-- Skool, skool, tuleehan siitä mies sentään. Mutta mikä teidän
nimenne on, kun näytätte niin tutulta?
-- Markus.
-- Entäs sukunimi? tiukkasi Sandra.
-- Ei minulla muuta nimeä olekaan, vastasi Markus ja nousi kävelemään.
-- Mutta mistäs te olette kotoisin? Vai eikö teillä ole
kotipaikkaakaan? pitkitti Sandra toisten nauraessa.
Markus kuuli jonkun tovereistaan mainitsevan hänen kotipitäjänsä
nimen sekä Sandran sen johdosta sanovan: -- Hoo, nytpä minä tiedänkin!
Itse kiintyi hän katsomaan piirongin päälle jalustoihin asetettuja
valokuvia. Yhtäkkiä tempasi hän yhden niistä käteensä ja Sandraan
kääntyen kysyi kovin jännittyneenä:
-- Mistä te tämän olette saanut?
Kaikki kääntyivät katsomaan valokuvaa ja päästivät äänekkään
naurun, nähdessään sen esittävän papinkauluksella varustettua,
tuuheatukkaista miestä.
-- Sandran suojeluspyhimys! tokaisi joku joukosta.
-- Minun entinen heilini, hihitti Sandra itse.
Mutta Markusta ei ollenkaan naurattanut, sillä hän oli valokuvasta
tuntenut yhden kotipuolensa heränneistä papeista. Hän katsoi
kiinteästi Sandraa, odottaen tältä jotakin selitystä, mutta Sandra
nauroi vain hänen hämmästykselleen ja virkahti sitten odottamatta:
-- Muistattekos te, kun Kaarlelan tuvassa veisattiin näin ja samassa
alkoi hän heränneiden nuotilla kimeästi veisata: -- Ah, mik' ompi
elomm' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'.
Hän veisasi ensimmäisen värssyn loppuun ja pillahti sitten sävelen
nostamien muistojen ja mielikuvien vaikutuksesta yhtäkkiä humalaisen
itkuun.
Markus oli yhtä hämmästynyt veisuusta kuin siitäkin, että Sandra
odottamatta mainitsi hänen kotitalonsa nimen. Tuo tuttu sävel oli
yhtäkkiä loihtinut hänen eteensä kotoisen kuvan iltahartauteen
keräytyneine vakaisine ihmisineen, jotka totisina veisasivat virsiä
ja lukivat ankarasanaisia kirjoja ja seinällä käveli harvakseen
vanha kello ja heläytti lyöntinsä sointuvammin aivankuin sekin
olisi hartauteen yhtynyt. Veisaavan väen joukossa näki hän nuoren,
solakkavartaloisen tytön ja yhtäkkiä muisti hän, että hänen poikasena
ollessaan oli hänen kotonaan palvellut Sandra-niminen tyttö, joka
sitten myöhemmin oli ollut palveluksessa tuon valokuvan esittämällä
papilla. Että Sandra oli sittemmin joutunut Helsinkiin sekä luisunut
nykyiselle asteelleen, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Sandra lakkasi itkemästä yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja
virkahtaen: -- Höpsis kaikkiakin! alkoi hän jälleen nauraa ja
täyttää laseja. Markuksen toverit, jotka kohtauksen aikana olivat
ällistyneinä tuijotelleet Sandraan, pääsivät hekin lumouksestaan ja
tarttuivat laseihin.
Juominki jatkui entistä remuisempana. Huone oli täynnä tupakansavua,
äänten sorinaa ja välistä kajahti vallaton laulu, jonka kuitenkin
aina keskeytti milloin ylhäältä, milloin sivuseinäin takaa kuuluva
vihainen koputus.
