Sehän on yhteiskunnallinen laitos ja kokonaan miehen ja naisen
välinen asia, jonka kanssa mustatakeilla ei ole mitään tekemistä.
Ja jos joitakin muodollisuuksia tarvitaan, niin voimmehan me solmia
siviliavioliiton raastuvanoikeuden edessä.
Sellaisia oli viime aikoina muodostettu muutamia ja Markus oli
äskettäin lukenut eräästä vapaamielisestä aikakauslehdestä
artikkelin, jossa niitä puolustettiin sekä kehotettiin
raastuvanoikeutta käyttäen välttämään kirkollista vihkimistä. Olga
oli nähtävästi myös kuullut mistä sekä tiesi, mikä naista alentava
seikka siihen kätkeytyisi, sillä punastuen vastasi hän:
-- Eihän toki sellaista, hyi!
Markus oli näkevinään Olgassa uuden piirteen: vaistoihin ja
ennakkoluuloihin nojautuvan itsepäisyyden. Häntä suututti ja mitään
puhumatta murjotti hän alallaan.
Arastellen ja äänessään lepyttelevä sävy virkkoi Olga hetken kuluttua:
-- Miksemme me voisi antaa papin vihkiä itseämme? Onhan se niin
kaunis tapa ja... ja kuulehan, minä tahtoisin sitä ennen kaikkea
äitini tähden.
Hän katsoi pyytävästi Markusta silmiin.
-- No niin, siitähän me ehdimme lopullisesti vielä tuonnempana sopia,
sanoi Markus, jonka jäykistyneen mielen Olgan katse sai sulamaan ja
joka tällä kertaa päätti voittaa itsensä, ettei syntyisi sellaista
painostavaa murjotuskohtausta kuin hänen parilla edellisellä
käynnillään.
Olga hengähti helpotuksesta ja ryhtyi asettelemaan teekuppeja
pöydälle.
Kun he hetkistä myöhemmin istuivat vastapäätä hämmennellen höyryäviä
teekuppejaan, sanoi Olga hymyillen:
-- Me olemme tässä sopineet jo miltei kaikesta, eikä minun
mieleenikään ole juolahtanut kysyä, mitä sinun omaisesi tästä
kaikesta sanovat.
-- Ja minä puolestani olen unohtanut tiedustella, hyväksyykö sinun
äitisi minua vävypojakseen, vastasi Markus.
-- Mitä siitä, hän on sellainen yksinkertainen vanha mummo, joka
varmastikin on iloinen, saadessaan kuulla asiasta, sanoi Olga
vaatimattomasti.
-- Minun äitini on kuollut, ilmoitti nyt Markus, -- mutta jos hän
eläisi vielä, niin mieltyisi hän varmastikin heti sinuun. Muutoin
minä olen täysi-ikäinen mies enkä kysy tässä asiassa kenenkään
mieltä. Minä otan vaimon itselleni enkä omaisilleni.
Oikeastaan oli Markus ehtinyt jo ajatella isänsä ja veljensä
suhtautumista tähän asiaan ja hän oli vakuutettu heidän
vastustuksestaan. Mutta kaikesta huolimatta oli hän päättänyt
toteuttaa aikomuksensa. Haihduttaakseen viimeisetkin huolten tähteet
Olgan sydämestä jatkoi hän:
-- Mitä isääni ja veljeeni tulee, niin olen varma, että hekin
pitäisivät sinusta, jos he nyt yleensä sosialismini takia haluavat
minua lainkaan enää nähdä.
Sitä ja tätä jutellen jatkoivat he teen juontia. Hilma pysyi
koko ajan visusti Tuomisen puolella. Olgan kerrottua viimeisestä
riidastaan siskonsa kanssa, johtuivat he neuvottelemaan siitä, miten
Hilman elämä olisi viisainta järjestää sen jälkeen kun Olga asettuu
Markuksen kanssa yhteiseen kotiin. Lopulta pitivät he parhaimpana
sitä, että Hilma asuu heidän luonaan.
Puoliyön lähetessä heitti Markus hellät hyvästit ja lähti
pääkortteeriinsa, kuten hän nykyään nimitti ylioppilastaloa.
