nyyhkytti Hilma puolustukseksi.
-- Eikä ole! kielsi Olga tiukentaen jälleen ääntään. -- Se ei ole
muuta kuin -- kiimaa!
-- Uhuu! kuului sängystä ja Hilma veti peitteen päänsä yli tahtoen
suojella korviaan vanhemman sisaren kovilta sanoilta.
Olgaa halutti vielä ottaa selvää, kenen kanssa Hilma oli pannut
sellaisen ilmoituksen Työmieheen, mutta hän jätti kuitenkin tällä
kertaa sisarensa rauhaan. Puuhattuaan vielä hetkisen kaikenlaisissa
pienissä ilta-askareissa riisuutui hän itsekin ja paneutui levolle
sisarensa viereen.
Hilma tuntui olevan jo unessa, sillä välistä hengähti hän syvään
ja vavahdellen kuin lapset ankaran itkukohtauksen jäljeltä. Olgan
valtasi sääli sisartaan kohtaan ja äidillisellä hellyydellä korjasi
hän tämän peitettä, samalla kuin hänen sydämensä täytti huoli siitä,
miten hän saisi Hilman vastedes estetyksi tuon ylioppilaan kanssa
seurustelemasta. Sillä hän aavisti, ettei kaikki ollut vielä siihen
loppunut.
Uni pakeni hänen silmiään ja ajatukset ajoivat toisiaan. Kun hän
muisteli äskeistä kohtausta kirkkopuistossa, joutui hän vertaamaan
herra Kavanderia "omaan ylioppilaaseensa". Hänen täytyi myöntää, että
edellisellä oli paljon sujuvampi ja herrasmaisempi käytös, mutta
siitä huolimatta tuntui hänestä Markus rehellisessä kömpelyydessään
paljon jalommalta ja miellyttävämmältä. Lämpimästi läikähti hänen
rinnassaan, kun hän palautti mieleensä Markuksen avoimen ulkomuodon
ja ilmeikkäät silmät, joista hän toisinaan saattoi lähettää niin
hellän katseen, että se ihan värisytti.
"Mitähän hän mahtanee ajatella siitä minun kirjeestäni?" johtui
sitten hänen mieleensä. "Ei kai hän voine pitää sitä tungetteluna,
sillä olihan se vain yksinkertaista asiaa. Kunpa hän nyt tulisi pian,
tulisi jo huomenna!"
Kun hän viimeinkin puolenyön tienoissa vaipui kevyeen unenhorrokseen,
oli hän kuulevinaan kimeän naisäänen huutavan pitkään ja
läpitunkevasti. Huutoa jatkui lyhyin väliajoin ja se synnytti
unikuvia taisteluista ja tulipaloista. Äkkiä havahdutti hänet
kuitenkin hereille ovelta kuuluva kiivas koputus.
Hän kavahti istualleen vuoteessa. Seinän takaa kuului vihlovaa huutoa
ja samassa koputettiin uudestaan ovelle.
-- Hyvä Jumala, onko nyt tuli irti! hätääntyi Olga ja tyrkkäsi Hilmaa
kylkeen. -- Kuka siellä? huusi hän, kun ovelle jälleen koputettiin.
-- Tuominen tämä on, avatkaahan vähän, kuului eteisestä.
Se hiukan rauhoitti Olgaa. Saatuaan lampun palaamaan ja hiukan
vaatetta ympärilleen riensi hän avaamaan.
-- Meidän muijalle siellä taisi tulla synnytykset, ilmoitti Tuominen
hätääntyneesti, -- ja se alkoi heti niin rajusti, ettei sitä voi enää
kuljettaa synnytyslaitokselle. Minun täytyy juosta kätilöä hakemaan
ja minä pyytäisin neiti Mustosta olemaan niin hyvä ja tulemaan siksi
aikaa sen luokse, sillä eihän sitä voi yksinään jättää ja Virtanenkin
on missä lie omilla teillään. Ja noita toisia asukkaita minä en taas
viitsisi mennä pyytämään.
Olga lupasi tulla ja Tuominen riensi kaupungille. Pantuaan enemmän
vaatetta päälleen kiiruhti hän naapuriensa huoneeseen, jättäen Hilman
säikähtyneesti tuijotellen vuoteelle istumaan.