Markus riehui toisten mukana, vaikka hänen mielensä pohjalla elikin
äskeinen yllättävä kohtaus, jonka lähempään selvittelyyn hän tunsi
pakottavaa tarvetta. Mutta tällä kertaa ei siihen näyttänyt olevan
tilaisuutta, sillä Sandra tuntui välttelevän häntä, käyden hetki
hetkeltä yhä remuisemmaksi. Markuskin alkoi olla jo niin juovuksissa,
että hän tajusi enää vain hämärästi ja katkelmaisesti, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Kaikki kävi kuin unennäössä. Jostakin ilmestyi
pöydälle voileipiä, jotka nopeasti hävisivät nälkäisiin suihin.
Niiden tilalle ilmestyi jälleen olut- ja portteripulloja. Yksi
pulloista kaatui, vuodattaen sisällystään lattialle. Kuin sumun läpi
näki Markus parin toverinsa syleilevän toisiaan, samalla aikaa kuin
Sandra oli kavunnut jonkun olkapäille seisomaan ja katosta kiinni
pidellen nauroi hurjasti.
Jussin näki Markus kuorsaavan sohvalla, käsi ojona ja sormien välissä
paperossin pätkä. Takki oli reuhahtanut auki ja povitaskusta oli
lompakko vierähtämäisillään lattialle. Itselleen tunsi Markus tekevän
pahaa ja vaistomaisesti haparoitsi hän ovea kohti.
Hetkisen kuluttua löysi hän itsensä keskeltä autiota katua,
tajuamatta aluksi missä hän oikein olikaan. Täällä raittiissa ilmassa
hän vasta tunsi, kuinka perinpohjin juovuksissa hän oikeastaan oli.
Tolkuttomasti lähti hän kulkemaan katua eteenpäin ja omasta
varjostaan näki hän, kuinka hän horjahteli puolelle ja toiselle.
Hän koetti turhaan ponnistella kulkeakseen kohtisuoraan. Viimeisen,
hiipuen palavan järjenkipinänsä avulla tarkasteli hän itseänsä
ikäänkuin syrjästä sekä näki siinä ryhtinsä menettäneen miehen
vierasten ja pahansuopain voimain hallittavana. Ja sydämensä pohjalla
tunsi hän häpeätä ja sääliä sekä itseään että Sandraa kohtaan.
10.
Olga oli koko päivän ollut alakuloinen, istuen työnsä ääressä
äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Saatuaan muutamia haluttomia ja
äreitä vastauksia, ei sisar lopulta uskaltanut häntä puhutella, vaan
tyytyi tavantakaa salavihkaa häntä silmäämään.
Olga oli herkällä vaistollaan huomannut, että Markus viime
käynnillään oli jostakin loukkaantunut sekä ollut pois lähtiessään
tyytymätön ja kylmä. Tämä koski häneen sitä kovemmin, kun Markuksen
kuva oli jo ehtinyt juurtua hänen sydämeensä sekä saada ympärilleen
hyvyyden ja jalouden sädekehän.
Hän oli mielikuvituksessaan elänyt jo kokonaisen romaanin Markuksen
kanssa, sisustanut ja pienimpiä yksityisseikkoja myöten järjestänyt
pienen kodin ja häärinyt siinä onnellisena emäntänä. Tämä ruusuinen
haaveilu oli keventänyt hänen yksitoikkoista raatajaelämäänsä,
lyhentänyt pitkiä päiviä ja tehnyt valoisammaksi heidän ahtaan
asuntonsa.
Hän kävi jälleen mielikuvituksessaan läpi kaikki ne harvat kerrat,
jotka hän oli Markuksen seurassa ollut, palauttaen mieleensä jokaisen
hänen sanansa, eleensä ja kasvonilmeensä sekä koettaen niistä tehdä
johtopäätöksiä. Muutamia päiviä aikaisemmin oli hän tuntenut rintaa
paisuttavaa riemua tietoisuudesta, että Markus ei ole häneen nähden
välinpitämätön, mutta nyt tuo varmuus oli kokonaan kaikonnut eikä hän
muisteluistaan kyennyt tekemään mitään myönteisiä johtopäätöksiä.
