kielletty?
Markus ei ollut uskoa silmiään, nähdessään puodinomistajan selvästi
vapisevan. Epäselvällä ja änkyttävällä äänellä mutisi hän jotakin,
mistä Markus ymmärsi niin paljon, että hän lupasi heti sulkea
puotinsa. Kun toverukset olivat palanneet kadulle, riensi hän
todellakin täyttämään lupauksensa.
Nyt vasta käsitti Markus, etteivät he olleet näyttelijöitä missään
leikkinäytöksessä, vaan että he olivat jonkun uuden ja salaperäisen
mahdin edustajia -- mahdin, jonka edessä yleisö vaistomaisesti
taipui ja alistui. Tehdessään itselleen selväksi, että tämä mahti
pohjaltaan oli kansantahto, ei siinä arkipäiväisessä ja alasrepivässä
mielessä, missä räyhäävät joukot sitä jumaluutenaan käyttävät,
vaan korkeammassa ja pyhemmässä, koko yhteiskunnan ja isänmaan
parasta tarkottavassa mielessä, -- tehdessään tämän itselleen
selväksi, tunsi Markus rintansa laajenevan. Hän ei ollut enää
mikään leikkinäyttelijä, joka valkoinen side käsivarressaan ilman
tosi tarkoitusta mitteli katuja, vaan tärkeän ja mahtavan vallan
palvelija. Kun kauppapuodin ovi paukahti kiinni, hengähti hän syvään
ja tunsi itsensä vaikuttavaksi tekijäksi keskellä tätä kaaosta.
Astellessaan näissä mietteissä mäkeä ylös, huomasi hän kirurgisen
sairaalan kohdalle tultuaan katukäytävällä Olgan, joka silmät maahan
luotuna kulki samaan suuntaan. Markus kiinnitti katseensa häneen,
mutta Olga ei kääntänyt päätään. Toveristaan erkaantuen läheni hän
katukäytävää ja virkkoi:
-- Olga!
Olga säpsähti, pysähtyi ja kääntyi häntä kohti. Hänen katseessaan
luuli Markus huomaavansa samalla kertaa surua, arkuutta, ikävöintiä
ja uhmaa. Olga ei puhunut mitään, katsoi vain Markukseen, silmissään
tuo monivivahteinen ilme.
Markus käsitti heti, että Olga oli seisonut väkijoukossa
ylioppilastalon edustalla, kuten hän oli vaistonnutkin, sekä sitten
seurannut heidän osastonsa jäljessä tänne Kasarminkadulle. Lämmin
hellyyden tunto sekä katumus illallisesta käytöksestään täyttivät
hänen sydämensä.
Kätensä ojentaen lausui hän:
-- Olga, annatko sinä minulle anteeksi sen, että minä eilenillalla
olin sinulle niin tyly, vaikka sinulla ilmankin oli surua ja huolta?
En tiedä mikä minuun meni, mutta minä olin sellainen ikäänkuin vasten
tahtoani. Ulos tultuani oli minun suorastaan paha olla, kun olin
varma, että sinä jäit yksinäsi itkemään.
Vastaukseksi ojensi Olga kätensä ja hänen silmiinsä kohosivat
kyyneleet, kun hän lämpimästi ja luottavasti puristi Markuksen kättä.
Hänen katseessaan kuvastui nyt pelkkää onnellisuutta. Sen tenhoamana
unohti Markus hetkeksi sen omituisen tilanteen, jossa nyt elettiin ja
hänellä oli täysi työ hillitä itseään tempaamasta Olgaa syleilyynsä.
-- Voi, sinä rakas, rakas... hoki hän sen sijaan ja pusersi rajusti
Olgan kättä. -- Koko yön ajan minä olen ajatellut vain sinua ja äsken
ylioppilastalolta lähtiessämme tunsin minä, että sinä olet siellä
väkijoukossa. Etkös ollutkin?
-- Olin, myönsi Olga hiukan ujosti, -- mutta sinä olit vihainen etkä
katsonut sinne päinkään.
-- Vihainenko? Enhän toki, mistä minä olisin voinut vihainen olla,
se oli vain sellaista... ja kun hän ei osannut käytöstään selittää,
käänsi hän äkkiä päinvastaiseen suuntaan: -- Mutta ethän ole, Olga,
siitä vihoissasi minulle?
-- Mitä syytä minulla olisi siitä vihotella, naurahti Olga.
