ja julkaista. Vihdoin olivat kaikki

valmistelut päätetyt ja edustajat matkalla. Trarieux, Van der Vlugt

ja Brusa matkustivat junalla maitse halki Euroopan, Nordenskiöld,

Brögger ja Norman-Hansen laivalla Tukholmasta Pietariin, jossa

kaikkien piti tavata Hotel d'Europe'ssa. Minä olin pari päivää

aikaisemmin matkustanut Helsinkiin jättääkseni raportin valmistelujen

päättymisestä komitealle, jonka puheenjohtaja oli kuten jo mainittu

senaattori Mechelin. Hän ei kuitenkaan aikonut odottaa asian

ratkaisua, sillä hän oli päättänyt terveytensä vuoksi matkustaa

Gasteiniin eikä katsonut voivansa siirtää matkaansa edes muutamiksi

päiviksi. Mutta kun höyrylaiva mukanaan Skandinaavian edustajat

saapui Helsinkiin oli senaattori vielä siellä ja tapasi ainakin

Nordenskiöldin sinä aikana, jonka laiva viipyi satamassa. Parin

päivän kuluttua matkustin minä Pietariin vapauttaakseni vapaaherra

von Willebrandin joka oli matkustanut sinne edustajien kera, mutta

ilmoittanut ettei hänellä ollut aikaa jäädä sinne pitemmäksi ajaksi.

Ja veikin aikaa saada selkoa mahdollisuuksista päästä audienssille H.

M. Venäjän tsaarin luo. Toinen ministeri lähetti lähetystön sinne,

toinen tänne. Kukaan ei tahtonut suorastaan kieltäytyä anomasta

audienssia, jota pyysivät edustajat yhdestätoista Euroopan maasta,

mutta vielä vähemmän halusi kukaan asettua lähetystön etunenään

ottamalla ajaakseen sen asiaa. Scylla ja Charybdis! Toisella puolen

Euroopan valistunut opiniooni, toisella puolen aitovenäläinen

salakähmäisyys joka johti taistelua Suomea vastaan ja kyllä tiesi

kärventää kenen tahansa joka vain esiintyi meidän hyväksemme ja joka

siihen aikaan Pobedonostsev etunenässä oli kaikkivaltias Venäjällä.

Sen vuoksi osoitti hoviministeri, parooni Freedericsz, jota ensiksi

oli pyydetty välittämään audienssia, lähetystön sisäministeri

Goremykinin luo. Tämä sanoi kuitenkin, ettei hän voinut tehdä mitään

asialle, joka kyllä oikeastaan kuului hoviministerille, minkä

vuoksi hän palautti lähetystön tämän luo. Tällä kertaa hän piti

palatsikomendantin soveliaimpana välittämään audienssin.

"Ceci est plus que ridicule, c'est indigne!" huudahti Trarieux

katkerana kun kaksi edustajista, joista toinen oli Nordenskiöld,

oli palannut hotelliin toisen turhan matkan jälkeen hoviministerin

luo. Tämä ei kuitenkaan ollut voinut salata hämmästystään, että

jotain sentapaista kuin adressit kulttuurimaailmasta oli voitu

saada aikaan niin suuressa hiljaisuudessa, ettei hallitus tiennyt

niistä mitään. "Kuinka on mahdollista etteivät meidän diplomaattimme

ole tiedoittaneet mitään tällaisesta asiasta?" sanoi hän, "onhan

tarvittu suuri koneisto sen käyntiin saattamisessa -- adresseja

yhdestätoista Euroopan maasta ja melkein kaikkien tunnettujen

henkilöiden allekirjoittamat!" Se imponeerasi nähtävästi, ja hän

osoitti sen pettämättömästi pyytämällä saada aivan yksityisesti

tutustua adressiin, pyyntö johon myönnyttiinkin ja joka aiheutti

yhä uutta hämmästelyä kaikkien allekirjoittajien suhteen. "Tästähän

puuttuu tuskin ainoatakaan kuuluisaa nimeä", sanoi hän silmäiltyään

adressia. Mutta muuta hän ei sanonut voivansa tehdä kuin neuvoa

meidät palatsikomendantin luo.