Vaeltaessaan halki pimeän kaupungin, tunsi hän mielensä iloiseksi
ja tyytyväiseksi, vaikka kodin perustamisen tiellä olikin vielä tuo
avioliiton solmiamismuotoa koskeva kiusallinen erimielisyys. Mutta
hän toivoi sille löytävänsä onnellisen ratkaisun.
21.
Kaaoksellista olotilaa jatkui päivästä toiseen. Markus pysyi
uskollisesti toimessaan, milloin yösydännä seisten tovereineen
vartijana yliopiston portilla, aseena tukeva kummibatonki, milloin
patrulleeraten eri osissa kaupunkia. Lyhyet lomahetket vietti hän
ylioppilastalolla tai kävi keski-yötä nukahtamassa jonkun lähellä
asuvan toverin asunnossa. Olgan luona tai omassa huoneessaan ei hän
tullut pariin vuorokauteen käyneeksi.
Epävarmuuden tunto ja odotuksen jännitys kasvoivat päivä päivältä. Se
juhlamielinen innostus, jolla koko kansa oli lakkoon liittynyt, ei
voinut ajan oloon suojata ihmisiä syvälle syöpyneen puoluekatkeruuden
purkauksilta. Kenraalikuvernöörin palatsin edustalla puhkesivat
eräänä päivänä ihmisten puolueintohimot näkyviin vähemmän kauniilla
tavalla ja sen jälkeen sattui rettelöitä ylioppilaskaartilaisten
ja punakaartilaisten välillä, mikä nimitys työväen muodostamasta
kansalliskaartista alkoi päästä käytäntöön. Jälkimmäiset, joiden
kunniaksi kuitenkin on luettava hyvä järjestys ja ankara kuri,
anastivat vähitellen haltuunsa koko järjestysvallan, niin että
ylioppilaskaarti kävi kokonaan tarpeettomaksi. Komppania toisensa
jälkeen jäi pois vahtipalveluksesta ja niin lakkasi hiljalleen koko
komento.
Ilmassa risteili mitä kirjavimpia ja toinen toistaan
eriskummallisempia huhuja, jotka saivat varsinkin
arvostelukyvyttömäin ihmisten päät pyörälle. Milloin kerrottiin
sosialistijohtajain panneen toimeen sen ja sen hullutuksen,
milloin taas satapäinen huhu tiesi tarkkaan määrätä ajan, jolloin
Helsinkiä alettaisiin Viaporista käsin pommittaa. Ja tiedot, joita
Pietarista päin saapui, olivat vieläkin päättömämpiä. Tämä sähkön ja
sanomalehtien seisausaika loi ilmapiirin, jossa huhu yks kaks puhkesi
mitä rehevimpään kukintaansa. Lakkokomitea koetti kyllä taistella
lyhtytolppiin kiinnitetyillä tiedonannoillaan näitä päättömiä juttuja
vastaan, mutta ihmiset uskoivat sellaisia aina mieluummin kuin kuivaa
totuutta, ja jos yksi huhu osoittautuikin perättömäksi, kuten aina
vähän ajan kuluttua kävi, niin ilmestyi heti tilalle toinen kahta
kummempi. Jos koskaan, niin vilisi tuona merkillisenä viikkona
hyvien helsinkiläistemme päässä mitä kirjavin ja levottomin lauma
muurahaisia -- kuten suuremmassa tai vähemmässä määrin oli laita yli
koko maankin.
Sen jälkeen kun ylioppilaskaarti lakkasi toimimasta, kulutti Markus
aikansa yksinomaan ylioppilastalolla. Hän oli perinpohjin kyllästynyt
kaikkiin huhuihin ja ikäänkuin tylsistynyt niiden vaikutuksille. Ei
edes se verisen mylläkän uhka, joka tuon hullunkurisen torisenaatin
valitsemisen edellä äärimmilleen kiihotti ihmisten mieliä, kyennyt
hänessä herättämään juuri sanottavaa vastakaikua. Kyllästyneenä
kaikkeen tyytyi hän rauhassa odottamaan, mitä tuleman piti ja mihin
uusiin muotoihin yhteiskunta tästä kaaostilastaan oli selkiintyvä.
Hän ei tuntenut itsessään mitään kutsumusta vaikuttamaan tapausten
kulkuun ja häntä tympäisi nähdä ympärillään tuhansien höyrypäiden
tärkeinä häärivän ja soittavan suutaan ikäänkuin tuo käynnissä oleva
jättiläisprosessi olisi heidän eleistään ja huudoistaan riippunut.