Tuomisen vaimo väänteli vuoteessa ja päästi aina väliin parahtavan
tuskanhuudon, samalla kuin kasvot eläimellisesti vääntyivät ja silmät
jäykkinä ja kauhistuneesti tuijottivat tyhjyyteen.
Hätääntyneenä ja itku kurkussa pysähtyi Olga vuoteen ääreen,
tietämättä mihin ryhtyä. Uuden poltekohtauksen sattuessa tarttui
Tuomisen vaimo hänen käteensä ja pusersi sitä niin rajusti, että
hänenkin täytyi kivusta huudahtaa. Kun tuskat vähäksi aikaa
hellittivät, napisi sairas katkonaisella ja voihkivalla äänellä sitä,
että naisten osalle yksistään oli pantu noin kova vaiva.
-- Voih! Voih! Vo-iiih! kaikui Tuomisen huoneesta läpi seinien yhä
lyhemmin väliajoin. Lopussa muuttui huuto aina järjettömyyteen
rajoittuvaksi kirkunaksi. Olga ei voinut sitä kestää, vaan
purskahti hillittömään itkuun ja antoi vaimon mielinmäärin pusertaa
käsivarttaan. Sydän tuskaa täynnä luki hän hetkiä, odottaen Tuomista
palaavaksi ja toivoen, että toisista huoneista sitä ennen jokukaan
ehättäisi apuun, sillä hän luuli vaimon kuolevan siihen paikkaan.
Kun Tuominen vihdoinkin palasi seurassaan kookas ja lihava nainen,
joka vuoteeseen silmätessään ei osoittanut mitään hätääntymisen
merkkejä, pujahti Olga ovesta ulos, kysymättä tarvittiinko häntä
vielä vai ei. Omaan vuoteeseensa päästyään kuoppasi hän itsensä
umpipäähän peitteisiin, mutta siitä huolimatta kuuli hän Tuomisen
puolelta tulevat vihlovat huudot ja näki ilmielävänä edessään
kuivahuulisen vääntyneen suun, selkosen selälleen jäykistyneet silmät
laajenneine terineen ja valkoiselle tyynylle hajonneen tukan.
-- Voi hyvä Jumala, kylläpä se on kauheaa! kuuli hän Hilman
nyyhkyttäen sanovan.
Hän kietoi kätensä Hilman ympärille ja puhkesi itsekin uudestaan
itkemään. Hän näki tällä kertaa oman luokkansa elämän entistä
harmaampana ja painavampana ja kuin apua hakien pakenivat hänen
ajatuksensa Markukseen, sillä ainoastaan hänen rinnallaan kykenisi
hän kohoamaan keveämpään ja valoisampaan elämään.
12.
Yrityksestään päästä Sandran luota omaan asuntoonsa olisi Markus
voinut huudahtaa: "Incidit in Scyllam, qui vult vitare Charybdin!",
jos hänellä sen apaattisen ja murjottavan mielialan sijasta, mihin
vajonneena hän vietti seuraavat päivät, olisi ollut hitunenkaan
huumoria, jonka valossa hän olisi vaellustaan tarkastellut.
Yöllisestä retkeilystään muisti hän ainoastaan unenomaisia
katkelmia. Kuljettuansa ties kuinka kauan käyrän viivan suunnassa
umpimähkään eteenpäin, tunsi hän rinnallaan jonkun tukevan toverin,
jonka käsipuolessa riippuen hän tarpoi pitkin autiota katua. Mistä
tuo avulias toveri oli siihen ilmestynyt ja mitä varten se häntä
oli ryhtynyt saattamaan, sitä hän ei tiennyt eikä liioin siitä
välittänytkään. Jossain kadunkulmassa muisteli hän itsensä ja
saattajansa välillä syntyneen erimielisyyttä matkan suunnasta.
Kinastelu ja siitä aiheutunut pieni rynnistely päättyi kuitenkin
siihen, että tuo järkähtämätön toveri piti päänsä ja saattoi Markusta
omalle suunnalleen...
Noustiin sitten ylös joitakin portaita, joissa Markus kompastui
ja olisi suistunut nenälleen, ellei saattaja olisi käsipuolesta
kiskonut häntä ylös. Sen jälkeen seisoi hän saattajineen jossakin
valaistussa huoneessa jonkun aition edessä. Häneltä kysyttiin jotakin
ja hän selitteli jotakin laajasti... Huoneessa kuului naurua ja joku
tyrkkäsi häntä hartioihin...
