eikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan
enemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta
velvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa
olisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin
usein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten
luonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut,
olkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi
suomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän
itsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos
väittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi
loukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty
joukko syytöksiä.
-- Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. -- Emmehän
me tee mitään!
-- Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka
tekevät.
-- Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. -- Enhän minä nyt virkamiesten
virkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä.
Tekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita
kuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään
psykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet
ne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!
-- Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti
niitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. -- Mehän elämme nykyään
aallonpohjassa, mutta...
-- Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. -- Me
elämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan
ole mitään historiaakaan...
-- Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa
ole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja
jatkoi purkaustaan:
-- Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän
kansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei
koskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä
historiaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka
peräytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi.
Piilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.
Markus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään
puhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan,
aina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä
vilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen
eteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta
hän oli lähtenyt -- työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve
kansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys
uskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä
olisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt
heitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä
katseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen
kansasta ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus
tiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä
perustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä.
Mutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä
omaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen
itsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla
olisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri
tuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan
onnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja
Veljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen
sieluunsa.
Kun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä
kiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä
täältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään.
Mutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut
paikaltaan liikahtaneeksi -- eipä edes katsettaan irroitetuksi sen
alkuperäisestä suunnasta.
Lopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi
välttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän
siis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:
-- Siellä yhä sataa.
Veli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä
tuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen
kuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi
jotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti
nyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin
synkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus.
Kokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:
-- Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä
ja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?
-- Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi
Markus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan
silmiin.
Veli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut
myskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista
leikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen
saattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa,
saamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.
Niin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin
pistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin
likomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.
8.
Huoneeseensa tultuaan huomasi Markus heti, että sitä ei oltu
lämmitetty. Häntä kiukutti suunnattomasti, mutta samalla tunsi
hän itsensä, kuten aina sisäisen rikkinäisyyden ja synkkyyden
hetkinä, kykenemättömäksi ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin
tilansa parantamiseksi. Tunsipa hän tuollaisina hetkinä suorastaan
jonkunlaista askeettista nautintoa siitä, että hänen olonsa muodostui
mitä epämukavimmaksi ja että kaikki mahdolliset harmit ja kiusat
samalla kertaa nousivat eteen.
Hän ei huolinut sytyttää edes lamppua, vaan heittäytyi pilkkopimeässä
sohvan nurkkaan ja kääri viltin ympärilleen. Ajatukset liikkuivat
tahmeasti kuin tervassa. Kaikki tuntui niin tympeältä ja
mielenkiinnottomalta. Tänä iltana olisi hänen tullut Tuomisen kanssa
mennä työväentalolle, ruvetakseen jäseneksi työväenyhdistykseen,
mutta pelkkä ajatuskin sinne lähtemisestä tympäisi häntä.
Entä yliopisto, kansantalouden opinnot ja kirjoitukset Työmieheen?
Hänestä tuntui miltei käsittämättömältä, että hänellä oli saattanut
olla innostusta sellaiseen.
Olga? Ei hänenkään kuvansa kyennyt tällä haavaa vähimmässäkään määrin
hänen mieltään lämmittämään. Häntä vain ihmetytti nyt, että hän
toissa iltana Olgan luota palattuaan oli voinut kuvitella pientä omaa
kotia hänen kanssaan sekä tuntenut sen kuvittelun johdosta eloisia
sykähdyksiä rinnassaan. Nyt tuntui se ompelukonetta aamusta iltaan
polkeva kaino tyttönen niin etäiseltä ja vieraalta.
Sisimmässään tiesi hän kyllä, että hän aikanaan oli taas pääsevä
tästä avuttomasta mielentilasta, kuten oli aina ennenkin päässyt sekä
saava tarmonsa ja elämänintonsa aivankuin uudistuneena takaisin.
Mutta niin kauan kuin kesti tuota mielentilaa, joka näköjään mitä
vähäpätöisimmistä aiheista tuli kuin tauti hänen päälleen, oli hän
ihan voimaton sitä vastaan -- puuttuipa häneltä, vastoin sisintä
tietoaan, kokonaan uskokin siihen, että hän oli jälleen nostava
päänsä aallon harjalle.