Hänen isänmaallinen juhlamielensäkin oli alentunut ja hän katseli
tapauksia ympärillään jonkinlaisella filosofisella resignatsionilla
-- mikäli hän ylenmääräiseltä henkiseltä ja ruumiilliselta
väsymykseltä enää lopulta siihenkään kykeni. Viitsimättä juuri
mistään keskustellakaan, istui hän järkähtämättä alallaan lähellä
tarjoilupöytää ja pelasi korttia. Paikaltaan liikkumatta tyydytti
hän nälkänsä kylmillä piirakoilla ja kahvilla. Pelitoverit hänen
ympärillään vaihtuivat yhtä mittaa, mutta hän pysyi uskollisena
tuolillaan.
Siten oli hän yhteen menoon ollut sijallaan vuorokauden ympäriinsä,
kun Veli Forsberg odottamatta ilmestyi siihen hänen läheisyyteensä.
Markuksen päässä tuntui tyhjältä eikä hän ollut enää selvillä,
monesko lakkopäivä oli kulumassa. Veljeä ei hän ollut sitten lakon
puhkeamisen ollenkaan tavannut, mutta siitä huolimatta ei hän
osoittanut mitään erikoisempia ihastuksen merkkejä, sillä siihen
määrään olivat hänen aistimensa väsähtäneet.
-- Mitä kaikkea sinulle kuuluu? tiedusteli Veli uteliaana.
-- Eipä mitään erikoisempaa, vastasi Markus vallan arkipäiväisesti ja
ryhtyi jakamaan kortteja.
Veli seurasi hetken äänetönnä pelin kulkua, mutta sanoi sitten
ikävystyneenä Markukselle:
-- Kuule, lähdetään pois, täällä on niin kamalan raskas ilma.
-- Taitaa olla, vaikka minä en tiedä siitä mitään. Mutta joutaapa
täältä lähtemäänkin.
Markus heitti kortit kädestään pöydälle ja seurasi toveriaan ulos. He
lähtivät astelemaan Veljen asuntoa kohti ja matkalla liittyi heidän
seuraansa eräs kolmaskin toveri.
-- Sinä olet kai ollut kansalliskaartissa? virkkoi Veli heidän
kävellessään.
-- Niin olen, vastasi Markus. -- Entäs mitä sinä olet puuhannut, kun
sinua ei ole näkynyt koko lakkoaikana?
-- Olen flaneerannut pitkin katuja, katsellut ympärilleni sekä ollut
muutamissa kokouksissa.
Veli oli vakavan, miltei uhkaavan näköinen ja Markus alkoi aavistaa
hänellä olevan jotakin hampaankolossa. Kun he olivat ehtineet Veljen
asuntoon, asettuneet istumaan ja saaneet paperossit palamaan,
alkoi purkaus. Veli oli ollut vanhojen fennojen kokouksissa
kirjallisuudenseuran talolla sekä imenyt siellä itsensä täyteen sitä
ärtyistä katkeruutta, jota mainitun puolueen keskuudessa olivat
synnyttäneet viime päivinä heikäläisiä virkamiehiä kohdanneet
loukkaukset. Varsinkin oli Veli kiihtynyt niistä tiedoista, joita
hän puolueensa kokouksissa oli kuullut Turun tapauksista; kuinka
katuyleisö siellä oli ruokottomasti häväissyt, jopa rääkännytkin
hovioikeuden virkamiehiä. Kun hän kiihtyneessä äänilajissa oli tehnyt
selkoa kaikista kuulemistaan, lopetti hän sanottavansa seuraavalla
kiukkuisella purkauksella:
-- Älkää te luulkokaan, että tämä on viimeinen tilinteko! Pitäkööt
nyt kagaalit orgioitaan, kyllä se heillekin koittaa tilinteonpäivä,
jahka suomalainen puolue on päässyt vapautumaan siitä painolastista,
jota sen hartioille on näinä vuosina kertynyt. Tämän jälkeen täytyy
jokaisen olla selvillä rajoista!
Viimeisiä sanoja lausuessaan katsoi Veli vaativasti Markukseen.
Tälle oli Veljen kiihko kokonaan odottamatonta, sillä joistakin
sattuneista häiriöistä ja yleisöjoukon vallattomuuksista huolimatta
oli hän luullut koko kansan puolueisiin katsomatta olleen
yksimielisen. Hän oli kuin yksinkertainen sotilas, joka näännyksiin
saakka oli toimittanut palvelusta rintamassa, luullen koko armeijan
ylimmästä alimpaan tehneen samoin ja samassa mielessä. Mutta nyt
sai hän hämmästyksekseen havaita, että ylempänä esikunnassa eivät
asiat olleetkaan sillä kannalla, vaan että puoluevimma oli siellä
leimahtanut entistä katkerampaan paloon.
-- Ei sinunkaan käy enää laatuun hoippua puolelle ja toiselle,
vaan sinun on merkittävä kantasi selvästi! jatkoi Veli, käyden nyt
avoimesti Markuksen kimppuun ja pitäen kaikupohjanaan toveria,
joka kadulla oli liittynyt heidän seuraansa ja joka vaieten istui
syrjempänä.
-- Mutta eikö minun kantani ole kyllin selvä, sopersi Markus, joutuen
yhä enemmän hämilleen. -- Olenhan minä sosialisti, mikäli tässä
puoluerajoja tarvitaan.
-- Sosialisti! kertasi Veli ivallisesti. -- Sosialistinahan sinun
pitäisi kuulua työväen kaartiin, mutta sinä vedätkin yhtä köyttä
kagaaliylioppilasten kanssa!
Ennenkuin Markus ehti vastata, että hän on ylioppilaskaartissa nähnyt
monta vanhaa fennoakin, jatkoi Veli kiihkeästi:
-- Että joku kaupunkilaisnulikka kuuluu kagaaliin, niin sen nyt voi
vielä käsittää, mutta että sinä maalaisena ja talonpojanpoikana
lukeudut samaan joukkoon, se on miltei anteeksi antamatonta. Kehtaat
kuulua joukkoon, joka on häväissyt Yrjö-Koskista ja kuitenkaan sinä
et voisi olla ylioppilas ilman samaa Yrjö-Koskista, koska meillä
ilman häntä ei olisi suomenkielisiä kouluja!
Kun Veli näin vain ilman muuta luki hänet kagaaliin kuuluvaksi ja
sen perusteella ripitti häntä tällä odottamattomalla tavalla, se
sai Markuksen hämmästyksestä ja loukkaantumisesta sanattomaksi.
Sitäpaitsi saattoi hänet rajaton väsymyskin kykenemättömäksi ja ennen
kaikkea haluttomaksi antautumaan kiihkeään väittelyyn. Hän tunsi vain
halua päästä mitä pikimmin asuntoonsa ja saada hiukkasen levähtää.
He lähtivät kolmisin alas kaupungille. Veljeä tuntui ärsyttävän se,
ettei Markus vastannut mitään hänen hyökkäyksiinsä. Hän tuhkaili
nenäänsä ja tuntui latailevan itseään uuteen purkaukseen kuin
pienoispilvi, joka oli imeytynyt täyteen sitä sähköä, mitä vanhain
fennojen puoluekokous oli nähtävästi ollut täynnä.
Markus kulkeutui tahallaan edelle molemmista tovereistaan ja kun oli
tultu Esplanaadille, joudutti hän yhä enemmän askeleitaan, kunnes
ihmisvirta yks kaks erotti hänet näistä. Nyt lähti hän suoraa päätä
ja mistään katukohtauksista piittaamatta astumaan Rauhankadulle.
Päästyään vihdoinkin omaan huoneeseensa heittäytyi hän riisuutumatta
vuoteeseen, vaipuen siinä tuokiossa raskaaseen uneen.
Nukuttuaan noin tunnin verran heräsi hän siihen, että joku nyki
häntä käsivarresta sekä toisti hätäisesti hänen nimeään. Kun hän
vaivalla sai silmänsä auki sekä pääsi hiukan tajuamaan todellisuutta
ympärillään, huomasi hän vuoteensa vieressä nuorimman talon
neideistä, joka kovin kiihtyneenä pyysi häntä tulemaan eteiseen.
Kuullessaan samalla muutamia etäisiä tykinjymähdyksiä sekä luullen
jotakin tavattoman vakavaa olevan tekeillä, kavahti Markus
siekailematta jaloilleen ja seurasi neitiä unipohmelosta hoippuen
sekä silmiään hieroen eteiseen, josta kuului riiteleviä ääniä.
