hieman likaisine kalustoineen, tursistuneine tarjoilijattarineen,
polyfoonineen ja ränsistyneine biljardi-pöytineen. Niitä tapaa
kaikista lukuisimmin Henrikin esplanaadin ja Fredrikinkadun
välisessä osassa kaupunkia ja kaikki ne ovat paikkoja, joissa
rappeutuvat herrasmiehet alaspäin painuessaan sekä syvistä riveistä
porvarisluokkaan kiipeävät nousukkaat kohtaavat toisensa ja ennen
lopullista sivuuttamistaan hetkisen hankautuvat toisiaan vasten.
Lähelle tarjoilupöytää; jonka takana istui sukkaa kutoen lihava
emäntä, oli sijoittunut viisihenkinen seurue. Sen keskustana ja
hallitsevana henkilöllisyytenä oli muuan tyypillinen kapakkahuijari,
lihava, äänekäs ja raakasanainen nousukas. Hänellä oli salkku
edessään pöydällä ja koska hän nähtävästikin oli se, joka
tarjosi koko pöytäseurueelle, pitivät toiset velvollisuutenaan
nauraa hohottaa hänen kömpelöille sukkeluuksilleen sekä kutsua
häntä tuomariksi, siten sekä imarrellakseen häntä että samalla
herättääkseen syrjäisissä kunnioitusta koko seuruetta kohtaan.
Toinen huomattava henkilöllisyys tässä seurassa oli kuluneeseen
asuun puettu, kaljupäinen ukko, jonka punertavalla bakkusnenällä
oli luusankaiset kakkulat. Hänen käytöksensä ja eleensä osoittivat
synnynnäistä herrasmiestä. "Tuomarin" sukkeluudet olivat kaikki
häneen tähdättyjä ja aina kun ne kävivät liian paksuiksi ja
ylimielisiksi, ryhdisti vanhus itseään ja sutkautteli takaisin
odottamattoman terävästi ja sattuvasti. Se vaistomainen kunnioitus,
jota raa'inkin ihminen tuntee sivistyksen muotoja kohtaan, sai
silloin "tuomarin" alentamaan ääntänsä sekä ikäänkuin kutistumaan
kokoon. Sekä nöyrtymisensä merkiksi että saadakseen valta-asemansa
takaisin tilasi hän nopeasti uutta juotavaa. Saatuaan lasinsa täyteen
heltyi vanhus jälleen ja niin vallitsi jonkun aikaa tasa-arvoinen
sovinto, kunnes "tuomari" taaskin paisui ja entinen leikki alkoi
uudelleen.
Muut kolme olivat vähäpätöisyyksiä, jotka tarjoilun korvaukseksi
katsoivat velvollisuudekseen nauraa hohottaa kaikelle mitä
lausuttiin, pitäen kuitenkin visusti sen varan, että he
"tuomarin" sukkeluuksille nauroivat äänekkäämmin ja pitempään.
Biljardihuoneessa, jonne johtava ovi oli auki, oli muutamia kaikesta
päättäen latojia tai paikattomia kauppa-apulaisia, jotka väliin
olutta maistaen häärivät pöydän ympärillä hihasillaan ja tärkeinä,
ojennellen sauvojaan ja kalistellen luisia pelipalloja.
Tuomisen ja Virtasen pöydän ääreen ilmestyi jostakin tarjoilijatar,
jonka paljaat ja rasvaiset käsivarret näyttivät liiasta
lihakkuudestaan saaneen sinipunervia täpliä. Mitään virkkamatta
silmäili hän ylimielisen näköisenä kumpaakin miestä päästä
kantapäähän. Virtanen rykäisi ja rohkaistuneena siitä, että
ensimmäinen vaikeus ovenvartijan hahmossa oli kaikella kunnialla
voitettu, katsoa luimautti hän kulmainsa alta vinosti tarjoilijatarta
sekä pyysi pari pulloa olutta.
