huudahti jälleen Veli ja katseli toveriaan täynnä veljellistä
myötätuntoa. -- Siinähän sinulle aukenee tavattoman laaja vaikutusala.
-- Eikö totta, puhkesi Markus sanomaan iloissaan toverinsa
osoittamasta vilpittömästä myötätunnosta, -- että sosialismissa on
jotakin vahvasti puoleensa vetävää? Se käy suorastaan uskonnosta.
-- Niin, uskontona se onkin työläisjoukoilla, myönsi Veli, -- ja
siitä johtuu sen suuri voima.
-- Meillä koettavat perustuslailliset vetää sosialisteja puolelleen,
mutta se on saatava pysymään täysin itsenäisenä puolueena, sanoi
Markus, antaakseen toverilleen vastalahjan tämän osoittamasta
myötätunnosta ja osoittaakseen, ettei hänessä enää ollut jäljellä
mitään vanhasta hapatuksesta.
-- Tietysti, vakuutti Veli, -- sillä ovathan työväenluokan edut
kokonaan ristiriidassa ruotsalaisen puolueen kanssa.
Hetken vaiti oltuaan jatkoi Markus:
-- Minä olen innolla ryhtynyt syventymään sosialismin oppeihin
ja kansantalouden olen yliopistossa päättänyt ottaa yhdeksi
oppiaineeksi. Toissa päivänä kirjoittauduin jo kansantalouden
luennoille.
-- Sehän onkin sinulle nyt välttämätöntä, myönsi Veli. -- Mutta et
kai silti estetiikkaa jätä?
-- Ehkä minä suoritan siinäkin arvosanan, arveli Markus, -- sillä
sittenhän voin toimia kirjallisuusarvostelijana sosialistisissa
sanomalehdissä.
Veli piti tätäkin oikein harkittuna ja siten vallitsi toverusten
kesken mitä suotuisin mieliala. Mutta Markuksen sydämellä liikkui
vielä monta asiaa ja tärkein niistä oli hänen suhteensa Olgaan. Hän
oli tottunut avomielisesti ripittämään itsensä tälle lähimmälle
toverilleen ja niinpä alkoi hän hetken kuluttua:
-- Eräs minun Työmieheen kirjoittamistani artikkeleista sai alkunsa
hyvin omituisista asianhaaroista.
-- Mitenkä niin, kerrohan! innostui Veli ja asettui tarkkaavasti
kuuntelemaan.
Ja Markus kuvasi nyt toverilleen ensi tutustumisensa Mustosen
sisaruksiin ja kuinka hän sen johdosta myöhemmin kesällä oli
kirjoittanut kiivaan artikkelin Työmieheen ja nyt Helsinkiin tultuaan
käynyt uudistamassa tuttavuuttaan sisarusten kanssa. Veli, jolle
kaikki tämän luontoiset seikkailut olivat tuiki outoja, ihaili niitä
aina toverissaan eikä hänen myötätuntonsa jäänyt nytkään julki
tulematta. Siitä innostui Markus perinpohjin kuvailemaan Olgaa, niin
että neitonen hänen omissa silmissäänkin kasvoi ja verevöityi.
Kappelista lähdettyään viettivät he koko päivän yhdessä, keskustellen
tapansa mukaan kaikista mahdollisista asioista maan ja taivaan
välillä. Kun he kävivät katsomassa Markuksen asuntoa ja Veli,
kiinnittämättä huomiotaan sen varjopuoliin, antoi sille siunauksensa,
tunsi Markuskin itsensä jälleen tyytyväiseksi. Ja kun hän illan
tullen toveristaan erottuaan jäi yksin, kiehui hänen päänsä niin
täynnä ajatuksia ja mielikuvia, että hänen oli mahdoton keskittyä
lukemiseen tai kirjoittamiseen. Hän tunsi halua ihmisseuraan
purkamaan itseään ja koska Olgan kuva oli tänään entistä eloisampana
asettunut hänen mieleensä, päätti hän nyt jo lähteä häntä uudelleen
tervehtimään.
Sen enempää harkitsematta lähti hän siis matkaan ja toivoi
mennessään, että nuorempi sisko olisi kotoa poissa ja että hän siis
saisi olla Olgan kanssa kahden.
6.
