toisensa jälkeen, tyynnyttääkseen mieltään. Kun hän oli saanut
riehuvat ajatuksensa jonkun verran talttumaan, päätti hän pitkästä
aikaa valmistaa Työmieheen jonkun kirjoituksen. Siten saisi hän
parhaiten ajan kulumaan, sillä kirjoihin syventymään hän ei tällä
kertaa tuntenut kykenevänsä.
Hetken mietittyään, mistä kirjoittaisi, juolahti hänen mieleensä
asia, josta hän viime kerralla oli Olgaa niin kuivakiskoisesti
kuulustellut. Neulojattarien asema sopi sitäkin paremmin kirjoituksen
aiheeksi, kun hän kohta oli tapaava Olgan ja saattoi siis lukea sen
heti tuoreeltaan hänelle. Hän istui siis kirjoituspöydän ääreen,
leikkasi valmiiksi joukon kapeita käsikirjoitusliuskoja, kirjoitti
yhdelle niistä otsakkeen: "Neulojattaret, yhtykää parantamaan
asemaanne!" ja alkoi sitten miettiä itse kirjoitusta. Pian pääsi hän
alkuun, ajatukset toimivat vilkkaasti ja lause lauseen jälkeen syntyi
paperille. Päivällisajan ehdittyä oli hänellä valmiina puoliväliin
toistakymmentä liuskaa käsittävä artikkeli.
Kun hän hämärässä palasi päivälliseltä ja aikoi ryhtyä käymään
kirjoitusta läpi, saapui hänen luokseen Jussi Paavolainen. Markus
tunsi mielensä happameksi tästä toverinsa odottamattomasta tulosta,
sillä kohta saattoi hän ruveta Olgaa odottamaan. Mutta Jussi
ei piitannut toisen kylmäkiskoisuudesta mitään, sillä hän tuli
nähtävästikin suoraan kapakasta. Rennosti sijoittautui hän sohvalle
ja kysyi:
-- Mihin sinä, kuule, katosit sieltä Sandran luota?
-- Tulin kotiin nukkumaan, vastasi Markus lyhyesti, sillä häntä
ei tällä kertaa lainkaan haluttanut ruveta tekemään selkoa
toisenyöllisistä vaiheistaan.
-- Minä nukuin koko yön siellä Sandran sohvalla ja aamulla mentiin
sitten poikain kanssa piiskaryypyille ja niin sitä on oltu sitten
yhtä menoa remmissä, kertoi vällötteli Jussi hiukan sammaltelevalla
äänellä.
Hän tuoksahti vahvasti väkijuomilta ja se teki Markukseen kovin
vastenmielisen vaikutuksen, jopa hänestä tuntui tällä kertaa
käsittämättömältäkin, miten ihmiset saattoivat kapakoissa uisakoida.
-- Me olemme istuneet tämän päivää polyteekkarein talolla ja minä
tulin sinuakin hakemaan sinne yhteen joukkoon, jatkoi Jussi.
-- En minä voi nyt mitenkään lähteä, kiirehti Markus ilmoittamaan,
pannen samalla aivonsa nopeaan toimintaan, keksiäkseen jonkun
pätevältä näyttävän verukkeen, millä hän pääsisi Jussista pian eroon.
-- Mikset voi, mitä kiireitä sinulla nyt on? tiukkasi Jussi.
-- Minun täytyy kuudelta olla kansantalouden seminaariharjoituksissa.
Markus katsahti kelloansa ja jatkoi:
-- Ai hiivatissa, sehän onkin kohta kuus! Suo anteeksi, mutta minun
täytyy nyt lähteä.
-- Kuinka kauan sinä siellä viivyt? -- Ainakin pari tuntia ja voipa
mennä enempikin.
-- Jos minä jään tähän sinun sohvallesi siksi aikaa lojumaan, arveli
Jussi rauhallisesti. -- Mennään sitten yhdessä ulos.