Mitään vastaamatta poistui tämä tarjoilupöydän luo ja miehet näkivät
hänen puhuvan jotakin emännälle, joka vuorostaan kurottautui
sijaltaan ja syynäsi heitä katseellaan. Nähdessään ovenvartijan
levollisena paikallaan nyykäytti hän tarjoilijattarelle päätään.
Kohta sen jälkeen pamahti kaksi korkkia ja kolahtaen ilmestyi miesten
pöydälle kaksi kokonaista olutpulloa.
-- No kippis nyt sitten! sanoi Virtanen täytettyään molempain lasit
sekä tyhjentäen omansa yhdellä siemauksella pohjaan.
Kun he olivat samaan menoon tyhjentäneet vielä toisetkin lasit
vaahtoineen päivineen, tunsivat he hieman kotiutuvansa sekä
vapautuvansa siitä painostuksesta, jota he oudon ympäristön sekä
varsinkin monien epäluuloisten katseiden johdosta olivat tunteneet.
He kaivoivat ylätaskuistaan paksut pennin paperossit, sytyttivät ne
palamaan ja koettivat panna keskustelua käyntiin.
-- No sinä sitä olet tainnut onnistua saamaan työtä, koska olet
rahoissa? tiedusteli Tuominen.
-- Koiranhäntää! vastasi Virtanen. -- En yhtä ainutta päivää ole
ollut työssä sitten sen meidän lakkomme.
Olut oli kihonnut jo tuntuvasti hänen päähänsä, hän tuli
avomieliseksi ja alkoi ripittää itseään Tuomiselle.
-- Kyllä se on oikeata koiran elämää tämä työttömän elämä, alkoi
hän, -- kun raavaan miehen täytyy melkein kerjäämällä henkeään
elätellä. Sillä mitäpä muuta se on kuin kerjäämistä, että täytyy muka
lainan nimellä nyhtää hilkku sieltä, toinen täältä, niin että saisi
henkensä niukuin naukuin viedyksi seuraavaan päivään. Kyllä tässä on
jo monasti tullut rasvattu naru mieleen... Ja nyt tässä on lopuksi
jouduttu asunnon suhteenkin ajelulle...
-- Mitenkä niin? tiedusteli Tuominen, jonka tarkkaavaisuus alkoi
höltyä, sillä Virtanen puhui jo sammaltaen ja kangerrellen.
-- No kun tässä muuanna iltana tuli kännipäissä vähän rähjätyksi
kortteeripaikassa, niin ajoivat pois ja ottivat palttoon hyyrin
pantiksi. Sen jälkeen olen viettänyt öitä minkä missäkin. Viime
yönä makasin kuin koira käppyrässä muutaman uutisrakennuksen
akkunankynnyksellä. Eihän siinä oikeaa unta saanut ja koko yön minä
hunteerasin, mistä saada sen verran rahaa, että saisi vielä kerran
kunnollisen pään täyden... sitten menköön kaikki vaikka päin...
-- Mutta mistä sinä sitten sait rahoja? keskeytti Tuominen.
-- Sainpahan vain, vastasi Virtanen ja iski toista silmäänsä.
Tuomista alkoi epäilyttää, että Virtanen on saanut rahansa
epärehellisellä tavalla. Se lisäsi hänen hermostuneisuuttaan.
Vaikka hän oli juonut yhtä monta lasia kuin Virtanenkin, ei hän
ollut vielä yhtään juovuksissa, aivankuin se levottomuus, joka
kyti hänen sydämensä pohjalla, olisi lasi lasilta niellyt kaikki
humalanmahdollisuudet. Hän näki yhtä mittaa edessään vaimonsa
kalpeat kasvot sekä kuuli korvissaan kaksosten parkunan ja hänen
suonissaan poltteli kiire päästä liikkeelle, etsimään jotakin avun
mahdollisuuksia.
Virtanen tilasi lisää olutta sekä juopui juopumistaan.