Seuraava muiston katkelma alkoi siitä, että joku raskas ovi hänen
takanaan paukahti kiinni. Edessään näki hän pienen umpiseinäisen
huoneen, jonka lattialle oli levitetty olkia. Niiden keskeltä pisti
näkyviin jalkoja ja päitä ja sieltä kuului vahva kuorsaus. Tätä
näyttämöä valaisi himmeästi ulkopuolella oleva lamppu, jonka valo
pääsi huoneeseen oviseinässä olevan, rautaristikolla varustetun aukon
kautta. Hämärästi tajusi Markus olinpaikkansa luonteen ja että hänen
vapautensa oli toistaiseksi rajoitettu näiden neljän seinän väliin.
Se herätti hänessä rajatonta kiukkua. Raivostuneena alkoi hän potkia
ovea, vaatien ulospääsyä sekä julistaen olevansa ylioppilas, jota
heillä ei ollut oikeus niin vain sulkea lukkojen taa.
Mutta hänen äänekkäät vaatimuksensa, joita oveen sattuneet potkut
ryskien säestivät, eivät ulkopuolelta saaneet mitään vastakaikua
osakseen. Niiden ainoana seurauksena oli se, että pehkujen keskeltä
alkoi kuulua karkeata mörinää, samalla kuin kädet ja jalat alkoivat
liikahdella, muodostuen kokonaisiksi, istualleen kömpiviksi ja
häirityn unensa takia äreiksi miehiksi.
Lähinnä ovea istui tavattoman vahvaraajainen ja paksupiirteinen mies,
näköjään teurastajanrenki, joka molemmin käsin kynsi oljenryönästä
kirjavaa tukkaansa muristen kiroillen.
-- Mitäs rähinää se toi herra p--le täällä pitää ja häiritsee
ihmisten yörauhaa! ärähti hän raa'alla äänellä, kuullessaan uuden
huonetoverinsa olevan ylioppilaan.
Sanojaan säesti hän Markusta kohti tähdätyllä potkulla. Vimmassaan ei
viimemainittu kuitenkaan arvannut takaapäin uhkaavaa vaaraa kyllin
suureksi, vaan pommitti edelleen ovea, niin että autiot käytävät
ulkopuolella kumahtelivat, huutaen samalla kiukkuisesti:
-- Millä oikeudella te suljette ihmisiä yhteen kaikenlaisten
hampuusien kanssa!
-- Luuleks snää s--na sitten olevas täss' parei kuin muutkaan ihmiset?
karjui teurastajanrenki hänen takanaan, heittäytyen pitkäkseen
oljille ja lähettäen raskailla saappaillaan kokonaisen potkuryöpyn
Markusta kohti.
Viimemainitun vapauspyrinnöt ja vastalauseet katkesivat kerrassaan,
hän keikahti pitkäkseen oljille, sai vielä ylimääräisiä tyrkkäyksiä
raivostuneen teurastajan nyrkeistä ja kyynärpäistä, kierien
toisten yövierasten ylitse seinän viereen. Mutta vimmastunut renki
jatkoi rajua potkimistaan umpimähkään, niin että pehkut pöllysivät
korkealle ja raudotettujen saapasten kolke permantoa ja kynnystä
vasten muistutti pilttuussaan teutaroivaa hevosta. Samalla ryöppysi
hänen kurkustaan kokonainen tulva ärjyviä sakarapäitä ja rivoja
haukkumasanoja kaikissa niissä äänilajeissa, joihin hänen korvansa
teurastuslaitoksessa olivat tottuneet.
Tämä särmikäs meteli sai osakseen hiukan enemmän huomiota kuin
Markuksen äskeiset vastalauseet, Ristikkoluukulle ilmestyi nimittäin
yövartijan rypyläiset kasvot pystynenineen ja epäluuloisine
silmineen. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ääneti
sisälle, mutta huomasi nähtävästikin oman asiaan sekaantumisensa
tarpeettomaksi, sillä hetken kuluttua poistui hän aukolta ja hänen
etääntyvät askeleensa kajahtelivat käytävässä.