Vielä samana päivänä yritettiin päästä tapaamaan palatsikomendanttia,

mutta hän oli saavuttamattomissa -- pysytteli todennäköisesti

piilossa -- ja vähän myöhemmin kutsui sisäministeri koko lähetystön

seuraavan päivän iltapäivällä juomaan teetä hänen huvilassaan

saaristossa. Kutsu otettiin vastaan, sillä kaikki arvasivat, että

lopullinen selko audienssikysymyksessä saataisiin vihdoinkin ja

kaikki olivat kyllin sangviinisia toivoakseen myönteistä vastausta.

Sillä välin olin minä kuitenkin seuraavan päivän, teekutsupäivän

aamuna lähtenyt Tsarskoje Seloon, jossa tsaari ja hovi tilapäisesti

oleskeli, koettaakseni erään englantilaisen, mr. Heathin, kautta,

jonka tunsin lapsuudesta saakka, tehdä mitä tehtävissä oli, kuten

sanotaan yksityisteitä. Hän oli ollut sekä silloisen tsaarin että

hänen isänsä, Aleksanteri III:nnen englantilainen kotiopettaja

ja oli edelleen erinomaisen hyvissä kirjoissa hovissa, missä hän

tuli ja meni melkein mielensä mukaan. Asia kiinnitti erikoisesti

hänen mieltään ja hän tarkasteli suurella tarkkaavaisuudella

allekirjoituksia painetussa jäljennöksessä, jonka olin ottanut

mukaani. Lopulta hän pyysi minua odottamaan hänen lähtiessään

linnaan, missä hän aikoi käydä leskikeisarinna Dagmarin luona

puhuakseen hänen kanssaan audienssista. Adressijäljennöksen hän otti

mukaansa.

Odottaessani oli minulla hyvää aikaa mietiskellä mitä mahtoi merkitä

se matkaseura, joka minun kanssani oli tullut Pietarista. Olin

nimittäin Tsarskoje Selon asemalla nähnyt kaikkien ministerien

paitsi parooni Freedericszin astuvan salonkivaunusta, joka seurasi

junaa ja istuutuvan muutamiin odottaviin hoviajoneuvoihin, jotka

ajoivat linnaan päin. Aavistin, ettei moinen kokous ennustanut

hyvää, eritoten kun pyhän synoodin prokuraattori, Pobedonostsev, oli

seurueessa.

Kun mr. Heath hetken kuluttua palasi, hän ei ollut tarvinnut

tuntia enempää aikaa, ei hänelläkään ollut erikoisen rohkaisevia

uutisia kerrottavana. Leskikeisarinna oli tutustunut adressiin, oli

sen jälkeen puhjennut itkemään ja sanonut kyllä tietävänsä, mitä

Euroopassa tultaisiin ajattelemaan ja sanomaan hänen pojastaan, ellei

lähetystöä vastaanotettaisi, mutta hän ei voinut tehdä mitään. "Sitä

aavistinkin", lisäsi Heath, "sillä juuri eilen hän sopi poikansa

kanssa, joka siksi että leskikeisarinna oli koettanut vaikuttaa

häneen, oli käskenyt hänen viettää kesänsä Hatsinassa. Vasta eilen

hän tuli tänne ja syntyi sopu, jota hän selvästikään ei tahdo saattaa

vaaran alaiseksi uudelleen sekautumalla hallituspolitiikkaan."

Goremykinin teekutsun tarkoituksesta olivat edustajat pian saaneet

selkoa. Ilmoitettiin lähetystön jäsenille, että aikaisin samana

päivänä oli pidetty ministerineuvoston istunto tsaarin itsensä

johtaessa puhetta Tsarskoje Selossa ja oli silloin päätetty, ettei

tsaari ottaisi lähetystöä vastaan. Ministeri lausui valittelunsa

tämän tosiasian johdosta, mutta oli kyllä ollut samaa mieltä -- kun

lähetystö ei ollut virallisen luonteinen -- parantumattomien este!