-- Kaikki on siis hyvin jälleen ja sinä olet minun oma Olgani,
lopetti Markus. -- Ja nyt sinä saat tehdä vartiopalvelusta yhdessä
minun kanssani. Eteenpäin mars!
He lähtivät rinnan kävelemään mäkeä alas. Samalla juolahti Markuksen
mieleen jotakin ja hän virkahti:
-- Mutta maltahan, minäpä jätänkin tämän osan katua hetkeksi toverini
huostaan ja me teemme sillaikaa pienen retken ylös tähtitorninmäelle,
nähdäksemme hiukan ympärillemme.
Hän tavoitti toverinsa, ilmoitti tälle parilla sanalla aikomuksensa
ja lähti sitten Olgan kanssa kaartinmaneesin sivutse oikaisemaan
mainitulle näköpaikalle.
-- Kuinka kaunis pääkaupunki meillä sentään onkaan! huudahti Markus,
kun he olivat tulleet perille ja pysähtyneet haaksirikkoisten patsaan
luo. -- Kaikkialla on niin rauhallista ja hiljaista kuin maalla
jonakin suurena kirkkojuhlana. Katsopas, kun merenpintakin on aivan
rasvatyynenä. Mutta mitäs tuo on?
Hän oli kääntänyt katseensa eteläsatamaan päin ja huomannut samalla
senaatintalon katolla Suomen leijonalipun.
-- Näetkö sinä? kysyi hän henkeään pidättäen Olgalta.
Mutta Olga ei tajunnut heti, mitä Markus tarkoitti ja pieni
tyytymättömyyden väre äänessään selitti hän lähemmin asian. Olga ei
kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa samalta kannalta kuin Markus, jonka
sydämen tuon kauan kätkössä olleen lipun näkeminen sai kiivaasti
sykkimään. Kuten tuhannet muutkin suomalaiset olivat tänään tehneet,
säpsähti hänkin ensinnä sen nähdessään sekä tunsi sydämessään outoa
huumausta. Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni
sielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti.
Kuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon
jotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä.
-- Uskotko sinä, Olga, että tämä kaikki päättyy onnellisesti? kysyi
hän äänellä, joka tuli kuin kaukaa jostakin korkeuksista, niin että
Olga ihmetellen käänsi katseensa häneen.
-- Kuka sen tietää, vastasi hän epätietoisuuttaan arastellen.
-- Usko sinä vain, sillä kyllä tämä kaikki päättyy onnellisesti,
sanoi Markus varmasti. -- Vaikka me olemmekin monien kärsimysten
kansa, niin me olemme myöskin onnen kansa, sillä itse Jumala valvoo
meidän kohtaloamme kuin holhooja alaikäisen asioita.
Markus oli joutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan.
Sellaisina hetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen
kansaa, poissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista.
Hän näki sen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen
hän itse muodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista
rakkautta, jonka hurmaamana hän hoki sanoja: -- suomalaiset!
suomalaiset! -- kuten äsken kadulla oli Olgalle hokenut: -- rakas!
rakas!
Kun he hetken kuluttua palasivat Kasarminkadulle, laskeutui
Markus takaisin maanpinnalle ja maanpinta muistutti heti omista
vaatimuksistaan. Hän alkoi nimittäin yhtäkkiä tuntea huikeata nälkää
ja sen johdosta lausui hän:
-- Aamulla lähtiessä en voinut syödä ja nyt minulla on nälkä kuin
metsärosvolla. Mutta eihän täällä saa mistään ruokaa.
-- Vaan jospa minä lähden hankkimaan sinulle voileipiä? ehdotti Olga.
Markus suostui tähän muitta mutkitta ja Olga lähti heti matkaan.
Kuinka kauan hän viipyi poissa, sitä ei Markus voinut arvioida, sillä
koko ajan käveli hän toverinsa rinnalla omiin ajatuksiinsa vaipuneena
sekä vastaamatta juuri mitään tämän kysymyksiin. Siitä kun Olga
lähti, tuntui hänestä kuluneen vain monias silmänräpäys siihen, kun
hän jälleen ilmestyi heidän kohdalleen katukäytävälle, kainalossaan
pieni paketti. Siitä löytyi siistejä ja maukkaita voileipiä, jotka
Markus tasasi toverinsa kanssa.