Mutta Markus saattoi pian tulla käymään, sillä hän muisti hänen
luvanneen tänä iltana mennä Tuomisen kanssa työväenyhdistykseen.
Kiihkeästi odotti hän siis iltaa ja löi mielessään arpaa, että jos
Markus Tuomista hakiessaan tulee heidänkin luonaan pistäytymään,
niin silloin on kaikki hyvin, mutta ellei, niin on varmaa että jokin
vihamielinen voima on iskenyt heidän alkavaan suhteeseensa. Hitaasti
kuluivat hetket ja herkin korvin kuunteli Olga askelten ääniä
eteisestä. Hän säpsähti joka kerta, kun joku läheni heidän oveaan,
mutta avaimeen ei kuitenkaan kukaan tarttunut.
Ilta pimeni ja täytyi sytyttää lamppu. Kun Olga oli juuri saanut
sen palamaan, koputettiin heidän ovelleen. Värähdys kulki
läpi Olgan ruumiin ja Hilman täytyi hänen puolestaan ääntää
sisäänastumiskehotus. Sitä suurempi oli Olgan pettymys, kun ovelle
ilmestyikin vain Tuominen, joka tuli kysymään herra Kaarlelaa, sillä
oli aika lähteä työväentalolle.
-- En minä tiedä... ei hän ainakaan täällä ole käynyt, vastasi Olga
vaisusti.
-- Ei tainnut sitten tullakaan, arveli Tuominen. -- Minä ainakin
lähden ja jos hän sattuisi tulemaan, niin neuvokaa työväentalolle,
kyllä hän sieltä minut löytää.
Olga lupasi ja niin jäi hänelle vielä pieni toivonkipinä, että Markus
saapuu ehkä myöhemmin.
Kun Tuomisen lähdöstä oli kulunut noin neljännestunti, kaikui
eteisestä reippaat askeleet, jotka lähenivät suoraan heidän
oveaan. Niitä seurasi yhtä reipas koputus, joka jälleen sai Olgan
hermoissa aikaan väristyksen. Mutta tällä kertaa ilmestyi oviaukkoon
posteljooni.
Kirje Markukselta! välähti Olgan mielessä. Mutta posteljooni virkkoi
kysyvästi:
-- Neiti Hilma Mustonen? sekä ojensi kirjeen nuoremmalle siskolle,
joka oli ehättänyt häntä vastaan.
Kun posteljooni oli sulkenut oven jälkeensä, valtasi pettymyksen
tunne Olgan niin syvästi, että hän laski otsansa ompelukoneen
pöydälle ja purskahti itkuun.
Hilma, joka ilosta punastuen oli ryhtynyt kirjettään avaamaan,
katsahti säikähtyneenä sisareensa. Hänen herkillä kasvoillaan
kuvastui säälivä osanotto ja lohduttavalla äänellä virkkoi hän:
-- Elä nyt itke, Olga, saattaahan hän vielä tulla tai on hänellä
sitten joku este.
-- Mitä sinä höpiset, kuka tässä on ketään odottanut! vastasi Olga
vihaisesti, sillä hänen mielestään ei nuoremman siskon tarvinnut
tietää mitään hänen sydänasioistaan.
Hän kuivasi päättävästi kyyneleensä ja ryhtyi työtään jatkamaan. Nyt
vasta tuli hän kiinnittäneeksi huomionsa Hilman saamaan kirjeeseen.
Se oli jo toinen lyhyen ajan kuluessa ja salaa häntä silmäillessään
huomasi Olga värin sisarensa kasvoilla kirjettä lukiessa vaihtelevan.
Hän oli jo kysymäisillään, mistä kirje on, kun muisti Hilman
kieltäytyneen edellisestä kirjeestäkään mitään ilmaisemasta. Jos hän
nytkin alkaisi sitä udella, kävisi Hilma vain sen varovaisemmaksi.