Lähetystö oli siis todella epäonnistunut, mikäli oli kysymys yrittää

tsaarille persoonallisesti esittää kulttuurimaailman ajatus hänen

politiikastaan Suomea kohtaan.

Helsingissä oltiin tietenkin hyvin jännittyneitä tuloksen

suhteen, etupäässä luonnollisesti itse asian vuoksi, mutta myös

siksi että tahdottiin edustajille valmistaa arvokas vastaanotto,

kun he paluumatkalla sivuuttivat Suomen pääkaupungin. Päivää

ennen lopullista epäonnistumista oli lähetti tullut Pietariin

tiedustelemaan millä kannalla asiat olivat ja minä päivänä edustajia

voitiin odottaa Helsinkiin. Mutta hän sai palata tyhjin toimin. Ei

kukaan silloin vielä tiennyt sanoa mitään varmaa siitä, miten asian

tulisi käymään tai minä päivänä lähetystö palaisi.

Kun sitten epäys lähetystön audienssianomukseen vihdoinkin tuli,

tunsivat kaikki sen jäsenet itsensä niin masentuneiksi, etteivät

katsoneet voivansa tulla Helsinkiin, missä enemmän tai vähemmän

juhlallinen vastaanotto oli odotettavissa, aivan riippumatta asian

ratkaisusta. Trarieux'n piti samana yönä lähteä yöjunalla Pariisiin

Brusan seuratessa häntä aina Berliiniin, josta hän kääntyisi etelään

matkustaakseen kotiin Italiaan. Van der Vlugt, jota rouva seurasi

matkalla, tahtoi, ollen kerran niin lähellä, käyttää tilaisuutta

hyväkseen nähdäkseen Moskovan, josta hän Varsovan kautta aikoi

palata kotiin. Nordenskiöld, Brögger ja Norman-Hansen aikoivat

palata Helsingin kautta, mutta pyysivät jyrkästi päästä kaikista

juhlallisuuksista, kun ei lähetystö kokonaisuudessaan voinut olla

niissä mukana.

Jättääkseni edes jossain määrin juhlallisemmin jäähyväiset niille

merkkimiehille, jotka Suomen vuoksi olivat tehneet pitkän ja

vaivalloisen matkan Pietariin, olin kutsunut lähetystön jäsenet

päivällisille erääseen Pietarin ravintolaan viimeisenä päivänä,

jolloin he olivat koossa. Tunnelma oli aluksi kaikkea muuta kuin

juhlallinen. Epäonnistuminen oli painanut ahdistavan leimansa

kaikkiin läsnäoleviin. Mutta aterian loppupuolella kohotti Trarieux

lasinsa ja esitti maljan Suomelle, kohdistaen sen minulle, joka olin

maamme ainoa läsnä oleva edustaja. Meidän ei pidä tuntea itseämme

liian masentuneiksi heidän tehtävänsä nolon päättymisen vuoksi, hän

sanoi. Kenties tulisi ilveily lähetystön vastaanotosta ja ilmeinen

pelko siitä, että se pääsisi tsaarin luo, herättämään suurempaa

huomiota, kuin jos audienssi olisi myönnetty. Joka tapauksessa

aikamme kulttuurin edustajat ensi kerran olivat kääntyneet

vetoomuksella monarkin puoleen, mutta se ei varmastikaan ollut

jäävä viimeiseksi, vaikka tsaari olikin osoittanut olevansa vailla

ymmärtämystä sellaisen ainutlaatuisen ilmiön suhteen. Sen vuoksi hän

toivotti meille suurempaa menestystä jatkaessamme taistelua ja sanoi

tietävänsä, että lähetystön muut jäsenet yhtyivät hänen maljaansa

Suomen ja sen kansan onneksi. "Tulevaisuus on teidän, joskin

nykyhetki näyttää synkältä", lopetti hän.