Kädessään nopeasti häipyvä voileipä katsoi Markus hymyilevin silmin
Olgaa.
-- Sinun ensimmäinen emäntänäytteesi on arvosteltava korkeimmalla
kiitoksella, ei hän voinut olla mielihyväänsä purkamatta.
-- Sinua! mumisi Olga ja loi katseensa alas.
-- Nyt minun on lähdettävä Hilmaa paimentamaan, ilmoitti hän hetken
kuluttua.
-- Milloin minä saan tulla ensi kerran sinua tapaamaan? kysyi Markus,
sillä yksin jäätyäni tulee minulle heti sinua ikävä.
-- Milloin hyvänsä. Sinä olet aina tervetullut, ja Olga katsoi häntä
rohkeasti silmiin.
-- Elä katso minua noin tahi minun on vaikea pysyä tässä alallani!
Iloisesti naurahtaen heitti Olga hyvästi ja lähti astumaan
keskikaupungille päin. Mielihyvin seurasi Markus häntä silmillään.
Tuon pienen ja kiinteän, somaan harmaaseen kävelypukuun verhotun
vartalon liikkeissä sekä nopeassa käynnintahdissa ilmeni niin paljon
lujaa luonnetta ja äidillistä huolekkuutta, jotka Markus oli aina
Olgan seurassa vaistomaisesti pannut merkille.
Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan pysähtyi Olga ja katsoi taakseen.
Markus heitti hänelle intomielisen lentosuukon, mihin Olga vastasi
hansikastaan huiskuttamalla, kadoten jo seuraavassa tuokiossa
väkijoukkoon.
19.
Seppä Tuomista ei Markus ollut ensi tutustumisensa jälkeen ollenkaan
tavannut. Toisena lakkopäivänä kohtasi hän hänet odottamatta.
Iltapuoleksi päivää oli Markuksen komppania komennettu vahtiin
kenraalikuvernöörin palatsin luo. Mainitun talon kummallekin
Esplanaadin puoleiselle kulmalle oli poikki kadun asetettu
kaksinkertainen vartioketju. Liike oli siltä kohtaa katua siis
kokonaan katkaistu ja kansalliskaartilaiset osoittivat kulkijoita
kiertämään Kappeliesplanaadin kautta. Näistä vartioista oli puolet
työväestön muodostamasta kansalliskaartista, joka käytti merkkinään
punaista sidettä käsivarressa ja jonka pääkortteeri sekä ylin
päällystö olivat ensimmäisellä poliisiasemalla.
Näiden työväenkaartilaisten joukossa oli Tuominenkin. Hän teki
iloisen, miltei innostuneen vaikutuksen.
-- Suuria asioita on ehtinyt tapahtua sitten kun viimeksi tavattiin,
lausui Markus tervehdittyään.
-- Niin on ja vielä suurempia on tulossa, vastasi Tuominen. -- Valta
on nyt kokonaan meillä.
Tämän viimemainitun sanoi hän tuttavallisesti, aivankuin kysymys
olisi ollut yksinomaan heistä kahdesta. Markus hymähti siihen sekä
joutui samalla aprikoimaan, kuinka hänen oman sosialisminsa laita
pohjaltaan olikaan, sillä tämän nykyisen tilanteen oli hän ottanut
hieman toisin, nimittäin kokonaan suurisänmaalliselta kannalta sekä
sivuuttaen kaikki luokkanäkökohdat.
-- Teillä niitä on sattunut onnellisia perhetapauksia sitten viime
näkemän, muutti hän keskustelun aihetta.
-- On niin, kokonaista kaksi poikaa tulla hurahti samalla kertaa.
Tätä sanoessaan koetti Tuominen näyttää iloiselta ja terhakalta,
mutta Markus huomasi kuitenkin, että tämä kaksinkertainen väenlisäys
oli myös tuonut joukon uusia huolia Tuomisen perheeseen. Eikä
kummakaan, sillä olihan mies parasta aikaa lakossa. Sen muistaen
virkkoi Markus:
-- Te sitä olette saanut siirtyä lakosta lakkoon. Kuinkas sen
ensimmäisen lakon kävi, tokko se ehti vielä päättyäkään?
Tuominen synkkeni huomattavasti vastatessaan:
-- Eiköpä se lie ollut jo päätöksissä. Herrat ottivat
järjestymättömiä tilalle ja omasta joukostakin ilmestyi muutamia
rikkureita.
-- Te menetitte siis työpaikan?
-- Mennyttä se on, mutta sillä ei väliä nyt, kun köyhälistö nousee
valtaan.
-- Te uskotte siis, että niin käy?
-- No varmasti! innostui Tuominen unohtaen samalla omat
yksityishuolensa ja vastoinkäymisensä. -- Vanha virkavaltahan on
kokonaan jo pyhkäisty pois ja valta on meidän käsissämme.
Markuksella oli omat epäilyksensä tämän vallan pysyväisyyteen nähden,
mutta hän ei hennonut niitä tuoda esille. Hän antoi Tuomisen pitää
haaveensa, kuten hänellä itselläänkin oli omansa, sekä nauttia
eheästä juhlatuulesta keskellä painavia arkihuolia.
Maan ylimmällä hallitusmiehellä oli sentään muitakin vartioita kuin
kansalliskaartilaiset. Palatsin pihalle oli sijoitettu muutamia
komppanioita venäläistä sotaväkeä. Markus huomasi sen vahdinmuutoksen
aikana ja samalla sai hän yhtä ja toista ajattelemisen aihetta.
Hän oli juhlahuumauksessaan monien muiden tavalla miltei kokonaan
unohtanut venäläisen sotaväen olemassaolon. Sotilashenkilöitä ei
nimittäin ollut lainkaan näkynyt kaduilla, vaan he olivat pysyneet
visusti kasarmeissaan.
Vahdista lähtevä sotaväen osasto marssi, kansalliskaartilaisten
antaessa tietä, palatsin editse kauppatorille. Upseerit olivat
nähtävästi kehottaneet miehiä näyttämään ryhtiään, sillä he astuivat
tavallista paljon jäykempinä ja polkivat jalkansa vihaisesti katuun.
Jokaisen kasvoissa kuvastui hermostunutta jännittyneisyyttä ja uhkaa.
Katu tömisi, kun he syrjilleen katsomatta marssivat ohitse ja ilman
täytti hetkeksi aikaa sakea tökötinhaju.
-- Näyttivät siltä, ettei niitä ole hyvä mennä ärsyttämään, virkkoi
muuan vanhempi työläiskaartilainen.
Siihen ei kukaan puhunut mitään ja kaikki tuntuivat miettivän,
ettei asema ollut niinkään vaaraton kuin miltä se ensi silmäyksellä
näytti. Mutta yleisessä humussa oli suurin osa ihmisiä sen kokonaan
unohtanut ja varsinkin nuoremmat olivat laskeneet mielikuvituksensa
valloilleen sekä leikkivät innostuneesti vallankumousta aivankuin
aseman herruus olisi vastaan kiistämättä ollut heidän. Että melkoinen
osa vanhempaakin ikäluokkaa otti asian siten, osoitti kuinka
lapsenkengissä Suomen kansa valtiollisiin tosiasioihin nähden vielä
kulki.
Muutoin oli järjestys kaduilla ja kaikkialla yleisön keskuudessa
erinomainen. Kenraalikuvernöörin palatsia vartioivien
kansalliskaartilaisten tehtävä supistui siihen, että he neuvoivat
siitä ohitse pyrkivää yleisöä kiertämään keskiesplanaadin
kautta. Innokkain tässä toimessa oli eräs kuuromykkä mies, joka
työläiskaartiin kuuluvana oli sitonut käsivarteensa punaruutuisen
nenäliinan. Käsillään hosuen ja mölisten ehätti hän jokaisen eteen,
joka läpimenon aikomuksissa läheni vartioketjua. Piittaamatta
vähääkään säikähtyneiden naisten kiljauksista tai niistä vihaisista
silmäyksistä, joita häneen heitettiin, jatkoi hän väsymättömällä
innolla hosumista, mölyämistä ja viittilöimistä, herättäen
kansanjoukoissa sekaisin naurua ja paheksumista.
Iltahämärissä marssi Markuksen komppania pois kenraalikuvernöörin
talolta ja sijalle tuli toinen. Syötyään ylioppilastalolla voileipiä
ja kylmiä piirakoita lähti Markus käymään asunnossaan, sillä seuraava
vartiovuoro alkoi vasta kello kahdeltatoista yöllä.
Paljosta kävelystä ja seisomisesta väsyneenä heittäytyi hän
keinutuoliin, lepuuttaakseen hiukan jäseniään. Unta hän ei kuitenkaan
tuntenut kaipaavansa, sillä päivän vaikutelmista oli hänen mielensä
vielä virkeänä ja valppaana.