Muuta keinoa käyttäen hänen siis oli saatava selko sisarensa
kirjevaihdosta, sillä siihen katsoi hän vanhempana siskona ja
ikäänkuin äidin sijaisena itsensä velvolliseksi. Täten tunkeutui
hänen sydämeensä yhtäkkiä huoli sisaren asioista, työntäen hänen omat
mielihaikeansa hetkeksi syrjään.
Hän oli siis syventyvinään työhönsä, mutta piti kuitenkin salaa
silmällä, minne Hilma panee kirjeen. Lopetettuaan lukemisen kääri
Hilma sen kokoon ja pisti, sisareensa vilkaisten, esiliinansa
taskuun. Hänen silmänsä loistivat ja nähtävästi jostakin syystä hyvin
levotonna ryhtyi hän päivän työtä lopettamaan.
Sillä aikaa mietti Olga, kuinka hän pääsisi käsiksi sisarensa
kirjeeseen. Pian juolahtikin hänen mieleensä hyvä keino ja Hilmaan
kääntyen virkkoi hän:
-- Kuule, voisitkohan sinä tänä iltana yksinäsi viedä nämä
neulomukset keskikaupungille, sillä minun on pääni niin raskaana ja
hiukan viluttaakin, niin että minä en mielelläni nyt lähtisi ulos?
-- Voi, miksenkäs minä nyt saata niitä viedä! vastasi Hilma
odottamattoman valmiisti ja iloisesti, mikä kohta pani Olgan
epäilemään, että kysymyksessä oli joku kohtaus tai muuta tuosta
kirjeestä johtuvaa.
Kun päivän urakka oli saatu suoritetuksi, ryhtyi Hilma kiiruusti
pukeutumaan. Olga huomasi hänen suorittavan sen tavallista
huolellisemmin sekä sitä tehdessään tavallista useammin kurkistavan
peiliin, mikä yhä vahvisti hänen epäilyksiään. Mitään ei hän
kuitenkaan huomioidensa johdosta puhunut.
-- Et kai sinä siellä kauan viivy? kysyi hän noin vain muodon vuoksi,
kun Hilma oli valmiina lähtemään.
-- Mitäpäs minä hänessä, vastasi Hilma epämääräisesti ja pyörähti
samassa ulos.
Kun joitakin hetkiä hänen lähdöstään oli kulunut, lukitsi Olga
oven ja nykäisi vuoteen päästä Hilman esiliinan, jonne tämä
oli pukeutuessaan sen pannut. Kirje oli taskussa ja heti ensi
silmäyksellä huomasi Olga, että hänen sisarensa nimi ja osoite
kuoressa olivat kirjoitetut siistillä ja tottuneella käsialalla.
Kiihkeästi veti hän kirjeen ulos ja luki siitä seuraavaa:
"Oma haikeasti ikävöity mesimarjani! Et kai pahastune, että käytän
näin tuttavallisia nimityksiä, vaikka en ole vielä nähnytkään Sinua
muuta kuin valokuvassa."
-- Valokuvassa! kertasi Olga lukemisen keskeyttäen ja tempasi esiin
heidän pienen valokuva-albuminsa, jossa muun muassa oli heidän
kummankin valokuva. Hilman kuva oli poissa.
-- Kas sitä! hymähti Olga harmistuneena ja alkoi lukea edelleen.
"Mutta minulla on Sinua niin ikävä -- olen valokuvasikin suudellut
jo himmeäksi -, että toisinaan tunnen ihan pakahtuvani. Eikö olekin
ihmeellistä, että ihminen voi pelkän valokuvan perusteella niin
silmittömästi rakastua? Mutta nyt Sinun, oma kaivattuni, on minulle
vihdoinkin näyttäydyttävä, ellet tahdo minua tehdä hulluksi. Etkö
siis voisi tänä iltana kello kahdeksan tulla vanhan kirkon puistoon,
jossa löydät minut keskikäytävällä lähellä kirkkoa? Tule, kultani,
tule kaikin mokomin, säästä ja mistään piittaamatta, tule!!! Siinä
autuaallisessa toivossa, että tänä iltana saamme suullisesti jutella,
en huoli tämän pitemmin kirjoittaa. -- Siis vanhan kirkon puistossa
kello 8 löydät Sinä oman, ikävöivän Heinosi."
