syysaurinko. Hän tunsi nyt itsensä selkeäksi ja valppaaksi kuin
lapsi, joka tarpeeksi nukuttuaan kavahtaa heti istualleen ja
tarttuu lähimpään leikkikaluun. Hän haukotteli perusteellisesti
ja solahuttaen paidanhihat kyynärpäiden taakse siveli mielihyvin
lämpimiä ja nuoruuden voimakkaita käsivarsiaan. Jääden mukavaan
loikoma-asentoon nautti hän henkisestä ja ruumiillisesta
hyvinvoinnistaan. Samalla koetti hän arvailla, mille kannalle asiat
ulkona kaupungilla olivat kehittyneet.
Ulkoa päin ei huoneeseen tunkeutunut minkäänlaisia ääniä. Ainoastaan
kyökin puolelta päin kuului jotain vähäistä askartelun kolinaa.
Markuksesta tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla kesäisenä
sunnuntaina, jolloin hän muiden kirkkoon mentyä heräsi kirkkaaseen
auringonpaisteeseen ja syvässä hiljaisuudessa kuuli toisista
huoneista kotinaisen askartelun ainoastaan hiljaisena kapsehtimisena.
Hänen oli erinomaisen hyvä olla, niin hyvä, että häntä rupesi
aiheettomasti naurattamaan. Samalla täytti hänet omituinen
turvallisuuden tunto ja luottamus siihen, että kaikki päättyy mitä
parhaiten sekä hänelle itselleen että kaikille niille, jotka nyt
tuolla ulkona häärivät ja huutavat ja turhanpäiten kiihkoilevat...
Käytävästä kuului askelia, hänen ovelleen koputettiin ja sisälle
astui palvelustyttö, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän mitään
puhumatta ja äkäisen näköisenä asetti tuolille vuoteen viereen sekä
poistui samalla. Tämä oli ensi kerta, jolloin Markukselle talon
puolesta tarjottiin kahvia, mutta se ei ihmetyttänyt häntä ollenkaan.
Pitäen sitä maailman luonnollisimpana asiana ryhtyi hän mielihyvin
tyhjentämään kahvikannua ja leipälautasta.
Jatkaen velttoa loikoilemistaan koetti hän keksiä soveliasta
ratkaisua avioliittokysymykselle, joka viime kerralla oli aiheuttanut
ankaran erimielisyyden hänen ja Olgan välillä. Mutta hänen oli
aivan liian kevyt ollakseen, jotta hän olisi voinut keskittyneemmin
jotakin kysymystä selvitellä. Ajatukset karkasivat yhtä mittaa omille
teilleen ja seurattuaan jonkun aikaa mielikuvituksensa leikkiä
rupesi häntä uudelleen raukaisemaan. Käsivarsi pään alla nukahti hän
huomaamattaan kuin lapsi, joka hetken vuoteessa leikittyään sekä
tyhjennettyään lasillisen maitoa vaipuu jälleen unettaren helmaan
ehtimättä edes mukavampaa asentoa itselleen ottaa.
Ensimmäinen havainto, minkä hän täydellisesti havahduttuaan teki, oli
se, että huone oli puoli pimeä ja että uuninkyljessä näkyi kirkkaana
ikkunankuvio. Ulkona paloivat siis jälleen sähkövalot!
Tällä kertaa kavahti Markus jalkeilleen hetkeäkään siekailematta sekä
alkoi kiiruulla varustautua ulos lähteäkseen. Kun hän tuli eteiseen,
näki hän talon neitien vilkkaasti keskustellen istuvan kahvipöydän
ympärillä kirkkaaksi valaistussa vierashuoneessa.
-- Go' dag, herr Kaarlela! huudahti vanhin sisar Markuksen nähdessään
ja riensi juoksujalkaa puristamaan hänen kättään. -- Får gratulera,
för nu ha vi fått allt igen!