Lankkuseinän takaa eteisestä kuului hento lapsen ääni, joka hiljaa
hyräili jotakin alakuloista ja yksitoikkoista tuutulaulua. Se oli
hänen isäntänsä, kyypparin, ainoa lapsi, kahdeksanvuotias tytär,
joka nukkiensa kanssa siellä omissa rauhoissaan talosteli. Markuksen
kulkiessa eteisen läpi, nousi se, isosilmäinen, kalpea ja varhain
kypsyneen näköinen lapsi, nopeasti talouspöytänsä äärestä ja niiasi
syvään. Näin iltasella oli hän häätynyt talouspaikalleen nähtävästi
sen vuoksi, että isä itse oli tänään kotona ja hänellä tuntui olevan
joku virkatoveri vieraana, sillä seinän takaa kuului lasien kilinää
ja humalaista keskustelunsorinaa.
Tyttösen alakuloinen laulu yhtyneenä kattoränneistä kuuluvaan
vedensolinaan soveltui hyvin Markuksen mielentilaan. Kietoutuen
miltei umpipäähän viltin sisään kuunteli hän tuota yksitoikkoista
säveltä, kuvitellen elävänsä yksinänsä nokisessa ja hautovan
lämpimässä metsäpirtissä kaukana salojen keskellä. Tällaisina
raskasmielisyyden hetkinä palautui hän aina itsestään tuohon samaan
atavistiseen mielikuvaan.
Mutta kauan ei hän saanut rauhassa lojua piilopirtissään, sillä
keskustelu isäntäväen puolella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi,
palauttaen hänet Helsinkiin ja keskelle todellisuutta. Seinän takana
puhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia ja väliin pistettiin lauluksi.
Isäntänsä kuuli hän änkkäämällä lausuvan toverilleen:
-- Du... du kan int' finska lika bra som ja.
-- Kyll' minä suomee osaan ja olen osannut tuon korkuisesta, väitti
toinen ääni.
-- Mutta sinä olet kuitenkin helsinkiläinen syntyjäsi, vaan minä
olenkin Hämeestä kotoisin.
-- Is nu int', August! kuului matalampi naisen ääni. -- Om Henrikson
inte kan finska som du, så kan han svenska bättre än du.
-- Hörru, säger du att... att... huusi toinen, mutta nainen hyssytti
ja sanoi jotakin, mihin hänen miehensä äkäisesti vastasi:
-- Kuulkoon, mitä se haittaa!
-- Gå och bjud honom på konjak, sanoi vieras, mihin isäntä kuului
lisäävän:
-- Niin tosiaankin, menepäs ja kutsu se tänne yhteen joukkoon. Ei
ne ylioppilaat sivu suunsa pane ja ikävähän sen on siellä yksinään
turjottaa.
-- Viitsiikö sitä nyt, kun toi Augustkin on jo niin humalassa,
vastasi vaimo, mutta mies korotti jälleen äänensä ja huusi:
-- Minäkö humalassa, kuule! minkä johdosta vaimo jälleen hyssytti,
tuntuen samalla lähtevän pöydän äärestä liikkeelle.
Ovi eteiseen narahti ja heti sen jälkeen kuului arkaa koputusta
Markuksen ovelle. Markus käski sisään ja kohoten vastenmielisesti
sohvan nurkasta ryhtyi sytyttämään lamppua.
Rouva Heinonen astui sisään, toivotti hyvää iltaa ja sanoi:
-- Ei suinkaa herra Kaarlela tykkää pahaa, kun noin miehet tuolla
laulavat? Minun miehelläni on vapaapäivä ja hänellä on siellä
vieraana yks kun palvelee samassa paikassa...
-- Ei häiritse, sillä eipä minulla ole tässä mitään tekemistä,
vakuutti Markus.
Vaimo oikoi hiukan hämillään pöytäliinaa, mutta Markuksen
vastauksesta rohkaistuneena jatkoi hän:
-- Mieheni pyysi, että jos herra Kaarlela tykkäis tulla tuonne meidän
puolelle ottamaan lasin konjakkia.
-- Kiitoksia vain... tuota, voinhan minä tulla, vastasi Markus empien.
Toisissa oloissa olisi hän joko jyrkästi kieltäytynyt tai noudattanut
mielihyvin kutsua, saadakseen tutustua elämään seinän takana. Nyt
hänestä oli vastenmielistä liikkua paikaltaan, mutta passiivisessa
ykskaikkisuudessaan noudatti hän kuitenkin kutsua. Hän ei ollut
vielä käynyt isäntäväkensä puolella. Se oli avara, kaksiakkunainen
huone, josta yksi nurkka oli punaisella verholla erotettu keittiöksi.
