hän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen,
aivankuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja
ollut asumatonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa,
kasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota
päältään. Sen jälkeen kurkisti hän arastellen peiliin, sillä kadulla
oli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan
mustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa ei hän
niissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se
jonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin
edelleen ja häntä halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata
vaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen
päähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin
hän ulkonaisen olemuksensa olisi puhdistamatonna tuntenut olevansa
paremmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.
Sohvaa lähestyessään huomasi hän pöydällä kirjeen. Olgalta! välähti
hänen mieleensä kohta, kun hän oli osoitetta silmännyt.
Hän oli repäisemäisillään kirjeen auki, kun hänen mieleensä juolahti
Virtanen. Säikähtyneenä viskasi hän kirjeen takaisin pöydälle,
heittäytyi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa
aivankuin joltakin piiloutuakseen. Pian huomasi hän kuitenkin, että
Olgan oli täytynyt kirjoittaa tuo kirje jo eilisiltana, joten hän ei
mitenkään ollut voinut kuulla hänen yönvietostaan. Siitä huolimatta
ei hän kajonnut kirjeeseen, vaan virui liikkumatonna piilossaan.
Eilen oli hän lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään
repelöivänä. Tänään tunsi hän tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun
sisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä. Sillä
tavallisuuden mukaan suurenteli hänen mielikuvituksensa vierailun
poliisiasemalla aivan suunnattomiin. Hän piti itseään suorastaan
rikollisena eikä jaksanut tällä haavaa käsittää, kuinka hänen
Helsinkiin lähtiessä viitottu uransa saattoi enää lainkaan jatkua.
Kaiken tämän ohella jäyti hänen mieltään entistä selvempi tietoisuus
kansansa valtiollisesta alennustilasta. Sen aiheuttivat erinäiset
poliisiasemalla mieleen jääneet huomiot. Konstaapeleista puhuivat
useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat
raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään
vahva tökötinhaju. Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä
kutsuttu, oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja
tummin silmänalustoin. Sen tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi
ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien
tuoksu. Heittäen Markukseen kylmän ja vihaisen katseen oli hän
lausunut jotakin venäjäksi. Kun Markus oli ollut vaiti, oli hän
toistanut sanansa huonolla ruotsinkielellä. Siihen oli Markus
jurosti huomauttanut, että hänen äidinkielensä oli suomi, jolloin
ylikonstaapeli oli ryhtynyt tulkitsemaan. Häntä oli syytetty siitä,
että hän oli ollut kadulla juovuksissa ja sanonut konstaapelia
ryssäpiruksi.
-- Siitä lähetetään raportti yliopiston rehtorille! oli komisarius
lopettanut oikeudenkäyntinsä ja heittänyt poistuvan Markuksen jälkeen
ilkeän silmäyksen.
Markus oli aikonut valittaa siitä, että hänet ylioppilaana oli
pidätetty koko yöksi poliisiasemalle ja lisäksi suljettu samaan
putkaan sellaisen raakalaisen kanssa, joka olisi saattanut häneltä
vaikka hengen nitistää. Mutta komisariuksen olemus oli saanut sanat
tyrehtymään hänen huulilleen ja hän oli tuntenut huojennusta,
päästessään mitä pikimmin ulos sieltä äitelän hajuveden, tökötin ja
venäjänkielen täyttämästä ilmapiiristä.
Päivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset
kiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti
kuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin
siirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti
kammoksuen takaisin. Yhtäältä uhkasi poliisikamarista rehtorille
menevä raportti ja toisaalla näki hän Virtasen kertomassa Tuomiselle
ja Olgalle, kuinka hän poliisiputkan pahnoilla oli tavannut sen
ylioppilas Kaarlelan. Kuvittelu muuttui lopulta niin eläväksi, että
hän saattoi nähdä Olgan kuulemansa johdosta syvästi punastuvan sekä
kuulla Tuomisen vaimon huudahtavan: -- Semmoinenko sekin on!