"Senkin rankkitynnyriä, minkä vastuksen heitti!" harmitteli Markus
mielessään, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja koetti pusertaa uusia
hätävalheita.
-- Minä en tule sieltä suoraan kotiin, vaan lupasin mennä Veli
Forsbergia tapaamaan.
Tämän kuultuaan ei Jussin auttanut muu kuin vääntyä ylös sohvalta ja
lähteä Markuksen mukana ulos.
He kävelivät ääneti Roopertinkatua alas. Jussi käveli velttona ja
päämäärätönnä Markuksen rinnalla ja tämä ärtymistään ärtyi. Kun he
olivat tulleet Erottajalle, alkoi Markusta pelottaa, että Jussi
seuraa kuin varjo hänen matkassaan aina yliopistolle saakka. Mutta
niin kauas ei hän tuntenut uskaltavansa lähteä, sillä Olga saattoi
jo piankin tulla. Hän pysähtyi yhtäkkiä, löi näppiään ja huudahti:
-- Mutta hitto soikoon, minähän unohdin alustukseni pöydälle. Minun
täytyy juosta takaisin ja ajaa sitten ajurilla yliopistolle. Terve
nyt!
Hän pisti nopeasti kättä ällistyneelle Jussille ja lähti taakseen
katsomatta harppomaan takaisin Annankadulle.
15.
Pöydällä olivat valmiina leivokset ja hedelmät, jotka Markus kotiin
palatessaan oli hankkinut. Itse istui hän kirjoituspöydän ääressä
käyden läpi artikkeliaan. Mutta hänen huomionsa ei tahtonut pysyä
aiheessa. Kaikki rappukäytävästä kuuluvat äänet saivat hänet
pysähtymään ja heristämään korviaan.
Kun hän lukuisin keskeytyksin oli päässyt käsikirjoituksen
puoliväliin, helähti ovikello hiljaa ja arasti. Markus tunsi
sydänalassaan levottoman sysäyksen, sillä hän vaistosi soitosta, että
oven takana oli Olga. Kiiruusti kohosi hän seisaalleen, mennäkseen
avaamaan, mutta kuuli jo askeleita eteisestä. Ulko-ovi avattiin ja
hän kuuli rouva Heinosen äänen:
-- Kyllä hän on kotona.
Ovelle koputettiin ja rouva ilmoitti:
-- Täällä on yks neiti, kun tahtoo tavata herra Kaarlelaa.
Olga ujona ja hämillään. Rouva Heinonen heitti huoneeseensa
palatessaan heihin hymyilevän katseen.
-- Hyvää iltaa. Tulittepas te toki! Mutta elkää nyt kynnyksen taka
jääkö! ja Markus tarttui Olgaa molemmista käsistä ja veti hänet
huoneeseen, pyörittäen häntä samaa vauhtia kerran ympäri.
Tämän teki Markus harkitusti ja onnistuikin laskussaan. Hän vapautui
siten yks kaks siitä hellävaraisesta, miltei saamattomasta ujoudesta,
joka häntä edellisillä kerroilla oli Olgan seurassa kahlehtinut ja
joka vähällä oli nytkin päästä heitä kangistamaan. Yhtä vapauttavasti
vaikutti se nähtävästi Olgaankin, sillä häneltä helähti iloinen nauru.
-- Mutta olettepas te koko sairas! huudahti hän.
-- Ai tosiaankin, minunhan piti ollakin sairas! oli Markus
havahtuvinaan. -- Mutta asia on niin, että minä paranin juuri
silloin, kun kirjoitin teille sen kirjelipun ja tänään minä olen
ollut maailman tervein mies.
-- Kyllä sen näkeekin, mutta mitä tautia sellainen on, josta niin
äkkiä paranee?
-- Mutta heittäkäähän ensin päältänne, ettette ole niin kovin
lähtevän näköinen, niin minä kerron siitä teille.
