edelleenkin säilymään vakavan sävyn. Sandra vilkasi häneen
epäluuloisesti, mutta nähdessään hänen kasvoillaan totisen ilmeen,
vastasi hän huoahtaen:
-- Siitä on jo aikaa... kuinka kauan liekään. Itsestäni minusta
tuntuu olevan kokonainen ihmisikä siitä, kun minä siellä viimeksi
olin.
-- Kai teillä on sinne joskus, ja ehkä useinkin, ikävä?
-- Mitäpä siitä jos onkin! vastasi Sandra uudelleen huoaten.
-- Mutta jos on ikävä, niin mikäs estää menemästä sinne, kiinnitti
Markus.
-- Voi, voi, kyllä sinne olisi tällaisen ihmisen kamala palata,
kauhisteli Sandra. -- Jokainenhan siellä sormellaan osoittelisi.
Markus huomasi, että Sandra oli ainakin ajatellut kotikylään
palaamista.
-- Se on vain turhaa kuvittelua, rohkaisi hän. -- Mistä ne siellä
saakka tuntisivat teidän vaiheenne?
-- Kyllä ne pahat kielet kerkeävät.
-- En minä ainakaan ole kuullut teistä siellä mitään kerrottavan. Jos
ne jotain tietäisivät, niin kyllä minä joskus olisin kuullut kotonani
naisväen siitä puhuvan. Täällä teidän omassa huoneessannehan minäkin
sain vasta tietää, millä jäljillä te olette.
Kun Sandralla ei ollut tähän mitään huomauttamista, jatkoi Markus:
-- Ja eikö teillä elä äitikin vielä siellä kotikylässä?
-- Elää kyllä, vastasi Sandra ja hänen suupielissään värähteli.
-- Ja hänellä on oma asunto?
-- Onhan se sellainen pieni ja matala tölli.
-- Teillä on siis kuitenkin siellä paikka, mihin mennä, ettei
tarvitse heti vieraisiin turvautua. Ja mikä onkaan kodikkaampi asunto
kuin sellainen neliseinäinen matala tölli, joka on sisältä vuorattu
sanomalehdillä ja jonka pienellä ikkunalla kasvaa palsami.
Samassa juolahti Markuksen mieleen eräs Erkon parhaimpia runoja ja
hetken mielialan virittämänä alkoi hän hartaudella lausua:
Kasteli kukkaa vanha mummo,
kukkaa ikkunalla.
-- Missä on tyttösi, vanha mummo?
-- Kaukana maailmalla.
-- Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,
vaivainen mummo kulta?
-- Tiedä en, -- maailma taisi niellä,
taikka jo peittää multa.
-- Kastelen kukkaa, armastani,
muistelen tyttölasta.
Tuskinpa jälleen puhdastani
löytänen maailmasta.
Sandra oli nostanut kädet silmilleen ja itki ääneensä. Fiffi, joka
silmät suurina oli seurannut edellistä keskustelua, oli harja
helmassaan kyyristynyt lattialle istumaan ja alkoi Markuksen tauottua
nyyhkyttää kuin lapsi, joka seuraa aikuisten esimerkkiä.
Nähdessään nuo yhteiskunnan ulkopuolelle liukuneet naispoloiset omaa
alennustaan ja koti-ikäväänsä itkemässä edessään, tunsi Markuskin
silmäinsä kostuvan.
Fiffi kuivasi kyyneleensä ja puhkesi yhtäkkiä sanomaan:
-- Voi, voi, Sandra, kyllä minä sinuna lähtisin kotiin!
-- Ei suinkaan se mitään ihanaa ole tämä tällainen elämä, ettei sitä
raskisi jättää, vastasi Sandra nyyhkytysten katkomalla äänellä. --
Nythän minä sitä paitsi olen kohta ilman kattoakin, kun tästäkin on
käsketty muuttamaan.