-- Se... se... kuule, sinä Tuominen, mikä se ylioppilas nyt olikaan?
Hän ponnisti muistiaan ja hänen päänsä painui sitä tehdessä yhä
alemmas.
-- Se... siellä sinun nimipäivilläs? koetti hän sokertaa.
-- Kaarlelako? auttoi Tuominen hajamielisesti.
-- Se juuri! innostui Virtanen ja nosti jälleen päänsä pystyyn. --
Niin kuulehan, tuota, tiedäks, että me kerran maattiin putkassa
samoilla oljilla, tuota...
Seuraavassa hetkessä hairahtui hän jo toiseen asiaan. Tuominen
kuunteli vain puolella korvalla ja istui enää alallaan ainoastaan
sen vuoksi, ettei hänen mieleensä ollut välähtänyt minkäänlaista
päämäärää, jota kohti lähteä pyrkimään.
"Tuomarin" käskystä kävi eräs hänen pöytäkumppaneistaan pistämässä
kymmenen penniä polyfooniin. Se alkoi kähisten ja nilkuttaen
soittaa jotakin sentimentaalista kansanlaulun säveltä. Virtanen
tuli sen vaikutuksesta yhtäkkiä tunteelliseksi, hänen samentuneet
silmänsä kostuivat ja laulun sanoja tavoitellen keikutti hän
päätään edestakaisin. Kaikki se närä, mitä hän aluksi oli tuntenut
biljardihuoneessa ja tarjoilupöydän luona olevia herraskaisia
kohtaan, joita hän oli nähnyt kohdeltavan huomaavaisemmin kuin
itseään ja Tuomista, haihtui kokonaan ja hän tunsi pelkkää
myötätuntoa kaikkia kohtaan. Sen merkiksi alkoi hän yhtäkkiä täysin
keuhkoin laulaa:
Minäpä se olen se veitikka nuori,
jolla on rinta kuin tunturivuori.
Kun polyfooni samassa lakkasi soimasta, kajahti hänen äänensä
huoneessa humalaisen raskaana ja rämeänä. Sillä oli vielä
pelottavampi vaikutus kuin Lemminkäisen laululla samporetkellä. Kun
jälkimmäinen säikytti linnut lentoon, peljästyi Virtasen äänestä
itse lihava kapakan emäntä, joka nosti kädet korvilleen ja antoi
julmistuneita merkkejä tarjoilijattarelle mennä hillitsemään tuota
odottamatonta musikaalista purkausta. Mutta sitä ennen oli jo
ovenvartija kavahtanut paikaltaan sekä rientänyt hätään.
-- Mitä, enks mää saa laulaa, häh? sammalsi Virtanen hänen kieltonsa
johdosta.
-- Ei tämä ole mikään laulupaikka ja varsinkaan täällä ei saa huutaa.
-- Olenkos mää sitten huutanut? tankkasi Virtanen.
Hän yritti kaatamaan olutta laseihin, mutta huomasi pullot tyhjiksi.
-- Kaks pulloa tykö, huusi hän tarjoilijattarelle huolimatta Tuomisen
estelyistä.
-- Ei teille anneta lisää, ilmoitti tarjoilijatar ja palasi pöydän
luo.
-- Mitä, eiks me saa enää olutta omalla rahallamme? huusi Virtanen.
-- Älkää nyt ruvetko siinä rähjäämään, vaan lähtekää hyvällä ulos eli
minä käsken poliisin, uhkasi ovenvartija.
-- Luuleks snää senkin pussileuka, että mää pelkään sun lahtareitas,
möyrysi Virtanen.
Hänen raskas verensä oli pääsemässä kuohumistilaan ja äskeinen
myötätunto oli yhtäkkiä muuttunut meuruavaksi vihaksi herraskaisia
kohtaan, jotka huoneen perällä saivat ryypiskellä ja hoilottaa
kaikessa rauhassa, kun sen sijaan häneltä ja toveriltaan kiellettiin
olut. Kulmikkaan vihansa puhdissa tarttui hän pöydän reunoihin kuin
aikeissa heittää sen nurin.