-- Vai sillä lailla! sanoi Olga itsekseen. -- Mutta minäpä tahdon
myös olla kohtauspaikalla läsnä. Vaan otetaanpas sitä ennen selvä
toisistakin kirjeistä ja ehkäpä löytyy jostain valokuvakin.
Hän ryhtyi penkomaan sisarensa laatikoita ja aivan oikein löysi
hän kaikenlaisten pikkutavarain alta kaksi samalla käsialalla
kirjoitettua kirjettä kuin tänään saapunutkin. Toisen kuoressa oli:
"Nimimerkki 'Orvokki'. Bulevardin postitoimisto."
-- Ahaa, tuttavuus on siis alkanut sanomalehti-ilmoituksen
perusteella! virkkoi Olga harmista punehtuen. -- Mutta onko tyttö
itsestään pannut ilmoituksen sanomalehteen?
Tähän kysymykseen sai hän kuitenkin pian selityksen. Kummankin
kirjeen välissä oli nimittäin Työmiehen ilmoitusosastosta
leikattu palanen, jossa oli muun muassa seuraava ilmoitus: "Kaksi
yksinäisyydessä ikävöivää neitoa, joiden yhteenlaskettu ikä on 35
vuotta, haluaa päästä tuttavuuteen iloisten nuorten herrain kanssa.
Vastaukset valokuvineen Bulevardin postitoimistoon nimim. Kaiho ja
Orvokki."
-- Kas niin, siinä on siis ollut opastajana joku meidän
tuttavistamme, harmitteli Olga.
Vetäessään ensimmäistä kirjettä kotelosta vierähti sieltä valokuva.
Hämmästyksekseen näki Olga siinä kuvatulla nuorella miehellä
ylioppilaslakin päässä. Mies oli Olgalle muutoin aivan outo ja
kasvojen ilme, vaikka hän kyllä olikin komeahko mies, teki Olgaan
yhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen mesikielinen kirjeensäkin.
-- Vai aiot sinä vietellä minun sisareni! sanoi Olga kuvaa katsellen.
-- Mutta siitäpä ei tule mitään! ja hän repi kuvan palasiksi ja
viskasi uuniin.
Sitten silmäsi hän läpi molemmat kirjeet. Ne olivat täynnä
samanlaisia ikävän ja rakkauden vakuutteluja kuin äsken saapunut
kirjekin. Ensimmäisessä ilmoitti ylioppilas nimensä olevan
Heino Kavander, mainiten samalla osoitteensa, jonne siis Hilma
nähtävästikin oli hänelle kirjoittanut ja valokuvansa lähettänyt.
Sitä lapsi poloista! Olgaa sekä säälitti että suututti sisarensa
käytös ja hiljaisessa mielessään päätti hän tästä lähin entistä
tarmokkaammin paimentaa kevytluontoista siskoaan. Siihen oli äitikin
häntä velvoittanut.
Kaikki kolme lemmenkirjettä saivat saman kohtalon kuin valokuvakin.
Viskattuaan palaset uuniin katsahti Olga kelloon, mutta se oli
vasta seitsemän ja aikaa oli siis vielä kokonainen tunti kirjeessä
määrättyyn kohtaukseen.
-- Tulisipa herra Kaarlela nyt tänne, huoahti Olga, istuutuen pöydän
ääreen ja nojaten päänsä käsiin, niin purkaisin huoleni hänelle.
Mutta voisinko minä hänelle niitä purkaa, sillä onhan tuttavuutemme
vasta alussa? kysyi hän epäillen itseltään. -- Voisin, varmasti
voisin nyt, päätteli hän ja samassa valtasi hänet rajaton ikävä ja
yksinäisyyden tunto.