Ikkunain välissä oli sohva ja sen edessä pöytä, jonka ääressä
molemmat miehet istuivat. Pöydällä oli konjakkipullo, muutamia laseja
sekä pari soodapulloa.
Herra Heinonen nousi tervehtimään Markusta. Hänen
kasvonsa punoittivat eikä hänessä ollut jälkeäkään siitä
kohmelohermostuneisuudesta, jonka vallassa Markus oli hänet ensi
kerran nähnyt. Hän pyysi Markusta istumaan pöydän ääreen ja kysyi,
saiko olla lasi konjakkia. Molemmat miehet ponnistelivat salatakseen
humalaansa ja kun Markus oli saanut täyden lasin eteensä, syntyi
huoneessa kiusallinen äänettömyys. Markus huomasi heidän arkailevan
häntä, tarttui sen vuoksi kursailematta lasiinsa ja kilisti miesten
kanssa.
-- Tällaisena iltana onkin konjakki paikallaan, virkkoi hän
maistettuaan.
Miehet vapautuivat hämmingistään ja alkoivat jutella. Samalla
paljastui heidän humalansa uudelleen. Heillä oli puolelta päivin
ollut lomaa, kertoi Heinonen, ja siitä saakka olivat he istuneet
täällä, pelanneet korttia ja maistelleet konjakkia.
-- Se on sellaista koiran virkaa tämä kyypparin toimi, virkkoi
Heinonen, täyttäen uudelleen lasit.
-- Juomarahoilla juomista, lisäsi hänen toverinsa Henrikson
hirtehishuumorilla. -- Skool!
-- Mikäs siinä, toimi kuin toimi, koetti Markus vakuuttaa.
-- Herra Kaarlela puhuu nyt ulkopuolelta hammastensa, väitti
Heinonen, sillä varmastikaan herra Kaarlela ei pidä meitä
samanarvoisina kuin muita. Kyyppari!
Hänen äänessään oli katkera sävy ja todellisesta säälistä koetti
Markus vakuuttaa, ettei hän pitänyt kyyppareita sen halvempina kuin
muitakaan ammattilaisia.
-- Ja yksinpä senkin takia, että minä olen sosialisti, ei minun sovi
asettaa toisia ihmisiä ylemmäs kuin toisiakaan, lopetti hän.
Kumpikin miehistä vilkasi Markukseen ja sitten toisiinsa, samalla
kun heidän kasvoillaan vilahti epäilevä hymy -- sama minkä Markus
harmikseen oli nähnyt niin monen muunkin kasvoilla, ilmoittaessaan
olevansa sosialisti. Mutta rouva Heinonen, joka hänkin oli asettunut
pöydän ääreen, sekä täyttänyt itselleen lasin, puhkesi kummastuneena
sanoiksi:
-- Onko herra Kaarlela sitten ihan tosissaan sosialisti?
-- Kyllä, vakuutti Markus painavasti.
-- Minä olenkin ihmetellyt, että herra Kaarlelalle tulee
Työmieslehti, kertoi rouva ja katsoi Markusta ikäänkuin olisi nähnyt
hänet kokonaan uudessa valossa.
Heinonen täytteli ahkerasti laseja ja hän alkoi tovereineen
käyttäytyä yhä vapaammin. Markuksellakin oli konjakki jo kihonnut
päähän. Mutta iloisemmaksi se ei saanut hänen mielialaansa,
päinvastoin ärsytti se hänen aistejaan, synnytti epämääräisiä haluja
ja lisäsi sisäistä rikkinäisyyttä. Kiihtyneet hajuhermot kärsivät
huoneen ummehtuneesta ilmasta, samalla kuin hänen ärtyneille
näköaistimilleen paljastui noiden ihmisten kuluneisuus. Häntä alkoi
yhä enemmän ellottaa, mutta hän ei saanut lähteneeksi poiskaan,
kun pelkäsi sillä loukkaavansa toisia ja tekevänsä tyhjäksi vasta
esittämänsä sosialistiset tasa-arvoisuusperiaatteensa. Hänen
pelastusenkelikseen ilmestyi huoneeseen kuitenkin isäntäväen tytär,
joka Markukseen katsoen kuiskutti jotakin äidilleen.