-- Kuule, mitä sinä nyt tyhjää, lähdetään pois ja siirrytään
toiseen paikkaan, ehätti Tuominen häntä houkuttelemaan, tarttuen
hätääntyneenä hänen käsipuoleensa.
-- Tuominen, kuule, vedätkö sinäkin yhtä köyttä noiden haljujen
kanssa? mörähti Virtanen ja otteensa hellittäen nousi pöydän äärestä.
Tuominen oli sillä välin pujahtanut ovesta ulos ja ikäänkuin häntä
käsiinsä tavoitellen hoippui Virtanen perässä. Jyrkissä portaissa
kaatui hän suurella ryminällä nurinniskoin ja vieri melkein
katukäytävälle. Synkeästi sadatellen hapuili hän jalkeilleen.
-- Tuominen hoi! Missä sinä olet, tulehan tänne, niin minä oikeilla
aikamiehen kämmenillä hieron sinusta herrasvinkeet! huusi hän
seisaalleen päästyään.
Mutta hän oli niin juovuksissa ja pyörällä päästään, ettei hän
ohikulkevain ihmisten takia äkännyt Tuomista, joka seisoi etempänä
katukäytävällä ja levotonna koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä
riehautuneen toverinsa kanssa. Hän näki konstaapelin kiinnittäneen jo
huomionsa Virtaseen ja tuntien itsensä kykenemättömäksi hillitsemään
tuota vahvaraajaista miestä, pudisti hän huolestuneena päätään ja
lähti omille teilleen.
Virtanen kulkea toikkuroi pitkin katukäytävää, kiroillen itsekseen,
tölmien vastaan tulevia ja sisällään kiehuvan vihan pakotuksesta
väliin hampaitaan kiristäen. Wladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa
horjahti hän erästä pönäkkää herrasmiestä vasten, josta kiukustuneena
tämä tyrkkäsi häntä niin että Virtanen oli kaatua nenälleen katuun.
-- Senkin sika! ärjäisi herrasmies ja jatkoi matkaansa sen enempää
kohtauksesta välittämättä.
-- H--tin herrat! karjui Virtanen ja päästyään hiukan tasapainoon
lähti jotakin mielijohdetta seuraten kompuroimaan kadun yli,
pakottaen ohi kiitävän ajurin hetkeksi pysäyttämään hevosensa sekä
syytämään hänelle haukkumasanoja.
Ennenkuin hän ehti vastakkaiselle katukäytävälle, tarttui joku
lujalla otteella hänen käsivarteensa sekä pysäytti hänet siihen
paikkaan. Kääntyen pysäyttäjäänsä sekä avaten sameat silmänsä
selkosen selälleen, näki Virtanen edessään poliisikonstaapelin, joka
komensi häntä seuraamaan mukanaan.
Aivankuin tuo kiiltonappinen ja kaskipäinen järjestysvallan edustaja
olisi sulkenut itseensä kaikki ne kiusat, jotka Virtasta olivat
kohdanneet ja aivankuin hän olisi esiintynyt sen herraskaisuuden
esikuvana, jota kohtaan häneen näinä kuluneina viikkoina oli
imeytynyt katkera viha, sai konstaapelin äkillinen ilmestyminen ja
luja kouraisu Virtasen raivon kuohahtamaan yli reunojensa. Mitä
hänen aivoissaan vielä oli jäljellä selvän järjen kipinää, pimeni
yhtäkkiä, kouristuksen tapaisella liikkeellä tempasi hän puukkonsa
sekä mörähtäen: -- s--nan lahtari! -- iskien sen konstaapelin rintaan.
Konstaapeli hellitti otteensa, horjahti ja kaatui maahan. Virtanen
jatkoi lonksavin polvin ja tylsänä matkaansa pitkin keskikatua.