Mitäpä jos kirjoittaisin hänelle! välähti sitten yhtäkkiä hänen
mieleensä. -- Mutta eihän se käy päinsä, se näyttäisi vain
tungettelulta, epäili hän kohta perään. -- Mutta voisinhan minä
kuitenkin jostakin asiasta lyhyesti kirjoittaa, eihän se nyt mitään
sopimatonta liene, -- päätteli hän ja samassa juolahti hänelle sopiva
asiakin mieleen. Markus oli nimittäin ensimmäisellä käynnillään
luvannut toimittaa hänelle jotakin luettavaa, mutta unohtanut
toisella kertaa tuoda. Hänellähän oli siis syytä muistuttaa häntä
siitä, varsinkin kun hänellä nykyään ei todellakaan ollut mitään
lukemista.
Ajatus kirjeen kirjoittamisesta oli jo ehtinyt häneen juurtua, niin
että hän, hetkisen vielä itsensä kanssa kiisteltyään, otti esille
paperia ja kirjoitusvehkeet. Monta kertaa sai hän kuitenkin yrittää,
ennenkuin hän tuon pari kolme lausetta sisältävän kirjeen sai
mieleiseensä muotoon. Hän muistutti siinä vain Markusta lupauksestaan
ja ilmoitti nykyään olevansa lukemisen puutteessa. Luettuaan sen
vielä pariin kertaan läpi, sulki hän sen kuoreen ja kirjoitti
huolellisesti päällekirjoituksen.
-- Ellei hän viime kerralla ole jostakin perinpohjin kyllästynyt,
niin tulee hän nyt varmastikin, ajatteli hän toivorikkain mielin.
-- Ja silloin saan minä puhua hänelle tuosta Hilman asiasta sekä
tiedustella, tunteeko hän sitä Heino Kavanderia sekä minkälainen se
on miehiään.
Kelloon kurkistaessaan säpsähti hän, sillä se läheni jo kahdeksaa.
Kiiruusti heitti hän palttoon päälleen ja kietaisi liinan päähänsä.
Hän ei tahallaan ottanut hattua, sillä liina päässä tiesi hän Hilman
tuntematta pääsevänsä heitä mahdollisimman lähelle.
Ottaen Markukselle menevän kirjeen mukaansa ja sammutettuaan lampun
lähti hän matkaan pamppailevin sydämin, mutta täynnä äidillistä
velvollisuudentuntoa ja päättäväisyyttä.
11.
Kiivaasta kävelystä hengästyneenä saapui Olga vanhan kirkon puistoon.
Kun ilta oli kolea ja sateinen, olivat kaikki penkit tyhjinä ja
ainoastaan ristiin kulkevia käytäviä pitkin kiirehti jokunen
läpikulkija. Lyhtyjen valo tunki vaisuna ja autereisena kosteiden
puiden keskelle.
Olga jännitti silmiään nähdäkseen paremmin ja hän alkoi jo pelätä
myöhästyneensä. Mutta samassa keksi hän kirkon varjossa miehen ja
naisen, jotka hiljalleen ja lähekkäin painautuneina kävelivät lyhyttä
välimatkaa edestakaisin, suojaten itseään yhteisellä sateenvarjolla.
Lähemmäs tultuaan tunsi hän vartalon muodosta ja hatusta sisarensa,
vaikka hän ei voinut kasvoja nähdäkään.
Suojaten itseään sateenvarjolla istui Olga yhdelle niistä penkeistä,
joiden ohi rakastavaiset kulkivat. Mutta nähdessään, että mies
oli kietaissut kätensä hänen sisarensa vyötäisille, alkoi Olgassa
kuohua ja hän oli vähällä kavahtaa uudestaan jalkeille ja komentaa
sisarensa heti kotiin. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja päätti
odottaa, lähtisivätkö he heille päin, jolloin hän kulkisi perässä ja
miehelle näyttäytymättä ripittäisi Hilman vasta kahdenkesken kotona.
Sitä paitsi halutti hänen kuulla heidän keskusteluaan, päästäkseen
selville miehen aikomuksista.