Samassa päästeli Markus kursailematta Olgan hatun ja ryhtyi sitten
palttoota päältä auttamaan. Mutta kun Olgan valkeaihoinen ja
täyteläinen kaula tuli näkyviin, valahti Markuksen yli ikäänkuin
lämmin aalto ja yhtäkkiä sulki hän Olgan syliinsä sekä suuteli
häntä kiihkeästi ensin kaulalle ja sitten suulle. Olga oli niin
hämmästynyt, että hän salli sen vastustelematta tapahtua. Sitäpaitsi
oli se käynyt niin nopeasti ja sähköisesti, että hän ei ehtinyt tehdä
mitään, vaan nojautui raukeana Markuksen käsivarteen.
Vasta jäljestäpäin ehti Markus itsekin joutua hämilleen. Hän hellitti
Olgan syleilystään ja tarttuen häntä molemmista käsistä sopersi:
-- Elähän suutu, Olga, mutta minulla on ollut näinä päivinä sinua
niin tulinen ikävä ja... ja sinä näytit niin kauniilta... Meidän
pitää tästä lähin sinutella toisiamme, sehän on luonnollista meidän
välillämme, eikös niin?
Olga oli lehahtanut punaiseksi aina hiusmartoa myöten, mutta mitään
moitetta ei Markus huomannut hänen katseessaan eikä hän vetänyt
käsiään pois Markuksen käsistä. Tästä oli seurauksena, että Markus
katsoessaan häntä silmiin haltioitui uudestaan ja tarttuen häntä
ohimoista suuteli tällä kertaa otsalle.
-- Rakas, rakas... ethän ole vihainen minulle? sopersi hän. --
Mutta minähän seisotan sinua keskellä lattiaa! ja hän talutti Olgan
sohvalle istumaan, asettuen itse hänen rinnalleen ja ottaen hänen
toisen kätensä omaansa.
Olga salli kaiken tämän vastustelematta tapahtua. Hän ei ollut
puhunut vielä mitään siitä lähtien kun Markus sulki hänet syliinsä.
Nyt vapautui hän hämmingistään ja katsoen hymyillen Markukseen kysyi:
-- Entäs se teidän sairautenne?
-- Kenen teidän?
-- Sinun, korjasi Olga ja loi ujostelevan katseensa alas. Kysymystä
tehdessään oli Olga Markuksen mielestä hymyillyt hieman omituisesti
ja se herätti hänessä epäluuloa. Mahdollisesti oli Virtanen ollut
kielimässä. Hän päätti tarttua härkää sarvista ja olla rehellinen.
-- Minä sairastin kohmeloa ja murjotin, aloitti hän ja tarkkasi
sanojensa vaikutusta.
-- Vai sellaista se sairaus olikin! naurahti Olga.
-- Mutta ei se ollut tavallista yksinkertaista kohmeloa, vaan... minä
murjotin häpeästä ja harmista ja...
-- Kuinka olitte päissänne?
-- Mutta minä keskeytän rippini, jollet sinä lakkaa minua
teitittelemästä.
-- Se tapahtui epähuomiossa, puolusteli Olga.
-- Niin, tuota, en minä sen takia murjottanut, vaan... hän venytti
sanojaan ja syöksi sitten nopeasti tulemaan: -- siksi, että jouduin
poliisin kynsiin.
Hän pusersi lujasti Olgan kättä, ikäänkuin estäen tätä karkuun
lähtemästä. Kun Olga katsoi häneen epäilevästi hymyillen, jatkoi hän:
-- Mutta tietysti Virtanen on Tuomiselle kertonut ja Tuomisen vaimo
sinulle?
-- Mutta mitä ihmeessä Virtasen sitten olisi pitänyt kertoa? kysyi
Olga, samalla kuin hänen kasvoillaan kuvastui vilpitön kummastus.
Markus huomasi nyt, ettei Olga tiennyt asiasta tämän taivaallista
ja häntä alkoi harmittaa, että oli ollenkaan ruvennut tunnustuksia
tekemään. Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että jollei Olga nyt
tiedäkään, niin mahdollisesti saa hän sen kuitenkin jäljestäpäin
tietää ja siinä tapauksessa on viisainta, että hän ehättää edelle.