-- Elli ilmoittaa, että sedälle on tullut sinne joku vieras, julisti
vuorostaan äiti.
Markus ponnahti seisaalleen, heitti hyvästit ja lähti kiiruusti omaan
huoneeseensa. Mennessään koetti hän arvailla, kuka se olisi.
Eihän vain Olga? vilahti ensiksi hänen mieleensä. Mutta ei, Olga se
ei voinut olla -- eikä kaiketi Velikään, sillä vastahan he olivat
eronneet.
-- Kas, Jussi! ällistyi Markus sisälle tultuaan ja nähdessään
lihavahkon, prillisilmäisen miehen istumassa sohvalla. -- Terve
mieheen!
Jussi Paavolainen oli Markusta pari vuotta vanhempi ylioppilas.
Hän oli luonteeltaan peräti tyyni sekä joltinenkin humoristi. Markus
oli kouluaikana jonkun verran seurustellut hänen kanssaan sekä
alkanut hänestä hieman pitää. He eivät olleet tavanneet pitempään
aikaan, sillä koko viime vuoden oli Paavolainen ollut Lapin
perukoilla, kotiopettajana eräällä sikäläisellä virkamiehellä.
-- Tuletko sinä suoraan Lapista? tiedusteli Markus uteliaana.
-- Kutakuinkin suoraan, vastasi Jussi. -- Tänä aamuna tulin
Helsinkiin, niin että olen vasta ehtinyt kirjoittautua yliopistoon
sekä etsiä itselleni asunnon. Pistäydyin juuri ylioppilastalolla ja
kun näin siellä sinun osoitteesi, niin tulin heti tapaamaan.
-- Sepä olikin mainiota, sillä minä olen koko päivän ollut niin
turkasen pessimistisellä päällä. Mutta... ja Markus silmäili surkean
näköisenä ympäri huonettaan.
-- Kolkolta tuntuu tämä sinun poksisi, virkahti Jussi tämän johdosta
avomielisesti, jospa lähdettäisiinkin ulos istumaan ja juttelemaan?
Tätä kohti oli Markuskin pyrkinyt, sillä yhtäkkiä oli hänessä vastoin
hyviä päätöksiä herännyt halu heittäytyä suinpäin hurjastelemaan.
-- Lähdetään vain! sanoi hän äskeiseen passiivisuuteensa nähden
odottamattomalla valmiudella, nousi ylös ja alkoi kiskoa palttoota
päälleen.
Jussi seurasi hänen esimerkkiään ja hetken kuluttua olivat he
katukäytävällä matkalla keskikaupungille.
9.
Kello yhden aikaan yöllä, jolloin vieraat kapakoista alkoivat
tyhjentyä kadulle, oli sade jo kokonaan lakannut ja valju täysikuu
katsoi vinhasti kiitävien pilvien lomasta pitkin Esplanaadia.
Kosteat katukäytävät välkkyivät kuutamossa ja niillä liikkuivat,
kokoontuivat ryhmiin ja taas hajaantuivat vallattomat yövaeltajat.
Kapakoista tulleisiin miehiin liittyivät katunymfit, jotka kuin
yöperhoset olivat lähteneet liikkeelle laitakaupunkikätköistään ja
keskiyön varjojen suojassa uskaltautuneet kaupungin hienoimpaan
osaan saalistamaan. Julkeata kaupanhierontaa säestivät äänekkäät
naurunkikatukset ja rivot sukkeluudet. Kaapuihinsa kääriytyneet
poliisikonstaapelit mittelivät hiljalleen keskikatua kuin elävät
patsaat. He nauttivat siitä vaihtelusta, jota heidän yksitoikkoiselle
maleksimiselleen tuotti vallaton näytös katukäytävillä, vaanien
samalla tilaisuutta päästä jonkun liiaksi juopuneen keralla
poliisiasemalle lämmittelemään ja tupakoimaan.
Käsi Jussin kainaloon pistettynä, äänekkäänä ja remuisena kulki
Markus pitkin Pohjois-Esplanaadia. Heihin yhtyi ennen pitkää
kokonainen liuta tuttuja osakuntatovereita ja melu kävi yhä
kovemmaksi. Markus oli kaikista äänekkäin, iloisin ja riehakkain.