Markus tunsi olevansa kuin puusta pudonnut. Hän aavisti kyllä,
mistä oli kysymys, mutta kaikki lähemmät asianhaarat olivat
hänelle vielä tuiki tuntemattomat. Mutta hänen ei tarvinnut noloa
tietämättömyyttään paljastaa. Hänet pyydettiin sisälle kahvipöytään
ja toinen toiseltaan suunvuoron riistäen kertoivat sisarukset, kuinka
tänä aamuna luotsilaiva "Eläköön" oli palannut odotetulta Pietarin
matkaltaan sekä tuonut hallitsijan manifestin, jolla Suomi sai
takaisin vanhat oikeutensa sekä lisäksi lupauksen eduskuntalaitoksen
uudistamisesta ja yleisestä äänioikeudesta.
Sisarukset olivat pelkkää riemua ja päivänpaistetta. Samoin olivat
kaikki ihmiset, joita Markus hetkistä myöhemmin kadulle tullessaan
tapasi. Ilmassa oli samanlainen tuntu kuin ensimmäisen lakkopäivän
aamuna, se vain eroa, että silloinen odotuksen jännitys oli nyt
poissa ja sen sijalla huojennuksen riemu sekä varmuuden tunto.
Senaatintori oli juhlavalaistu ja iloisesti soristen liikkuivat
ihmiset kaduilla, juhlien vapauden päivää. Aikeissa mennä Olgaa
tapaamaan päättikin Markus Aleksanterilla kävellessään poiketa
erääseen keskikaupungin kahvilaan, jossa hänen osakuntatoverinsa
tapasivat kohdata toisiaan. Sillä häntä halutti ennen Olgan luo
menoaan heittäytyä hetkeksi yleiseen riemun surinaan sekä imeä
itsensä täyteen päivän juhlatunnelmaa.
23.
Avara kahvilahuone oli kirkkaasti valaistu ja kaikki pöydät olivat
vieraita täynnä. Jokaisen kasvoilta hohti ilo ja keskustelun aiheena
oli kaikkialla Suomen tulevaisuus, joka hitaimpienkin arki-ihmisten
mielessä kangasti tällä hetkellä ruusun karvaisessa valossa. Toiset
innostuivat ottamaan asian aivankuin Suomi olisi ollut jo itsenäinen
valtio. Suoden mielikuvitukselleen täyden vapauden pohtivat he kuinka
se ja se asia oli tästä puolin järjestettävä, oliko sotalaitos
palautettava entisessä muodossaan vai asetettava kansallinen miliisi
jne.
Erään pikku pöydän ääressä näki Markus Jussi Paavolaisen, jota hän ei
ollut pitempään aikaan tavannut. Jussin pyöreät kasvot olivat pelkkää
hymyä. Markus pudisti lämpimästi hänen kättään sekä istahti hänen
seuraansa.
-- Sinun kasvosi loistavat ja hymyilevät kuin täysikuu vuoden
hedelmällisimpänä aikana, virkkoi hän aluksi.
-- Eikö ole syytäkin niiden loistaa? vastasi Jussi.
-- Onpa kylläkin.
-- Ilmakin tuntuu nyt keveämmältä hengittää, kun kaikenlaiset
kiipijät, urkkijat ja ilmiantajat ovat hävinneet takaisin
maanalaisiin koloihinsa.
-- Ja me saamme uudenaikaisen eduskuntalaitoksen. Kaiketikin
ykskamarisen?
-- Luultavasti. Ja yleisen äänioikeuden. Jos sinusta tulee
edusmiesehdokas, niin saat minun ääneni, vaikka minä en olekaan
sosialisti enkä taida sellaiseksi muuttuakaan.
Markus oli hyvillään siitä, että Jussi tuntui ottavan vakavasti hänen
sosialisminsa. Hän lämpeni ja innostui yhä enemmän tuon tyynen ja
humoristisessa valossa asioita katselevan toverinsa seurassa.