Hän jatkoi siis:
-- Niin, minä jouduin poliisin kynsiin ja sain sattumalta viettää
yöni samoilla... samoilla oljilla Virtasen kanssa.
Tätä sanoessaan oli hän niin huolestuneen näköinen, että Olga
purskahti nauramaan ja huudahti:
-- Mutta mitä maailmassa te... sinä minulle syötätkään! Markus ei
tiennyt oikein, pitikö hänen nauraa mukana vai pysyä vakavana. Olga
oli ilmeisesti saattanut hänet pulaan.
-- Niin, totta se on! vakuutti hän puoli äkäisesti ja ryhtyi
sitten juurta jaksain kertomaan, kuinka kaikki oli tapahtunut ja
kuinka hänen paras toverinsa, Veli Forsberg, jota hän ylistelevin
sanoin kuvasi Olgalle, oli tulollaan päästänyt hänet synkästä
murjotustilasta, niin että hän oli uskaltanut avata Olgan kirjeenkin
sekä lähettää siihen vastauksen.
-- Kaiketi sinä nyt sydämestäsi halveksit minua? kysyi hän lopuksi,
katsoen Olgaa silmiin ja pitäen yhä hänen kättään omassaan.
Mutta Markuksen kuva avoimine kasvoineen ja elämänintoisine silmineen
oli jo ehtinyt niin pysyvästi painua Olgan sydämeen, että hän olisi
saanut istua siinä kertomassa itsestänsä mitä ryövärijuttuja tahansa,
ilman että tuo kuva Olgan silmissä olisi saanut siitä mitään tahroja.
Markus näki sen Olgan katseesta ja vastaten itse omaan kysymykseensä:
-- Et, kulta tyttöseni! kietoi hän kätensä Olgan ympärille ja veti
hänet lähemmäs itseään. Punehtuen ja ujosti kallisti Olga päänsä
hänen olkaansa vasten. Siten istuivat he moniaan hetken mitään
puhumatta.
-- Mutta minähän en muista sinulle mitään tarjotakaan, havahtui
Markus. -- Ole hyvä! ja hän asetti Olgan eteen hedelmät ja leivokset.
-- Ja onpa minulla jotain muutakin tarjota, jatkoi hän ja haki
kirjoituspöydältä käsikirjoituksen.
-- Tuleeko se Työmieheen? kysyi Olga.
-- Sitä varten minä olen sen kirjoittanut. Se koskee neulojattaria.
Haluatko sinä kuulla, niin minä luen?
Tietysti Olga sanoi haluavansa ja hänen kuoriessaan appelsiinia alkoi
Markus lukea. Mutta itse asiassa ei Olgan mieleen jäänyt montakaan
sanaa, sillä hänen sydämensä oli siksi täynnä äsken tapahtunutta.
Markuksen lopetettua lukemisen joutui hän sen vuoksi hämilleen, kun
ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt kirjoituksesta sanoa. Mutta
Markus ei odottanutkaan hänen arvosteluaan, vaan pannen paperit pois
sanoi:
-- Se on kiireessä kirjoitettu ja muutenkin ylimalkainen, mutta
voinee mennä jonkunlaisena herätyshuutona. Ja oikeastaan minusta ei
olekaan kirjoittamaan muuta kuin tulipaloartikkeleja.
-- Tarvitaanhan sitä niitäkin aikanaan, huomautti Olga, kasvoillaan
miellyttävä pikku järkevän piirre, jonka Markus oli niillä usein
ennenkin huomannut.
Kun hän oli lopettanut appelsiinin, nousi hän sohvalta ja sanoi:
-- Mutta nyt minä olen viipynyt jo liian kauan. Täytyy rientää kotiin.