Markus huomasi Sandran mielialan varsin alttiiksi ja kiirehti sen
vuoksi yllyttämään:
-- Silloinpa on viisainta lähteä vitkastelematta. Ellei teillä ole
matkarahoja, niin minä ostan piletin.
Sandra loi Markukseen kummastuneen ja epäilevän silmäyksen, mutta
kohtasi katseen, jossa ei näkynyt jälkiäkään leikinlaskusta.
-- On minulla sen verran rahoja ja näistä huonekaluista saan vähän
lisää, kun myön ne, vastasi hän.
-- No silloinhan teidän ei tarvitse ihan tyhjänä äidin luo tulla.
Ryhtykää nyt heti huomispäivänä myymään huonekalujanne.
-- Mitähän jos minä todellakin rupeaisin tässä puuhaamaan kotimatkaa,
sanoi Sandra hetken vaiti oltuaan ja hänen silmiinsä virisi
toivorikas ilme.
-- Rupea vain ja ihan heti, kyllä minä autan sinua
matkavalmistuksissa, riensi Fiffi hänen aikomustaan kannattamaan.
Markus nousi lähteäkseen. Hän ojensi kätensä Sandralle ja sanoi:
-- Luvatkaa nyt minulle varmasti, että lähdette.
-- Olkoon menneeksi! vastasi Sandra ja antoi hänelle kätensä.
-- Minä lähetän teidän mukananne kotiini jotakin Helsingin terveisiä.
Ilmoittakaa sen vuoksi minulle lähtöpäivänne, että minä tiedän tulla
asemalle tuomaan.
Tämä juolahti Markuksen mieleen keinona, jolla hän voisi rohkaista
Sandraa sekä samalla päästä varmuuteen, matkustiko tämä todellakin
Helsingistä. Sillä hänen mielensä saattoi vielä monestikin kääntyä ja
kotiinmeno jäädä ikipäiviksi.
Ovella kääntyi Markus vielä varoittamaan:
-- Elkää nyt vain laskeko tänne enää ketään elostelijoita!
-- En laskisi, vaikka kuka tulisi koputtamaan, vastasi Sandra.
-- En ole nyt sillä tuulellakaan.
Hän sanoi sen sillä äänensävyllä, että Markus ehdottomasti uskoi
hänen sanoihinsa. Toivotettuaan vielä onnea matkavalmistuksille lähti
Markus huoneesta, jossa hän parilla käynnillään oli saanut kokea niin
omituisia mielialoja.
17.
Se tuli yhtäkkiä kuin mahtava hyökyaalto idästä, lakaisten kaikki
tieltään, sotkien umpeen vanhat rajat ja repien ylös vuosisataisia
juuria sekä meuroen siinä tuokiossa koko yhteiskunnan kaaokselliseen
alkutilaansa. Ja se tuli nopeasti. Tuskin olivat viestit ehtineet
siitä mainita, kun se jo itsekin oli perillä, yllättäen kuin humaus
pääkaupungin ja koko maan.
Viimeiset puolikymmentä vuotta oli eletty kiduttavan painostuksen
alla. Vieras sortovalta lepäsi koko yhteiskunnan yllä kuin
tukahduttava painajainen. Se pimitti kaikki laajemmat näköalat ja
tukki yhteiskunnalliset ilmatiehyeet. Henkinen elämä ja kaikenlainen
yritteliäisyys olivat lamassa ja mieliä jäyti yleinen epävarmuuden
tunto. Ilma oli myrkyttynyttä ja yhteiskuntaruumiiseen ilmestyi
epäterveitä kasvannaisia. Huonot ainekset, jotka terveissä ja
säännöllisissä oloissa pysyivät enemmän tai vähemmän näkymättömissä,
olivat näinä vuosina kohonneet pinnalle ja rehottivat tuossa heidän
elimistölleen suotuisassa ilmanalassa. Kuin ihmisruumista tärvelevät
loiselävät työnsivät halpamainen ilmianto- ja kätyrijärjestelmä
lonkeroitaan yhä syvemmälle yhteiskunnan sisälmyksiin.