Kun he olivat hetkisen jutelleet niistä suurista tapauksista, jotka
kaikissa pöydissä olivat keskustelun aiheena, siirtyi Markus kuin
huomaamattaan omiin asioihinsa, mitkä olivat lähinnä hänen sydäntään.
Jussi ei tiennyt vielä mitään hänen suhteestaan ja kun Markus oli
hieman arastellen ilmaissut hänelle päätöksensä mennä naimisiin ihan
kaikista lähimmässä tulevaisuudessa, sanoi hän:
-- Mitäs siinä, mene pois vain naimisiin. Niinhän eräs sananlaskukin
sanoo, että kaikkea katua saa vaan ei nuorra naimistaan.
Yhä enemmän lämmiten tästä toverinsa rohkaisusta jatkoi Markus:
-- Mitäs sinä arvelet siviliavioliitosta?
-- Hm, mutta eihän meillä ole siviliavioliittolakia.
-- Onpahan tavallaan, koska oikeus voi julistaa miehen ja naisen
aviopuolisoiksi. Olethan kai nähnyt viime aikoina tehtävän sellaisia
avioliittoja?
-- Mutta sellainen lakipykälähän on aivan erikoistapauksia varten:
turvana avioliittolupauksella vietellyille naisille.
-- Niin kyllä, myönsi Markus hiukan hämillään, -- mutta niin kauan
kuin meillä ei ole varsinaista siviliavioliittolakia, on minusta syy
käyttää sitä menettelyä.
-- No miksei sitten käyttää vanhaa vihkimätapaa siksi, kunnes saadaan
oikea siviliavioliittolaki?
-- Minä esimerkiksi en katso voivani polvistua mustatakkien eteen,
julisti nyt Markus.
Jussilla näyttivät yksin silmälasitkin hymyilevän, kun hän vastasi:
-- Onko sinussa vielä jäljellä niin paljon penikkatautia?
-- Sanotko sinä penikkataudiksi pyrkimystä päästä irti pappisvallan
kahleista? kivahti Markus loukkaantuneena.
-- No rasittavatko sinua kovinkin nuo pappisvallan kahleet? kysyi
Jussi, yhä yhtä hymyilevänä.
-- Rasitti mitä rasitti, mutta minä en suostu olemaan polvillani
papin edessä!
-- Hi, hi, hi! nauroi nyt Jussi sydämensä pohjasta. -- Sinussa näkyy
olevan vielä aika lujassakin penikkatauti.
Markus murjotti mitään puhumatta. Hetken kuluttua jatkoi Jussi
vakavasti:
-- Entäs morsiamesi, eikö hänkään tahdo kirkollista vihkimistä?
-- Sepä se tässä on, että hän tahtoo sitä, tunnusti Markus onnettoman
näköisenä.
Jussin kasvot muuttuivat jälleen hymyileväksi täysikuuksi.
-- Miksi et silloin suostuisi sinäkin siihen, sillä sisällisesti
vapaata miestä eivät muotoseikat sido.
Markus katsoi ihmetellen toveriaan, joka yhtäkkiä tuntui kuin
kasvaneen kokonaisen päänsä pituuden sitten viime näkemän. Samalla
tunsi hän noiden toverinsa lausumien yksinkertaisten sanojen panneen
hänen vakaumuksensa horjumaan. Hän katseli asiaa ikäänkuin ulompaa
ja silloin hänestä alkoi näyttää, että se ei olekaan mikään oikea
vakaumus, vaan tosiaankin eräänlaisesta penikkataudista johtunut
päähän-patoutuma. Ja kun hän moniaan hetken kuluttua oli matkalla
Eerikinkadun päähän, tunsi hän olevansa valmis ilahduttamaan Olgaa
myönnytyksellään.
Annan- ja Eerikinkadun kulmassa tavoitti Markus Tuomisen, joka oli
matkalla kotiinsa.