Uh! Häntä ihan karsivat vilunväreet ja kädellään huitaisten kuin
jotakin luotaan karkottaen käänsi hän kylkeään. Kirje oli yhä
koskematonna pöydällä ja se palautti aina uudelleen mieleen Olgan
ja sitten Virtasen kertomassa huomioitaan. Hän soimasi nyt itseään
siitä, ettei hän sittenkin ollut saanut lähenneeksi Virtasta sekä
pyytäneeksi häntä vaikenemaan asiasta.
Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin
kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja
häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno
tuntui aivan mahdottomalta. Ei hän myöskään saanut lähteneeksi ulos,
hankkiakseen kotiin jotakin syötävää. Väliin otti hän käteensä jonkun
kirjan, mutta saamatta siitä mitään irti viskasi sen jälleen pöydälle.
Merkillistä, ettei Jussikaan tullut hänen luokseen, jotta olisi
saanut juttelulla viihdyttää itseään. Minne lienee sekin huvennut
uusille rymyretkille!
Vihdoinkin läheni ilta ja sen mukana alkoi eteisestä jälleen kuulua
pikku tytön alakuloinen nukkelaulu. Markus kuunteli sitä hetkisen
silmät ummessa, mutta se vaikutti häneen tällä kertaa suorastaan
tuskallisesti. Se synnytti tunteen kuin olisi hän paikalleen
sidottuna maannut äärettömän pitkän ajan ja kuullut korvissaan tuon
saman säveleen sekä saisi sitä eteenpäin kuunnella loppumattomiin.
Tuskastuneena heitti hän viltin päältään ja kavahti istualleen.
Samassa kuuli hän ovikellon eteisessä kilahtavan -- ensimmäistä
kertaa koko tänä pitkänä päivänä. Hän kuuli avattavan ovea sekä
mainittavan nimeään. Kyypparin vaimo kurkisti hänen huoneeseensa ja
sanoi sitten jollekin ulkopuolella: -- Kyllä hän on kotona, herra
on hyvä ja käy sisään. Jännittyneenä jäi Markus tähystämään ovelle.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kynnykselle ilmestyi Veli
Forsberg, sillä hän oli tulijaa kuvitellut yliopiston rehtorin
lähetiksi tai joksikin vielä pahemmaksi.
Veli pysähtyi ovelle ja tähysti pimenevään huoneeseen.
-- Terve! Käy vaan peremmäs! kehotti Markus, kohoten vihdoinkin
sohvalta ja käyden häntä vastaan.
-- Terve! Oletko sinä ollut sairaana? ja Veljen äänessä oli
osaaottava sävy.
-- No, en ihan juuri sairaana, vaikkei tosin paljon muutenkaan,
vastasi Markus, jonka mieli oli ehtinyt jo hiukan lämmetä parhaan
toverinsa tulosta sekä hänen osaaottavasta käytöksestään.
-- Minä kävin sinua eilen illallakin tapaamassa, mutta sinä et ollut
kotona, ilmoitti Veli.
Tämä sulatti yhä enemmän Markuksen mieltä, sillä hän arvasi Veljen
tahtovan hyvittää sitä, että hän eilen oli pahottanut hänen mieltään.
-- Minä olin hiukan ulkona, vastasi hän ja heitti toveriinsa
epäluuloisen silmäyksen.
Veljellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan Markuksen retkistä.
Pienellä mustasukkaisuudella tiedusteli hän, kenen kanssa Markus oli
ollut matkassa.
-- Jussi Paavolaisen kanssa, ilmoitti Markus. -- Se oli eilen
saapunut kaupunkiin ja tuli illalla minua tapaamaan. Menimme yhdessä
ulos ja päädyimme lopuksi erääseen poksiin, jossa minua kohtasi
tavaton yllätys.
Veli tuli uteliaaksi ja pyysi Markusta kertomaan lähemmin
seikkailustaan ja Markus alkoi kuvata Sandraa sekä tämän luona
sattuneita kohtauksia. Hän innostui ja lämpeni omasta kuvauksestaan
ja esitti asiat yhä värikkäämmin. Viime yön kokemukset ihan
kumpusivat hänestä esiin.
-- Elä nyt! huudahti Veli tavantakaa, täynnä korkeimmilleen
jännittynyttä mielenkiintoa.
-- Mennäänpä yhdessä sinne! innostui Veli yhtäkkiä, kun Markus oli
lopettanut kuvauksensa.
-- Tuskinpa sinne viitsii, esteli Markus, sillä hän oli tottunut
Veljeä pitämään kuin hauraana korukaluna, jota ei mitenkään sopinut
viedä sellaisiin paikkoihin. Kokemuksesta tiesi hän myös, että jos
Veli mielikuvituksessaan saattoikin innostua johonkin seikkailuun,
vetäytyi hän kuitenkin avutonna kuoreensa, kohta kun tuli
kosketuksiin alastoman todellisuuden kanssa.
Mutta Markus oli vasta kertonut puolet viime yön vaiheista. Joitakin
hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta paljastaa
muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin hienorakenteiselle
Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt lämmitä, hän oli
jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo nähdä ne
keveämmässä valossa. Samalla tunsi hän pakottavaa tarvetta kertoa
niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle
toverilleen sekä keventää mieltään.
-- Sieltä Sandran luota palatessani jouduin minä vielä poliisin
kanssa tekemisiin, sanoi hän hetken mietittyään arastellen.
-- Niinkö! huudahti Veli, jonka mielenkiinto virisi uudelleen.
-- No, kuinka se päättyi?
-- Siten, että minä jouduin poliisiasemalle yöksi, jatkoi Markus
rohkaistuneena, äänessään kuitenkin vielä tunnusteleva sävy.
-- Elä nyt! Kylläpä sinulla on ollutkin kirjavat seikkailut! innostui
Veli. -- Minkälaista siellä oikein oli, kerrohan.
Markusta ei tarvinnut toistamiseen kehottaa. Hän tyhjensi nyt itsensä
kokonaan, kuvaten poliisikamariretkensä kaikkia yksityisseikkoja
myöten, viivähtäen erikoisella lämmöllä laulavassa neitosessa, joka
ristikon läpi oli harjannut hänen takkiaan. Veljen katseesta luki hän
pelkkää myötätuntoa. Siinä ei näkynyt paheksumisen jälkiäkään, vaan
hän kuunteli suurimmalla mielenkiinnolla kuin jotakin romaania.
Kun Markus oli vihdoinkin lopettanut, puhkesi hän sanomaan: --
Sinähän olet sitten viime näkemämme elänyt läpi kokonaisen odysseian.
-- Mutta onnistumatta Odysseuksen tavoin välttää Skyllaa, lisäsi
Markus, joka tunsi saattavansa ottaa asian jo joltisenkin keveästi.
-- Mutta kyllä sinä oletkin mainio, kun menet suoraan konstaapelia
tituleeraamaan sillä tavalla, lausui Veli ja nauroi sydämensä
pohjasta.
-- Sitä minä en ollenkaan muista, koetti Markus puolusteleida,
hämillään nauraen toisen mukana.
Hänen silmänsä kostuivat tuon tuostakin, sillä hän tunsi mielensä nyt
kokonaan keventyneeksi. Viime öisten kokemusten rumat puolet olivat
yhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja
seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa.
Hänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta
painajaisesta. Samalla tunsi hän suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta
ja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta.
"Näin minä taas yhtäkkiä ja odottamatta huljahdin aallon harjalle",
ajatteli hän sydän täynnä lämmintä kiitollisuutta Veljeä kohtaan,
joka tulollaan oli vapauttanut hänet painajaisestaan.
Huoneessa oli jo lähes täysipimeä ja Markus ryhtyi sytyttämään
lamppua.
-- Mutta mitäs hittoa tämä on! huudahti hän harmistuneena, sillä
pöydältä oli hävinnyt entinen lamppu ja sijalle oli ilmestynyt
seinään kiinnitettävä kuvuton käytävän lamppu.
Veli nauroi sydämestään, kun Markus oli sytyttänyt lampun. Se näytti
tosiaankin naurettavalta siinä sohvapöydällä ja levitti kovin
niukasti valoa huoneeseen.
-- Lähempi tutustumiseni isäntäväkeeni näyttää käyvän minulle
kalliiksi, lausui Markus. -- Tämä olisi saanut jo riittää, ja
hän osoitti Veljelle säkkikankaisia oviverhoja, hellauunia sekä
sohvapöydän valurautaisia jalkoja.