-- Huh, kun täällä on kylmää ja kolkkoa! kuuli hän miehen sanovan,
samalla kun kumpikin pysähtyi kirkon puoleiseen päähän käytävää.
-- Niin on, vastasi siihen Hilma, -- mutta minun pitääkin lähteä jo
kotiin.
-- Nyt jo kotiin! huudahti mies. -- Ei niistä mitään! Vai raskisit
sinä tällaisena iltana jättää minut yksin! ja hän kietoi uudelleen
kätensä Hilman ympärille.
-- Mutta minä en uskalla viipyä kauemmin, kun sisko jäi yksin kotiin,
koetti Hilma väittää, vaikka Olgan mielestä hyvin vaisusti.
-- Nuorempi siskoko? kysyi mies.
-- Ei kun vanhempi, oikaisi Hilma.
-- No sittenhän ei hätää, kyllä hän siellä toimeen tulee. Mennään me
hetkeksi istumaan johonkin kahvilaan tai ravintolaan.
"Vai ravintolaan!" kertasi Olga itsekseen.
-- En minä ravintolaan uskalla lähteä, epäili Hilma.
-- Ja miksi et, ihmisiä vartenhan ne ovat.
-- Vaikka... mutta...
-- No mennään sitten tavalliseen kahvilaan... tai, kuule, mennään
minun asuntooni, me voimme saada sielläkin teetä.
-- Mutta en minä sittenkään taida uskaltaa lähteä, empi Hilma yhä. --
Mitä minä sitten osaan sanoa sisarelleni viipymisen syyksi?
-- Sano vaikka tavanneesi jonkun ystävättäresi ja sen kanssa hiukan
kävelleesi.
-- Voi, voi, kun te opetatte minua valehtelemaan! nauroi Hilma.
-- Elä sano te, vaan sinuttele niinkuin minäkin.
Tämän sanottuaan lähti mies liikkeelle ja enempää vastustelematta
seurasi Hilma hänen kynkässään. Mutta käytävien risteyksessä ehätti
heidät Olga, joka lujalla äänellä sanoi sisarelleen:
-- Hilma, nyt sinä lähdet kotiin!
Pari erkani äkkiä toisistaan. Punaiseksi lehahtaen, säikähtyneenä
ja osaamatta mitään sanoa tuijotti Hilma sisareensa. Mies tointui
kuitenkin varsin pian hämmästyksestään.
-- Taitaa olla sisar, toinen neiti Mustonen? virkkoi hän sekä
lisäsi Olgaa läheten: -- Saanko esittää itseni? Nimeni on Kavander,
ylioppilas.
Hän otti hatun päästään ja ojensi kätensä Olgalle, joka
vaistomaisesti pisti siihen omansa, virkkamatta kuitenkaan mitään.
-- Näytätte olevan hieman pahalla tuulella siitä, että tapasitte
minut yhdessä sisarenne kanssa, jatkoi Kavander. -- Mutta eihän siinä
toki pitäisi mitään pahaa olla. Me olemme sattumalta aikaisemmin
tulleet tuttaviksi ja niinikään sattumalta kohtasimme äsken toisemme.
-- Eipä niinkään sattumalta, kyllä minä tiedän, sanoi Olga tylyllä
äänellä.
-- Lähde nyt kotiin minun kanssani, lisäsi hän hieman säyseämmin
sisarelleen ja otti tätä kädestä.
-- Anteeksi, mutta kai sallitte minun saattaa, että saatte kulkea
juopuneilta rauhassa? ehdotti Kavander ja asettui kävelemään heidän
rinnalleen.
"Kylläpä on julkea!" ajatteli Olga vastaamatta mitään hänen
tarjoukseensa.