-- Onneksi olkoon! toivotti Markus, puristaen Tuomisen kättä. --
Kaikki on saatu takaisin ja lisän kanssa!
Tuominen katsahti hiukan kummastuneena Markukseen, joka jälleen sai
aiheen tehdä itselleen kysymyksen, kuinka hänen oman sosialisminsa
laita oikeastaan olikaan. Kahvilassa oli hän juuri kuullut
toveriltaan suurlakon loppukohtauksista, jotka olivat sattuneet
-- hänen nukkuessaan. Kun vapautusmanifestin Pietarista saavuttua
porvarilliset puolueet olivat julistaneet lakon päättyneeksi, oli
järjestyneen työväestön puolelta vaadittu sitä vielä jatkettavaksi,
koska tulokset eivät tyydyttäneet heitä. Olipa tämän erimielisyyden
johdosta ollut vähällä syntyä verinen yhteentörmäyskin. Kun lakko
porvarillisten taholta oli julistettu päättyneeksi, oli eräs
keskikaupungin suurimpia liikkeitä avannut myymälänsä. Joukko
punakaartilaisia oli marssinut sulkemaan liikettä, koska heidän
puolueensa ei ollut katsonut lakkoa vielä päättyneeksi. Tätä
myymälän sulkemista estämään oli rientänyt ylioppilaskaartilaisten
kantajoukko, joka tämän luontoisten tapausten varalta oli
viime lakkopäivinä erään entisen upseerin johdolla uudelleen
järjestäytynyt. Molemmat joukot olivat uhkaavina ja sähköisinä
seisoneet vastakkain mainitun liikkeen edustalla, revolverit valmiina
antamaan tulta, ja ainoastaan työväen kaartilaisten maltillisen
perääntymisen avulla vältettiin viimeisessä silmänräpäyksessä
verenvuodatus. Myöhemmin iltapäivällä oli sitten työväestön
taholtakin virallisesti julistettu lakko päättyneeksi. Mieliin oli
sillä taholla kuitenkin jäänyt jonkun verran katkeruutta, jota
varsinkin tuo ylioppilaskaartilaisten kiihkeä menettely oli omiaan
pitämään edelleenkin vireillä.
-- Niin, tosinhan sitä nyt ei ihan kaikkea saatu, mitä vaadittiin,
mutta ovathan tulokset sittenkin sentään sangen tyydyttävät, kun
ottaa huomioon eduskuntalaitoksen uudistamisen sekä yleisen ja
yhtäläisen äänioikeuden, koetti Markus tasotella ensi sanojensa
vaikutusta.
-- Herrat ne taas juksasivat meitä! sanoi Tuominen lipsauttaen
ärtyisästi näppiään.
-- Tänä aamunahan se oli vähällä syntyä tappelukin meikäläisten
ja ylioppilasten välillä, jatkoi hän hetken kuluttua ja silmäsi
epäluuloisesti Markusta.
-- Niin, ikävä kyllä, vastasi Markus. -- Itse en ollut kohtauksessa
mukana, joten sain siitä vasta äsken kuulla.
-- En minäkään ollut siinä joukossa, joka lähti ylioppilaita vastaan,
ilmaisi nyt Tuominenkin, tarjoten siten Markukselle vastalahjan.
Hänen epäluulonsa oli nyt kokonaan haihtunut. Samalla pulpahti
hänessä näkyviin tyytyväisyys, jota hän samoinkuin koko työväenpuolue
pohjaltaan tunsi lakon tuloksia kohtaan.
-- Juksashan ne, peijakkaat, mutta ei se pitkälle vie, jahka
tässä saadaan uusi eduskunta pystyyn ja köyhälistö miehissä ja
naisissa marssii vaaliuurnille, tulkitsi hän toivorikkaalla äänellä
tyytyväisyyttään. Kun he olivat saapuneet eteiseen, virkkoi hän
epäröiden:
-- Käskisin sisälle tänne meidän puolellekin, mutta kun ei ole mitä
vieraalle tarjota, niin...