Kun Markus pimeässä eteisessä koputti sisarusten ovelle, ei sieltä
kuulunut mitään vastausta. Hän hapuili avainta, mutta huomasi sen
olevan pois suulta. Pettymystä tuntien kääntyi hän lähteäkseen, mutta
silloin aukeni viereinen, seppä Tuomisen huoneeseen johtava ovi ja
Olga pisti päänsä ulos.
-- Hyvänen aika! ihastui hän Markuksen tuntiessaan ja riensi
avaamaan ovea. -- Minä olin sisareni kanssa tuolla naapurin isännän
nimipäivillä, toimitti hän lamppua sytyttäessään.
-- Mutta nythän teidän vierailunne tuli keskeytetyksi, pahoitteli
Markus. -- Palatkaa toki takaisin sinne, minä lähden kotiini ja tulen
uudelleen sopivammalla ajalla.
-- Ei, ei, kielteli Olga ja siitä tunsi Markus tulevansa hyvilleen.
-- Olkaa vain hyvä ja istukaa. Minä käyn Tuomisen puolella sanomassa,
että meille tuli vieras.
Ovea lähestyessään lisäsi hän hieman arkaillen:
-- Oikeastaan minusta on tänään tuntunutkin, että te illalla tulette
meitä tervehtimään. Siksi minä heti ehätinkin ovelta kurkistamaan,
kun kuulin askelia eteisestä.
-- Niinkö? hymähti Markus. -- Se johtuu ehkä siitä, että minun
ajatukseni tänään ovat paljon askarrelleet teissä.
-- Te ilman vain! sanoi Olga ja pyörähti samalla ovesta ulos. Markus
ehti kuitenkin huomata, että hän punastui ja se sai hänen mielensä
lämpimästi ailahtamaan.
Pian palasi Olga takaisin ja oven suuhun pysähtyen virkkoi empien:
-- Tuominen pyysi herra Kaarlelaa tulemaan heidän puolelleen.
-- Minuako? ihmetteli Markus ja tunsi vastenmielisyyttä lähteä.
-- Niin, hän on kuullut meiltä, että te olette se M.K., joka on
kirjoittanut Työmieheen ja sen vuoksi hän... -- koetti Olga selittää.
-- Mutta ellette halua, niin...
Markuksesta tuntui, että Olgakin olisi mieluummin jäänyt heidän omaan
huoneeseensa. Mutta kuultuaan vaikuttimen seppä Tuomisen kutsuun,
muutti hän äkkiä mieltään ja lausui:
-- Mennään vain. Onhan se hauska tutustua helsinkiläiseen
työmieskotiin.
Seppä Tuomisen huone oli suunnilleen saman kokoinen kuin
sisarustenkin asunto. Sekin oli varustettu hellauunilla ja sen
kalustoon kuului leveä, kahden maattava sänky, piironki ja
keinutuoli. Ainoan ikkunan alla oli kaappipöytä, jolle nyt oli
asetettuna kahvivehkeet sekä valokuva-albumi.
Tuominen oli keskikokoinen ja laiha mies sekä iältään nähtävästi
puolivälissä neljääkymmentä. Hänellä oli hiukan ulkonevat poskipäät,
mustanruskeat silmät sekä saman väriset viikset ja tukka. Iho oli
epäpuhdas ja ikäänkuin noen syövyttämä.
Kun Olga esitti Markuksen, kiirehti Tuominen itse sanomaan oman
nimensä ja esitti sitten vaimonsa, joka oli jonkun verran miestään
nuorempi, kalvakka ja vakavailmeinen työläisnainen sekä näytti olevan
viimeisillään raskaana. Tämä teki Markukseen kiusallisen vaikutuksen
ja vasten tahtoaan tuli hän kuvitelleeksi Olgaa samanlaisessa tilassa.
Paitsi Olgan sisko oli nimipäivävieraana myös eräs Tuomisen
työkumppani ja vuokralainen, vahvaraajainen ja hitaan näköinen
nuori mies, jonka nimen Markus luuli kuulleensa Virtaseksi. Hän oli
istunut keinutuolissa, mutta vetäytyi nyt tavalliselle tuolille
ovipuoleen. Hänen olemuksensa synnytti Markuksessa epämääräistä
vastenmielisyyttä, jota vastoin Tuominen vilkaseleisenä ja puheliaana
miehenä teki häneen heti alussa miellyttävän vaikutuksen.