Kauhu yhdessä itsesäilytysvaiston kanssa saivat Markuksen tyyten
vaikenemaan tuon luonnonvoimain riehuntaa muistuttavan metelöimisen
edessä. Vetäen kauluksen niin ylös korvilleen kuin sai makasi hän
hievahtamatta alallaan, toisella puolellaan kylmä kiviseinä, toisella
yksi tilapäisistä yötovereistaan, josta pöyhiintyneet oljet olivat
jättäneet näkyviin ainoastaan käsivarren ja osan toista jalkaa. --
Kylläpäs se ruoja meluaa! kuuli Markus tämän vieruskumppaninsa puoli
nukuksissa ärisevän.
Mutta potkut ja ärjyntä taukosivat ja pian alkoi teurastajanrenki
jällen kuorsata, niin että seinät tuntuivat sen voimasta tärisevän.
Samaan kuoroon liittivät toisetkin yövieraat oman röhinänsä,
vinkunansa ja piipityksensä. Markus vain ei nukkunut. Hänen
kiihtyneissä aivoissaan häilähteli kirjavia mielikuvia köyhälistön
nostattamisesta ja vallankumouksesta, joka lakaisee olemattomiin
tyrannillisen poliisivallan. Hän tunsi kärsineensä suunnatonta
vääryyttä ja hänen kielellään pyörivät jo valmiina voimalauseet,
joilla hän aamulla oli hyökkäävä poliisiherrain kimppuun. Illan
pitkään nautitut erilaiset juomat huumasivat häntä vielä siinä
määrin, ettei asian häpeällinen puoli häntä painostanut.
Käytävästä kuului askeleita ja ääniä. Läheisyydessä avattiin joku ovi
ja kohta taas suljettiin. Lankkuseinän takaa kuului olkien kahinaa,
minkä jälkeen sieltä kajahti laulu:
Suutarin sälli on suuri herra
ja rahoja paljon se ansaitsee.
Mitäpä siitä, jos ryyppää se kerran
ja likkoja hiukkasen halailee.
Kun tämä iloinen renkutus oli loppunut muutamiin säännöttömiin
lurituksiin, helähti jossain etäämpänä ja ikäänkuin ylempänä sointuva
naisääni laulamaan:
Jos sinä heila minut heität
yksin maailmalle,
niin pois minä tahdon täältä kuolla
ja nukkua nurmen alle.
Laulu päättyi nyyhkytykseen. Mutta äskeinen miesääni alkoi siihen
vastaukseksi laulaa hartaalla antaumuksella:
Ellös sä kultani sentään sure,
kerran se päivä loistaa,
riemunpäivä se ruskottaa
ja murhepilvet poistaa.
Vuorolaulua näiden kahden välillä jatkui edelleen ja sitä
kuunnellessaan vaipui Markus levottomaan uneen.
Tunnin tai parin kuluttua heräsi hän kuitenkin siihen, että
rautamäärlyinen ovi kolisten aukeni. Toiset yövieraat olivat jo
valveilla ja yksi heistä meni juuri yövartijan seurassa jonnekin.
Oli harmaan kalsea aamuhetki ja lamppu käytävässä oli jo sammutettu.
Kello mahtoi siis olla kuuden tai seitsemän vaiheilla.
Kyhnien ja päätään raappien istuivat useimmat oljilla ja ainoastaan
teurastajanrenki loikoi vielä selällään, haukotellen pitkään ja
äänekkäästi.
-- On se toi ruunu sentään poikaa, kun se toimittaa ihmiselle
tämmöisen frii yösijan, ilmaisi hän tyytyväisyytensä olotilaansa.
-- Luuletko täällä ilmaiseks yötä viettänees? huomautti siihen joku.
-- Kympin siitä saat maksaa ja hyvässä lykyssä enemmänkin, jos olet
konstaapelin kanssa rähjännyt.
-- Kyll mää sen tierän, mut mistäs ne multa ottaa, vastasi
teurastajanrenki. -- En mää ensi kertaa ole pappia kyydissä.
-- Jollet maksa, niin saat käydä tiilenpäitä lukemassa.
-- Eipä ole ennenkään käyty enkä aio nytkään mennä. Äskeinen mies
palasi takaisin ja ovi sulkeutui jälleen.
-- Kuulkastis faari! huusi teurastajanrenki yövartijalle, ei sunkas
teill' mahra olutta olla?