-- Mitäs siitä, ehätti Markus, mutta minulla ei tällä kertaa olisi
aikaa tullakaan, sillä lähdin vain pikimältään tapaamaan neiti
Mustosta.
He heittivät hyvästi. Lähestyessään omaa oveaan virkkoi vielä
Tuominen:
-- Jahka minä pääsen taas työn päästä kiinni, niin sitten sitä voi
edes kahvikupin vieraalle tarjota.
Huolimatta siitä, että hän näillä toivorikkailla sanoilla koetti
ryhdistää itseään, näytti hän Markuksesta ikäänkuin arkuudesta
kutistuvan astuessaan sisälle huoneeseensa, josta puute kaikessa
alastomuudessaan irvisteli häntä vastaan.
Juuri kun Markus ojensi kätensä, koputtaakseen sisarusten ovelle,
lennähti se auki ja eteiseen tulla tuiskahti Hilma, pidellen
toisella kädellään hattua, jota hän ei nähtävästi ollut ehtinyt
perusteellisemmin kiinnittää. Heti hänen perässään ilmestyi
kynnykselle Olga, joka huusi, äänessään sekaisin hätää ja ankaruutta:
-- Kuule, Hilma, sinä et saa mennä!
Käyttäen hyväkseen sitä hämminkiä, jonka valtaan Olga joutui,
nähdessään odottamatta edessään Markuksen, livahti Hilma pihalle ja
katosi pimeään.
Markus astui sisälle ja sulki oven perässään.
-- Voi, hyvä Jumala, nyt se taas meni sitä tapaamaan! sanoi Olga,
painaen molemmilla käsillä rintaansa sekä silmät suurina tuijottaen
Markukseen kuin hukkuva.
-- Mutta koeta nyt, rakkaani, ottaa asia tyynemmin, lausui Markus ja
sulki hänet hellävaroen syliinsä.
Olga purskahti itkuun ja painaen päänsä Markuksen olkapäälle vaikeroi:
-- Minä en ymmärrä, mikä häneen on viime aikoina mennyt! Ennen on hän
aina totellut minua ja seurannut kaikessa minun neuvojani, mutta nyt
hän on kuin vimmattuna sen roiston perään.
-- Kavanderinko?
-- Niin.
-- Mutta eihän hän nyt sentään roisto ole.
-- Liepä mikä hyvänsä, mutta en minä vain jaksa uskoa hänen
aikeistaan mitään hyvää.
Kääntääkseen hänen ajatuksensa pois tästä ikävästä asiasta lausui
Markus, kun Olga oli ehtinyt jonkun verran tyyntyä:
-- Kuulehan nyt, minä olen päättänyt jo tänä iltana kirjoittaa
veljelleni sekä pyytää häntä lähettämään kuulutuskirjani. Sen
saavuttua toimitamme heti itsemme kuulutuksille Viipurissa sekä
menemme itse perässä vihittäviksi siellä sinun äitisi luona. Onko
sinulla mitään sitä vastaan?
-- Sinä et siis enää tahdokaan sitä siviliavioliittoa? virkkoi Olga
ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
-- En, myönsi Markus ja hänestä tuntui tällä hetkellä miltei
käsittämättömältä, että hän oli niin itsepäisesti saattanut kiivailla
siviliavioliiton puolesta.
He viettivät yhdessä koko illan keskustellen ja neuvotellen niistä
monista pikku asioista, jotka avioliittoa ja kotia perustettaessa
tulevat kysymykseen, sekä unohtaen kokonaan ne päivän suuret
tapahtumat, mitkä muiden mieliä pitivät vireessä.
24.
Oli kulunut muutamia viikkoja suurlakosta.
Seppä Tuominen istui eräänä aamuna hihasillaan keinutuolissa sekä
käänteli kädessään eilisiltaista Työmiehen numeroa. Hänen vaimonsa
kapaloitsi toista kaksospoikaa. Toinen oli vielä puolipaljaana
korissa sängyn päällä sekä huusi täyttä kurkkua. Tuo taukoamaton,
kimeä ja itsepintainen huuto hermostutti Tuomista, niin ettei hän
saanut silmiään ja ajatuksiaan kiinnitetyksi mihinkään erikoiseen
kohtaan sanomalehdessä, vaan levitteli ja taittoi sitä yhtä mittaa
sekä käänteli sitä puolelle ja toiselle. Välistä silmäsi hän
pikaisesti vaimoaan ja näki, että hänenkin hermostuneisuutensa nousi
nousemistaan. Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut
mennä tyynnyttämään huutavaa poikaa, mutta hän oli ärtynyt sekä
lapseen että vaimoonsa ja itseensä eikä liikahtanut paikaltaan. Tällä
kertaa eivät vaimon kuihtuneet ja kalvistuneet piirteet herättäneet
hänessä sääliä, vaan päin vastoin lisäsivät hänen ärtyneisyyttään.
Hän jäi siis alalleen ja sytyttäen lyhyen ajan sisällä jo kolmannen
ajuripaperossin veteli sitä kiihottuneesti, niin että laihat posket
joka imaisulla painuivat syvälle kuopalle.
Hän ei ollut vieläkään onnistunut saamaan mitään vakinaista
työpaikkaa. Kuinka hän yleensä oli perheineen päässyt näiden
kuluneiden viikkojen yli, sitä hän tuskin itsekään selvästi käsitti.
Puute oli tietysti kohonnut äärimmilleen. Kaikki mahdolliset
apulähteet oli jo aikoja tyhjennetty ja nälkä irvisteli yhä
uhkaavampana. Vuokra oli tietysti maksamatta ja talonomistaja oli
jo uhannut karkottaa heidät huoneestaan, ellei sitä lähipäivinä
suoritettaisi.
Joka aamu oli hän lähtenyt kaupungille työtä kuulustelemaan ja
palannut aina iltaisin väsyneenä ja masentuneena. Jos hän joskus
näillä tuloksettomilla retkillään oli onnistunut paremmassa asemassa
olevilta tovereiltaan lainaamaan jonkun markan, oli hän jo ilahtunut
siinä määrin, että oli kyennyt vaimoaankin lohduttamaan parempien
päivien toivolla. Mutta yhä harvinaisemmiksi olivat nämäkin vähäiset
kosteikkokohdat alkaneet käydä ja hän ei tiennyt, mihin vielä mennä
ja kenen puoleen kääntyä. Lähdettävä sitä kuitenkin oli, sillä kotona
oli hänen mahdoton oleskella niin kauan kuin perheen toimeentulo oli
kokonaan tyhjän pohjalla.
Ikäänkuin etsien Työmiehen numerosta jotakin pelastavaa ajatuksen
kipinää, käänteli hän sitä yhä kiihkeämmin käsissään, huolimatta
siitä, että hän oli jo illalla lukenut sen kutakuinkin tarkkaan läpi.
Vaimo sai toisen pojan juuri kapaloiduksi ja asettaen sen vuoteelle
otti toisen käsille. Se jatkoi äidin hyssyttelystä huolimatta
huutamistaan ja yksin jäätyään korotti nyt kapaloitu velikin äänensä.
Äiti teki kaikkensa, minkä hänen yövalvonnasta nääntyneet voimansa
suinkin sallivat, vaientaakseen kaksosia, mutta itsepintaista ja
läpitunkevaa parkumista jatkui herkeämättä. Se tunkeutui kuin
vihlova puikko isän ja äidin aivoihin, pannen heidän ärtyneet
hermonsa äärimmäiselle koetukselle. Tavan takaa silmäsi Tuominen
vaimoaan ja näki, että hänen hermonsa pettävät siinä tuokiossa ja
että koht'siltään tapahtuu jotakin kaameata. Mutta siitä huolimatta
istui hän kuin loihdittuna alallaan keinutuolissa. Sanomalehti hänen
käsissään ratisi yhtä mittaa ja vihaisesti pureskeli hän loppuun
palanutta paperossin pätkää.