Kehottaen Markusta istumaan tyhjäksi jääneeseen keinutuoliin lausui
hän:
-- Herrahan kuuluu olevan sosialisti.
-- No jaa, ehkäpä hiukan sinnepäin, myönteli Markus.
-- Eipä niinkään hiukan! väitti Tuominen tuttavallisesti. --
Kirjoituksistanne päättäenhän te olette ihan niitä punaisimpia.
Markus katsahti Olgaan, joka silmät hymyilevinä katsoi vastaan.
Tuominen jatkoi innoissaan:
-- On se hyvä, että ylioppilaitakin alkaa liittyä meidän joukkoomme,
sillä kyllä ne tietomiehet ovat aina tarpeeseen. Mutta mikä teidät on
oikein saanut työläisiin liittymään, jos tässä saa luvan olla utelias?
Markus joutui hiukan hämilleen, mutta päätti pelastua tilinteosta
leikillä ja vastasi:
-- Kysykää tuolta neiti Mustoselta, hän se oikeastaan on minut
käännyttänyt.
Kaikki hymyilivät ja loivat silmänsä Olgaan, joka nyt vuorostaan
joutui hämilleen ja huudahti:
-- Minäkö! Hyvänen aika, mitä te puhuttekaan! Kuinkas minä nyt olisin
herra Kaarlelan käännyttänyt!
-- Saanko minä sanoa? tarttui nyt Hilma odottamatta.
-- Sinäkö? hätääntyi Olga. -- Ole sinä vaiti tai saat mennä heti
kotiin neulomaan!
-- Ähää, on siinä sittenkin jotain takana, nauroi Tuominen, antaen
katseensa kääntyä Olgasta Markukseen.
Mutta viimemainittu pelkäsi, ettei Hilma malttaisi hillitä kieltään
ja virkkoi sen vuoksi, ottaen jälleen vakavan sävyn:
-- Kaipa se on vaisto ajanut työväen leiriin, minä kun itsekin olen
kansan lapsi.
-- Mutta ihme se sittenkin on, sillä kyllähän niitä on paljon
kansasta tulleita ylioppilaita ja tunnen minäkin muutamia, mutta
eivätpäs vain ole sosialisteja. Niihin taitaa jo koulussa tarttua
sellainen yläluokkalaishenki.
-- Kyllä kai se on sellaista ja siksipä meidän on saatava
koululaitoskin perinpohjin uudistetuksi, myönsi Markus ja tunsi
olevansa tyytyväinen saadessaan tuoda esiin kumouksellisia
mielipiteitään.
Tuomisen vaimo tarjosi tällä välin kahvia, kantaen leveän tarjottimen
leipäkoreineen erikseen kunkin eteen. Kun kupit oli tyhjennetty,
sanoi Tuominen toveriaan osoittaen:
-- Me sitä olemme tästä aamusta lähtien työlakossa.
-- Jassoo, kyllä kai eilisessä Työmiehessä taittiin kertoakin lakon
puhkeamisesta eräällä tehtaalla, vaikkei minun tullut sitä tarkempaan
luetuksi, vastasi Markus.
-- Joo, puhkesihan se, jatkoi Tuominen. -- Herrat pantiin ahtaalle
ja kun eivät ruvenneet hyvällä palkkoja korottamaan, niin pistettiin
pyörät seisomaan. Sillä meistä se voima lähtee!
-- Mahtaakohan tulla pitkällinenkin lakko? tiedusteli Markus.
-- Eivät olleet herrat luvanneet hellittää, niin että kyllähän se
taitaa venyä pitkällekin sillä hevillä emme mekään anna jälkeen.
-- Mutta kun nälkä pakottaa, huomautti tähän Tuomisen vaimo.
-- Kiristetään suolivyötä, virkkoi Tuominen huolettomasti. -- Mutta
onhan meillä sitä ennen lakkorahasto, lisäsi hän kuin vaimoaan
rohkaisten, -- ja toisista ammattikunnista on jo luvattu avustusta,
niin ettei tässä nyt ihan heti tarvitse nälkäremmiin tarttua.
-- Hyvä olisi, ettei tarvitsisi, huokasi vaimo. -- Mutta voi siinä
niinkin päin käydä, että menetätte kokonaan työpaikkanne, kun herrat
ottavat tehtaaseen uusia työmiehiä. Kyllä niitä halukkaita aina
löytyy.