-- Meiltä puuttuu edellytyksiä säännölliseen työntekoon, oli Markus
kuullut kerran sanottavan eräässä toveripuulaakissa, jossa aikaa
tapettiin ryyppäämisellä ja kortinpeluulla.
Se oli tietysti hirtehismielessä lausuttu sukkeluus, mutta pohjaltaan
se oli kuitenkin totta. Ylioppilasnuorison elämä oli ihanteetonta
ja aatteetonta varsinkin sen jälkeen kun isänmaallinen innostus,
joka tämän routakauden alussa oli kaikkien sydämiä avartanut, oli
alentunut puoluevimmaksi ja toistensa pikkumaiseksi nälvimiseksi.
Elettiin kuin kannen alla, ilkeässä puristuksessa ja kiusallisen
lähelle toisiaan sullottuina.
Mutta paine synnyttää aina vastapaineen ja kaikkien näiden vuosien
kuluessa oli kannen alle kerääntynyt runsaasti räjähdysaineita.
Tarvittiin vain ulkonainen sysäys niiden sytyttämiseksi.
Nyt oli tuo sysäys äkkiarvaamatta tapahtunut.
Kun Markus lauhana pilvisenä aamupäivänä lähti uudesta asunnostaan
Rauhankadun varrella, tunsi hän kadulle tullessaan ilmassa jotakin
erikoisempaa, näki samaa vastaan tulevien ihmisten kasvonilmeissä ja
huomasi sitä heidän kiirehtivässä käynnissään. Jotakin erinomaisempaa
täytyi olla tekeillä tai jo tapahtunut, vaikka kaupunki ulkonaisesti
olikin ennallaan.
Senaatintorin halki kulkiessaan näki hän koululapsia opettajainsa
johdolla kulkueina marssivan Aleksanterinpatsaalle ja laulavan siinä
isänmaallisia lauluja. Mitä olikaan tapahtunut, sillä eilen vielä ei
tällaista olisi sallittu?
Aleksanterinkadulle tullessaan tapasi Markus muutamia tuttavia ja sai
ensimmäiset alkeistiedot kehittymässä olevista asioista: Venäjällä
oli puhjennut valtava yleislakko ja täällä piti nyt liityttämän
mukaan.
Tapaukset seurasivat päivän kuluessa nopeasti toisiaan. Koulut
ja virastot lakkasivat toimimasta, tehtaiden pyörät pysähtyivät,
höyryhevoset herkesivät junia kiidättämästä ja sähkölangat
välittämästä tietoja. Oli kuin joku näkymätön käsi olisi yhtäkkiä
lamauttanut kaikki ne tuhannet jänteet, jotka yhteiskuntaa ja
sen laitoksia pitävät vireessä. Helpotuksesta huoaten, mutta
samalla täynnä jännittynyttä odotusta riisuivat ihmiset päältään
yhteiskunnalliset valjaansa. Etiketit putosivat pois, ei ollut enää
senaattoreja, poliisipäälliköltä eikä tuomareita, yhtä vähän kuin
mestareita, kisällejä, palvelijoita tai juoksupoikia. Oli vain
pelkkiä ihmisiä, jotka eivät aluksi näyttäneet tietävän, kuinka
suhtautua tähän uuteen olotilaan.
Santarmit ja poliisit olivat ykskaks kadonneet kuin kaste maahan ja
sen huomatessaan hengähti Markus monen muun kanssa syvään. Tuntuipa
kuin koko yhteiskunta olisi sen johdosta helpotuksesta huoahtanut.
Käden käänteessä siirtyi hallitus- ja käskyvalta niille, jotka siitä
vielä eilen eivät olleet osanneet uneksiakaan.