-- Miksi sellainen kiire? ihmetteli Markus. -- Ethän sinä tänä iltana
toki enää työtä tehne! Vai käykö siellä pikku sisko tyytymättömäksi?
Viimeinen huomautus sai Olgan vakavaksi. Hän muisti yhtäkkiä Hilman
seikkailun ja että hän oli sen johdosta halunnut keskustella
Markuksen kanssa.
-- Olin vähällä unohtaa erään asian, jota minun piti sinulta kysyä,
virkkoi hän hämillään, sillä hänen oli vaikea tottua niin yhtäkkiä
sinuttelemaan Markusta.
-- No? valmistui Markus kuulemaan.
-- Tunnetko sinä erästä ylioppilas Kavanderia?
-- Heino Kavanderiako? kysyi Markus ihmeissään.
-- Niin juuri.
-- Miksenkäs minä häntä tuntisi, kun hän on minun koulu- ja
luokkatoverini. Mutta kuinkas sinä hänet tunnet?
Markus katsoi epäluuloisesti Olgaan.
-- En minä häntä tunne juuri nimeksikään, vastasi Olga empien. --
Muuten vain halusin tietää, minkälainen mies hän on.
-- Hyvin ikävä luonne, sanoi Markus kiivaasti, -- kateellinen,
salakavala ja ulkokullattu. Elostelee itse salassa, mutta on aina
ensimmäinen toitottamaan julki toveriensa kompastuksia.
-- Niinkö? huudahti Olga, käyden kovin huolestuneen näköiseksi.
Markuksen epäluulo kasvoi.
-- Miksi sinä hänestä tiedustelet? kysyi hän ja tähysteli terävästi
Olgaa.
-- Kun minä voisin sen sinulle kertoa? virkkoi Olga hiljaa ja näytti
olevan itkuun puhkeamassa.
Markus synkkeni synkkenemistään.
-- Kerrohan nyt kuitenkin, hoputti hän Olgaa.
-- Hän, se Heino Kavander, on ollut kirjeenvaihdossa minun sisareni
kanssa, ilmaisi Olga hetken mietittyään.
-- Niinkö? huudahti Markus keventyneenä. -- Mutta kuinka hän on
joutunut sisaresi tuttavuuteen?
Punastuen vastasi Olga:
-- Sisareni, joka on aina ollut sellainen ajattelematon hälläkkä,
oli yhdessä jonkun naistuttavansa kanssa pannut Työmieheen sellaisen
kirjevaihtoilmoituksen, tiedäthän sinä ne sellaiset, ja sitä tietä
he ovat joutuneet kirjevaihtoon. Toissa iltana kun sisareni sai
taas kirjeen, luin minä sen salaa ja kun hän siinä pyysi sisartani
tulemaan vanhan kirkon puistoon, menin minäkin sinne ja ajoin Hilman
kotiin.
-- Se oli oikein, ihastui Markus. -- Tee vastakin niin, sillä siitä
ei varmastikaan seuraa hyvää, että hän seurustelee Kavanderin kanssa.
-- Minä pelkään, että se ei suinkaan jäänyt siihen, arveli Olga,
-- sillä hän tuntui olevan kovin häikäilemätön mies. Vaikka minä
käyttäydyin niin töykeästi kuin taisin, tunkeutui hän kuitenkin
saattamaan meitä kotiin.
-- Sellainen hän on, vahvisti Markus. -- Mutta mitä sinun sisaresi
sanoo asiasta?
-- Hän on niin kovin lapsellinen, puolusteli Olga. -- Hän itkee nyt
kovasti ja murjottaa minulle ja minä pelkään, että hän on senkin
jälkeen kirjoittanut sille. Siksi minun täytyy nytkin joutua ajoissa
kotiin, sillä tiesi vaikka hän olisi tullut sinne, kun hän kerran on
niin häpeämätön.
Olga ryhtyi asettamaan hattua päähänsä ja Markus pukeutui myös
palttooseensa, lähteäkseen häntä saattamaan.
Kun he laskeutuivat portaita alas, kysyi Markus:
-- Kuinkas Tuomisella voivat? Minulta ei silloin tullut lähdetyksi
häntä tapaamaan.
-- Heillä on nyt kaksi pikku Tuomista lisäksi, vastasi Olga.
-- Mitä, kaksosetko? ihmetteli Markus.
-- Niin, toissa yönä ne tulivat.
-- Onpas se. Ja kuinka mahtanee lakko päättyä?
-- Taitavat entiset työmiehet jäädä työttömiksi, sillä rikkureita
kuuluu olevan paljon. Tuomiska siitä on kovin huolissaan, niin että
häneltä käy paraneminenkin hitaasti.
-- Vai niin nolosti se päättyykin. On sentään sääli Tuomista, sillä
hän teki minuun rehdin ja miellyttävän vaikutuksen.
Tuomisen asia ei kuitenkaan voinut kauan pitää heitä alakuloisuuden
vallassa. Oli lauha ja kuutamoinen ilta, kuten oli ollut Markuksen
ensi kertaa Olgan luota palatessa. Mieli sykähtelevänä kävelivät he
käsikkäin katua, kunnes Markus puhkesi puhumaan:
-- Minä muistelin sinua lakkaamatta koko viime kesän. Entäs sinä,
Olga, muistelitko sinä kertaakaan minua?
-- Ei sellaisia asioita sanota, vastasi Olga.
-- Jaha, sinä siis muistit! ja Markus kietasi äkkiä kätensä Olgan
ympärille ja suuteli häntä.
-- Kattos noita, kun pussaavat keskellä katua! huomautti ohikulkeva
juopunut toverilleen.
-- Odottakaahan, senkin... kiukustui Markus ja yritti miesten
jälkeen, mutta Olga tarttui hänen käteensä ja kiskoi nauraen mukaansa.
Kisaillen ja ilakoiden jatkoivat he sitten matkaansa. Kun he
pysähtyivät Olgan asunnon portille, huudahti Markus: -- Mutta sinun
luettavasihan unohtui kokonaan.
-- Itse asia, jonka vuoksi minun piti tulla, jäi siis suorittamatta,
nauroi Olga.
-- No, meillä oli muuta niin paljon tärkeämpää selviteltävää, sanoi
Markus, ja sitä paitsi se oli hyväkin, että kirjat unohtuivat, sillä
sen varjollahan minä pääsen pian luoksesi.
-- Tuotko sinä ne jo huomenna? kysyi Olga.
-- Vähintäänkin huomenna, vakuutti Markus.
-- Mutta nyt minun on mentävä eli muuten me jäämme koko yöksi tähän
portille. Hyvää yötä!
Hän ojensi kätensä Markukselle, joka viivytti sitä omassaan
mahdollisimman kauan.
-- Näe nyt minusta kaunista unta!
-- Ja sinä minusta!
Keveästi pyörähtäen lähti Olga pihan halki astumaan. Muutaman
askeleen otettuaan katsoi hän taakseen, nyökäytti hymyillen päätään
ja hävisi sitten pimentoon. Markus tähysi vielä hetkisen hänen
jälkeensä, kääntyi sitten ja lähti mieli eloisana astelemaan takaisin.
16.
Kun Markus havahtui ruusuisista unelmistaan, huomasi hän kulkeneensa
sivu oikean suunnan ja saapuneensa juuri Albertin- ja Punavuorenkadun
kulmaan. Hän oli aikeissa lähteä astelemaan jälkimmäistä katua
Fredrikintoria kohti, mennäkseen sitä tietä asuntoonsa, kun hän
samalla muisti olevansa aivan lähellä Sandran asuntoa. Uteliaisuus
sai hänet lähtemään Punavuorenkatua vastakkaiseen suuntaan,
kurkistaakseen, oliko Sandra kotona ja minkälaista elämää siellä tänä
iltana vietettiin.
Kohdalle tultuaan näki hän tulen pilkottavan Sandran akkunasta.