-- Elä sinä, muija, katsele noita asioita aina niin harmajasti!
sanoi Tuominen hiukan äreästi, josta Markus huomasi, että asia oli
hänellekin hieman arka. -- Kyllähän sen tietää, että aina niitä
rikkureita ilmestyy, mutta kyllä me ollaan jo niitäkin varten
ryhdytty toimenpiteisiin.
-- Annetaan selkään rikkureille, lisäsi Virtanen, tuoden siten hänkin
osansa keskusteluun.
Nuo sanat panivat nähtävästi hänen raskaan verensä vilkkaampaan
liikkeeseen, sillä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle, puhalsi
paperossin imukkeen tyhjäksi ja rupesi laittamaan uutta tilalle.
-- Täytyyhän sitä aina jotakin uskaltaa, muutenhan emme koskaan
mitään saavuttaisi, lausui nyt Markus Tuomista rohkaisten.
-- Kyllä se niin on! ihastui Tuominen ja heitti häneen kiitollisen
silmäyksen. -- Ei sitä tarvitse toivoakaan, että herrat meille omasta
halustaan mitään antavat, ei vaikka me nälissämme raataisimme ja
heillä itsellään olisi niin paljon, etteivät tietäisi mihin niitä
käyttää.
-- Kyllä se vain niin on, vahvisti jälleen Virtanen.
-- Eipähän ne taida niitä palkanylennyksiä itsestäänkään antaa, mutta
pelottaa se siltikin tuo lakko, kun ei sitä meikäläisillä ole suuria
säästöjäkään, sanoi vaimo alakuloisella äänellä ja katsoi Markusta
kuin häneen vedoten.
Tähän ei Markus osannut muuta kuin ylimalkaisesti huomauttaa.
-- Tietystihän se varsinkin perheenäitejä huolettaa, mutta
toivottavasti tämä lakko nyt kuitenkin päättyy onnellisesti. Sillä
eihän sitä nyt juuri voi otaksua, että keskellä sivistynyttä
Helsinkiä kuolisi ihmisiä nälkään.
-- No niinpä minustakin! puhkesi Tuominen vapautuneesti, mutta vaimo
kaatoi jälleen kylmää vettä hänen innostuksensa päälle, huudahtaen:
-- Voi, voi, kyllä tässä kylässä on monta kurjaa, joilla aamulla
herätessään ei ole eineestä tietoa enempää kuin taivaan linnuilla.
Ja kyllä minä uskon, että täällä usein kuolee ihmisiä suorastaan
nälkäänkin.
Näitä sanoja seuranneen äänettömyyden vallitessa katsahti Olga
Markukseen ja nousi lähteäkseen. Markus seurasi hänen esimerkkiään ja
kun hän oli Tuomiselta tiedustellut, milloin työväenyhdistyksellä oli
kokouksia, että hänkin voisi tulla ja liittyä jäseneksi, heitti hän
hyvästit, luvaten tulla vastakin tervehtimään.
Hilma oli, nähtävästikin tahallaan, syventynyt katselemaan Tuomisten
valokuvia, joten Markus ja Olga joutuivat kahdenkesken. Tätä
oli Markus toivonutkin, mutta kumpikin alkoivat he kahdenkesken
jäätyään tuntea ujoutta ja keskustelu kävi väkinäisesti. Tuomisten
luona oli Markukselta haihtunut se tuuli, jonka vallassa hän oli
lähtenyt Olgaa tapaamaan ja saamattomuuttaan pahotellessaan muuttui
hän yhä jurommaksi. Itsepintaisesti selaili hän kirjoja, jotka
jo edellisellä kerralla oli käynyt läpi. Olga liikkui levotonna
huoneessa, tietämättä millä huvittaisi vierastansa tai kuinka saisi
keskustelun käyntiin. Markus puolestaan ponnisteli myös löytääkseen
keskusteluaiheen. Kun hänen mielessään pyöri vielä äskeinen
lakkokeskustelu, johtuivat hänen ajatuksensa Olgan työoloihin ja
yhtäkkiä kysyi hän varsin kuivasti:
-- Kuinka paljon te päivässä keskimäärin ansaitsette?