-- Kyllä sinun oikeastaan olisi muutettava asuntoa, virkkoi nyt Veli
vakavaksi muuttuen. -- Lähin ympäristöhän merkitsee niin paljon,
varsinkin henkisen työn tekijälle. Tällaisessa poksissahan sinä
väkisinkin lamaannut.
-- Muun olisi vielä voinut sietää, mutta tuo lamppu! päivitteli
Markus. -- Ja toiseksi lämmin. Pelkään, että täällä ilmain kylmettyä
ei kykene muuhun kuin viltti ympärillä sohvan nurkassa värjöttämään.
-- Muuta, veikkonen, pois, muuta jo huomispäivänä, hoputti Veli.
-- Mutta käyneeköhän se laatuun? epäili Markus. -- Voivat vaatia
vuokran koko lukukaudelta.
-- Millä oikeudella ne sitä voisivat vaatia ja jos nurisevat, niin
voithan nakata niille kympin hyvittäjäisiksi, neuvoi Veli.
-- Tosiaankin, innostui nyt Markus. -- Minäpä panenkin sen heti
huomispäivänä toimeksi. Mutta nyt minun täytyy ennen kaikkea saada
ruokaa, sillä minä en ole koko päivänä maistanut yhtä suupalaa.
-- Mitä, etkö ole syönyt koko päivänä! ällistyi Veli. -- Lähdetään
nyt sitten heti syömään yhdessä illallista.
He hankkiusivat lähtemään, mutta aikoessaan sammuttaa lampun, osui
Markuksen katse Olgan kirjeeseen. Hän repäisi sen auki ja luki
nopeasti läpi.
-- Joudu jo, muutenhan sinä menehdyt siihen paikkaan! kiirehti Veli
ovelta.
-- Odotahan vielä pari silmänräpäystä, pyysi Markus, istahti palttoo
päällä pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:
"Neiti Olga Mustonen. Valitettavasti en nyt muutamaan päivään voi
tulla Teitä tervehtimään ja kirjoja tuomaan, sillä minun on vähäisen
sairauden takia pysyttävä huoneessani. Mutta ettekö Te sen sijaan
voisi esim. huomenillalla -- tai mihin aikaan päivästä hyvänsä --
tulla minun luokseni. Olisitte sangen tervetullut. Sydämellisin
terveisin Markus Kaarlela."
Luettuaan Olgan kirjeen, oli Markuksen mieleen välähtänyt lähteä
heti illallisen syötyään Olgan luo. Mutta sitten muisti hän Virtasen
ja hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata tätä tai Tuomisia.
Sitä mahdollisuutta välttääkseen turvautui hän tähän pieneen
viekkauteen ja hätävalheeseen. Olgan kohtaamista ei hän nyt enää
tuntenut pelkäävänsä, vaikka Virtanen olisi tälle kertonutkin hänen
seikkailuistaan.
Ottaen kirjeen mukaansa postilaatikkoon pantavaksi sammutti hän
lampun ja kiiruhti Veljen jälkeen.
14.
Virkeänä ja levänneenä heräsi Markus seuraavana aamuna hyvissä ajoin.
Juuri kun hän päättäväisesti haukotteli unentähteitä itsestään,
ryhtyäkseen illalla suunnittelemaansa päivän ohjelmaa toteuttamaan,
soi ovikello ja kohta sen jälkeen koputettiin hänen ovelleen.
-- Sisään! huusi Markus reippaasti, kohentaen peitettään ja päättäen
katsoa vaikka itse kuolemaa silmiin.
Sisään työntyi vanha, ystävällisen näköinen ukko, kainalossaan
salkku. Tämä viimemainittu esine sai Markuksen säpsähtämään, mutta
kohta tajusi hän kuitenkin mistä oli kysymys. Ukko otti salkustaan
ison paperiarkin, jossa oli lyhyt kutsumus Markukselle saapua sinä
päivänä tasan kello kaksitoista yliopiston rehtorin kansliaan. Alla
oli rehtorin nimi.
Kun Markus oli merkinnyt paperiin, että hän on nähnyt sen, poistui
ukko ja muistutti vielä mennessään Markusta saapumaan kansliaan
määrätyllä ajalla.