Ulko-ovi oli auki ja Markus kiipesi pimeään porstuaan. Sisältä
kuului ainoastaan hiljaista hyräilyä, joka hetken kuluttua yleni
apeamieliseksi lauluksi: Oven lähelle siirtyen erotti Markus sanat:
Papallani on mökkikin
ja pari papusarkaa,
mutt' surun maljalla juotettu
on tätä tyttöparkaa.
Markus tunsi Sandran äänen. Hänet valtasi sääli tuota elämänsä
tärvellyttä tyttöpoloista kohtaan, joka oli syntynyt ja kasvanut
hänen omalla kotiseudullaan, vieläpä jonkun aikaa asunut saman
katonkin alla hänen kanssaan. Hän huomasi hetken soveliaaksi
toteuttaakseen aikeen, joka eilispäivän kuluessa oli kerran
tullut hänen mieleensä: koettaa saada Sandra muuttamaan takaisin
kotikyläänsä, alkaakseen siellä uutta elämää. Sitäpaitsi kiihotti
häntä uteliaisuus päästä selville, kuinka Sandra, sellaisista oloista
lähteneenä, oli liukahtanut näille luonnottomille jäljille. Kun laulu
oli tauonnut, koputti Markus ovelle.
-- Kuka siellä? kuului sisältä raukealla ja välinpitämättömällä
äänellä.
-- Markus.
Kului vielä hetkinen, jonka jälkeen laahustavat askeleet lähenivät,
ovi risahti auki ja työntyi raolleen.
Markuksen sisään astuessa meni Sandra sohvalle, heittäytyi velttoon
asentoon ja alkoi sekoittaa kortteja, joita hän asetti pöydälle
povausjärjestykseen. Hänen kasvonsa näyttivät veltoilta ja poskilla
oli kyynelten jälkiä. Tyhjä viinipullo pöydällä osoitti, että hän oli
äsken juopotellut.
Vasta peremmäs astuessaan huomasi Markus, että huoneessa oli
toinenkin henkilö. Se oli pyöreäkasvoinen, tummaihoinen ja
hinterä nainen, jolla oli ohkainen palttoo päällä ja tiukkaan
kääritty valkoinen liina päässä. Hän oli polvillaan lattialla ja
hänen ympärillään oli huiskin haiskin kirjekortteja, valokuvia,
hiusneuloja, kellonperät, tukkatäyte ja muuta pikkutavaraa, joita hän
sovitteli edessään lattialla olevaan piirongin laatikkoon. Arasti
silmäsi hän Markusta ja jatkoi sitten ääneti työtään. Sohvalla
huoletonna lojuva Sandra ja hän tekivät sen vaikutuksen kuin olisivat
he olleet valtiatar ja orjatar.
Kun Markus hiukan kummastuneena katsoi naisen työtä, virkkoi Sandra
huolettomasti naurahtaen:
-- Minä äsken etsin erästä kahdenkymmenmarkkasta ja kun sitä ei
mistään löytynyt, paiskasin minä tuon laatikon lattiaan ja olisin
pannut kaikki nurin, ellei toi Fiffi olisi tullut väliin.
-- Voi jes, minkälaista elämää se piti, puhkesi lattialla askarteleva
nainenkin puhumaan. -- Ihan vissiin se olisi ilman minua hajoittanut
koko talon.
Hän nauraa hihitti ja katsoi jo Markusta tuttavallisesti silmiin.
-- Mutta sill' on vasta lujat käsivoimat tuolla Fiffillä, vaikka se
on noin pikkanen ja keveä, innostui Sandra auttajaansa ylistämään.
-- Minulla on ihan mustelmia kaulassa, kun se kuristi minua kurkusta.
-- Mitä kun sinä et muuten asettunut, puolusteli Fiffi.
-- Ja minä olin jo aivan tiedotonna, ennenkuin se hellitti, jatkoi
Sandra.