Yhtäkkiä näki Tuominen vaimonsa kasvojen pelottavasti vääntyvän, hän
heitti pojan sylistään vuoteen päälle ja tukkaansa tarttuen huusi:
-- Voi, herra ju-umala tätä elämää!
Se oli läpi seinien tunkeva, kaamea ja hermoja vihlova huuto. Samalla
tarttui vaimo hurjan hermokohtauksen vallassa tukkaansa, niin että se
ratisi juuriaan myöten ja suuria hiustukkoja irtautui lattialle.
Kauhistuneena viskasi Tuominen sanomalehden kädestään ja karkasi
vaimoaan hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saadessaan hänet
estetyksi tukkaansa raatelemasta ja vaatteitaan repimästä. Heidän
rynnistellessään kaatui pöytä suurella ryminällä ja aina väliin
päästi vaimo vihlovan kiljahduksen, joka kuului yli kaksosten
parkunan.
Eteisestä kuului hätäisiä ääniä ja kiireisiä askeleita. Ovi
temmattiin auki ja räätälin eukko sekä talonmiehen lihava ja
ahdasrintainen muija asettuivat kynnykselle siunailemaan. Heidän
takaansa kurkisteli räätälin lähimpänä huonenaapurina asuva
yksinäinen nainen. Hammastaudin takia ajettunutta poskeaan hieroen
seurasi hän tylsin ilmein huoneessa tapahtuvaa rynnistelyä, parkuen
lopuksi havaintonsa kysymykseen:
-- Onks toi nainen känniss' vai?
Tuominen oli tällä välin saanut vaimonsa istutetuksi keinutuoliin,
missä hän alkoi vähitellen tyyntyä. Kuullessaan tuon typerän
kysymyksen ovelta, huomasi Tuominen vasta noiden syrjäläisten
läsnäolon.
-- Ei täällä ole mitään kometiaa nähtävänä! äsähti hän heille
vihaisesti ja läheni sulkeakseen oven.
Kun akat olivat poistuneet kynnykseltä, huomasi Tuominen heidän
takanaan Olgan, joka hätääntynein ilmein tiedusteli, mitä heillä oli
tapahtunut. Tuominen pyysi häntä astumaan sisälle, sulkien oven hänen
jälkeensä.
Vaimo oli nyt kokonaan rauhoittunut sekä puhjennut vapauttavaan
itkuun. Kaksosetkin olivat yhtäkkiä vaienneet, tuijotellen
typertyneen näköisinä ylös kattoon.
-- Hermokohtaus... hermokohtaus vain... kyllä se... kyllä se
jo asettuu siitä, selitti Tuominen hengästyneenä Olgalle, joka
hämmästyneenä ja neuvotonna oli pysähtynyt keinutuolin viereen.
Huomatessaan, että pahin oli jo ohitse ja että vaimo alkoi
itkustaankin tyyntyä, veti Tuominen takin ylleen ja pyysi Olgaa,
jos suinkin mahdollista, viivähtämään vaimonsa seurassa, että hän
itse pääsisi kaupungilla käymään. Vaikka hänellä ei ollutkaan
selvillä mitä varten hänen tuli sinne niin kiiruusti lähteä, oli
hänellä kuitenkin tulinen hoppu päästä ulos raittiiseen ilmaan
selvitelläkseen ajatuksiaan sekä koettaakseen keksiä jotakin apua
perheensä tukalaan asemaan.
Hän hoippui voimanponnistuksestaan ja päästään oli hän niin pyörällä,
ettei hän ollenkaan tajunnut, mitä päämäärää kohti hänen oli
pyrittävä. Törmäillen pahki vastaantuleviin kulki hän vaistomaisesti
keskikaupunkia kohti.