Tottunut silmä saattoi kuitenkin huomata, että tuon riehakkuuden
pohjana oli vain synkkä apeamielisyys. Hän oli täynnä hurjia
ehdotuksia ja Jussi hänen rinnallaan koetti tukahduttaa hänen remuaan
katkeamattomalla naurulla. Mutta Markus, luullen hänen naurullaan
kannattavan itseään, kiihtyi yhä pahemmin mekastamaan.
Kun oli puoli tuntia sekavana ryhmänä ilman mitään tarkoitusta
huojuttu edestakaisin katukäytävää, pysäytelty tuntemattomia
vastaantulijoita, rakennettu näiden kanssa tilapäisiä tuttavuuksia ja
tasattu tupakkavarat, naurettu ja hoilattu, huudahti joku Markuksen
tovereista:
-- Pojat, lähdetäänpä Sandran poksiin!
-- Lähdetään! oli Markus ensimmäisenä valmis, vaikka hän ei ollut
koskaan tuota nimeä kuullut eikä tiennyt, missä sellainen "poksi" oli.
Enempää asiasta neuvottelematta riensivät he nyt joukolla Mikonkadun
kulmaan, ottivat haltuunsa pari ajuria ja yks kaks oltiin liikkeessä
Hietalahden puoleista kaupungin osaa kohti. Heitä istui sylitysten
rattailla ja jotkut olivat vierähtäneet poikittain pitkälleen, niin
että kummastakin kuormasta pisti näkyviin ulkona roikkuvia jalkoja
ja huitovia käsiä. Niin mennä keinuttiin eteenpäin iloisesti remuten
ja hoilaten. Toisia samanlaisia kuormia ajoi samalle suunnalle,
kunnes joku pimeä porttikäytävä nieli ne näkyvistä. Tuolla ja täällä
seisoi taas hevonen kyydittävineen katuvierustalla, samalla kun
ajuri läheisen pihan perällä koputteli ruoskanvarrellaan ovia tai
puhui jotakin avatusta oviluukusta sisään ja kehui matkassaan olevan
"kilttejä herroja".
He ajoivat pitkin Punavuorenkatua ja siinä kohti, missä se kääntyy
Hietalahteen, poikkesivat ajurit erään kaksikerroksisen talon pihaan.
Portista oikealle oli rakennuksen päädyssä kaksiovinen, leveä ja
rapistunut lautaeteinen. Kadun puoleisesta ovesta tunkeutuivat
ylioppilaat sisälle ja se, jonka ehdotuksesta tänne oli tultu,
koputti sisemmälle ovelle.
-- Kuka siellä? kuului sisältä naisen ääni.
Koputtaja mainitsi toverinimensä, minkä jälkeen ovi aukeni raolleen
ja koko poikajoukko työntyi sisälle.
-- Jessus, kuinka suuri lauma! sanoi oven avaaja tyytymättömällä
äänellä.
-- Muistakaakin olla hiljaa, sillä minut on uhattu ajaa pois, jos
täällä vielä kerran melutaan. Tuolla ylhäällä asuu niin kronkelia
ihmisiä.
Päästyään kynnyksen yli tirkisteli Markus uteliaasti ympärilleen.
Se oli avara kellarikerroksen huone, josta hellauunin puoleinen osa
oli punaisella esiripulla erotettu keittiöksi ja makuusuojaksi.
Etummaisessa osassa oli kulunut sohvakalusto, piironki peilineen ja
keinutuoli.
Keskellä lattiaa seisoi huoneen omistajatar, noin
kolmenkymmenenvuotias, pitkä ja solakka nainen, päällään punainen,
löysänä riippuva leninki. Hänen tuuhea, ruskea tukkansa oli kierretty
niskaan isolle solmulle. Iho oli kalvakka ja hänen soikeissa, miltei
ylimyksellisissä kasvoissaan oli Markuksen mielestä jotakin tuttua,
vaikkei hän jaksanutkaan muistaa, missä ja milloin hän oli tuon
naisen ennen nähnyt.
-- Elä pelkää, Sandra! vastasi heidän opastajansa Sandran
varoitukseen ja pyörähti hänen kanssaan pari kertaa ympäri. -- Onko
sinulla mitään suuhun pantavaa?
-- On minulla yks konjakkihalva ja muutamia olut- ja portteripulloja.