Hänen takanaan kuului huutoja ja ihmisiä riensi paikalle, mutta
mistään piittaamatta ja olematta edes täysin selvillä siitä, mitä hän
oli tehnyt, toikkarehti Virtanen kadulle, kunnes Länsi-Henrikillä
paikalle rientäneet konstaapelit ympäröivät ja vangitsivat hänet.
26.
Oli touhinaa, ääntä ja kiirettä, kun "uutta Suomea" rakennettiin.
Ennen kaikkea kuitenkin ääntä, sillä kaiken karvaisia kokouksia
pidettiin yhtä mittaa ympäri maan ja joka päivä pantiin pystyyn uusia
yhdistyksiä ja seuroja. Yhtäkkiä saavutettu rajaton sananvapaus
vaikutti, että jokainen tahtoi saada ajatuksensa julkisuuteen
ja äänensä kuuluville. Koko maa oli kuin suuri lastenkamari,
jossa vanhoja huonekaluja kaadettiin kumoon, kiskottiin toisiaan
tukasta, huudettiin, kiljuttiin ja piipitettiin mitä erilaisimmissa
äänilajeissa.
Päätään pudistellen, neuvottomina ja huolestuneina seisoivat ne,
jotka olivat kasvaneet kiinni vanhaan ja koeteltuun. Se mikä vielä
eilen oli ollut kiellettyä ja pyhää, siihen saivat tänään kaikki
käydä käsiksi, sillä lait ja tavat, jotka ennen olivat kieltäneet
pyhyydenloukkauksen, olivat tänään voimattomina vaienneet. Viime
aikojen suuret tapaukset olivat meuroneet perustuksiaan myöten Suomen
kansan ja nostaneet pinnalle ennen aavistamatonta pohjasakkaa.
Suomalaisen Matin leveät, hyvänsuovat ja rehelliset kasvot olivat
yhtäkkiä vaihtaneet ilmettä: näkösälle oli tullut piirteitä, joita
vielä eilen ei oltu uskottu olevan olemassakaan. Se karakteristiikka,
jonka Runeberg, Topelius ym. sekä heidän aikanaan että ennen sitä
olivat Suomen kansasta antaneet, oli yhtäkkiä mennyt nurin, niin että
monet saivat ainaisen pelon ja epäluulon tuota vanhaa, hyvänahkaista
Mattia kohtaan.
Mutta jos nämä viimemainitut vetäytyivät ylpeästi erilleen ja
katsoivat pessimistisesti tai halveksuen sitä lastenkamaritouhua,
jolta kaikki ensi katsauksella näytti, niin oli sentään paljon
niitäkin, jotka pelkäämättä olivat laskeneet kätensä auraan ja
hikipäässä tekivät todellista, positiivista työtä uuden Suomen
rakentamiseksi. Vaikka toisaalta kaiken karvaisten radikaalien
piipitys ja suunpieksäntä sekä toisaalta dynamiittisankarien,
pakkoluovuttajain ja temppelinraastajain hurjuudet täyttivät ilman
pauhinallaan, tehden toivottomaksi monen eilispäivien lapsen, oli
näillä kuitenkin varma usko siihen, että vuosisataisesta levostaan
järkytetyn suomalaisen Matin kasvonpiirteet selkiintyvät jälleen
hyviksi ja ymmärrettäviksi -- ja siinä uskossa he tekivät työtä
tulevien aikojen varalle.
Sillä aikaa kuin muut täten rakensivat tai olivat rakentavinaan uutta
Suomea, rakensi Markus kaikella kiiruulla ja tarmolla omaa kotia,
ottaakseen sitten hänkin kodin ja perhe-elämän vankalta pohjalta osaa
yhteiseen työhön.