Päästyään pimeän käytävän läpi näki Markus ulko-oven edessä rivissä
seisovan erään hyvin keikarimaisesti puetun miehen, jonka käytös ja
vielä enemmän puhetapa ilmaisi hänen kuuluvan työväen luokkaan, sekä
pari naista, joista toinen oli talon oma palvelijatar. Miehellä oli
tulipunainen kravatti sekä punainen side käsivarressa. Vieraalla
naisella oli myös käsivarressaan jonkunlainen merkki. He olivat
tulleet lakkokomitean lähetteinä panemaan herrasväkeä tilille siitä,
että palvelustyttö ei oman kantelunsa mukaan ollut saanut täyttä
lakkovapautta.
Heistä vastapäätä, sisähuoneisiin johtavalla ovella, seisoi
keskimmäinen talon neideistä, sillä vanhin sisko oli kaupungilla.
Kun Markus saattajineen asettui hänen rinnalleen, oli heitä silläkin
puolen kolmihenkinen rivi. Kierosilmäinen neiti ja punakravattinen
mies pitivät yllä äänekästä keskustelua tai paremmin sanoen
uhkauksilla ja haukkumasanoilla höystettynä riitaa. Palvelustyttö,
mustasilmäinen ja liukaseleinen hälläkkä, jonka pahankurisuudesta
Markus oli saanut pätevän todistuksen, kuullessaan hänen pesää
sytyttäessään särmikkäästi kiroilevan, ei nuoruudestaan huolimatta
häikäillyt emäntiensä edessä jatkaa kanteitaan, joita hän teki hyvin
äkäisessä ja kiihtyneessä äänilajissa. Kun vanhempi läsnäolevista
sisaruksista selitti niiden johdosta lujasti, että palvelijattarien
ei ole tarpeellista olla niin perusteellisesti lakossa, että
kotiaskareet jäävät suorittamatta, menetti punakravattinen,
jolla äsken saavutetun vallan maku oli nähtävästikin kohonnut
arveluttavasti päähän, viimeisenkin mielenmalttinsa.
-- Älkää te luulkokaan, huusi hän astuen askeleen eteenpäin ja
pudistaen nyrkkiään vanhemman neidin kasvojen edessä, -- älkää
te luulkokaan, että te saatte tästä puolin meitä mielenne mukaan
kuranssata. Nyt onkin, kuulkaa, valta meitillä ja me näytämme, ettei
köyhälistön kanssa pelatakaan miten hyvänsä!
-- Näyttä te mitä näyttä! huusi vanhempi neiti miltei yhteen suuhun
hänen kanssaan. -- Ei me pelkkä teitä eikä te saa tulla räyhämään
ihmisten huoneisiin!
-- Sådant pack! -- säesti nuorempi neiti siskoaan.
Punakravattinen naisseuralainen ja talon palvelustyttö kiihtyivät
hekin huutamaan yhteen ääneen toisten kanssa ja niin täytti pienen
eteisen tuota pikaa sekava melu. Nuorempi talon neideistä nyki
Markusta yhtä mittaa hihasta, kehottaen häntä ajamaan ulos nuo
kutsumattomat vieraat. Mutta päästyään selville tilanteesta, etääntyi
Markus siitä samalla. Hän katseli ikäänkuin kauempaa noita edessään
riiteleviä ja kiihtyneesti eleileviä ihmisiä. Hänen myötätuntonsa ei
kallistunut kummallekaan puolelle ja mikäli se jäi seisahduskohtaan,
sikäli tunsi hän itsensä voimattomaksi ryhtymään aktiivisiin toimiin.
Tyhjennettyään itsensä ylivuotavimmasta kiihkostaan ja lausuttuaan
vielä joukon uhkauksia sekä saatuaan samanlaisia vastaan poistuivat
lakkokomitean lähetit näyttämöltä. Palvelustyttö pyörähti
keittiöön ja räiväsi oven perästään kiinni niin että pihtipielet
paukkuivat. Molemmat neidit peräytyivät omiin huoneisiinsa,
heittäen tyytymättömiä silmäyksiä Markukseen, joka lähti viimeisenä
näyttämöltä. Astellessaan pimeän käytävän läpi hymähti hän
näkemälleen, tuntien samalla kuitenkin apeutta mielensä pohjalla.