Tultuaan Wladimirinkadulle havahtui hän siihen, että kuuli nimeään
mainittavan. Hän sai kuitenkin hyvän aikaa tuijottaa silmiin edessään
seisovaa miestä, ennenkuin hänelle selvisi, että se oli Virtanen,
hänen entinen työ- ja lakkotoverinsa.
-- Oletko sinä humalassa vai? kysyi Virtanen tervehdittyään.
-- Humalassa? sopersi Tuominen. -- Elä, hyvä mies puhu syntiä! Kuka
tässä humalassa olisi, kun leipäpalasta on kiipeli.
-- No tule sitten pitkästä aikaa juomaan mun kanssani pullo olutta,
ehdotti Virtanen.
-- Onkos sinulla sitten rahoja? kysyi Tuominen ja hänen katseessaan
vilahti vaisu toivonkipinä.
-- No aina sen verran, vastasi Virtanen vältellen. Tuominen mietti
hetkisen ja ehdotti sitten arastellen:
-- Mutta jos jätettäisiin oluet parempiin aikoihin ja sinä lainaisit
osan rahoistasi minulle. Kotona tarvittaisiin kovin kipeästi
sellaista tavaraa.
-- Ei sitä niin paljon ole, että sillä oikeita reikiä pystyisi
paikkaamaan, selitti Virtanen. -- Mutta pään täyden olutta me sillä
aina saamme. Enkä minä, hitto vieköön, ole itsekään syönyt moneen
herran aikaan, mutta ruokatavaroihin minä en sittenkään uhraa näitä
pennejäni. Täytyy panna ne siihen, jota varten ne on hankittukin.
Niinhän sitä sanotaan, että vaikka tosi tarpeeseen ei saisi rahaa
itkemälläkään, niin viinaan aina saa. Viina minullakin oli mielessä,
kun minä näitä rahoja hommasin ja siksi minun nyt täytyy ryypätä.
Tule pois vain sinäkin, kyllä minä tarjoan.
Tuominen oli jälleen kuin kokoon painunut ja tahdottomasti seurasi
hän Virtasta. Tämä pysähtyi erään korkeilla kivijaloilla seisovan
vanhan puurakennuksen luo, jonka ikkunoissa suurin kirjaimin näkyivät
vuorotellen sanat: Restaurant -- Ravintola.
-- Jos poikettais tuonne, vai onko se niitä herrain kapakoita?
-- Ei se nyt ainakaan mahda niitä fiineimpiä olla, arveli Tuominen.
-- No mennään sitten, rohkaisihe Virtanen. -- Mene sinä edellä,
sinulla on vähän herraskaisempi munteerinki, ja hän työnsi Tuomisen
portaille, jotka jyrkkinä kohosivat ylös.
25.
Kapakan ovenvartija, lihavahko elähtänyt äijä pussistunein
silmänalusin, päällään kuluneisuuttaan kiiltävä kaluunatakki ja
suupielessä hajalle pureskeltu sikarinpätkä, kohosi tuoliltaan oven
pielessä ja heitti miehiin epäluuloisen silmäyksen sekä teki eleen
kuin aikoen palauttaa heidät kynnykseltä takaisin. Mutta sitten hän
nähtävästi päätteli nopeasti mielessään, että koska miehet ovat
ennestään selviä ja ravintolassa näin aamulla oli vasta harvoja
vieraita, niin hän saattoi huoleti antaa heidän tyhjentää kolikkonsa
talon hyväksi, sillä uloshan hän kykenisi heidät aina saamaan,
jollei muuten niin turvautumalla talon edustalla käyskentelevään
konstaapeliin. Hän päästi siis heidät sisälle ja peukalollaan
tönäisten osoitti heille paikan ränsistyneen pöydän ääressä lähellä
ovea, missä he olivat hänen välittömän silmälläpitonsa alaisina.