Niin välinpitämättömältä kannalta kuin Markus koetti asian
ottaakin, tunsi hän salaisen huolen kuitenkin hiipivän sydämeensä.
Loikoen vielä vuoteessa koetti hän kuvitella, kuinka kaikki
tulisi tapahtumaan. Se ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen
huolestuneisuuttaan, sillä yliopisto ja varsinkin yliopiston
kanslia vihreäverkaisine pöytineen ja juronnäköisine, äänettömine
virkamiehineen oli hänestä kovin juhlallinen paikka. Ja siellä piti
hänen sitten tehdä selvää rumasta poliisijutusta rehtorille, jota hän
oli tottunut pitämään hienosti sivistyneen miehen perikuvana. Uh!
Mutta hänen elämänintonsa oli sitten eilisillan liian suuri, että hän
tästä seikasta olisi voinut lamaan painua.
-- Onnettomuutta vastaan pitää käydä rautarinnoin! toisti hän Fredrik
Suuren sanat, jotka kouluaikana olivat historian oppikirjasta jääneet
hänen mieleensä ja joita hän tällaisissa tapauksissa aina käytti.
Noilla sanoilla itseään sonnustettuaan kavahti hän vuoteesta,
peseytyi ja pukeutui kiiruusti sekä kävi päättäväisyydellä käsiksi
päivän ohjelmaan.
Ensiksi meni hän isäntäväkensä puheille ja ilmoitti halunsa muuttaa.
Viinurin väki tuli tästä tiedonannosta huomattavasti pahoilleen,
mutta kun Markus lupasi hyvitykseksi maksaa heille lähtiessään puolen
kuukauden vuokran eteenpäin, tulivat he tyytyväisiksi eivätkä panneet
mitään esteitä hänen aikomuksilleen. Asia oli siis sitä myöten selvä
ja iloisena tästä päivän ensi menestyksestä lähti hän etsimään uutta
asuntoa.
Hän löysi sen heti ensi yrityksellä Rauhankadulta, Säätytaloa
vastapäätä. Siellä asui isonlaisessa huoneustossa kolme iäkkäämpää
neitiä, jotka puhuivat surkean huonosti suomea. Niistä toinen, joka
vasemmalla silmällään katsoi pahasti kieroon, lähti Markukselle
näyttämään huonetta. Se oli pitkän, kapean ja pimeän käytävän päässä,
jonka pari suurta vaatekaappia teki vieläkin kapeammaksi. "Oikea
luostarin käytävä", ajatteli Markus, mutta se tuntui hänestä hyvin
soveltuvan tieksi lukumiehen kammioon. Itse huone oli täydellisesti
eristetty, rauhallinen ja valoisa. Huonekalut olivat vaatimattomat
ja jonkun verran kuluneet, mutta niillä oli kuitenkin sivistyksen
leima, sillä ne oli koottu vakiintuneen herrasperheen kalustosta. Kun
vuokrakin oli sangen kohtuullinen, teki Markus nopean päätöksen ja
ilmoitti ottavansa huoneen.
Sillä välin oli tultu takaisin varsinaiseen eteiseen ja Markuksen
odottaessa vastausta, saisiko hän ja milloin muuttaa huoneeseen,
vaihtoivat sisarukset keskenään muutaman sanan hiljaa ruotsiksi. Sen
jälkeen kiinnitti kierosilmäinen neiti katseensa Markukseen ja kysyi:
-- Oleko te suometariaani?
Markus ällistyi tällaista kysymystä, mutta päätti sitten ottaa asian
leikin kannalta ja kysyi vuorostaan hymyillen:
-- Mutta mitäs se asiaan vaikuttaa, mitä puoluetta minä olen?
-- Jaa, se vaikuttaa! huudahtivat molemmat neidit yhteen ääneen. --
Me ei tahdo suometariaani huoneesemme. Ne ovat sellaisia... ja Markus
sai kuulla kokonaisen luettelon mitä pimeimpiä mainesanoja.
Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö sisarukset puhuneet mitä
vilpittömintä vakaumuksen kieltä. Sen näki heidän katseestaan ja
kuuli heidän äänestään. Niin hämmästyneeksi kuin Markus tunsikin
itsensä, saadessaan taas uuden todistuksen siitä, kuinka syvälle
puolue-ennakkoluulot olivat ihmisiin syöpyneet, halutti hänen
kuitenkin vielä hieman leikitellä sisarusten kanssa.
-- No niin, minä en kylläkään kuulu suomettarelaiseen puolueeseen,
sanoi hän, -- mutta minulla on suomettarelaisia tovereita. Saisivatko
he käydä täällä minun luonani?
Sisarukset joutuivat hämilleen ja toinen heistä mutisi:
-- No jaa, tietysti.
He eivät kuitenkaan sanoneet uskaltavansa päättää huoneen
vuokraamisesta, ennenkuin heidän vanhin sisarensa palaa virastosta.
Sen tähden pyysivät he Markusta tulemaan uudestaan illalla.
"Haluavat varmaan neuvotella siitä, sopiiko heidän antaa huonettaan
suomalaiselle", ajatteli Markus ja häntä halutti jo jättää
kaikkityyni siihen. Mutta samassa saapui vanhin sisar, oven
täyteineen, lihava ja vahvasti hajuvesillä priiskotettu neiti.
-- Va' sku' de' gälla? kysyi hän nähdessään eteisessä vieraan
mieshenkilön.
Nuoremmat sisaret riensivät selittämään hänelle asian. Kuultuaan,
että Markus on ylioppilas, ei hän asettanut mitään lisäehtoja ja asia
oli pian päätetty. Ensi viikon alusta ilmoitti Markus muuttavansa
uuteen asuntoonsa.
"Nyt on siitäkin huolesta päästy", ajatteli hän tyytyväisenä,
laskeutuessaan kadulle. "Mutta pahin päivän velvollisuuksista on
vielä edessäpäin."
Käytyään aamiaisella käveli hän edestakaisin Aleksanterilla ja sitä
mukaa kuin kellonviisari läheni kahtatoista, lisääntyi puristus hänen
sydämessään. Jos hänellä eilen tai toissapäivänä olisi ollut tämä
sama velvollisuus, niin asia olisi näyttänyt hänestä niin synkältä,
että hän luultavastikaan ei olisi saanut menneeksi yliopiston
kansliaan, vaan piiloutumisella pilannut kokonaan asiansa. Kaikki
ne laiminlyönnin synnit, joita hän elämässään oli tehnyt, olivat
sattuneet tuollaisina sisäisen lamaantumisen aikoina. Mutta nyt oli
hänen joustavuutensa ja elämäntarmonsa siksi suuri, ettei mikään
olisi voinut pidättää häntä menemästä rehtorin puheille.
Kun hän kolmannen kerran pysähtyi senaatintorin kulmalle, osoitti
Nikolainkirkon kello viittä vaille kaksitoista. Hän veti syvään
henkeään ja lähti päättävästi nousemaan yliopiston portaita, tuntien
kuinka sydämensä alkoi askel askeleelta yhä kovemmin lyödä. Kaikista
vastaan ponnistuksista huolimatta kohosi hänen hermostuneisuutensa
toiseen kerrokseen kiivetessä siihen määrään, että hän melkein
saattoi nähdä kahtena vastaan tulevat henkilöt. Hän ei kuitenkaan
pysähtynyt kertaakaan epäröimään, vaan hokien ajatuksissaan: -- Ja
Napoleon tempasi lipun käteensä ja kuulien vinkuessa ympärillään
marssi suoraan sillalle, kulki hän päämääräänsä kohti. Kanslian oven
takana veti hän vielä kerran syvään henkeään ja astui sisälle.
Rehtoria ei näkynyt tavallisella paikallaan pitkän kansliapöydän
päässä ja muut saapuvilla olevat virkamiehet kirjoittivat
päätään työstä nostamatta. Markus pysähtyi oven läheisyyteen
odottamaan. Takanaan, vielä lähempänä ovea, huomasi hän kaksi
nuorta ylioppilasta, jotka olivat siinä seisseet hänen tullessaan.