Sellainen oli hänen puheensa pääsisällys, loppulauseen luulen

muistavani jotensakin sanasta sanaan. Minun oli ilmeisesti vastattava

niin hyvin kuin taisin. Aloitin kiittämällä kaikkia edustajia siitä

vaivasta, jonka olivat nähneet Suomen asian puolesta, vaivasta, jota

en voinut uskoa hukkaan heitetyksi. Sama tunne, siitä olin varma,

vallitsi kaikkialla Suomen kansassa, ja sen rinnalla sydämmellinen

kiitollisuus niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet meidän asiaamme ja

etusijassa niitä lähetystön jäseniä kohtaan, jotka olivat tehneet

pitkän ja väsyttävän matkan Venäjän pääkaupunkiin jättääkseen eri

adressit monarkille. En juuri uskonut, että Suomessa oltaisiin

lannistuneita ratkaisun johdosta, sillä olihan lähetystön jäsenten

joukossa mies, joka hieman aikaisemmin oli todistanut, että oikeus

on mahti, joka ei anna polkea itseään, vaan ennemmin tai myöhemmin

vastustamattomasti pääsee valtaan. Kuka olisi Dreyfus-jutun synkimmän

vaiheen aikana uskonut, että totuus koskaan tulisi oikeuksiinsa? Ja

kuitenkaan ei se vähälukuinen joukko, joka taisteli sen puolesta,

koskaan hetkeksikään ollut heittänyt aseitaan. Meidän ei nyt sovi

vastoinkäymisen vuoksi kadottaa rohkeuttamme, kun kulttuurimaailman

etevimmät olivat ottaneet omakseen meidän asiamme eikä niin tehdäkään

Suomessa. Siellä elähyttää tällä hetkellä kaikkia yleinen toivo saada

osoittaa kiitollisuutta, mitä tunnettiin ja siksi pyysin kaikkien,

koko kansan puolesta saada ilmaista tämän kiitollisuuden, kohdistaen

sanani koko lähetystölle ja etusijassa sille miehelle, professori

Trarieux'lle, joka oli todistuksena siitä, ettei missään tapauksessa

ollut vaivuttava epätoivoon.

Mitä sanoja käytin, sitä en niin varmasti enää muista, mutta

vaikutuksen ne tekivät. Niin pian kuin oli selvää, että minä

tarkoitin Dreyfus-juttua ja Trarieux'n osuutta siihen, koputti

Nordenskiöld pöytään huudahtaen puoliääneen: "hear! hear!" ja

ennenkuin olin lopettanut, kuului sama kehoitus kaikilta tahoilta.

Trarieux oli ilmeisesti liikutettu. Hän vastasi muutamin sanoin,

sanoen ettei hän ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, mutta nyt

olivat hänen arvelunsa Suomeen tulon suhteen haihtuneet. "Valitan

etten noudattanut ystävällistä kutsua Helsingistä -- mutta kuten

tavallista tulee katumus liian myöhään, voin siis vain pyytää teitä

maanmiehillenne ilmaisemaan myötätuntoni, joka on kokonaan heidän."

Minä huomautin, että tosin oli jo myöhä, mutta ei suinkaan liian

myöhä. Vielä oli muutamia tunteja junan lähtöön. Jos he tahtoivat

muuttaa päätöksensä ja palata Helsingin kautta, ottaisin minä

toimittaakseni matkaliput ja kaiken muun mikä oli tarpeen.

"Me tulemme", sanoi Trarieux ja Brusa yhtyi. "Siinä tapauksessa

seuraan minäkin ja luovun matkasta Moskovaan", selitti Van der Vlugt

ja sillä oli asia päätetty. Ei hetkeäkään aikaa ollut hukattava.

Minä kiiruhdin selvittämään laskuni ravintolan isännälle, sain

orloffjuoksijan vetämän "lihatshin" ja kiidin Suomen asemalle.

Sieltä lähetettiin virkasähkösanoma asianomaisille Helsinkiin, kun

tavallista sähkölennätintä, joka oli venäläinen, ei voitu käyttää.

Sitten hankittiin makuuvaunupaikat kaikille edustajille ja sen

jälkeen vimmattua vauhtia takaisin hotelliin, lyhyen pysäyksen

jälkeen, maksamaan laskua ja ottamaan matkatavarani, edelleen Hotel

d'Europe'iin, missä muut matkustajat olivat valmiina ja sitten Suomen

asemalle. Siellä kävi kaikki toiveitten mukaan ja ennen pitkää olimme

matkalla.

Toiset vetäytyivät melkein heti kukin osastoonsa, mutta

Norman-Hansen, jonka kanssa olin tuttavuuden solminut monta vuotta

aikaisemmin Chicagossa, jossa hän oleskeli opiskellen, ja minä

istuimme niin kauan puhellen, että aloimme lähestyä Viipuria,

ennenkuin edes olimme aikoneet paneutua maata. Ja hyvä oli, että

vielä 1:den tienoissa, kun sinne tulimme, olimme jalkeilla, sillä

juna oli tuskin pysähtynyt, ennenkuin jo kuulin tutun äänen

käytävässä kysyvän minua. Se oli Eugene Wolff, joka suurimmassa

kiireessä oli päättänyt lähteä Helsinkiin ja nyt kertoi, että tieto

lähetystön matkasta Helsingin kautta pari tuntia aikaisemmin oli

kulovalkean tavoin kulkenut kautta kaupungin ja puolet asukkaista

oli tullut asemalle. Niin olikin. Laituri oli täynnä väkeä,

joka tavalla tai toisella oli saanut vihiä uutisesta. Rautatien

lennätinlaitoksesta oli päässyt ilmoille tieto, että lähetystö

matkalla Helsinkiin sivuuttaisi Viipurin yöllä. Ja jokainen halusi

asemalle nähdäkseen vilauksen niistä, jotka eurooppalaisen kulttuurin

puolesta olivat koettaneet vedota tsaariin meidän hyväksemme.

Ainoa, jonka he näkivät, oli kuitenkin Norman-Hansen, joka tuli

vaunusta ja esitettiin usealle läsnäolevalle, mutta joka lähinnä

vaikutti ujolta sen huomion vuoksi, jonka hän herätti. Kymmenen

minuutin kuluttua juna kuitenkin jatkoi matkaa ja me pääsimme lepoon.

Mutta se ei ollut erittäin pitkä. Riihimäellä olimme valveilla ja

pukeutuneina kuten muutkin lähetystön jäsenet. Kun juna höyrysi

laiturin eteen, oli tämä täynnä väkeä, joukossa paikkakunnan

laulukuoro, joka tervehti pitkämatkaisia vieraita Maammelaululla ja

sen jälkeen viritti laulun "Sävel, sä huojenna huoliani" -- -- --

Ulkomaalaiset olivat tavattomasti ihmeissään. Kello ei vielä ollut

kahdeksaa aamulla, sähkösanoma heidän matkapäätöksensä muuttumisesta

oli lähetetty edellisenä iltana yhdeksän tienoilla, itse he olivat

matkustaneet Pietarista jälkeen klo 10. Ja täällä sisämaassa, monen

tunnin matkan päässä Helsingistä oli suuri ihmisjoukko kokoontunut

kunnioittamaan heitä. Yllätys oli heille suorastaan valtaava, niin

ettei ole paljonkaan puhumista siitä aikaisesta aamiaisesta, jolle he

olivat aikoneet varustautua ja kun Nordenskiöld kyyneleet silmissä

tulkitsi jälkimmäisen laulun ajatusta Trarieux'lle ja Brusalle eivät

heidänkään silmistään olleet kyyneleet kaukana.