He nauroivat rynnistelylleen. Fiffi sovitti piironginlaatikon
paikoilleen ja rupesi sitten muuten huonetta järjestelemään. Hän
asetteli tuolit paikoilleen, pyyhki tomut piirongilta, nouti
verhon takaa kihvelin ja harjan ja kumartui lattiaa lakaisemaan.
Ketterästi ja ääneti pyörähteli hän askareissaan ja teki Markukseen
sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut puoleksi aineeton, ilmassa
liihotteleva olento. Kun Sandra komensi hänet jotakin syötävää
hakemaan, jätti hän kerkeästi harjan kädestään, otti rahat ja pujahti
ääneti ulos. Hän oli nähtävästi myös katunainen, jolla oli Sandraan
alistuvaisen ihailijattaren suhde.
-- Mutta minne se seteli sitten oli joutunut? palasi Markus äskeiseen
asiaan, saadakseen jostakin asiasta keskustelun käymään.
-- Ei minnekään, vastasi Sandra. -- Se oli minun sukassani, jossa
minä aina talletan viimeisiä tienistejäni.
Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja nauroi. Kun hänen äänessään
oli jotakin tahallista ilkeyttä, käänsi Markus katseensa häneen ja
huomasi hänen alahuulensa olevan omituisesti lerpallaan. Sen ja
ikenen välistä näkyi jotakin mustaa.
-- Mitä sinulla on huulessa? kysyi hän vastenmielisyyttä kuvastavin
ilmein.
-- Se on nuuskaa. Saako luvan olla? ja Sandra ojensi Markusta kohti
nuuskatötteröä. -- Loppui viinikin, niin täytyi turvautua tähän
tavaraan. Menee se tämäkin päähän, kun aikansa imeskelee.
Markusta inhotti.
-- Hyi, pane pois se suustasi! pyysi hän. -- Jos tietäisit, kuinka
inhottavalta sinä näytät, niin et hetkeäkään pitäisi sitä suussasi.
Vastaukseksi työnsi Sandra alahuulensa vielä enemmän lerpalleen, niin
että nuuskamälli näkyi kokonaan.
-- Hyi! toisti Markus Sandran nauraessa ja käänsi inhoten katseensa
toisaalle.
Häntä kadutti, että oli lainkaan tullut tänne, sillä Sandra ei
ollut siinä mielentilassa, että hänelle olisi voinut tehdä mitään
vakavampia ehdotuksia. Hän tuntui olevan erikoisen katkeralla päällä,
mikä muun muassa ilmeni haluna käyttäytyä inhottavasti ja muita
kiusaavasti.
Fiffi palasi ja laski Sandran eteen paketin voileipiä, jotka hän
kertoi ostaneensa eräästä kahvilasta. Sen jälkeen rupesi hän
jatkamaan keskeytynyttä työtään.
Seurasi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus itsepintaisesti
tuijotti verhossa näkyvään likatahraan, vihellellen hiljaa ja
hermostuneesti viiksiään nyplien.
Yhtäkkiä kysyi Sandra: -- Milloin te olette viimeksi ollut
kotikylässä?
Kummastuneena kääntyi Markus kysyjään, sillä tämän äänessä oli
kokonaan toisenlainen sävy kuin äsken. Ja hänen kummastustaan lisäsi
huomio, että Sandra oli salaa poistanut huulestaan nuuskamällin,
joten hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden äskeinen vastenmielinen
ilme. Hän silmäsi pikimmältään Markusta ja loi sitten arasti
katseensa alas, ikäänkuin häpeillen sitä, että hänen ajatuksensa
olivat hiipineet kotikylään.
Markus oli iloissaan tästä Sandran mielialassa tapahtuneesta
äkillisestä muutoksesta sekä siitä, että hän itsestään oli lähennyt
asiaa, josta Markus oli halunnut hänelle puhua.
-- Syyskuulla ennen Helsinkiin lähtöäni minä olin kotona. Entäs
milloinka te olette viimeksi siellä ollut?