Olgan kuva, sellaisena kuin hän oli esiintynyt äsken Kasarminkadulla,
palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Sen huolekkaan ja äidillisen
piirteen johdosta, joka Olgassa oli yhä enemmän alkanut Markukselle
selvetä, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet oman kodin
perustamiseen. Tähän saakka oli yhteiselämä Olgan kanssa ja oma koti
esiintyneet hänelle ainoastaan tulevaisuuden mielikuvana. Mutta
tänään, Olgan lähdettyä hänen luotaan Kasarminkadulta, oli hänessä
entistä voimakkaampana herännyt oman kodin kaipuu ja hän oli tehnyt
itselleen kysymyksen, eikö sen perustaminen voinut jo kaikista
lähimmässä tulevaisuudessa käydä päinsä. Yhä uudelleen ja uudelleen
olivat hänen ajatuksensa päivän kuluessa palanneet tähän asiaan ja
se oli alkanut näyttää yhä mahdollisemmalta. Nyt teki hän muutamia
käytännöllisiä laskelmia ja huomasi, että hän hyvin voi mennä
naimisiin jo ennen opintojen päättymistä.
Kuten tavallista, valtasi hänet, asiasta kerran selville päästyään,
rajaton kiihko viedä se mitä pikimmin perille. Hän ponnahti ylös
keinutuolista ja varustautui lähtemään Olgan luo, esittääkseen
hänelle asian heti tuoreeltaan.
Laskeuduttuaan alas kadulle tunkeutui hänen mieleensä kuitenkin
pieni epäilys. Oliko tämä nyt laitaa, kysyi hän itseltään,
että hän keskellä tätä yleistä kaaosta, jolloin kaikkien
mieliä jännitti yksinomaan isänmaan asia, takertui yhtäkkiä
kodin perustamisajatuksiin? Näitä epäilyksiä torjuessaan sai
hän odottamatonta apua itse Goetheltä, sillä yhtäkkiä muistui
hänen mieleensä runoelmasta "Hermann und Dorothea" eräs kohta,
jonka hän kouluaikana oli erikoisella mielihyvällä ja ikäänkuin
ennakkovaistolla mieleensä painanut. Pimeätä katua astellessaan
kertasi hän ääneensä säkeet, joilla Hermannin äiti rohkaisi lemmen
kahleisiin joutunutta poikaansa:
"Darum lob' ich dich, Hermann, dass du mitt reinem Vertrauen
Auch ein Mädchen dir denkst in diesen traurigen Zeiten,
Und es wagtest zu frein im Krieg und über den Trümmern."
Lämpimästi ja voimakkaasti sykähyttivät nämä säkeet Markuksen
sydäntä. Kaikki epäröimiset olivat kuin pois puhalletut. Pitkin
askelin harppasi hän säkkipimeässä eteenpäin, törmäten tavan takaa
pahki vastaantulijoihin sekä aiheuttaen äkäisiä sisunpurkauksia.
Mutta mistään piittaamatta kulki hän eloisin mielin halki pimeän
kaupungin.
Minua kuljettaa kohti päämäärääni "vividus impetus", ajatteli hän
hymyillen, kun mieleensä muistuivat sanat, joilla Horatius eräässä
oodissaan kuvaa nuoren kotkan eloisata viettiä.
20.
Kyllä se on surkeata, että sitä pitää vielä noita lapsia laittaa
tähän kurjuuteen! puhui Tuomisen vaimo harmaalla äänellä, istuen
pesän edessä ja kuivaten rievulla toista kaksospoikaa, joka sylkeä
kakistellen makasi tyytyväisenä hänen helmassaan.
Hänen kuulijanaan oli Olga, joka oli pistäytynyt auttamaan häntä
lasten kylvetyksessä. Pyöreät ja valkoiset käsivarret paljaina
kyynärpäihin saakka istui hän kahden tuolin varaan asetetun soikean
pesuastian ääressä, sivellen sienellä toista kaksospoikaa, joka
makasi vatsallaan haaleassa vedessä, rinta nojaten Olgan vasempaan
kämmeneen.