Työväentalolla pantiin erilaisista aineksista kokoon ylin
hallitusvalta: lakkokomitea. Se otti kaikki ohjakset käsiinsä ja
jakoi ihmisille välttämättömimmät tiedot lyhtytolppiin päivittäin
kiinnitetyillä julistuksillaan. Kun Markus ei ollut vielä ehtinyt
lähemmin kotiutua Helsingin järjestäytyneen työväen pariin, jäi hän
tämän merkillisen viikon vaiheissa vieraaksi lakkokomitean toimille
sekä yleensä tapahtumille työväentalolla. Hänen pääkortteerinaan oli
koko ajan ylioppilastalo.
Mainitussa paikassa oli iltapuolella ensimmäistä lakkopäivää
ylioppilaskunnalla suuri kokous, jossa pidettiin toinen toistaan
radikaalisempia puheita, huudettiin eläköön ja alas ja nautittiin
vapauden ensi huumauksesta. Mutta siellä päätettiin myöskin
käytännöllisistä asioista. Muun muassa perustettiin ylioppilaskaarti,
jonka työväen kaartin rinnalla tuli pitää yllä järjestystä
kaupungissa. Osakunnat jakautuivat komppanioihin ja valitsivat
itselleen päälliköt. Merkkinä kaartilaisilla oli valkoinen side
vasemman käsivarren ympärillä ja aseena kävelykeppi, jolla sellainen
oli. Markus kirjoittautui erääseen pohjalaisten komppaniaan, jonka
seuraavana aamuna tuli lähteä kaduille "passiin".
Sähkövalot eivät palaneet ja ulkona oli miltei säkkipimeä, kun
Markus laskeutui ylioppilastalon portaita alas. Kuin kiiltomatoja
vilkkui tuolla ja täällä käsilyhtyjä ja välistä hulmahti kaupungin
yli Viaporista suunnatun valonheittäjän häikäisevä sädekimppu kuin
kohtalonsilmä, joka levotonna seurasi tapahtumia tuossa kaikki
siteensä katkoneessa, poreilevaan käymistilaan joutuneessa ja kaikkia
mahdollisuuksia kätkevässä kaupungissa, mikä oli verhonnut itsensä
pimeydellä kuin synnyttävä vaimo.
Äänten sorina ja satojen jalkain kapse pimeillä kaduilla ilmaisivat
kuitenkin laadullaan, että odottamattomat tapaukset eivät olleet
suomalaista tyyneyttä tasapainostaan järkyttäneet, vaan että
valjaansa riisuneet ihmiset suhtautuivat pohjoismaalaisen kylmällä
järkevyydellä tähän eriskummaiseen olotilaan. Turvallisin mielin
sukeltautui Markus kaduilla lainehtivaan kansanjoukkoon ja
käsivarressaan jo kansalliskaartilaisen merkki suuntasi hänen
askeleensa Eerikinkadulle.
Ainoastaan kerran oli hän pikimmältään tavannut Olgaa sen ihanan ja
täyteläisen illan jälkeen, jolloin he olivat yhtäkkiä päässeet niin
lähelle toisiaan. Hän oli sen jälkeen muuttanut uuteen asuntoonsa,
hoitanut opinnoitaan ja kirjoittanut jälleen pienen artikkelin
Työmieheen. Ja nyt olivat viime näkemisen lisäksi tulleet vielä tämän
päivän merkilliset tapahtumat. Sydän tulvillaan päivän kokemuksista
ja ensimmäisen vapauden tuulahduksen juovuttamana tunsi hän
pakottavaa halua tavata Olgaa ja nauttia yhdessä hänen kanssaan siitä
vapauden huumasta, jonka vallassa hän oli koko päivän elänyt. Kun hän
kaartilaisvelvollisuuksistaan oli vielä huomen-aamuun saakka vapaa,
päätti hän rientää suoraa Olgan luo, ajattelematta ollenkaan, että
tämä saattoi olla ulkona kuten lähes koko Helsinki.