Olga joutui tuosta suorasukaisesta kysymyksestä hieman hämilleen.
-- Se on hyvin eri tavalla, vastasi hän viivytellen. -- Toisinaan,
kun neuloo oikein ahkerasti, saa enemmän ja toisinaan menee taas
vähempään.
-- Niin, mutta keskimäärin? tiukkasi Markus hiukan äreästi, sillä
häntä suututti se, että ihmisiltä, ja varsinkin oppimattomilta, sai
jotakin keskimäärää tiedustellessaan aina tuon tapaisen epämääräisen
vastauksen, jolla Olga nyt viattomuudessaan oli tullut hänelle
muistuttaneeksi olevansa oppimaton työläisnainen.
Markuksen töykeys sai Olgan punastumaan, mutta alistuvaisesti vastasi
hän kuitenkin:
-- Ehkä noin puolitoista markkaa, jos sitäkään.
-- Entä kuinka monta tuntia päivässä täytyy työskennellä, saadakseen
tuon puolitoista markkasen?
-- Ainakin kaksitoista tuntia, mutta monesti me neulomme, kun on
kiire, viisikintoista tuntia.
-- Siis kymmenen penniä tunnilta! Kyllä se on kauheaa, että
juutalaiset saavat sillä tavoin nylkeä teitä neulojattaria? kiihtyi
Markus yhtäkkiä ja nousi kävelemään. -- Ettekö te ole ryhtyneet
vaatimaan parempia palkkoja?
-- Kyllä siitä on ollut puhetta työväenyhdistyksessä, mutta toimeen
ei ole vielä mitään saatu. Ja vaikea taitaa olla saadakin, kun täällä
on niin paljon naisia, jotka ottavat neulomatyötä vaikka kuinka
halvasta.
Tämän sanoi Olga sillä sävyllä kuin asiaa ei voisi millään parantaa.
-- Jospa minä kuitenkin kirjoittaisin siitä Työmieheen, yritti Markus
vielä, mutta siihen ei Olga hänen harmikseen puhunut mitään.
Siten syntyi taas pitempi äänettömyys, kunnes Markus itseensä
suuttuneena nousi ja virkkoi kuin anteeksi pyytäen:
-- Mikä merkillinen minuun on mennyt, kun tänä iltana minä
ikävystytän itseäni ja muita. On niin ollen parasta, että minä lähden
omaan asuntooni murjottamaan.
Hän koetti hymyillä ja hyvästiä sanoessaan kysyi hän:
-- Tokko te enää lupaattekaan minun tulla tänne?
-- Tietysti, tervetulemaan vain, milloin teille itsellenne suinkin
sopii, kiiruhti Olga vastaamaan, katsoen häntä avonaisesti silmiin.
Hän sieppasi lampun pöydältä ja näytti ovelta valkeaa, että Markus
näki mennä pimeän eteisen läpi.
-- Voi, voi, mitä rähinää ne taas pitävät! päivitteli hän talonmiehen
puolelta kuuluvaa hoilotusta.
Talonmiehen kyökinovi oli raollaan ja portaita laskeutuessaan kuuli
Markus jonkun humalaisella äänellä laulavan:
Mikäs se meitillä suutaripojilla on hätä ja hätä,
kun helvetin pellit suletaan, niin perkele kuolee
häkään ja häkään.
Päästyään loppuun kuului sama ääni kysyvän:
-- Eikös meill' oo reilu marssi, häh?
Sitten remahti hanuri soimaan ja sen räikeä ääni seurasi Markusta
aina portille saakka.
7.
Markus palasi kansantalouden luennolta, astellen pitkin
Aleksanterinkatua palttoon kaulus pystyssä. Oli aito helsinkiläinen
syysilma, koleatuulinen ja sateinen.
Markus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone
oli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja
nyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.
Luennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi
ruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti.
Luennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan
kuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla:
"mina damer och herrar", vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan
ollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä,
katsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin
hän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa.
Näytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla "mina
damer och herrar" sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka
auditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen
kehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat,
joita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet
ja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä
luentosalissa.
Markus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan,
saadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten
kansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän
itsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla.
Ne katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen
valloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä,
niin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat
ohimot.
Hän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän
huomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi
häntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi
päätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.
-- Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. --
Minne sinä vaellat?
-- Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka
katse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.
-- Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. -- Mitä sinä
sinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä
minäkin olin juuri päivälliselle menossa.
Veli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt
ja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan
huolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä
väentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi.
Sitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan
ruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä,
sanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen
syöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin
heijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään
katkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan
totta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä
vaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten
pöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai
tahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen kansalle ei olisi koskaan
säästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys,
minkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai
muihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon
renkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.
Kuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän
leimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista,
joita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan
läheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän
ainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja
siis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin
kernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin
jäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin
kaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.
Valmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa
ehdotukseen:
-- Mitäpä minä huolisin muualle lähteä, kun minulla on kerta lippu
Osmolaan.
-- Tule seuraksi, kun on näin ikävä päiväkin. Minä tarjoan, ettei
itsesi tarvitse maksaa.
Veli lausui tämän vilpittömästi ja pyytäen. Se sai Markuksen
taipumaan, koska hän itsekin kaipasi seuraa. Nyt saattoi hän viettää
Veljen kanssa koko illan, tarvitsematta mennä kolkkoon asuntoonsa.
Päivälliseltä päästyään menivät he Veljen luo. Hänellä oli tilava ja
mukava huone viidennessä kerroksessa keskikaupungilla. Sieltä oli
aito suurkaupunkimainen näköala yli loppumattomien kattojen. Katumelu
ei yltänyt sinne asti ja Markuksesta se oli mitä soveliain lukumiehen
asunto. Kun huone oli lämmin, oli ruutuja pieksävä sade omiaan
lisäämään kodikkuuden tuntua.
Otettuaan mukavan asennon pehmeässä nojatuolissa ja saatuaan
paperossin palamaan, tunsi Markus äskeisen apeamielisyytensä
melkein tyyten haihtuneen. Mutta tätä mielen tasapainoa ei hän
kuitenkaan saanut kauan pitää. Veli oli tänään myöskin rikkinäisellä
ja tyytymättömällä mielellä. Sen hän tavallisesti purki kaiken
ivalliseen ja sapekkaaseen arvostelemiseen. Näin ollen muodostui
heidän seurustelunsa aina kummallekin kiduttavaksi ja erottaessa oli
yleisen rikkinäisyyden tunto sitä suurempi.
Koko heidän sukupolvensa, sen tunsivat hyvin nämä kaksi toverusta,
oli pohjaltaan anarkisteja, jotka ylimalkaan kaikkeen suhtautuivat
kielteisesti. Heidän isiensä iässä oleva sukupolvi, joka oli kasvanut
kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen
nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista,
kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä
runsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti
säilyttää valta-asemansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat
he nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä
jälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys.
Lämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä
johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden
sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda.
Nyt oli -- siihen suuntaan olivat toverukset usein järkeilleet
-- kansallinen kehitys syvimmässä aallonpohjassa. Sen vuoksi ei
nuorimmalla polvella ollut perspektiivejä eteen- eikä taaksepäin ja
siksi suistuivat he luonnostaan henkiseen anarkismiin. Lahjattomimmat
tyytyivät ilman mitään sivuharrastuksia jauhamaan virkatutkintoja,
keskinkertaisuudet koettivat hankkia tyydytystä urheilusta ja
puoluekinasteluista, kun taas lahjakkaimmat ja herkimmät olivat
vaipuneet pessimismiin ja sairaalloiseen psykologiseeraamiseen, mikä
lopulta johti kaiken kieltämiseen.
Veli loikoi nojatuolissaan, kantapäät nostettuina pöydän reunalle ja
kyynärpäät tuettuina tuolin käsinojiin, joten hän oli omituisessa,
puoliriippuvassa asennossa. Markus tunsi vaistoissaan, että tuo
asento samoinkuin Veljen omituinen nenäänsä tuhkiminen ei ennustanut
mitään hyvää. He tupakoivat hetken aikaa ääneti, kunnes Veli kysyi:
-- Mikä sinun mielipiteesi on Suomen kansasta?
-- Kysymyksesi on kieltämättä hieman ylimalkainen, naurahti Markus,
koettaen siten keventää mielialaa, joka oli jo ehtinyt käydä hiukan
painostavaksi.
Mutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei
ärtyisesti:
-- Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?
-- Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla
nuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.