-- Ja mikä ihme siinä pitää olla, jatkoi Tuomisen vaimo, -- että
noita lapsia annetaan niin runsaasti juuri köyhille, joilla usein on
tietämistä siinä, että itse pääsevät päivästä toiseen. Kyllä vain
olisi meillekin tämmöisenä aikana ollut yhdessä tarpeeksi.
-- Noo, siinä samassahan niitä menee kaksikin, koetti Olga lohduttaa.
-- Tällaisia kilttiä palleroita! Ihan huvikseen sitä käsittelee, kun
on ihokin niin pehmoista kuin sametti.
-- Voi, voi, kyllä sitä on hyvä puhua sellaisen, jolla ei itsellään
ole lapsia. Mutta kun ne yökauden vuorotellen poraavat ja välistä
yhteen ääneen, niin ettei tiedä kumman niistä syliinsä sieppaa, niin
kyllä siinä jo johtuu toisenlaisiinkin ajatuksiin. Entäs sitten, kun
ne vähän kasvavat ja alkavat vaatia muutakin syömistä kuin rintaa!
Ihan hirvittää ajatellessa, että lapsijoukon kanssa joutuu kokemaan
tällaista työttömyyden aikaa.
Vaimon ääni sortui itkun sekaiseksi valitukseksi, kun hän jatkoi:
-- Kohta tässä ei ole kuin paljaat seinät jäljellä, kun on täytynyt
panttiin kantaa kaikki, jolla on jonkunkaan markan irti saanut.
Viimeksi vei Antti minun kihlakelloni ja kauanko nekään rahat enää
kestää!
Säälien silmäili Olga hänen kelmeitä ja laihtuneita piirteitään sekä
luisevia käsiään, joilla hän kapaloitsi lasta. Annettuaan sille
rintaa asetti hän sen varovasti pärevasuun, jossa molemmat pojat
nukkuivat rinnan. Vasun yli kumartuneena piispitti hän hetken hiljaa,
kunnes poika ummisti silmänsä, minkä jälkeen hän otti Olgalta toisen
ja alkoi sitä vuorostaan pesän edessä kuivailla. Olgasta näyttivät
hänen huulensa alituisesta piispittämisestä venyneen torvelle ja
muutoinkin se äkkiä vanhentuminen, mikä Tuomisen vaimossa näkyi niin
selvänä, teki häneen aina painostavan, miltei itkettävän vaikutuksen.
Tällä kertaa lauloi hänen sydämensä kuitenkin siinä määrin omaa
onnentunnettaan, että hän näki nämä seikat ainoastaan puolella
silmällä ja kuuli Tuomisen vaimon harmaat valitukset vain puolella
korvalla. Vaikka Markus ei ollut tiennyt sanoa, milloin hän ensi
kerran pääsee tulemaan, oli hän kuitenkin pitkin iltaa odottanut
häntä. Korvat herkkinä tarkkasi hän eteisestä kuuluvia askeleita
sekä kykeni ainoastaan vaillinaisesti tajuamaan Tuomisen vaimon
sydämenpurkauksia.
Kun viime mainittu oli saanut toisenkin kaksospojan kapaloiduksi,
havahdutti Olgan eteisestä kuuluva koputus unelmistaan.
-- Eikös meidän ovelle joku koputtanut? kysyi hän seisomaan nousten.
-- Kyllä kai, koska teidän oveanne kuulutaan avattavan, arveli
Tuomisen vaimo katsettaan lapsesta nostamatta.
-- Pitää mennä katsomaan, kuka sinne tuli, ja Olga ryhtyi hihojaan
suoristamaan.
-- Taitaa olla se ylioppilas, sanoi Tuomisen vaimo, saaden
kasvoilleen puserretuksi vaisun hymyn.
-- Mitä joutavia! sanoi Olga moittivasti, sillä hän ei mielellään
kuullut viittailuja suhteeseensa.
Ennenkuin hän ehti lähteä omalle puolelleen, tuli Hilma Tuomisen
huoneeseen.
-- Se on siellä, hän sanoi sisarelleen, viitaten päällään heidän
huonettaan kohti.
Sisarusten välillä oli eilen illalla, Hilman palattua kaupungilta,
ollut jälleen kiivas kohtaus. Sen johdosta oli Hilma koko päivän
paikannut mökönturkkia ja sen takia hän nytkin niin ynseällä tavalla
ilmoitti siskolleen Markuksen saapumisen.