Ne olivat nähtävästi samantapaisella asialla kuin hänkin, sillä
kummankin kasvoista näki selvästi, että he olivat äärimmilleen
hermostuneet. Tämä huomio rauhoitti Markusta suuresti, jopa koetti
hän huolettomalla asennolla ja muilla eleillä näytellä levollista ja
arkailematonta miestä noille poloisille.
Hetken kuluttua astui rehtori jostakin sivuhuoneesta kansliaan. Kolme
ylioppilasta ovensuussa kumarsi syvään, mihin hän vastasi sirolla ja
kohteliaalla tavallaan. Istuttuaan paikalleen viittasi hän Markuksen
luokseen.
-- Herra Kaarlela kai? kysyi hän, ennenkuin Markus oli ehtinyt
nimeään mainita. -- Hm, taisi olla kysymys jostain poliisiraportista,
ja hän avasi lähellä olevan suuren seinäkaapin.
Eräällä hyllyllä oli paksu pinkka papereita ja niiden
joukosta valitsi hän yhden. "Jos nuo kaikki ovat samanlaisia
poliisiraportteja, niin enpä totisesti ole yksinäni tässä
kadotuksessa", ajatteli Markus, tuntien suurta huojennusta.
Rehtori luki puoliääneen hymisten raportin, joka oli kirjoitettu
ruotsiksi. Suomeksi olivat siinä kuitenkin nuo tuhoisat sanat, jotka
Markuksen kerrottiin eräälle konstaapelille lausuneen. Raportti teki
koomillisen vaikutuksen ja sivuuttaessaan nuo suomalaiset sanat näki
Markus rehtorin kasvoilla vilahtavan hyväntuulisen hymyn, jonka hän
kuitenkin nopeasti kätki partaansa.
-- Kuinka tämä asia nyt oikeastaan on? kysyi rehtori ja Markus kertoi
olleensa juovuksissa sekä joutuneensa poliisin kanssa tekemisiin,
mutta noita sanoja ei hän sanonut muistavansa.
-- Onko teillä tapana hyvinkin ahkerasti istuskella ravintoloissa?
kysyi rehtori tämän jälkeen.
-- Kyllä minä niissä toisinaan käyn, mutta ei se minulla tapana ole,
vastasi Markus.
-- Koettakaa nyt vasta välttää tällaista, se on ikävätä sekä
yliopistolle että teille itsellenne.
Tämän sanottuaan nyökäytti rehtori päätään hyvästiksi. Markus kumarsi
parhaan taitonsa mukaan ja riensi kuin vietereillä matkaansa,
heittäen ohi mennessään säälivän katseen niihin kahteen poloiseen
ovensuussa, josta toinen sai juuri viittauksen astua vuorostaan
rehtorin eteen.
Ulos tultuaan tunsi Markus mielialansa niin keveäksi ja valoisaksi,
että hän olisi halunnut syleillä koko maailmaa. Ja merkillistä,
kuinka valoisalta ja ystävälliseltä nyt näytti myös koko ulkomaailma.
Sen sijaan että toissapäivänä olivat kaikki ihmiset näyttäneet
synkiltä ja vihaisilta, kohtasi hän nyt kadulla pelkästään iloisia ja
hymyileviä ihmisiä.
"Muuttuuko ulkomaailma aina minun mukanani vai miten tämä on
selitettävä?" ajatteli Markus Aleksanteria kävellessään. Hänen
sisällään sykähteli ja silmät loistivat ja hänen teki mieli
puristaa jokaisen vastaantulijan kättä. Yksinpä juutalaisetkin ja
venäläiskuosiset konstaapelit saivat osakseen hänen myötätuntonsa.
Tultuaan asuntoonsa ei hän tiennyt, mihin oikein ryhtyä, sillä päässä
surisi ja kiehui tuhansia ajatuksia. Olgaa oli hänellä kiihkeä
ikävä ja ensi kerran tunsi hän voimakasta ja terveesti aistillista
vetovoimaa hänen puoleensa. Kunpa nyt aika kuluisi nopeasti, että hän
pian tulisi! Mutta entäpä hän ei tule ollenkaan? Silloin menee hän
itse Olgan luo piittaamatta mitään Virtasista ja Tuomisista.