Eerikin ja Fredrikin katujen kulmassa ojensi joku vastaantulija
heijastuslyhtynsä vasten hänen kasvojaan ja häikäisi hetkeksi hänen
silmänsä. Sen verran kuin hän ehti tuota häikäilemätöntä lyhtyniekkaa
nähdä, luuli hän tunteneensa Heino Kavanderin, joka kulki jonkun
naisen seurassa.
"Se olikin juuri hänen tapaistaan!" ajatteli Markus kiukustuneena
lyhdyn häikäisystä.
Hän pysähtyi kuuntelemaan ja tunsi nyt selvästi Kavanderin äänen.
Hänen jutteluunsa vastasi silloin tällöin pehmeä naisääni.
"Varmaankin Hilma!" välähti Markuksen mieleen ja hänen tuli ilkeä
olla, ilkeä sekä itsensä että Olgan takia. Sillä hänestä tuntui,
että Kavander noudattaa hänen omia askeleitaan ja jäljittelee hänen
eleitään kuin kateellinen varjo. Hänen mieleensä muistui siinä kadun
kulmassa seistessään, kuinka toverit kerran kouluaikana olivat
yksimielisesti kiittäneet erästä hänen kirjoitustaan toverikunnan
lehdessä ja kuinka Kavander oli hiipinyt miehestä mieheen ja
koettanut uskotella, ettei hän, Markus, ole sitä itse kirjoittanut,
vaan jostakin plagieerannut. Ja sitten oli hän itse kirjoittanut
seuraavaan lehteen samasta aiheesta sekä ollut kiukussaan, kun hänen
osalleen ei tullutkaan toverien kiitosta.
Jos Kavanderin seurassa ollut nainen oli todellakin Hilma, niin mihin
hänen oli nyt ryhdyttävä? Äänet ja askelten kapse olivat jo häipyneet
pimeyteen ja jos hän tavoittaisikin heidät, niin millä oikeudella
voisi hän käydä riistämään Hilmaa Kavanderin seurasta? Hän tunsi
tässä asiassa itsensä kykenemättömäksi ja mieli masentuneena lähti
hän jatkamaan matkaansa.
"Mutta mitä syytä minulla on uskoa pahaa heidän suhteestaan?" kysyi
hän itseltään. "Miksei hänellä saattaisi olla yhtä rehelliset
aikomukset Hilmaan nähden kuin minulla Olgaan? Ja että hän tällä
hetkellä on etsinyt Hilman seuraa, siihenhän saattaa hyvinkin olla
samanlaiset syyt kuin minulla tavata Olgaa."
Mutta vakuutetuksi ei hän saanut itseään ja äskeinen voimakas
mielenlento oli auttamattomasti lauennut.
Hän pysähtyi hetkiseksi Olgan asunnon portille kuin empien astua
sisälle tässä nolossa mielentilassa. Katu oli täällä saakka
aivan tyhjä ja pimeä. Keskikaupungilta kuului liikkeellä olevien
kansanjoukkojen aiheuttama, taukoamaton kohina, mikä muistutti
käyntiin joutuneen meren henkäilyä. Tuon tuostakin hipaisivat
linnoituksen levottomasti häilähtelevät valosoihdut savupiippuja ja
alhaalla riippuvia syksyisiä pilviä.
Siinä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Markus äskeisen harmin
aiheen häipyvän omaan mitättömyyteensä. Hän pääsi jälleen samaan
mielen vireeseen, jossa hän oli matkalle lähtenyt. Sydän avartuneena
astui hän portista sisään ja alkoi hapuilla portaita kohti.
Eteisen seinässä palaa kituutti pieni lamppu ja sen valossa näki
Markus avaimen sisarusten ovella. Hän koputti ja astui vastausta
odottamatta sisälle.
Olga istui pöydän ääressä käsi poskella. Hän oli yksinään huoneessa
ja hänen kasvoillaan oli tuskastunut ilme. Markuksen nähdessään
ilostui hän kuitenkin huomattavasti, kohosi nopeasti paikaltaan ja
astui häntä vastaan.