Iltahämärässä pari päivää edellisessä luvussa mainittujen tapausten
jälkeen asteli hän pitkin Tehtaankatua Neitsytpolulle päin,
kainalossaan lähes kymmenen metrin mittainen kattolistan pätkä. Hän
hymyili käydessään, sillä hänen mieleensä oli juuri juolahtanut
muurahainen, joka raahaa pitkää kortta kekoonsa. Aivan samoin oli
tällä kertaa hänenkin laitansa. Viikko sitten oli hän Neitsytpolun
varrelta vuokrannut avaran, kaksiakkunaisen huoneen, joka piti
verholla jaettaman kahtia. Siihen tarpeeseen oli hän juuri ostanut
listan eräältä puuseppätehtaalta Hietalahden puolella.
Viime viikolla oli hän, vuokrakuukauden päättyessä, jättänyt vanhan
asuntonsa Rauhankadulla ja menoja säästääkseen asettunut jo uuteen
kotiinsa, jonne hän oli hankkinut välttämättömimmät huonekalut.
Saatuaan ovissa hankalasti kuljetettavan ostoksensa kunnialla
perille, ryhtyi hän sitä heti kiinnittämään paikoilleen. Olgan piti
myöhemmin illalla tuoda valmistamansa verho, jonka he sitten yhdessä
kiinnittäisivät listaan. Sitä ennen oli Markuksen oltava vielä
eräässä kokouksessa.
Sitten suurlakon oli hän antanut opintojensa levätä, pysyen samalla
myös erillään kaikista yleisistä asioista. Tänään oli hän kuitenkin
päättänyt mennä sosialistisen ylioppilasyhdistyksen kokoukseen.
Sellainen yhdistys oli äskettäin perustettu ja pitänyt jo muutamia
kokouksia. Markus ei ollut niissä ollut vielä mukana ja koko yhdistys
oli herättänyt hänessä eräänlaista ennakkovastenmielisyyttä. Olipa
muutenkin näinä kuluneina viikkoina yhä useammin asettunut hänen
eteensä kysymys, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan
olikaan. Varsinkin iltaisin, luettuaan päivän Työmies-numeron,
oli hän saanut käydä tilille itsensä kanssa. Mainitun lehden sävy
oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kuin sosialistinen puolue
suurlakon vaiheissa oli saanut ilmaa siipiensä alle sekä kehittynyt
merkitseväksi yhteiskunnalliseksi mahdiksi. Niin kiivaasti kuin
Työmies olikin ennen käynyt yhteiskunnallisten epäkohtien kimppuun,
niin oli se tehnyt sen kuitenkin varmalla tahdilla. Nyt oli tuo
tahdikkuus muuttumassa ylimielisyydeksi ja röyhkeydeksi sekä
kiivaus räähkyydeksi. Lukiessaan sellaisia kirjoituksia, joissa
katupoikamaisella riihattomuudella käytiin kaiken vanhan kimppuun,
oli Markus monta kertaa aivankuin itse huomaamattaan asettunut
vastahankaan. Hän oli itsekin usein mitä tulisimmin kiivaillut
esimerkiksi kirkonoppia ja pappeja vastaan, mutta nähdessään näitä
nyt suorastaan loalla ryvetettävän, olikin hänen myötätuntonsa
yks kaks asettunut niiden puolelle. Ne patriarkkaalispietistiset
vaistot, jotka hänelle olivat perinnöllisiä, mutta jotka tähän saakka
olivat uinuneet myrsky- ja kiihkokauden vaahtoon peittyneinä, olivat
alkaneet kohota näkösälle, hänen itsensäkään olematta siitä vielä
täysin selvillä.
Kun hän ajatteli monia todellisia epäkohtia yhteiskuntaelämässämme
sekä muisti sellaisia työläisluokan yksilöitä kuin seppä Tuominen,
Olga ja useat muut heidän kaltaisensa, oli hän täynnä sosiaalista
kiivautta ja parannusintoa. Niillä perusteilla uskotteli hän vielä
edelleenkin olevansa sosialisti ja koetti riepata tämän parasta
aikaa mahtiinsa nousevan puolueen liepeissä. Siinä mielessä oli hän
päättänyt mennä tutustumaan sosialistiseen ylioppilasyhdistykseenkin,
jonka hän oli saanut kuulla olevan taas tänä iltana koolla
ylioppilastalolla.
Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei muistanut katsoa kelloa
ennenkuin lista oli paikoillaan. Aika, jolloin kokouksen oli
ilmoitettu alkavan, oli jo hiukan ohi ja hän lähti kiiruusti
rientämään määräpaikkaan.
Pujotellessaan Aleksanterinkadun yli yhytti hän Tallbergin
rautakaupan edustalla Tuomisen, joka kiireesti astellen oli juuri
aikeissa lähteä oikaisemaan Kolmikulman halki. Hän huomasi myös
Markuksen ja nostaen suuressa kaaressa lakkiaan tervehti häntä.
-- Hyvää iltaa, herra Kaarlela!
Hän oli pelkkää hymyä ja hyväätuulta koko mies. Mielihyvin pysähtyi
Markus puristamaan hänen kättänsä.
-- No jo se viimeinkin nykäsi! ilmoitti Tuominen ja katsoi
Markusta aivankuin hän olisi juuri-ikään saanut tiedon suuresta
arpajaisvoitosta.
Markus ei ollut ensinnä huomata mitä hän tarkoitti. Mutta sitten
muisti hän Tuomisen pitkän työttömyyden ja kysyi:
-- Oletteko saanut työpaikan?
-- Olen kun olenkin! vakuutti Tuominen, silmäillen Markusta
yhä voittajan katsein. -- Tulihan sitä viimeinkin. Mutta kyllä
tässä, kissa vieköön, onkin joka päivä saanut olla juoksussa
kuin lintukoira. Ja nälkävyötä on pitänyt kiristää kiristämästä
päästyäänkin.
-- Pääsittekö johonkin tehtaaseen?
-- Ei kun muutamaan hevosenkengityspajaan tuolla lähellä Hermannia.
Mutta ei sillä väliä, pääasia että saa tässä taas tarttua vasaran
varteen. Silloin sitä aina heruu sen verran, että on mitä pistää
hammasten väliin. Huomenaamulla saa vetää taas vanhat työvaatteet
päälleen ja kyllä sen nähdessään muijankin suupieliin ilmestyy
pitkästä aikaa hymyn väreet.
Yhtäkkiä vaihtui ilme hänen kasvoillaan alakuloiseksi. Arastellen
jatkoi hän:
-- Mutta Virtas-parkahan se teon teki! Olette kai nähnyt
sanomalehdistä?
-- Ai todellakin, eräs Virtanenhan murhasi Wladimirinkadulla
konstaapelin, muistui äkkiä Markuksen mieleen. -- Oliko se juuri sama
Virtanen, joka ennen lakkoa asui teidän luonanne?
-- Sama mies. Ja mikä ihme lie satuttanut, että minun vähää ennen
sitä tekoa piti yhyttää hänet tuolla kadulla. Tahtoi minua kivenkovaa
kapakkaan ja minä aivan vasten tahtoani lähdin matkaan. Siellä se
herja tuli niin humalaan, että menetti kaiken tolkkunsa. Sehän
minun mieltäni painostaa, että minä kadulle tultua jätin sen omiin
hoteisiinsa enkä sittenkin koettanut häntä seurailla ja hillitä. Se
näet jo siellä kapakassa riehautui ja ulos tullessa alkoi minunkin
kanssani riitaa jauhaa ja kun se on vankka mies ja humalassa
pahapäinen, en minä suoraan sanoen uskaltanut jäädä hänen seuraansa.
Mutta kyllä se nyt jäljestäpäin painaa minun mieltäni, että minä
sittenkin jätin hänet.