-- Kuka _se?_ oli Olga vähällä kivahtaa, mutta Tuomisen vaimon takia
jätti hän asian sikseen ja lähti mitään puhumatta huoneesta.
Tultuaan omaan kamariinsa ei hän aluksi huomannut siellä ketään
vierasta. Hän luuli Hilman narranneen häntä ja tunsi jo mielessään
suuttumuksen sekaista pettymystä. Mutta peremmäs astuessaan huomasi
hän uunin takaa pistävän näkyviin miehen palttoonhelman. Mieli
iloiseksi sykähtäen astui hän löytöään kohti, huudahtaen nauravalla
äänellä:
-- Ahaa, löysinpäs!
Samassa tuli Markus esiin piilostaan, kaappasi hänet riehakasti
syliinsä ja nosti kohoksi lattiasta.
-- Voi, voi, pudotat vielä! oli Olga hätäilevinään.
-- Niinkö mitättömänä sinä minua pidätkin! Tässä rangaistus, ja hän
suuteli Olgaa kaulaan, kun ei sillä kertaa ylettänyt ylemmäs.
Hän istahti lähimmälle tuolille, asetti Olgan polvelleen ja katsoen
häntä koomillisen vakavasti silmiin jatkoi:
-- Kuulehan, Olga, sinustako siis tulee minun pikku vaimoni ja emäntä
minun talooni ja minun lukuisain lasteni äiti ja...
Samassa painoi Olga kämmenensä hänen suulleen.
-- Mutta mitä nyt, Olga, etkö sinä siis rakastakaan minua, työntäen
Olgan käden syrjään suuteli hän häntä.
-- Kuulehan nyt kuitenkin, mitä minä olen miettinyt koko päivän ja
mitä minä tulin sinulle ehdottamaan, jatkoi Markus tosissaan.
-- Minä olen päättänyt perustaa oman pienen kodin ja tehdä sen
mahdollisimman pian. Mitä sinä siihen sanot?
-- Mitäpä minulla olisi siihen sanottavana, vastasi Olga
teeskennellyn epätietoisena.
-- Mutta kysymys on siitä, suostutko sinä tulemaan sen kodin
valtiattareksi?
Markus katsoi Olgaa vakavasti silmiin. Olga ei puhunut mitään, mutta
yhtäkkiä kietoi hän kätensä luottavasti Markuksen kaulaan.
-- Sinä siis suostut, rakkaani! riemuitsi Markus ja likisti Olgan
rintaansa vasten. -- Mutta eikö sinua pelota, että me kuolemme
nälkään?
-- En minä sinun kanssasi pelkää mitään! vastasi Olga ja kätki
kasvonsa Markuksen olkapäälle.
-- Kiitos siitä! Mutta kuulehan kuitenkin, miten minä olen ajatellut,
ja Markus alkoi selvittää Olgalle laskelmiaan, joiden pohjana oli
se, että kaksi henkeä voi kalustamattoman huoneen vuokraten ja itse
ruuan laittaen elää samalla kuin yksineläjä, joka vuokraa kalustetun
huoneen ja syö ulkona. Ja varakeinona oli Markuksella se, että hän
tarpeen vaatiessa rupeaa vakinaiseen sanomalehtityöhön jo ennen
opintojen päättymistä.
-- Mutta minä olen aikonut toteuttaa tämän mahdollisimman pian,
jatkoi hän. -- Heti kun tästä sekasorron tilasta päästään taas
säännöllisiin oloihin. Hyväksytkö sinä sen?
Olgalla ei ollut siihenkään mitään vastaan sanottavaa.
-- Kaikki on siis sitä myöten selvää! lopetti Markus ja sinetöitsi
asian suutelolla.
Kun Olga oli irtautunut hänen syleilystään ja ryhtynyt teetä
puuhaamaan, virkkoi Markus hetken mietittyään ja hiukan arastellen:
-- Tietysti me emme suostu kirkolliseen avioliittoon?
-- Kuinkas sitten? kysyi Olga säikähtyneenä ja pysähtyi
askartelussaan.
-- Kuinka hyvänsä muuten, mutta papin eteen minä en rupea
polvistumaan! kiihtyi Markus. -- Ja yhtä vähän sopii sinunkaan sitä
tehdä, koetti hän hetken kuluttua korjata yksipuolista ja tylyä
lausettaan.
-- Mutta eihän siitä muutenkaan voi tulla oikeaa avioliittoa, sanoi
Olga hiljaa.