Riihimäeltä aina Helsinkiin asti oli joka asemalle kokoontunut

väkeä lähistöltä. Kaikki tahtoivat läsnäolollaan vakuuttaa

kiitollisuuttaan niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet Suomen asiaa.

Ja kun juna lopultakin saapui Helsinkiin, oli koko pitkä laituri

täyteen ahdettu ihmisiä, jotka seisoivat pää pään vieressä aina

kauas rautatientorille saakka ja kunnioittavasti tervehtivät, kun

edustajat tulivat näkyville. Vastaanottokomitea oli muodostettu, se

oli asemalla junan saapuessa ja esitti lähetystön jäsenille kutsun

tulla nauttimaan välipalaa sekä otti heidät huostaansa vieden heidät

hotelliinsa. Välipala syötiin Kaivohuoneen suurella kuistilla, joka

oli tungokseen saakka täynnä Helsingin huomattavimpia henkilöitä

alalta tai toiselta. Juhlapuheen piti professori C. G. Estlander,

joka oli huvilalleen saanut edellisenä yönä tiedon lähetystön tulosta

ja aamulla hän oli tullut kaupunkiin. Trarieux vastasi kohottaen

maljan monarkille, hän sanoi tilaisuuden sitä vaativan, mutta

hän teki sen niin lyhykäisin sanoin, että selvästi tajusi hänen

täyttävän minkä piti julkisena velvollisuutenaan. Puheen, joka teki

suurimman vaikutuksen, piti Van der Vlugt. Hän rinnasti toisiinsa

oman kansansa hollantilaisten vapaustaistelun monta sataa vuotta

sitten ja meidän, suomalaisten vasta alkaneen. Hän vertasi silloista

aikaa nykyiseen, niitä aseita, joita silloin käytettiin taistelussa

näennäisesti ylivoimaista vihollista vastaan, niihin, joihin meidän

päivinämme luotettiin ja lopetti vakuuttamalla, että olivatpa miten

ylpeitä tahansa hänen maanmiehensä esi-isiensä teoista, tulevat aivan

varmaan meidän päiviemme vapaus- ja oikeustaistelijani jälkeläiset

olemaan yhtä ylpeitä heidän teoistaan. Ja mitä nyt eläviin tulee,

hän sanoi lopuksi, on heidän kaikissa koetuksissa, joita taistelu

tuottaa, muistettava, että parempi kuin omistaa esi-isiä, jotka

ovat suorittaneet suuria tekoja, on olla esi-isiä, joihin tulevat

sukupolvet voivat katseensa kohottaa.

Saman päivän iltapäivällä jatkoivat edustajat matkaansa Turkuun,

josta he "Borella" matkustivat edelleen Tukholmaan, joka oli heidän

yhteisen matkansa päätepiste. Kaikkialla oli kansaa keräytynyt

saadakseen ohimennen nähdä vilauksen matkustajista. Seuduilla, missä

laulukuoroja oli olemassa, olivat ne asemalla, jos juna pysähtyi

vaikka vain pari minuuttia ja kaikilla asemilla poikkeuksetta,

ylikäytävillä ja pysäkeillä, missä juna jossain määrin hiljensi

vauhtia, seisoi suuria ihmisjoukkoja toivossa nähdä joku edustajista

edes silmänräpäyksen ajan. Koko matka oli riemukulkua, joka saavutti

huippukohtansa Turussa, missä suunnattomat joukot olivat kokoontuneet

joen rannalle ja kaikki, jotka vain voivat saada veneen, seurasivat

höyrylaivaa merelle.

Adressit uskottiin professori Van der Vlugtille, joka aikanaan

talletti ne Haagin valtiokirjastoon, jossa ne saivat varman

turvapaikan, sillä ei pidetty täysin varmana säilyttää niitä

Helsingissä. Siellä ne ovat vieläkin, mutta nyt on kai aika noutaa ne

sieltä ja tallettaa ne Helsingin valtioarkistoon.