-- Kyllähän sen käsittää, mutta eihän se kuitenkaan millään tavalla
ole teidän syynne, koetti Markus lohduttaa. -- Se oli nyt kerta
kaikkiaan Virtasen kohtalo ja onneton sattuma saattoi teidät vain
hetkistä aiemmin hänen seuraansa.
-- Onhan se niinkin, onhan se niinkin. Ja se oli se Virtanen aina
sellainen yksisarvinen mies, joka kulki omaan suuntaansa ja jolle
toinen ei mahtanut mitään, puheli Tuominen kuin itseään vakuutellen.
Hetken perästä palasi kuitenkin tyytyväinen ilme jälleen hänen
kasvoilleen, kun hän hyvästiä heittäessään virkkoi:
-- Täytyy tässä rientää viemään muijalle ilosanomaa, että
leivänkannikka on tullut taas näkösälle.
Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun Markus pysähdytti hänet
huudahtamalla:
-- Tuominen, kuulkaahan!
Kun Tuominen oli uudelleen asettunut hänen eteensä, kysyi hän:
-- Tokko te vielä tiedättekään, että minä aion piakkoin asettua saman
katon alle Olga Mustosen kanssa?
Tuominen sai suuret silmät.
-- No kyllähän minä olen vähin aavistellut, että sinne päin se tuuli
käy, mutta en minä ole osannut uskoa, että te jo niin pitkällä
olisitte. No, onneksi olkoon, kyllä te siitä Olgasta saattekin oikein
tosi hyvän frouvan. Minä oikein tykkään siitä ihmisestä.
Markus tunsi itsensä varsin tyytyväiseksi tästä Tuomisen antamasta
todistuksesta.
-- Viekää nyt vaimollenne paljon terveisiä ja tervetuloa sitten
meidän vieraiksemme, jahka me olemme asettuneet yhdeksi taloksi.
-- Kiitos, kiitos, kyllä me tulemme! ja heilauttaen jälleen suuressa
kaaressa lakkiaan lähti Tuominen pitkin askelin ilosanomaansa kotiin
kiidättämään.
Markus katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Ja lähtiessään jatkamaan
matkaansa ylioppilastalolle tunsi hän jälleen itsensä miltei
luokkatietoiseksi sosialistiksi.
27.
Ensimmäinen huomio, minkä Markus kokoukseen tullessaan teki, oli
hänelle melkoinen ja samalla vastenmielinen yllätys. Kokous oli jo
alkanut ja puheenvuoroa käytti parhaillaan -- Heino Kavander.
Markus asettui erilleen muutamaan nurkkaan ja alkoi tehdä
havainnoita. Hän oli sekä kuullut että nähnyt sanomalehdistä, että
suurlakon jälkeen oli melkoinen joukko ylioppilaita liittynyt
sosialistiseen puolueeseen. Nyt näki hän heidät kaikki koolla.
Kavanderia lukuunottamatta olivat he kaikki muista osakunnista ja
hänelle ennestään kokonaan vieraita. Että Kavander kuului myös näihin
marraskuun sosialisteihin, kuten heitä oli alettu nimittää, sitä hän
ei ollut osannut aavistaakaan.
Kavanderilla oli kaulassaan punainen kravatti, kuten useimmilla
muillakin kokouksen jäsenillä, ja hänen puheensa vilisi voimasanoista
sekä toinen toistaan radikaalisemmista mielipiteistä. Kokouksessa
ei tuntunut olevan mitään erikoista keskustelukysymystä, vaan
jokainen teki vuorostaan selkoa niistä vaikuttimista, jotka hänestä
olivat tehneet sosialistin. He kilpailivat voimasanoillaan ja
radikaalisuudellaan, aivankuin peläten toisten ja varsinkin parin
saapuvilla olevan sosialistijohtajan epäilevän heidän kääntymyksensä
vilpittömyyttä. Lisäksi huomasi Markus usean esityksessään
tavoittelevan sitä sanonnan sävyä, mikä nykyään alkoi yhä räikeämpänä
ilmetä Työmies-lehdessä.