Tultuaan huoneeseensa ei hän tuntenut enää mitään halua heittäytyä
vuoteeseen, sillä uni oli kaikonnut kokonaan. Istuttuaan hetken
keinutuolissa ja tehtyään muutamia johtopäätöksiä äskeisestä
kohtauksesta, lähti hän takaisin ylioppilastalolle.
22.
Kun Markus seuraavana aamuna palasi asuntoonsa, ryhtyi hän heti
riisuutumaan, pannakseen levolle. Päästyään vuoteeseen ja saatuaan
itselleen mukavan nukkuma-asennon, lausui hän itselleen:
-- Tästä minä en liiku, vaikka koko maailma menisi nurin, ennenkuin
olen tarpeekseni levännyt ja ennenkuin tämä sekamelska on jälleen
selvinnyt säännöllisiin muotoihin!
Koko yön oli hän viettänyt ylioppilastalolla mitä ristiriitaisimmassa
mielentilassa.
Kun hän eilen tuon asuntonsa eteisessä sattuneen tragikoomillisen
kohtauksen jälkeen oli lähtenyt ulos, oli häntä vastaan
pääpostikonttorin kohdalla astellut Veli, kasvoillaan synkän vakava
ilme. Ollen omiin ajatuksiinsa vaipuneena ei Veli ollut väen
vilinässä huomannut häntä, vaan jatkanut matkaansa. Markus oli heti
arvannut Veljen olleen menossa häntä tapaamaan, mutta aamullisen
loukkauksen muistaen oli hän kylmentyneenä vetäytynyt kuoreensa sekä
toveriaan pysäyttämättä kulkenut omaan suuntaansa.
Tultuaan ylioppilastalolle oli hän istahtanut entiselle paikalleen
korttipöytään sekä kuulumisista piittaamatta ryhtynyt pelaamaan.
Jonkun ajan kuluttua oli, aivan kuten aamupäivälläkin, pöydän
ääreen ilmestynyt Velikin. Markus oli arvannut, että Veli oli häntä
asunnostaan löytämättä tullut tänne häntä tapaamaan, saadakseen
jollakin tavoin sovitetuksi aamullisen kohtauksen. Mutta huolimatta
olla häntä näkevinään, oli hän itsepintaisesti tähystellyt
kortteihinsa. Yhtä itsepintaisesti oli Velikin istunut pöydän
ääressä, ottamatta kuitenkaan osaa peliin ja vaihettaen silloin
tällöin jonkun sanan toisten kanssa.
Ilmassa risteileviin huhuihin nähden oli Markus edelleenkin
pysytellyt järkähtämätönnä, kunnes illan tullen eräs sellainen
oli vihdoinkin saanut hänet turtumuksestaan temmatuksi. Talolle
kerääntyneiden siivisten kesken oli näet kaamean vakavana alkanut
kierrellä huhu, että punakaartilaiset ovat ensi yön kuluessa
päättäneet hyökätä ylioppilastalolle sekä anastaa sen haltuunsa. Huhu
oli saanut yhä uskottavampia lisäpiirteitä ja nostattanut kaikki
talolle kokoontuneet ylioppilaat jalkeilleen. Oli päätetty ryhtyä
puolustamaan taloa, ulko-ovelle oli asetettu vartijoita, jotka
ainoastaan tunnussanalla laskivat väkeä sisälle ja joukko pisimpiä
miehiä oli lähtenyt jostakin vissistä paikasta kaupungilta hakemaan
kiväärejä, mitkä heidän oli päällystakkinsa alla kuljetettava talolle.
Tämä kaikki oli saattanut Markuksen omituisen ristiriidan valtaan.
Hänen mieleensä oli yhtäkkiä muistunut se Työmiehen artikkeli, jonka
hän oli kirjoittanut tutustumisensa johdosta Olgaan ja jossa hän oli
erikoisesti viittaillut ylioppilaihin työläisnaisten viettelijöinä.
Sen johdosta oli hänen eteensä asettunut vaativana kysymys, eikö hän
osaltaan ollut tuntuvassa määrin herättänyt sitä katkeruutta, joka
työmiehissä vallitsi ylioppilaita kohtaan ja joka ensi yönä uhkasi
purkautua väkivaltaisuuksiin. Tehdessään siten tiliä itsensä kanssa,
oli hän myöntänyt itsensä syylliseksi, sekä päättänyt sovittaa
rikoksensa taistelemalla ylioppilasten riveissä ja puolustamalla
viimeiseen saakka heidän omaa taloaan. Tähän valintaan olivat häntä
pakottaneet jo pelkät tunnesyytkin, sillä olivathan toisella puolen
olleet kysymyksessä omat toverit, kun taas toisella puolen oli vihan
kiihdyttämä lauma, josta häämötti ainoastaan sellaisia vähemmän
miellyttäviä muotoja kuin sen hänen asuntonsa eteisessä esiintyneen
punakravattisen työläiskeikarin.
Tehdessään valintansa oli Markus kaikesta huolimatta tuntenut
asemansa traagiseksi. Se oli pakottanut hänet vihdoinkin lähenemään
Veljeä, saadakseen vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia hetken
tilanteesta. Mutta Veli oli heittäytynytkin kylmäksi koko huhuun
ja vielä enemmän taisteluvalmistuksiin nähden. Hän oli ivannut
kiväärinhakijoita ja sanonut koko hommaa kagaali-lapsellisuudeksi.
Markus oli ollut vähällä uudelleen loukkaantua, mutta se kaamean
juhlallinen mieliala, mihin hän oli ehtinyt jo virittyä, oli saanut
hänet suhtautumaan toverinsa ivaan ikäänkuin joltakin korkeammalta
tasolta.
Kun sitten illan kuluessa eräs puolustuksen johtomiehistä oli
yläravintolassa kuuluvasti julistanut, että niiden siivisten, jotka
eivät voineet jäädä taloa puolustamaan, oli poistuttava, tarttui
Veljeenkin hetken romanttinen mieliala. Markus oli nähnyt hänen
muuttuneesta kasvonilmeestään, että hänen mielikuvituksensa oli,
kuten kaikkien muidenkin, alkanut askarrella yöllisessä taistelussa,
jolloin ulkona kaikuvat hyökkääjäin raivoisat huudot ja talon
akkunoista kajahtelevat kiväärinlaukaukset, valaisten aina hetkeksi
säkkipimeätä ympäristöä. Kaikki olivat varmaankin syvimmässä
mielessään tunteneet, että tämä sittenkin oli vain hieman lapsekasta
näyttelemistä, mutta asia oli nyt kerta kaikkiaan otettu niin
vakavasti ja juhlallisesti, että hetken tunnelma oli saanut jokaisen
lumoihinsa.
Kun Veli kehotusta noudattaen oli varustautunut poistumaan, oli hän
lähtiessään pyytänyt Markustakin mukaan sekä tehnyt sen sillä sävyllä
kuin olisi hän peljännyt toverinsa henkeä. Markus oli juhlallisesti
kieltäytynyt, tuntien samalla sydämestään haihtuvan kaiken närän
toveriaan kohtaan, varsinkin nähdessään sen paljon puhuvan
jäähyväiskatseen, jonka tämä poistuessaan oli häneen heittänyt.
Huhu ylioppilastalon valtaamisesta, joka niin päteväpiirteisenä
ja tärkeänä oli ilmestynyt talolle ja saanut kaikki lumoihinsa,
oli osoittautunut yhtä päättömäksi kuin tuhannet edeltäjänsäkin.
Pidettyään talolle jääneiden siivisten mieliä koko yön kaamean
romanttisessa vireessä, oli se aamun valjetessa häipynyt omaan
tyhjyyteensä. Yö oli kulunut aivan rauhallisesti ja aamulla oli
Markus lähtenyt asuntoonsa "odottamaan järjestyneitä oloja", kuten
hän lähtiessään oli tovereilleen sanonut.
Saatuaan päälleen ja koko ruumiilleen mukavan asennon tyynyjen
välissä, tunsi hän ikäänkuin hiljalleen vaipuvansa alaspäin. Aivojen
toiminta herpaantui, samalla kuin kuluneiden päivien kirjavat
tapahtumat himmenivät ja häipyivät kokonaan näkyvistä. Sikeästi,
unia näkemättä nukkui hän iltapimeään saakka. Havahtuessaan ja
huomatessaan, että ympärillä oli pimeätä ja hiljaista, vaihtoi hän
asentoaan ja vaipui uudestaan uneen.