-- Vieläkö pitäisi olutta olla? sanoi yövartija ristikon taakse
pysähtyen.
-- No nythän se vasta paikallaan olis. Mutta jollei ole, niin antakas
sitt vähän vettä.
Hetken kuluttua ojensi vartija ristikon läpi suuren läkkikannun,
jonka kylki oli kirjavanaan ruostepilkkuja.
Juotuaan kyllikseen ja annettuaan kannun toisille sanoi renki
yövartijalle:
-- Kyll me ollaan jo tarpeeks nukuttu, niin että avatkaa vain ovi.
Tarttis täsä joutua töihin, mestari siellä ilmankin noituu.
-- Kyllä se avataan kun komisarius tulee, vastasi yövartija.
-- Milloinkas se sitten tulee?
-- Tuossa kahdeksan tienoissa.
-- No voi turkanen, mitä tässä nyt vielä komisariuksia tarvitaan!
Antakaa sitten yks paperossi, että saa ajan kulumaan.
-- Ei passaa, on kielletty! vastasi yövartija päätään pudistaen ja
saatuaan tyhjän vesikannun takaisin poistui hän aukolta.
-- Perhanan rähjää, kun on nuuka! noitui teurastajanrenki. -- Mutta
tuolla toisessa sellissä poltetaan varmastikin tupakkia.
Hän kömpi jalkeilleen ja väliseinässä olevien poikkipienojen avulla
alkoi kiivetä ylös, asettuen vatsalleen seinän päälle, joka ei
ylettynyt kattoon saakka.
-- Kuules, kaveri, mistäs sinä tupakkia sait? puhui hän alas seinän
toiselle puolen.
-- Kyll'hän sitä ai saa kun elää hissuksis, vastasi ääni toiselta
puolen.
-- Kattos sitä kränää, kun ei mulle antanut, vaikka niin korjasti
pyysin!
-- Mut mää sain heti kaks. Tosa on toinen naapureille!
-- Heppuli-hei! kiitti teurastajanrenki. -- Annas vielä tultakin.
Saatuaan tulen toisen paperossista alkoi hän kiivetä alas.
-- Voi jumaliste, kun se maistuu! ähki hän mielihyvästä ja veti
savuja silmät pakarallaan.
-- Elä hemmetissä kaikkia polta! ehättivät toiset hätäytyneinä.
Siemaistuaan vielä pitkän savun ja upotettuaan sen keuhkojensa
pohjaan ojensi teurastajanrenki rutistuneen ja hikeä tihkuvan
paperossin lähimmälle miehelle, heittäytyen itse huumautuneena
oljille selälleen.
-- Anna jo tännekin! hätäilivät jäljellä olevat sormet harillaan
paperossia kohti, joka intohimoisista imasuista käpristeli sinne
tänne, samalla kun se uhkaavasti pieneni.
Siten suusta suuhun kulkien joutui se ihan Markuksen vieressä
istuvalle miehelle. Vedettyään siitä kyliänsä ojensi tämä pari haikua
sisältävän jäännöksen toverillisesti Markukselle.
Tuntien polttavaa kiihotusaineen kaipuuta ja muutoin
välinpitämättömänä kaikelle tarttui Markus epäröimättä
paperossinpätkään ja imi sen saiturin tarkkuudella aina pumpuleihin
saakka. Väkevät pohjasavut saivat hänet uudestaan humaltumaan. Hän
tunsi olonsa keveämmäksi sekä samalla päässeensä ikäänkuin lähemmäs
yötovereitaan.
Nousten istualleen alkoi hän tarkastella näitä lähemmin. Vieressään
kököttävä mies näytti syrjästä katsoen tutulta ja kun se käänsi
päänsä häneen päin, tunsi Markus hänet Virtaseksi, seppä Tuomisen
asuin- ja työtoveriksi.
Se oli harmillinen kohtaus Markukselle. Virtanen näkyi myös tuntevan
hänet, mutta ei tuntunut olevan siitä tietävinään, vaan kysyi,
nähdessään Markuksen hierovan otsaansa:
-- Porottaakos päätä?
-- Kyllä hieman, vastasi Markus ja hänen sydämessään heräsi
toivonkipinä, että Virtanen ei ehkä ole häntä tuntenutkaan.
Lähempänä ovea näki Markus ihmeekseen istuvan oljissa vanhan ukonkin.
Se oli puettu kuluneisiin ja paikattuihin vaatteisiin ja näytti
olevan Helsingin tupakkaukkoja. Äreän ja tyytymättömän näköisenä
istui se polvet koukussa alallaan ja tuijotti eteensä. Kun eräs
nuori ja siististi puettu mies nousi seisaalleen ja ristikkoaukon
edessä alkoi huolellisesti poistaa vaatteitaan oljentörkyä, ärähti
ukko hänelle vihaisesti: -- Mitäs nuolet siinä, anna lakeijan
harjata vaatteesi. Tämä ylimyksellinen mielenpurkaus sai toiset
nauramaan, mutta ukko itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui
yhtä äkämystyneenä, liikutellen päässään ties mitä kuninkaallisia
mielikuvia, samalla kun oljenkorret saivat kaikessa rauhassa roikkua
hänen tukassaan ja parrassaan.
Taaempana käytävässä helähti yöllinen naisääni jälleen laulamaan ja
sen johdosta huomautti yksi miehistä:
-- Jopas siellä sirkkunenkin heräsi!
Mutta teurastajanrenkiin, joka yhä polvet koukussa loikoi selällään
pehkuissa, vaikutti naisäänen kuuleminen nähtävästi kovin
kiihottavasti, sillä yhtäkkiä päästi hän kurkuntäydeltä tulemaan
kirouksilla höystetyn, hermoja karmivan rivouden. Se teki kaikkiin
epämieluisan vaikutuksen ja naisääni herkesi heti laulamasta.
-- Mylvii kuin sonni siinä! murisi ukko äkäisesti ja kömpi
seisoalleen, sillä yövartija avasi juuri oven ja käski miehiä
perimään tavaroitaan.
Markus koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta juro ja synkkä
ilme hänen kasvoillaan ilmaisi kyllin, ettei hän kyennyt asemaansa
keveästi ottamaan. Pudistettuaan enintä oljentörkyä vaatteistaan
lähti hän viimeisenä kopista.
Kulkiessaan miesjoukon jatkona pitkin käytävää huomasi hän erään
ristikon takana nuoren naisen, jolla oli kauniit siniset silmät
ja poskilla selvät kyynelten jäljet. Se oli varmastikin sama
nainen, joka yöllä oli niin kauniisti laulanut. Hän oli nähtävästi
puhdistanut juuri vaatteitaan, sillä hänellä oli harja vielä
kädessään.
Kun Markus katsoi häneen kummastuneena, kysyi nainen osaaottavasti:
-- Kuinka tekin olette tänne joutunut? Hämillään mutisi Markus
jotakin epäselvää.
-- Voi kun teidän selässänne on roskia, antakaas kun minä harjaan,
jatkoi nainen.
Markus asettui selin aukon eteen ja nainen alkoi ristikon läpi
huolellisesti puhdistaa hänen takkiaan. Markuksen sydämen täytti
lämmin myötätunto tuota naisellista osatoveriaan kohtaan, joka
arvatenkin oli yöpynyt tänne ensi kertaa kuten hänkin ja jonka
naiselliset vaistot niin luonnollisesti ja välittömästi pulpahtivat
esille.
Hän oli aloittamaisillaan keskustelun huoltajansa kanssa, kun
yövartija käytävän päästä viittoi häntä joutumaan muiden mukaan.
Kiittäen nyökäytti hän siis päätään hyvästiksi tuolle kovan onnen
neitoselle, joka pää kallellaan jäi surumielin katsomaan hänen
jälkeensä.
Konstaapelien oleskeluhuoneeseen kerääntyi nyt eri kopeista sangen
kirjava seurakunta. Kirjoitettuaan kuittauksen suureen kirjaan sai
kukin takaisin ne tavarat, jotka hänen taskuistaan oli yön ajaksi
tyhjennetty.
Eräs tavattoman kookas mies, joka pölyisestä puvustaan päättäen oli
eilen kantanut jauhosäkkejä satamassa ja jonka suuripalkkaisten
housujen toinen lahje oli repeytynyt auki reidestä aina pohkeeseen
saakka, virkkoi veitsensä ja kukkaronsa saatuaan:
-- Piti minulla olla aapinenkin mukana, minnekähän se lienee joutunut?
Hartioitaan kyhnien sanoi hän tämän niin totisin kasvonilmein, että
tavaroita jakava konstaapeli ei näyttänyt tietävän, laskiko toinen
leikkiä, vai pitikö hänen todellakin ruveta etsimään kaivattua
aapista.
Tuolla halkihousuisella satamajättiläisellä oli iso mustelma toisen
silmän alla ja sen johdosta virkkoi eräs:
-- Onpa kaveri tainnut olla ottelussa, koska toinen akkuna on ollut
vaarassa mennä rikki.
-- Joo! myönsi jättiläinen ja alkoi rauhallisella perusteellisuudella
kynsiä toista kylkeään. -- Vaikka minä en ryypännyt kuin litran
verran tenttua, niin miten lie niin päähän kihahtanut, että jouduin
tappeluun kaverien kanssa.
Paitsi tupakka-ukkoa oli joukossa toinenkin vanhus. Se oli
kumaraselkäinen äijä, jolla oli pienet, tuuheakulmaiset silmät
ja jonka alasriippuvat viikset ja harmaa leukaparta olivat kuin
hyytyneet. Päällään hänellä oli liasta kiiltelevä kauhtana, jota
ainoastaan yksi nappi piti kiinni. Epäluuloisesti ympärilleen
tähyillen läheni hän Markusta ja hetken häntä silmiin tuijotettuaan
kysyi:
-- Onko tämä se herra, joka minua syyttää?
-- Ei, ei! kielsi Markus päätään pudistaen.
-- Tappelukaveriaankos vaari etsii? kysyi joku ja kaikki räjähtivät
nauramaan.
Mutta siitä piittaamatta jatkoi vaari etsintäänsä, tirkistellen
huolestuneena silmiin jokaista siistimmin puettua miestä.
Joukossa oli eräs, joka puvustaan ja käytöksestään päättäen oli
herrasmies ja hänen läsnäolonsa huojensi hiukan Markuksen painunutta
mieltä. Mutta herrasmies ei nähtävästikään ollut ensi kertaa pappia
kyydissä, sillä hän tuntui ottavan asian varsin huolettomasti. Samoin
tekivät muutkin Markusta ja noita kahta ukkoa lukuun ottamatta.
Kaikki laskettelivat sukkeluuksia ja naljailivat yönvietostaan
jälkipäivähuolettomuudella. Siten kuluivat heiltä hauskasti hetket
odoteltaessa komisariusta, jonka kanssa viimeinen selvittely oli
tapahtuva.
13.
Kello kävi yhdeksää, kun Markus tuli poliisikamarista ulos
kadulle. Aamu oli siis verrattain varhainen helsinkiläis-aamuksi.
Sanomalehtipojat huutelivat vielä päivän numeroita, kaduilla liikkui
etupäässä asioilleen rientävää porvariyleisöä, torilta palaavia
naisia ja myöhään nukkuneita katutyttöjä, jotka kuin päivänvaloa
häveten katse maahan luotuina kiiruhtivat kortteereihinsa. Hiukan
samalla tavoin oli Markuksenkin laita, sillä vaikka hänen ei
vielä tarvinnut pelätä tuttuja tapaavansa, teki häneen päiväsaika
toimissaan häärivine ihmisineen luotaan työntävän vaikutuksen.
Komisariusta odotellessaan oli hänen kolkostunutta mieltään hitusen
lämmittänyt muisto kaunisäänisestä ja kyynelposkisesta tytöstä, joka
ristikon läpi niin hellällä huolella oli siistinyt hänen nuttuaan.
Ulos tullessaan oli hän päättänyt poliisikamarin edustalla odottaa
tyttöä, sillä hän arvasi tämän pääsevän viimeisenä pois. Mutta
kadulle ehdittyään tuntui hänestä mahdottomalta jäädä ohikulkijain
huomion esineenä seisoskelemaan tuon laitoksen läheisyydessä.
Oikopäätä lähti hän siis harppailemaan asuntoaan kohti. Hän heitteli
epäluuloisia silmäyksiä vastaantuleviin ja synkistyi synkistymistään,
sillä kaikki näyttivät tänään katsovan häneen merkitsevämmin. Lopulta
vetäytyi hän kokonaan kuoreensa ja kulki kyräten tietänsä etukumarana
ja kiirehtivin askelin.