-- Mitä, etkö sinä tiedä mitään tämän päivän tapahtumista, koska
istut täällä yksinäsi ja murjotat? huudahti Markus ja veti hänet
syliinsä.
Vastaukseksi painautui Olga hänen rintaansa vasten ja purskahti
itkuun. Vaikka Markus arvasikin syyn Olgan mielihaikeaan, joutui
hän tästä kuitenkin ikävästi hämilleen ja tunsi korkean mielialansa
jälleen luisuvan käsistään.
Olga itki kauan ja hillittömästi aivankuin hän Markusta odottaessaan
olisi viimeiseen saakka taistellut sitä vastaan.
Tyytymättömällä, miltei äreällä äänellä virkkoi Markus, korjaten kuin
velvollisuudentunnosta hänen otsalle valahtaneita hiuskiharoitaan:
-- Mutta mitä sinä noin itket? Mikä sinulla on?
-- Kun minä äsken pistäydyin Tuomisen vaimon luo, oli Hilma
silläaikaa mennyt kaupungille.
-- Mutta mitä vaarallista siinä nyt vielä on? oli Markus olevinaan.
-- Hän on taas mennyt tapaamaan sitä Kavanderia, vastasi Olga ja
katsoi Markukseen sellaisella ilmeellä, kuin olisi hän tahtonut
sanoa, että etkö jo ymmärrä, miksi minä olen huolissani.
-- Onko Kavander käynyt täällä vai mistä sinä sen tiedät? jatkoi
Markus kyselyään kuin asia yhäkin olisi ollut hänelle uusi.
-- Ei, mutta Hilma sai häneltä aamulla kirjeen ja sen johdosta on hän
koko päivän ollut niin levoton.
-- Oliko kirje sitten varmasti juuri Kavanderilta?
Se kuiva kuulustelusävy, jolla Markus lateli kysymyksiään, oli
saattaa Olgan uudestaan itkemään.
-- Varmasti se oli häneltä, minä näin sen jo Hilman silmistäkin, kun
hän luki kirjettä, vastasi hän loukkaantuneena.
Markus oli yhä äissään siitä, että tämä kiusallinen pikku-asia,
kuten hän tällä kertaa sitä mielessään nimitti, oli särkenyt hänen
juhlamielensä. Sen vuoksi ei hän puhunut mitään kadulla tekemästään
huomiosta, vaan jatkoi hetken kuluttua:
-- Mutta miksi sinä niin kovin pelkäät Kavanderia? Ehkäpä hänellä on
hyvinkin rehelliset aikomukset.
-- Ei ikinä! huusi Olga sisäisestä vakuutuksesta värisevällä äänellä.
-- Minä näin sen heti hänen kirjeestään ja sitten hänen silmistään ja
käytöksestään.
Niin vakuutettu kuin Markus olikin siitä, että Olga oli oikeassa,
halutti hänen edelleenkin purkaa äkäänsä sanomalla:
-- Naiset luottavat aina liiaksi aavistuksiinsa ja vaistoihinsa.
Olga ei vastannut siihen mitään, vaan tuijotti loukkaantuneen
näköisenä eteensä.
Seurasi painostava äänettömyys. Tuomisen huoneesta kuului hyssytystä
sekä kaksoslasten ärtyisä ja läpitunkeva itku. Milloin se hetkeksi
taukosi, täytti sen sijan heti räätälin puolelta tuleva, katkeamaton
köhiminen ja kakisteleminen. Markus ärtyi ärtymistään ja vaikka
ääni hänen sydämessään kehottikin osoittamaan myötätuntoa Olgan
sisarhuolia kohtaan, pääsi kuitenkin voitolle halu olla tyly ja
kostaa äskeinen juhlamielen rikkuminen.