Mutta konjakkiani, se kun on ainoa pullo, minä en anna -- hän mietti
hetkisen -- kymmenen markan alle. Oluesta saatte maksaa markan
pullolta ja portterista kaksi.
-- Maksetaan, maksetaan, hae vain esille! kuului useammasta suusta.
Pojat olivat heittäneet päältään ja nopeasti kotiutuneet. Sandran
mennessä eteisen kätköistä hakemaan juomatavaroita, oli muuan pojista
pistäytynyt esiripun taakse ja huusi sieltä:
-- Hei pojat, tulkaas katsomaan, mikä neekeri täällä on! Koko joukko
kavahti jalkeilleen ja esirippu työnnettiin syrjään, niin että
näkyviin tuli Sandran messinkinuppinen rautasänky, jonka reunalla
istui pieni, mustapintainen ja tihrusilmäinen mies, koettaen
avuttomalla hymyllä peittää hämminkiään. Naurun kaikuessa vedettiin
hänet huoneen etuosaan.
-- Guten Abend! soperteli mies, kumarrellen pelokkaana ympärilleen.
-- Ohoo, se on saksalainen, huusi joku. -- Wie geht es Ihnen? Samassa
palasi Sandra pulloineen ja nähdessään pikku saksalaisen toisten ilon
esineenä huusi vihaisena:
-- Mitä te hänestä tahdotte? Antakaa sen olla rauhassa, se on minun
sulhaseni!
-- Hurraa, me olemme löytäneet Sandran sulhasen! riemuitsi koko
poikajoukko.
-- Niin niin, elkää virnuilkokaan! kiivasteli Sandra. -- Se on
sirkuksen musikantteja ja minun sulhaseni.
Hänen äänessään ja kasvonilmeissään ei ollut mitään leikkiä ja itse
asiassa puhuikin hän totta. Kuten useimmat katunaiset, kaipasi
Sandrakin sisimmässään jotakin pysyvämpää ja ihanteellisempaa
suhdetta. Kaiken sen naisellisen hellyyden ja taipumuksen miehisen
olennon hoitamiseen, mikä heidän rappeutuneisuutensa pohjalla oli
säilynyt, saattoivat he useinkin liikuttavalla tavalla kohdistaa
johonkin mitä kurjimpaan hylkiöön. Siten oli Sandrakin tärveltyneen
sydämensä sopukassa säilyneiden tosi naisellisten vaistojensa
esineeksi valinnut tämän taudin syömän ja värisevän sirkusmusikantin.
Sandran paluuta hyväkseen käyttäen luikki musikantti tiehensä
poikajoukon keskeltä ja pujahti ovesta ulos. Sandra meni häntä
saattamaan eteiseen ja kun hän poikain mielestä viipyi siellä liian
kauan, raotti heistä eräs ovea ja kurkisti sen taakse.
-- Totta vieköön syleilevät toisiaan! julisti hän toisille. -- Se
taitaa sittenkin olla hänen sulhasensa.
-- Oletko sinä, Sandra, oikein kihloissa hänen kanssaan? pitkitti
hän, kun Sandra palasi huoneeseen.
-- Olinpa mitä olin! tuiskahti Sandralta vihainen vastaus. -- Hän on
paljon parempi mies kuin te, mokomat familjin herrat, jotka kyllä
käytte täällä öisin mekastamassa, mutta jos päivällä vastaan tulette,
niin nenä pystyssä kuljette ohi kuin ei ikinä olisi tavattu. Mutta
hän tulee päiväsydämenäkin minun kanssani Espikselle.
Alahuuli pitkällä ryhtyi Sandra vetämään korkkia konjakkipullosta.
-- Skool ny sitt', sanoi hän, äänessään vieläkin äkää, ja tyhjensi
ensimmäisenä lasinsa pohjaan. Sen sisällys tyynnytti hänet kuitenkin
pian ja leppyneenä istahti hän erään polvelle sekä sytytti
paperossin. Hänen katseensa kiintyi vastapäätä istuvaan Markukseen,
joka tähän saakka oli pysynyt ääneti ja vakavana, mietiskellen
näkemiään ja kuulemiaan. Hetken häntä hymyillen tarkasteltuaan kysyi
Sandra:
-- Kukas se toi totinen mammanpoika on? Onko sillä suussaan ikävä?