Hilma oli vihaisesti nykäissyt kätensä Olgan kädestä, mutta asteli
kuitenkin hänen rinnallaan, vaikka allapäin ja nähtävästi itkua
vastaan taistellen. Herra Kavander koetti aloittaa keskustelua
ensinnä ilman koleudesta ja sitten yhdestä ja toisesta muusta
aiheesta, mutta kun hän ei saanut Olgalta muuta vastausta kuin
korkeintaan lyhyen kyllä- tai ei-murahduksen, näki hänkin parhaaksi
vaieta kokonaan. Siten kävi hänen asemansa sangen noloksi, mutta
ilman muuta hän ei voinut takaisinkaan palata ja niin jatkettiin
matkaa kolmisin ja ääneti.
Kun oli tultu sisarusten asunnon portille nyökäytti Olga hiukan
päätään herra Kavanderille sekä sanoi lyhyen: -- Hyvästi! kääntyen
samassa portista sisälle. Mutta Hilma pysähtyi ja ojentaen kätensä
herra Kavanderille kuului sanovan jotakin.
-- Tule, Hilma! kiirehti Olga pihalta.
Hän oli ehtinyt jo huoneeseen sekä sytyttänyt lampun, kun Hilma tuli
sisälle. Päällysvaatteitaan riisumatta heittäytyi hän tuolille ja
huusi rajuun itkuun purskahtaen:
-- Kyllä sinä olet niin hävytön ja ilkeä ihminen, että... Tulla sillä
tavalla käyttäytymään sivistyneen herrasmiehen edessä! Jo minä sinuna
häpeisin silmät päästäni.
-- Ole nyt vaiti sinun sivistyneinesi! sanoi Olga ankarasti. --
En minä mitenkään olisi voinut uskoa sinua niin lapselliseksi ja
kevytmieliseksi, että noin vain antaudut kaikenlaisten roikaleiden
narrattavaksi.
-- Roikaleiden! huusi Hilma itkunsa seasta. -- Se ei ole mikään
roikale, vaan sivistynyt mies ja ylioppilas ja niin kohtelias ja
veljellinen...
-- Ko-ohtelias! venytti Olga. -- Sitä ne kylläkin osaavat olla,
mokomat tyttöjen pyydystäjät.
-- On se niin hyvä kuin sinunkin ylioppilaasi! tiuskasi tähän Hilma.
-- Minun ylioppilaani, mikä se on, en minä ainakaan sellaisesta
mitään tiedä, sanoi Olga.
-- Se sinun Kaarlelasi, jonka perään sinä itket ja huokailet,
pitkitti Hilma pahankurisesti.
-- Kuule, ole nyt nopeasti vaiti ja ala riisua päältäsi! komensi Olga
niin kiivaasti, että Hilma katsoi parhaaksi totella.
Kun hän yhä niiskuttaen vähenteli vaatteitaan, jatkoi Olga äänellä,
jonka mielenliikutus sai vapisemaan:
-- Jos sinä vähänkään perustat itsestäsi ja tulevaisuudestasi,
niin sinä tottelet minua ja katkaset kerrassaan seurustelusi sen
ylioppilaan kanssa. Etkö sinä jo hänen kasvoistaan ja kirjeistäänkin
huomaa, minkä laatuinen mies hän on?
-- Kirjeistään? tuli Hilmalta uhkaavasti.
-- Niin juuri! Hyi olkoon sellaista mesikielistä sukoilua!
-- Oletko sinä minun kirjeitänikin penkonut? kysyi Hilma valmiina
uuteen itkuun.
-- Mokomatkin kirjeet! Tuolla ne ovat uunissa palasina ja samoin
valokuva.
Tähän vastasi Hilma uudella itkun puuskalla. Hän oli tällä välin
riisuutunut ja heittäytyi nyt vuoteeseen, kaivautuen syvälle
peittoihin ja itkien tyynyä vasten.
Kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, jatkoi Olga ripitystään hiukan
säyseämmin:
-- Tuommoiset sanomalehti-ilmoitusten kautta tehdyt tuttavuudet ovat
aina kevytmielisiä. Niissä ei ole mitään oikeata rakkautta eivätkä ne
oikein pääty.