Seisaalleen ponnahtaen ja kätensä hyvästiin ojentaen sanoi hän
lyhyesti ja päättävästi:
-- Minun täytyy nyt lähteä.
Olga loi häneen säikähtyneen katseen, samalla kuin hän vaistomaisesti
antoi kätensä.
-- Mihin sinulla sellainen kiire on? sopersi hän hätääntyneenä. Hän
puristi arasti Markuksen kättä kuin tahtoen pidättää häntä.
Markus tunsi sen johdosta hellän kosketuksen sydämessään, mutta hän
oli ehtinyt jo ikäänkuin kangistua tylyyteensä. Kätensä pois vetäen
virkkoi hän:
-- Minä olen ylioppilaskaartissa ja aamulla täytyy minun jo kello
kahdeksalta olla talolla valmiina palvelukseen. Hyvää yötä! ja hän
astui ulos, tuntien sydämessään katkeran suloista tuskaa.
Portille tultuaan pysähtyi hän hetkeksi, sillä ilmielävänä näki hän
edessään, kuinka Olga on jälleen kumartunut pöytää vasten ja itkee
haikeasti. Sääli ja hellyys kaihersivat hänen sydäntään, mutta hän
paadutti uudelleen mielensä, huitaisi ykskaikkisuuden merkiksi
kädellään ja lähti päättävästi astelemaan keskikaupungille josta yhä
kuului taukoamaton kohina kuin salaperäisyydellään kiehtovan meren
ulapalta.
18.
Ylioppilastalo oli muuttunut täydelliseksi kasarmiksi. Se oli
ylioppilaista muodostetun kansalliskaartin pääkortteerina.
Sieltä lähti ja sinne palasi yhtä mittaa läpi vuorokauden pieniä
vahtipatrulleja. Niiden päälliköt ottivat lähtiessään kansliasta
ohjeet ja jättivät sinne palatessaan selonteon toimistaan. Yläkerran
ruokasali oli yötä päivää miehiä täynnä. Siellä söivät he ateriansa
ja lepäilivät väliajoin. Penkeillä näkyi aina loikoilevia siiviksiä
ja pöytien ympärillä istui taajoja ryhmiä vilkkaasti jutellen, kahvia
juoden tai korttia pelaten. Huoneen täytti aina huumaava äänten
sorina ja tupakansavu. Pitkän ravintolapöydän takana liikkuivat
tarjoilijattaret nääntyneinä ja unisina, koettaessaan tyydyttää
nälkäisten ja janoisten kansalliskaartilaisten tarpeita.
-- Pohjalaisten ensimmäinen komppania! -- Hämäläisten toinen
komppania...! kuului yhtämittaa huutoja, kun päälliköt vahtivuoron
lähetessä kokosivat kahvi- ja korttipöytien ääreen hajaantuneita
tai penkeille venähtäneitä miehiään. Kiiruusti kavahtivat nämä
jalkeilleen, järjestyivät eteisessä riveihin ja sotilaallista
ryhtiä tavoitellen marssivat päällikköjensä jäljessä ulos, aseinaan
kävelykepit ja järjestysvallan merkkeinä nuo vasempaan käsivarteen
sidotut valkeat liinat. Vakavampien tapausten varalle saattoi lisäksi
yhden ja toisen taskuun kätkettynä olla revolveri tai kummibatonki.
Kello oli neljänneksen yli kahdeksan, kun pohjalaisten toinen
komppania, johon Markus kuului, marssi kaksimiehisissä riveissä
ylioppilastalon portaita alas. Aamuvarhaisesta huolimatta oli talon
edustalle kokoontunut jo taaja väkijoukko. Rauhallisina ryhminä
seisoskelivat siinä ihmiset, keskustellen viime tapauksista ja
odottaen saavansa kuulla uutisia tai nähdäkseen ohi marssivia
ylioppilaskaartilaisia, jotka olivat jo ehtineet päästä yleisön,
varsinkin sivistyneemmän osan suosikeiksi. Joka kerta kun joku
ylioppilasosasto läheni, avasivat he keskelleen leveän käytävän ja
seurasivat myötätuntoisin silmäyksin noita nuoria isänmaan toivoja,
jotka kaaokselliseen tilaan joutuneen pääkaupungin kaduilla pitivät
yllä järjestystä.
Väkijoukon halki marssiessaan sai Markus yhtäkkiä tunteen, että Olga
seisoo siellä muiden joukossa, katse häneen kiinnitettynä. Hän tunsi
rinnassaan lämpimän ailahduksen, mutta sen sijaan että olisi etsinyt
silmillään Olgaa, palasi hän itserakkaan turhamaisuuden yllytyksestä
eilisiltaiseen ohjelmaansa ja marssi sivuilleen katsomatta eteenpäin,
tahdissa pysyäkseen hokien mielessään: -- yks, kaks, yks, kaks...
Komppanian oli määrä kello kahteentoista saakka valvoa järjestystä
Korkeavuoren-, Kasarmin- ja Fabianinkaduilla. Markuksen osasto sai
osakseen Kasarminkadun ja kaksimiehisinä ryhminä alkoivat he kävellä
sitä edestakaisin.
Päivä oli lenseä ja tyyni ja aina väliin kurkisti aurinko pilvien
raosta, alakuloisen lempeästi hyväillen suvivärinsä heittäneitä
puistoja ja nurmikenttiä. Kaikki tavallinen suurkaupungin melu oli
kokonaan vaiennut. Ei kuulunut tehtaiden ja veturien vihellyksiä,
raitiotievaunujen vonkunaa tai rattaiden räminää. Ilmassa oli
tuntu kuin suurena juhlapäivänä ja odottava juhlailme oli ihmisten
kasvoilla, heidän hiljalleen soljuessaan pitkin katukäytäviä tai
keräytyessään lyhtytolppien ympärille lukemaan niihin kiinnitettyjä
lakkokomitean tiedonantoja.
Kapakat ja kaikki väkijuomalähteet olivat suljetut ja kun yleisö
käyttäytyi rauhallisesti ja mallikelpoisesti, ei nuorilla
kansalliskaartilaisilla ollut järjestyksen ylläpitämisestä
mitään vaivaa. Markuksesta muuten tuntui, että tämä heidän
kaartilaistoimensa olikin jonkunlaista leikkinäytöstä, jota
näyteltiin vakavin naamoin ja totisin mielin. Hän ei voinut
uskoa, että heillä yleisön silmissä olisi mitään järjestysvallan
auktoriteettia. Että niin kuitenkin oli laita, sen tuli hän
huomaamaan jo tällä ensimmäisellä vartiovuorollaan Kasarminkadulla.
Lakkokomitea oli antanut tarkat määräykset siitä, minä aikana
päivästä ja kuinka pitkään ruoka- ja maitokaupat saivat olla auki.
Näitä määräyksiä oli kuitenkin huomattu rikottavan ja "esikunnasta",
kuten Markus tovereineen nimitti lakkokomiteaa, tuli kaikille
vahdissa oleville kansalliskaartilaisille käsky valvoa ankarasti,
että kaikki kaupat pysyvät luvattomana aikana visusti suljettuina.
Vähän tämän jälkeen huomasi Markus toverinsa kanssa, että eräs
ruoka- ja sekatavarakauppa oli auki ja että siellä kävi ostajia.
Mitäs muuta kuin noudattaa käskyä ja mennä vaatimaan sen sulkemista.
Mielessään epäillen, tulisiko puodinomistaja olemaan millänsäkään
heidän, sivilipukuisten nuorukaisten antamista käskyistä astui Markus
vakavana puotiin, toverin seuratessa ihan kintereillä. Kauppias loi
pelästyneen silmäyksen heidän kansalliskaartimerkkeihinsä ja siitä
rohkaistuneena kysyi Markus: