tuntein. Jotkut vaatimattomimmat joukosta tekivät häneen hyvän ja
vilpittömän vaikutuksen, mutta useimmat punaisine kravatteineen
ja kuohuvine kiihkoineen herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja
epäluuloa. Vaikka hänen täytyikin myöntää luonnolliseksi asiaksi
että suurlakko, samalla kuin se oli järkähyttänyt niin monta
muutakin vanhaa perustetta, oli ihmisten ja vallankin nuorten
mielissä saanut aikaan täydellisiä vallankumouksia, niin ei
hän voinut estää mieleensä hiipimästä epäilystä, että useilla
läsnäolijoista oli sosialistiksi kääntyessään häämöttänyt mielessä
eduskunta ja vaikutusvaltainen asema köyhälistöpuolueen johdossa.
Varsinkin herätti hänessä Kavander tällaisia epäilyksiä. Hänen oli
aluksi miltei vaikea uskoa silmiään ja korviaan, nähdessään täällä
Kavanderin punaisessa kravatissa ja kuullessaan hänen kiivailevan
sorretun köyhälistön puolesta -- saman Kavanderin, joka parisen
kuukautta sitten oli ylimielisesti loukannut Markusta hänen
työläisnaisten puolesta kirjoittamansa artikkelin johdosta.
Mutta kun hän lähemmin ajatteli asiaa, soveltui kaikki vallan
hyvin yhteen Kavanderin luonteen kanssa. Siihen saakka kuin
työväenpuolue oli ollut vähäinen ja vailla valtiollista mahtia,
oli hän halveksinut siihen kuulumista, mutta kohta kun osat olivat
muuttuneet ja toisaalta sosialismi oli yhtäkkiä saavuttanut ikäänkuin
käyvän rahan arvon, toisaalta taas siihen kuuluminen alkoi olla jo
melkein muotiasia, oli Kavander pitänyt soveliaana liittyä mukaan.
Sosialisteihin lukeutumisessa ei nyt enää ollut mitään alttiiksipanon
vaaraa, päinvastoin yhtä ja toista voitettavana. Että Kavanderin
kääntymiseen olisi millään tavoin vaikuttanut hänen suhteensa
Hilmaan, sitä ei Markus ottanut ollenkaan uskoakseen, koska hän
ensinnäkään ei, paremmin kuin Olgakaan, uskonut tuota suhdetta
Kavanderin puolelta vakavaksi.
Markus oli panevinaan merkille, että hänen sisälle astuessaan
ilmeni Kavanderissa jonkunlaisia levottomuuden oireita. Kun
kokouksen virallinen puoli päättyi ja yhdessä oloa jatkui vapaasti
keskusteltaessa, läheni Kavander hiukan epäröiden Markusta, joka
edelleenkin istui yksinään nurkassaan.
-- Sinä et käyttänytkään puheenvuoroa? lausui hän aluksi, kun olisi
tervehditty.
-- Eipä minulla ollut mitään niin tärkeätä sanottavana, vastasi
Markus, -- tai jos olikin, niin se olisi vain ikävystyttänyt herroja
ja häirinnyt niitä liikuttavia todistuksia, joilla herrat kilpailivat
keskenään.
Itse asiassa oli hänen mieleensä juolahtanut Tuomisesta erotessaan
puhua kokouksessa, jos siihen tilaisuutta tarjoutuisi, työttömyyden
aiheuttamista surkeuksista ja mainita tuoreeltaan Virtasen
esimerkki sekä kuinka taloudelliset parannukset ensi kädessä olisi
kohdistettava siihen, ettei kenenkään yhteiskunnassa tarvitsisi
joutua kärsimään pitemmästä työttömyydestä. Mutta ne vastenmieliset
vaikutelmat, jotka hän oli kokouksessa saanut, olivat tyrehdyttäneet
sanat hänen suuhunsa.
Hänen ivalliseen huomautukseensa ei Kavander osannut vastata mitään.
Nolouttaan peittääkseen hymähti hän ylimielisesti ja sytytti
paperossin ja toinen peukalo pistettynä samettiliivin olka-aukkoon
puhalteli lyhyitä savutupruja ylös kattoa kohti, keikauttaen joka
puhallukselle päätään taaksepäin. Tuo hänen paperossinpolttotapansa
oli aina omituisesti ärsyttänyt Markusta. Nyt se yhdessä hänen
samettiliivinsä ja punaisen kravattinsa kanssa sai hänet suorastaan
vihan valtaan. Olgan takia oli hän jo kauan halunnut vetää hänet
tilille ja nyt päätti hän ottaa asian esille.
-- Kuulehan, mikä tarkoitus sinulla oikeastaan on sen Hilma Mustosen
suhteen? kysyi hän äänessään uhkaava sävy.
Kavander säpsähti, mutta naamioitsi sitten äkkiä itsensä suuttuneeksi
ja vastasi:
-- Mutta mitä ihmeessä se sinulle kuuluu?
-- Se kuuluu paljonkin, sillä minä menen piakkoin naimisiin hänen
vanhemman siskonsa kanssa ja niin ollen minun velvollisuuteni on
katsoa, ettei tuleva kälyni joudu hunningolle.
Kavander koetti nyt ottaa leikillisen äänilajin vastatessaan:
-- Vai aiot sinä naimisiin hänen kanssaan. No, onneksi olkoon! Minä
aion myös naimisiin Hilman kanssa.
Tuo nulikkamainen sanaväännös suututti yhä enemmän Markusta. Hän
ponnahti seisaalleen ja lyöden rystysensä joka sanalla pöytään lausui:
-- Kuule sinä, jos sinä vain saatat sen tytön hunningolle, niin minä
totisesti vedän sinut siitä kerran tilille ja sitä tilintekoa sinä
tulet ikäsi muistamaan!
Sana sanalta, jonka hän lausui, nousi hänen vihansa, niin että hänen
lopulta oli vaikea hillitä itseään käymästä Kavanderiin käsiksi.
Kohtaus oli herättänyt huomiota ja yhä useampia katseita kääntyi
heihin.
Kavanderin kasvoilla vaihtelivat pelko ja viha.
-- Höpsis, kun tyhjästä suuttuu! mutisi hän ja vetäytyi toveriensa
luo.
Markus näki hänen kertovan heille jotakin, minkä johdosta häneen
heitettiin kummastuneita, epäluuloisia ja pilkallisia katseita.
Hänet valtasi suuri halu purkaa heille vasten silmiä kaikki se, mitä
hänen mielessään kokouksen aikana oli liikkunut sekä julistaa heille
halveksumisensa. Mutta hän sai hillityksi itsensä ja lähti sen sijaan
lujin askelin huoneesta.
-- Kiekuvat kiipijät! mutisi hän hammastensa välitse, painaessaan
oven jäljessään kiinni.
Laskeutuessaan alas ylioppilastalon portaita selveni hänelle askel
askeleelta, että hän oli nyt kääntänyt selkänsä sille puolueelle
johon hän viimeksi oli koettanut kotiutua. Mutta tällä kertaa ei
hän tuntenut mitään tuuliajolle joutumisen pelkoa, vaan sisäistä
varmuutta ja lujentumista sekä samalla eräänlaista vapautuksen riemua.
Ilta oli kostea ja sumuinen ja katulyhdyt tuikkivat kuin kellertävän
verhon sisältä. Markus nosti palttoon kauluksen pystyyn ja lähti
tyhjentyneitä katuja pitkin astelemaan uutta asuntoaan kohti.
Kun hän Mikonkadulta tullen oikasi Esplanadin poikki Kasarminkadulle,
sivuutti hän Runebergin patsaan luona erään naisen, jota humalaisella
äänellä puhutteli silinteripäinen herra. Kuljettuaan jo kappaleen
matkaa heidän ohitseen, herätti hänet ajatuksistaan naisen ääni. Hän
pysähtyi vaistomaisesti ja kuullessaan naisen uudelleen puhkeavan
puhumaan, säpsähti hän epämieluisasti tuntiessaan Sandran äänen.
Ympäri kääntyessään näki hän herran juuri lähtevän matkaansa, naisen
jäädessä seisomaan paikalleen. Nopeasti lähestyi häntä nyt Markus,
päästäkseen selville, oliko nainen todellakin Sandra vai eikö hän
kuitenkin ollut erehtynyt.
-- No mutta... Sandra! ilmaisi hän hämmästyksensä, pysähtyessään
hänen eteensä. -- Pitääkö minun nyt todellakin uskoa silmiäni, että
sinä seisot siinä ilmielävänä, vaikka minä silloin olin asemalla
näkemässä, kun sinä lähdit äitisi luo?
Markus sanoi tämän vakavasti, äänessään pettynyt ja nuhteleva sävy.
Sandra, joka näytti olevan jonkun verran juovuksissa, joutui ikävästi
hämilleen. Hän koetti pelastua siitä lyömällä asian leikiksi.
-- Mitä ihmettä siinä on, jos minä tässä seison, sanoi hän
huolettomuutta tavoitellen. -- Kävin kotona ja tulin takaisin, siinä
kaikki.
-- Suistuaksesi entisille raiteillesi. Ja saatoit jättää äitisi!
-- Hitto hänessä rupesi maatumaan ja olemaan ihmisten
töllisteltävänä! vastasi Sandra ärtyisesti.
Markuksen katse piinasi häntä nähtävästi ja pelastuakseen tästä
painostavasta tilanteesta, heittäytyi hän äkkiä ylimieliseksi ja
virkkoi:
-- Täytyy lähteä ottamaan kiinni toi herra tuolla Kämpin nurkalla, se
varttoo just minua. Hyvästi sitten!
Hän pyörähti nopeasti ympäri ja lähti astumaan mainitsemaansa paikkaa
kohti. Markus tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hänen korkea ja
solakka vartalonsa häipyi sumuun.
-- Ei maailmaa niin vain radaltaan käännetä, hymähti hän
surumielisesti, kääntyi ja lähti mietteisiinsä vaipuen astelemaan
ylös Kasarminkatua.
28.
Sisälle tullessaan tapasi Markus siellä Olgan istumassa leposohvalla
itkettynein silmin.
-- Mitä nyt taas on tapahtunut? huudahti hän, istuutuen Olgan
rinnalle ja kietoen kätensä hänen vyötäisilleen.
-- Hilma... änkytti Olga ja alkoi uudelleen itkeä.
-- Mitä Hilma on tehnyt? kysyi Markus, muistaessaan että Kavander oli
hänen lähtiessään jäänyt ylioppilastalolle.
-- Hän ei lähdekään Viipuriin äidin luo, vaan uhkaa asettua sen
Kavanderin kanssa yhdessä asumaan, nyyhkytti Olga. -- Tänä iltana
sanoi hän sen minulle.
Kun Olga ja Markus olivat ehdottaneet Hilmalle, että hän tulisi
heidän luoksensa asumaan, jota varten he olivat vuokranneet kyökin
ja kamarin, oli Hilma kieltäytynyt ja aikonut yksin jäätyään lähteä
Viipuriin äidin luo. Sen vuoksi oli Markus heidän tulevaa kotiaan
varten vuokrannut vain yhden huoneen.
-- Se Viipuriin lähtö täisikin olla vain tekosyy, virkkoi Markus.
-- Kaiketikin. Enkä minä ymmärrä, mitä minä voisin hänelle tehdä,
sillä hän ei tottele minua enää ollenkaan. Äidille minä en henno koko
asiasta mainita eikä siitä olisi mitään apuakaan.
-- Tiedätkö sinä, että Kavanderista on tullut muka sosialisti?
-- Pyh! ja Olga keikautti ylenkatseellisesti niskaansa.
-- Minä tapasin hänet kokouksessa ja puhuin siitä Hilman asiasta.
-- No mitä hän sanoi? kysyi Olga jännittyneenä.
-- Sen verran kuin sain selvää hänen vällötyksestään, niin aikoi hän
naimisiin Hilman kanssa.
-- Naimisiin! huudahti Olga. -- Jospa he menisivätkin edes oikeisiin
naimisiin, mutta sitäpä he eivät tee, vaan aikovat ilman muuta
asettua yhdessä elämään. Siten kuuluvat päättäneen tehdä muutkin
sosialisti-ylioppilaat. Siis aivankuin mustalaiset!
Olga tuijotti tuskastuneena eteensä. Sisaren kohtalo painoi raskaana
hänen sydäntään. Markus veti hänet syliinsä ja koetti lohduttaa.
-- Ehkäpä he hyvinkin mukautuvat toisiinsa ja muodostavat ajanoloon
oikean avioliiton, varsinkin jos saadaan siviliavioliittolaki.
Ja sehän on sama asia. Elleivät, niin silloin otamme me Hilman
hoivaamme. Onhan meitä kaksi, jotka muodostamme lujan kokonaisuuden.
He istuivat moniaan hetken sylitysten ja mitään puhumatta. Sitten
havahtui Olga kuin unesta ja virkkoi:
-- Sinulle on tullut tänne kirjekin. Se on tuolla pöydällä.
-- Se on varmaankin kotoa, huudahti Markus ja riensi kirjettä
avaamaan. -- Viimeinkin he suvaitsevat vastata.
Heti suurlakon päätyttyä oli hän kirjoittanut veljelleen ja pyytänyt
tätä lähettämään hänen kuulutuskirjansa, ilmoittaen menevänsä
naimisiin. Kun vastausta ei ollut heti kuulunut, oli hän lähettänyt
toisen, ärtyisästi kirjoitetun kirjeen.
-- Katsopas! huudahti hän riemuiten ja veti kotelosta papinkirjan.
Hän ojensi sen Olgalle ja pöydän ääreen istuutuen alkoi itse lukea
kirjettä. Se alkoi:
"Rakas veljeni! Samalla kun lähetän sinulle tämän pyytämäsi
kuulutuskirjan, ilmoitan sen surusanoman, että isämme ainoastaan pari
päivää sairastettuaan nukahti täältä pois yöllä eilistä vasten --"
Markuksen sisällä jysähti ja hänen silmänsä himmenivät. Hän muisti
kylmän, miltei vihamielisen eronsa isästä ja uskaltamatta lukea
pitemmälle siirtyi hän Olgan rinnalle istumaan sekä osoitti hänelle
kirjeen alkua. Luettuaan siitä ensimmäisen lauseen kietoi Olga
lujasti kätensä Markuksen ympärille samoin kuin Markus oli äsken
tehnyt hänelle.
Aivan kuin tästä rohkaistuneena otti Markus kirjeen uudestaan
käteensä ja luki:
"Hänen loppunsa oli rauhallinen ja muun muassa käski hän sanoa
sinulle viimeiset terveisensä sekä toivomuksensa, että sinusta
tulisi mies --"
Markuksen rinnasta tunkeutui nyyhkytyksen kaltainen ääni. Hänen
silmänsä tulvahtivat kyyneliä täyteen, niin että hänen täytyi laskea
kirje polvilleen.
Tyynnyttyään luki hän edelleen:
"Hän ehti kuulla sinun päätöksesi mennä avioliittoon ja piti sitä
hyvänä merkkinä sekä toivoi, että sinä olisit löytänyt itsellesi
oikean elämänkumppanin --"
-- Katsopas! kuiskasi Markus ja osoitti näitä sanoja Olgalle.
Luettuaan ne pusersi Olga hänen käsivarttaan ja Markus näki hänenkin
silmiensä kyyneltyneen.
Edelleen oli kirjeessä pyyntö, että Markus matkustaisi heti kotiin,
ehtiäkseen isän hautajaisiin.
-- Minä lähden heti huomenna! ilmoitti sen johdosta Markus. Kirjeensä
lopetteli veli näin:
"Ja toivottaessani nyt omasta puolestani onnea aikomallesi
avioliitolle, liitän minä tähän pari lausetta kirjasta, josta sinä
nykyään et taida paljon välittää, mutta jonka arvon sinä elämän
varrella varmaankin opit tuntemaan: 'Joka toimellisen vaimon löytää,
se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä
sydän uskaltaa häneen: hänen elatuksensa ei puutu häneltä.'"
-- Kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt! kertasi Markus ja
kumartui suutelemaan Olgaa. -- Minä olen menettänyt isän ja sinä
siskon, mutta jäljellä on meillä kuitenkin toinen toisemme.
Yö oli kulunut jo huikean matkan yli puolen, kun he saivat Olgan
tuoman verhon kiinnitetyksi paikoilleen.
-- Katsohan, kuinka somalta tämä meidän alkava kotimme nyt näyttää!
ihasteli Markus. -- Tällä puolen verhoa on minun työhuoneeni ja
vierashuone, tuollapuolen taas makuuhuone, ruokasali ja keittiö. Siis
neljän seinän sisällä kokonainen huoneusto.
Hetkisen kuluttua lisäsi hän ajatuksissaan:
-- Jos isäni olisi elänyt ja nähnyt tämän meidän kodin alkumme,
niin hän olisi varmaankin sanonut, että joka lusikalla aloittaa, se
kauhalla lopettaa.
Kun Markus kellon kolmea käydessä palasi saattamasta Olgaa ja
paneutui levolle, ei hän saanut vielä pitkään aikaan unen päästä
kiinni. Kuluneen päivän vaikutelmat olivat olleet siksi moninaiset ja
muutamissa suhteissa syvälle käyvät, että hän tunsi välttämättömäksi
selvitellä niitä mielessään.
Lähtönsä sosialistisesta ylioppilasyhdistyksestä, Sandran löytäminen
entisiltä jäljiltään sekä veljen kirje uutisineen isän kuolemasta --
kaikki nämä seikat olivat saattaneet loppuunsa sen kypsymisprosessin,
jonka hän viime aikoina oli vaistomaisesti huomannut itsessään
tapahtuvan. Täysi-ikäisen miehen varmuudella tunsi ja tunnusti hän
nyt omikseen ne isiltä perityt patriarkkaalis-pietistiset vaistot,
joiden olemassaoloa hän viime aikoina oli alkanut yhä selvemmin
aavistaa. Nyt hän tunsi olevansa siitä selvästi tietoinen ja samalla
tunsi hän jalkainsa alla lujan pohjan.
Se, että hän nyt lopullisesti oli luisunut kaikkien puolueiden
ulkopuolelle, ei huolettanut häntä ollenkaan.
-- Minulle riittää se, että tiedän olevani suomalainen ja isäni
poika, lopetti hän tilintekonsa, -- ja sellaisena on minun paikkani
kaikkien niiden riveissä, jotka tänä sekamelskan ja yleisen
alasrepimisen aikana koettavat säilyttää kaikkea sitä kunnollista,
lujaa ja koeteltua, mitä isät ovat meille perinnöksi jättäneet.
29.
Kaarlelan vanha isäntä oli haudattu ja kaikki kuolinpesän selvittelyä
koskevat asiat oli kunnialla saatu järjestykseen. Markus seisoi
syntymäkotinsa pihalla, valmiina nousemaan rattaille veljensä kanssa,
joka tuli saattamaan häntä asemalle.
Oli auringonpaisteinen myöhäsyksyn päivä. Maassa ei ollut vielä lunta
ja se oli roudasta vapaa. Tuvan ikkunasta katsoi sedän lähtöä veljen
pikku poika punaposkisena ja hymyilevänä. Markus hymyili hänelle
vastaan ja nyökytti päätään. Se oli Kaarlelan tuleva isäntä ja Markus
toivotti sydämessään, että hän tulisi kulkemaan samoja teitä kuin
isänsä ja vasta haudattu iso-isänsä. Eikä hän itse asiassa tuntenut
mitään epäilyksiä siitä, etteikö niin tulisi käymään. Sillä kaikki
täällä ympärillä henki tyyntä rauhaa, terveyttä ja voimaa.
-- Paljon ne nyt huutavat ja meluavat, virkkoi veli keskustelun
aluksi, kun he istuivat rinnan rattailla ja hevonen lähti liikkeelle,
-- mahtanevatko sitten saada maailman sijoiltaan väännetyksi?
Veljen koko olemus, se tapa, millä hän piti suitsia ja määräsi
hevosen juoksun juuri sellaiseksi, että he parahiksi ehtivät junalle,
samoinkuin koko se ympäristö, missä hän eli ja hallitsi -- kaikki se
todisti tällä hetkellä voimakkaasti Markukselle, että Suomen kansassa
oli vielä paljon lujaa ja tervettä, jota hetken tuulet eivät pysty
järkyttämään ja jonka pohjalla todellinen uusi Suomi voi seisoa
lujana.
Veli oli kyllä vaistoissaan huomannut, että Markus ei ollut enää sama
maailmankaataja kuin syyslukukauden alussa Helsinkiin lähtiessään.
Vaikka veli ei ollut nimenomaan siitä puhunut, huokui tuo tietoisuus
hänestä Markukseen lämpimänä myötätuntona ja luottamuksena.
-- Voisithan sinä nyt naimisiin mentyäsi palata kotiinkin, lausui
veli hetken kuluttua, kyllähän täällä olisi tilaa ja toimialaa
sinullekin.
-- Kyllä kai minun on sittenkin mentävä Helsinkiin ja valloitettava
pääkaupunki itselleni, vastasi Markus ajatuksistaan havahtuen.
Kun veli ei tuntunut käsittäneen hänen sanojaan, vaan katsahti häneen
hiukan kummastuneena, lisäsi Markus:
-- Minä tarkoitan: meille, meidän henkisillemme, meidän rodullemme.
Nyt tuntui veli käsittävän, sillä hetken kuluttua sanoi hän:
-- Niin, tarvitseehan maa pääkaupungin aivankuin talo isännän.
Lämminneenä jatkoi Markus:
-- Jos minä voin täyttää sijani siellä yhtä hyvin kuin sinä täällä,
niin -- me olemme luja kansa.
Kun Markus seisoi vaunun ikkunassa ja veli rattaille noustuaan
nyökäytti hänelle päätään viimeiseksi hyvästiksi, luki hän veljen
katseesta lujan luottamuksen hänen kutsumukseensa. Ja kun hän
tuttujen maisemien jäädessä jäljelle istuutui vaununpenkille, tunsi
hän laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata
tietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä.