Paljon parempaa vaikka tuiki köyhää väkeä oli rinnalla asuva

VAIKEA TIE

Romaani nykyajalta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.

1.

Tornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas

Markus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle.

Huomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa

auringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.

Hän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvalta

kokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt.

Nyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa,

kiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisia

ovikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta ja

outoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhasta

juuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää.

Kuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot ja

raitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasi

hermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinen

suorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivat

luonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.

-- Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan,

niin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esille

taskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukon

asuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäi

vain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneita

hän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliita

hänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisen

huoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.

Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä

päätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt

panna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä

hankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä

lukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin

suomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta.

Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan

temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle

tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa,

kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta

järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla

oli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet

hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras

kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen

häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän

toverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa

elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan

ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja

sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan

valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki

ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.

Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen

aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin

ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti

ja kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielin

saapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinen

havainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta,

sillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hän

ihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, sai

hän vastaukseksi kaksi säälivällä ylemmyydellä lausuttua sanaa:

"akateeminen vapaus!" Häntä hävetti ja koulupoikamaisuuttaan

kätkeäkseen sytytti hänkin kiiruusti paperossin ja niin tekivät

muutkin keltanokat.

Osakunta oli suuri, kaksikielinen ja sen henkinen elämä ilmeni

pikkumaisissa puoluekinasteluissa. Jos vanhojen fennojen puolelta

tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret

velvollisuutenansa koettaa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä

julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä

kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja

ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.

Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut

mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja

nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet

lahjattomammatkin toverit -- ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli

merkille pannut -- varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen.

Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä

hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja

mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana

oli hän lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä

luettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan

hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys. Kun hän joskus

ilokseen huomasi, että nuoret ja vanhat fennot olivat pääsemässä

jossakin kysymyksessä yksimielisyyteen, silloin viskasi ruotsalaisten

johtaja esiin jonkun riitakapulan, mikä tuossa tuokiossa sai nuoret

ja vanhat tukkanuottasille. Kerran hän sellaisessa tapauksessa

kiukustuneena äänesti yhdessä vanhojen kanssa, mutta sai nuorilta

julmistuneita katseita ja tunsi sitten, kun kiukunpuuska oli

asettunut, koko illan itsensä epävarmaksi ja onnettomaksi. Samoin

kävi kerran päinvastaisessa tapauksessa.

Hänen läheisin toverinsa oli ylioppilas Veli Forsberg, jonka kanssa

hän enimmiten kulutti päivänsä ja joka harjoitti samoja opinnoita

kuin hänkin. Puolueeltaan oli Forsberg varma ja kiivas vanha fenno

ja hänen seurassaan saattoi Markus monestikin ivata oman puolueensa

pikkumaisuuksia ja kuinka hassunkuriselta tuntuu, kun kuulee useankin

käyttävän haukkumanimeä "pimeä" itseään paljon lahjakkaammasta ja

etevämmästä toverista. Kun he muutoinkin politiikasta keskusteltaessa

tulivat sangen hyvin toimeen, luuli Forsberg Kaarlelasta tulleen

vähitellen vanhan fennon. Kerran sitten äänestettäessä oli Forsberg

toisena laskumiehenä sillä ovella, josta nuorten tuli kulkea ja kun

hän näki Kaarlelankin siitä ohitsensa puikkelehtivan, ei hän voinut

olla kiukkuisesti ärjäisemättä: -- No olet sinäkin mies!

Häpeissään ja onnettomana oli Markus hiipinyt pois kokouksesta ja

viettänyt koko illan lamppua sytyttämättä huoneessaan, syytellen ja

kaivellen itseään ja valittaen, että hänen yhä uudelleen täytyi

huomata olevansa kuin irtonainen, paikaton ja toimeton ratas varmasti

toimivassa koneistossa.

Mutta nyt luuli hän tavanneensa varman pohjan. Hänestä oli nimittäin

tullut sosialisti.

Kuluneena suvena oli hän ollut pari kuukautta kesätoimittajana

muutamassa pienessä maaseutulehdessä. Kaupungin työväenyhdistys

oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut

harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja

sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa

ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja

ylistelevin sanoin. Sen johdosta oli hänet kutsuttu työväentalolle

harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen

yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten

ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne.

Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana "herraskaisena" oli hän ollut

joukossa kuin joku harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla

huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt

häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän

oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun

hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta,

oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän

oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä

nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa

pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman

voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja

hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli

oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo

alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaa

valloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti

veti puoleensa.

Loppukesän oli hän viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen,

johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen

pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja

ylimalkaan tunsi hän suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään

sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista,

vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain

hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeytyi jotakin uutta,

pelottavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin

ja hän itse tietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät

ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen,

ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta.

Sosialismillaan oli hän muutoin rikkonut välinsä isän ja vanhemman

veljensä kanssa. Isä oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin

talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi

pojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti

Kaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki

muun lajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä

määrin välttämätöntä pahaa. Kuningas tai esivalta olisi tietysti

kolmantena voinut tulla kysymykseen, mutta kun sellaista ei nyt

omintakeisesti yhden miehen persoonassa ollut olemassa, oli valittava

vain noiden kahden välillä.

Mutta pojassa oli jo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu

uskontoa, kirkkoa ja pappeja vastaan ja hänessä olivat löytäneet

kiitollisen maaperän ateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka

vain olivat sotakannalla sitä uskonnonsuuntaa vastaan, johon hänen

omaisensa kuuluivat. Ja nyt sosialismi ikäänkuin yhdisti ja kruunasi

hänen erilaiset kapinalliset aatteensa.

Kun isä kesän lopulla oli vaatinut suoraa vastausta, tuleeko hänestä

pappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi ja sanonut tahtovansa

suorittaa kandidaattitutkinnon, valmistuakseen sanomalehtimieheksi.

Silloin oli isä tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän:

-- Ei penniäkään! Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä

ankarana ja tinkimättömänä.

Mutta kun hän nyt ensi kerran elämässään oli uskaltanut isälle sanoa

suoraan eroavat ajatuksensa, oli hän tuntenut kuin miehistyneensä

sekä ryhtynyt omin päin puuhaamaan pientä lainaa. Sen hän vaivalla

oli saanutkin ja nyt oli hän tullut Helsinkiin panemaan opintojaan

vakavasti käyntiin.

Oli vain nyt mitä pikimmin päästävä asettumaan ja vakiintumaan,

voidakseen viivyttelemättä ryhtyä työhön. Hän pani muistikirjastaan

lähimpänä paikkana merkille Yrjönkadun ja lähti nopeasti astelemaan

osoitettuun paikkaan.

2.

Leveän ja raskaan ovenpuoliskon takaa aukeni avara, viileä ja

puolihämärä käytävä kiiltävine käsipuineen ja marmoroituine

porraspylväineen. Korkeat kaksipuoliset ovet katsoivat totisina

häneen, sosialistiseen talonpoikais-ylioppilaaseen, ja laajalta

nimitaululta räpyttivät uhkaavasti silmää arvonimet: enkefriherrinna,

statsråd, professor...

Hän ei huolinut lähteä tuota aristokraattista käytävää ylemmäs

kapuamaan, vaan palasi takaisin ja ääneti saranoillaan kääntyvä

ovenpuolisko työnsi hänet vihaisesti katukäytävälle.

Seuraava paikka oli Annankadun eteläpäässä. Se oli noita Helsingin

vanhempia kivirakennuksia, kolmikerroksinen, likaisen tumma talo

ilman mitään rakennustaiteellisia koristeellisuuksia. Kadulta johtava

ahdas ja jyrkkä porraskäytävä teki aivan päinvastaisen vaikutuksen

kuin edellisessä talossa. Porrasastuimet olivat kuluneet ja likaiset

ja punaiseksi sivutuilla seinillä näkyi lohkeilujen jäljeltä

valkeita kalkkitäpliä. Ikkunoille ja nurkissa oleville hyllyille

oli asetettu marjapuurovateja jäähtymään ja toisessa kerroksessa

levisi muutamasta avoimesta ovesta vastenmielinen pihvin ja sipulin

käry. Oviin kiinnitetyiltä messinkilevyiltä ja paperilipuilta tavasi

hän nimiä: Lindström, Sergejeff, Lundgren, Kanerva... Vastaan

tulevalta lihavalta, tohvelijalkaiselta naiselta, jolla oli mustat

viiksenhaivenet, kysyi hän, asuiko Heinonen tässä porraskäytävässä ja

sai vastaukseksi: -- Nje ponimaju.

Häntä halutti kääntyä jo takaisin, mutta siitä huolimatta kiipesi hän

ykskaikkisesti kolmanteen kerrokseen. -- Täältä voin hyvinkin saada

kolmellakymmenellä markalla asunnon ja porraskäytävähän on pikkuasia,

lohdutteli hän itseään.

Kolmannen kerroksen perältä, siitä missä porras kääntyi ullakolle,

löysi hän etsittävänsä. Yksipuolisella ikkunattomalla ovella

kirjelaatikon vieressä oli ilmoituksessa mainittu nimi A. Heinonen.

Hän painoi kankeasti liikkuvaa kellonnappulaa ja kuin yskäisestä

rinnasta kuului vaisu: junk-klunk. Hetken kuluttua pisti ovenraosta

päänsä keski-ikäinen nainen, jolla oli rokonarpiset kasvot,

pussistuneet silmänalustat ja punaisenruskea, otsalta käherretty

tukka.

-- Onko täällä huone vuokrattavana? kysyi Markus.

-- Kyllä, herra on hyvä ja käy sisään, ja nainen työnsi oven

selälleen.

Siinä oli pitkulainen ja kapea eteinen, jonka perällä oli

kaksipuolinen ovi. Mutta sivuseinältä, läheltä ulko-ovea, työnsi

nainen auki pienen tapettioven ja kehotti astumaan sisään. Siellä

oli kohtalaisen suuri, kaksi-ikkunainen kamari, joka auringon juuri

sisään paistaessa oli tulvillaan valoa. Kalustokin näytti varsin

tyydyttävältä. Ikkunain välissä oli sohva pöytineen, nurkassa

piironki peilineen ja sitäpaitsi pieni kirjoituspöytä, pesukaappi ja

vuode yöpöytineen. Siis vallan moitteeton ylioppilaan asunnoksi.

-- Paljonko tämä maksaa? kysyi Markus pikaisesti ympärilleen

silmättyään.

-- Kolmekymmentä markkaa.

-- Jahaa, sehän soveltuukin juuri minun vaatimuksiini. Minä siis

vuokraan tämän jouluun saakka.

Hän ilmoitti nimensä ja unohti ilossaan kokonaan vastenmielisen

porraskäytävän, samoinkuin tiedustella, oliko huone lämmin,

rauhallinen jne.

Nainen, joka oli hyvin puhelias ihminen, tuli ilmeisesti hyvilleen

ja meni hakemaan miestään, jonka hän ilmoitti olevan viinurin, jotta

tämäkin saisi uuteen vuokralaiseen tutustua.

Markus ei ollut koskaan nähnyt viinuria muuta kuin ravintolapöydän

ääressä hännystakissa ja pyyheliina käsivarrella. Ihmeissään silmäili

hän sen vuoksi huoneeseen astuvaa miestä, jolla oli tohvelit

paljaissa jaloissa ja joka oli hyvin kömpelö, hermostunut ja

neuvoton. Hänellä ei ollut asiaan mitään sanomista ja lopettaakseen

kiusallisen vaitiolon kysyi Markus, saako hän sitten heti hakea

asemalta tavaransa. Tietysti hän sen sai tehdä ja vaimo haki hänelle

jo valmiiksi molempien ulko-ovien avaimet.

Kun hän oli saanut tavarat uuteen asuntoonsa ja sullonut kapsäkin

sisällön piirongin laatikoihin, otti hän esille ne Työmiehen numerot,

joissa oli hänen kirjoituksiaan. Vielä samana päivänä aikoi hän

mennä Työmiehen toimitukseen kirjoituspalkkiota perimään ja muutoin

tutustumaan. Hän leikkasi kirjoitukset irti ja silmäili tyytyväisenä

noita pitkiä paperiliuskoja. Yhdessä niistä oli kirjoitus: "Eräs

puoli raatajattarien asemassa." Se oli kiihkeäsanainen paloartikkeli

pääkaupungin nuorten työläisnaisten puolesta, jotka iltaisin kaduilla

ja puistoissa joutuvat alttiiksi herrasmiesten tungetteluille.

Kirjoituksen synty oli kokolailla omituinen. Edellisenä syksynä

oli Markus erään toverinsa kanssa illalla ravintolasta tultuaan

mennyt vanhan kirkon puistossa istumaan penkille, jossa ennestään

oli kaksi nuorta, siististi puettua tyttöä. Toverukset olivat

koettaneet aloittaa neitosten kanssa keskustelua kevytmielisessä

äänilajissa. Nuorempi tytöistä oli yrittänyt heti lähteä pois, mutta

vanhempi oli pidättänyt häntä, "saadakseen sanoa herroille muutaman

sanan". Hän oli hyvin tarmokkaan näköinen, vaikka vielä vallan nuori

tyttö, ja kiukusta värisevällä äänellä oli hän kertonut, kuinka hän

nuoremman siskonsa kanssa iltaisin ompeluliikkeestä palatessaan ei

koskaan saa herrasmiehiltä rauhassa kotiin vaeltaa, puistonpenkille

istahtamisesta puhumattakaan. "Mitä oikeutta teillä on meitä

ahdistaa, miksette hätyytä oman luokkanne naisia?" oli hän silmät

vihasta säihkyen puhunut.

Markus oli heti mieltynyt tytön käytökseen, pyytänyt omasta ja

toverinsa puolesta anteeksi sekä alkanut yks kaks aivan vilpittömässä

mielessä puhua samaan äänilajiin kuin tyttökin. Tästä oli tyttö

joutunut hämilleen ja neuvottomaksi ja nuorempi sisko oli uteliaana

sisarensa olkapään yli kurkistellut ylioppilaita. Sitten oli Markusta

yhtäkkiä alkanut hävettää se, että hän oli humalassa ja kun hän

toisekseen oli halunnut enemmän keskustella tytön kanssa, oli hän

ehdottanut kohdattavaksi huomenna samassa paikassa. Tyttö olikin

suostunut siihen ja aivan oikein saapunut määrätyllä kellonlyönnillä,

huolellisesti puettuna, ujona ja neuvotonna. Mutta keskusteluun

he olivat pian päässeet ja innoissaan oli Markus sanonut, että

siitä oli kirjoitettava sanomalehteen. "Työmieheen, kirjottakaakin

Työmieheen!" oli tyttö säteilevin silmin huudahtanut. Markus oli

luvannut kirjoittaa ja kysynyt, saako hän sitten tulla näyttämään

kirjoitustaan. Hiukan empien oli tyttö sen luvannut sekä ilmoittanut

talon, missä hänellä siskonsa kanssa oli pieni kamari vuokrattuna.

Hänen nimensä oli Olga Mustonen ja kotoisin he olivat Viipurista.

Tämä lupaus oli Markukselta kuitenkin jäänyt sillä kertaa täyttämättä

ja tyttöä ei hän sen koommin ollut tavannut. Usein hän kuitenkin

oli muistellut, kuinka kauniilta tytön silmät olivat näyttäneet

silloin illalla puistossa, ja nyt kesällä hän vihdoinkin oli siitä

asiasta kirjoittanut. Ja ensi tilassa aikoi hän etsiä tytön käsiinsä,

saadakseen näyttää hänelle täyttäneensä lupauksensa.

Tyytyväisenä palasi hän illalla kotiin. Työmiehen toimituksessa

oli häntä kohdeltu ystävällisesti ja huomaavaisesti, sillä olihan

hän toistaiseksi melkein ainoa ylioppilas, joka oli liittynyt

sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ja kun hän oli kertonut

aikovansa opinnot päätettyään antautua sanomalehtialalle, oli

oltu hyvin tyytyväisiä, että sosialistisille lehdille valmistuu

kunnollisia toimittajia. Palkkio, minkä hän kesällisistä

kirjoituksistaan sai, oli kyllä niukanlainen, ainoastaan hiukan

yli kolmekymmentä markkaa. Mutta hän oli siihen tyytyväinen ja

kolme ansaittua kultarahaa tuntui hänestä paljon arvokkaammalta

kuin koskaan kotoa tai lainaksi saamansa rahat. Osan niistä oli hän

käyttänyt sosialistisen kirjallisuuden ostamiseen ja mukanaan oli

hänellä nyt Kautskyn Sosialismin historia, Bellamyn Vuonna 2000 sekä

pari muuta pienempää kirjaa.

Väsyneenä istui hän sohvan kulmaan ja sytytti paperossin. Päivällinen

valotulva oli haihtunut huoneesta, joka ei nyt näyttänyt läheskään

niin hauskalta. Ja siirtäessään silmiään hitaasti esineestä toiseen,

pani hän merkille yhtä ja toista, joka päivällä oli jäänyt kokonaan

huomaamatta. Pesä oli varustettu hellauunilla ja se ei näyttänyt

hänestä ollenkaan hauskalta, varsinkaan kun edessä ei ollut mitään

varjostinta. Ja ovessa -- mitä, siinähän oli säkkikankaiset verhot,

jotka oli reunustettu punaisella, hiukan likaantuneella sertingillä!

Hän meni sitä lähempää katsomaan. Säkkikangasta se oli kuin olikin.

Päivällä hän ei ollut sitäkään huomannut, pannut vain ylimalkaan

mielihyvällä merkille, että ovessa oli verhot. Hän sai epämieluisen

tunteen ja istui uudelleen sohvan kulmaan. Siinä tuli hän tehneeksi

uuden havainnon. Kun hän kohotti sohvan edessä olevan nelikulmaisen

pöydän liinaa, huomasikin hän sen olevan -- puutarhapöydän

valurautaisine jalkoineen. Nyt alkoi hän kuin vimmastuneena etsiä

lisää vajanaisuuksia uudessa asunnossaan. Toiselle ikkunankynnykselle

oli ladottu joukko halpa-arvoisia ja kituliaita ruukkukasveja, jotka

eivät olemassa-olollaan juuri huonetta somistaneet. Seinillä oli

sinne tänne aseteltuina tummuneita ja erinomaisen kömpelötekoisia

öljypainotauluja, jotka kaikesta päättäen olivat ahkeraan

vierailleet huutokauppakamareissa. Yhdessä oli sataman edustalla

ankkuroiva laiva, toisessa jonkunlainen ihannoitu maisema typerästi

tyyliteltyine puineen jne. Ja huoneiston isäntänä oli viinuri!

Kaupunkiin tullessaan oli hänellä ollut hyvä joukko järkeviä ohjeita,

joita hän huonetta valitessaan oli aikonut noudattaa. Mihin ne nyt

olivat joutuneet? Nähdessään, että huone noin vain ylimalkaisesti

silmätessä oli valoisa ja teki hauskan vaikutuksen sekä maksoi vain

kolmekymmentä markkaa, oli hän antanut hetken tunnelman ratkaista ja

kiiruhtanut tekemään kauppoja ja hakemaan tavaroitaan, aivankuin joku

siinä välissä olisi ehättänyt huoneen häneltä riistämään.

Äsken vielä tuntemansa varmuus ja eheydentunto olivat nyt kokonaan

poissa ja hän näki taas itsensä mihinkään kykenemättömänä ja

kaaoksellisena vaistoeläjänä, joka ei pysty oman elämänsä herraksi

kohoamaan. Kauan hän istui alakuloisena paikallaan ja kun hän viimein

laittautui nukkumaan, tunsi hän jonkunlaista tyydytystä siitä,

että vuode edes oli siisti ja lakanat puhtaan valkoiset. Ja pian

pääsi hänessä taas luonnonlapsen löyhä optimismi vallalle. -- Onhan

tämä sentään lähellä keskustaa, ja nuo taulut sekä kukka-astiat,

saahan ne pois ja oviverhollekin voi jonkun keinon keksiä. Kului

kuitenkin useita tunteja ennenkuin hän sai unen päästä kiinni.

Olojen vaihde, matkan vaikutukset ja kuluneen päivän vaiheet pitivät

mieltä vielä vireessä ja levottomina ajelivat mielikuvat toisiaan.

Kahden tienoilla kuuli hän jonkun avaavan eteisen oven, jonka

jälkeen sieltä seinän takaa kuului epätasaisia, koluavia askeleita,

käsin hapuilemista, mörisevää yksinpuhelua ja laulunrenkutusta.

Se oli arvatenkin isäntä, joka palasi "virkatoimistaan"

Esplanaadi-kappelista. Kolinaa ja mörinää jatkui vielä hänen sisälle

mentyäänkin ja väliin sihahti sieltä hillityn vihainen naisen ääni.

Markus kätki päänsä tyynyyn ja veti peitteen korvilleen ja niin

hän viimeinkin pääsi unenhelmassa viettämään ensimmäistä yötään

Helsingissä syyslukukauden alussa ennen suurlakkoa.

3.

Mustosen sisarukset olivat joutuessaan tekemisiin ylioppilas

Kaarlelan kanssa asuneet Sepänkadulla, mutta viime kesäkuussa he

olivat muuttaneet Eerikinkadun länsipäähän. Siellä heillä oli

viidentoista markan kuukausivuokrasta pienenlainen, vinoneliön

muotoinen kamari vanhassa ja matalassa puurakennuksessa pihan

perällä. Auringon säteet eivät juuri koskaan päässeet rakennusta

hyväilemään, sillä kolmelta puolen ympäröivät sitä korkeat

kivimuurit, niin että se oli kuin kaivoksen pohjalle litistynyt.

Laajasta ja puolipimeästä eteisestä meni ovia eri suunnille

pieniin asumuksiin, jotka olivat täyteen sulloutuneet vuokralaisia

ja vuokralaisten vuokralaisia. Ensimmäinen ovi vasemmalla vei

talonmiehen asuntoon, jossa paitsi tämän kahta täysikasvuista poikaa

asui vielä pari ulkotyöläistä, niin että miesten suuret ja likaiset

työsaappaat yön aikana tyhjinä seisoen täyttivät suurimman osan

ahdasta keittiötä. Ne olivat raakaa väkeä, joiden elämän sisältönä

olivat roskainen työ, pomppa ja tappelut.

Paljon parempaa vaikka tuiki köyhää väkeä oli rinnalla asuvan seppä

Tuomisen perhe. Oikealla asui muuan juutalainen narinkkakauppias

vaimoineen ja poikineen ja vuokralaisena heillä oli virolainen

poliisikonstaapeli, raaka, rokonarpinen mies, joka tuli aina

puoli-juovuksissa kotiin ja jonka läsnäolo ei lainkaan häirinnyt

talonmiehen puolella sattuvia kotirauhattomuuksia.

Juutalaisen rinnalla asui muuan räätäli, jonka pienenläntä huone oli

kuuma kuin pätsi, sillä kahvipannun ja silitysraudan takia paloi

väkiviinakeittiö aamusta iltaan. Koko perhe, pöydällä kyyröttävä

yskäinen isä, laiha äiti ja kolme lasta olivat keltaisia kuin

pergamentti, sillä talven ajan, jolloin oli niukalti työtä,

elivät he pääasiallisesti kahvilla ja leivällä, jonka höystöksi

toisinaan ostettiin raakaa lihajauhetta -- sitäkin vain sen

jälkeisinä päivinä kun äiti oli käynyt panttilainakonttorissa ja

lisännyt yhdellä kappaleella vanhan valokuva-albumin sisällä olevaa

panttilappupinkkaa. Viimeisenä oikealla asui muuan yksinäinen nainen,

joka kutoi koneella villaröijyjä ja sivuammatikseen otti vastaan

herroja.

Tällainen oli se ympäristö, jonka keskellä Mustosen sisarukset

kesäkuun alusta saakka olivat asuneet. Ovi heidän huoneeseensa oli

eteisen perimmäisenä, melkein pimeässä kolkassa. Hämäränlainen oli

itse huonekin, sillä sylen päässä ikkunasta kohosi nelikerroksisen

naapuritalon lohduton takaseinä. Painamalla nenänsä ruutuun saattoi

ylhäällä nähdä parin kämmenen levyisen kaistaleen taivasta ja sitä

tietä voi huoneesta poistumatta todeta, oliko ulkona pilvinen vai

selkeä sää. Päinvastaiseen suuntaan kurkistaessaan näki taas parin

neliösylen laajuisen alan kostean soran peittämää maankamaraa.

Huone oli muutoin hyvin siisti ja hämäryydestään huolimatta näytti

se varsin kodikkaalta. Sen kalustona oli valkealla raidilla peitetty

rautasänky, missä sisarukset kahden nukkuivat, piironki pienine

koristeineen jne. Hellalla varustetun uunin soppeen oli varjostimen

taakse järjestetty vähäiset keitto- ja talousvehkeet.

Keskellä huonetta oli ompelukone, jonka ääressä Olga istui, ja

keskentekoisia puvunosia, kankaanpaloja ja tilkkuja oli tuoleilla ja

läheisellä pöydällä, minkä edessä nuorempi sisko istui, tuskitellen

muutaman väärin ompelemansa hihan kimpussa.

Heitä ei olisi voinut juuri sisaruksiksi arvata, siksi erinäköiset

he olivat. Vanhemmalla oli selkeät, siniset silmät, vaalea iho ja

tummahko tukka. Hänen kasvoillaan oli vakava, melkein äidillinen

ilme. Nuoremmalla, joka oli siskoaan paljon hennompi, oli ruskeat

veitikkamaiset silmät ja yleensä häneltä puuttui siskon ulkomuodolle

ominainen selkeäpiirteisyys.

Häntä ei näyttänyt työ tänään oikein miellyttävän, hän haukotteli,

silmäsi piirongilla äänekkäästi ja kiirehtien naksuttavaa

herätyskelloa, joka läheni kuutta iltapäivällä, ja helähti sitten

täysin äänin laulamaan:

Tula tuulan tuli tuli tei,

emme erkane konsana, ei...

Olga katsahti sisareensa ja keskeytti hänen laulunsa sanomalla:

-- Sinun pitää se hiha saada seitsemään valmiiksi, että minä ehdin

ennen kahdeksaa sen istuttaa. Kahdeksaksi pitää puseron olla valmiina

ja perille vietynä.

Hilma nyrpisti nenäänsä.

-- Mitä siitä sitten on, jos se valmistuukin? Toinen työ on heti

otettava esille ja sitten taas toinen ja... ja semmoista se sitten on

meidän elämämme. Ei milloinkaan kunnollista vapautta ja lepoa!

-- Kyllä haudassa on aikaa levätä, sanoi vanhempi harmaalla äänellä

ja hänen suunsa ympärillä näkyi katkerat piirteet.

-- Tuommoista puhuu! sanoi nuorempi äänellä, joka ilmaisi hänen

olevan lähellä itkuun tyrskähtämistä.

Mutta Olga oli polkaissut jo koneen käyntiin ja sen raksutukseen

hukkuivat nuoremman siskon sanat. Mutta kauan ei tämän kasvoilla

pelästynyt apeamielisyys kuvastunut. Ilme vaihtui veitikkamaiseksi ja

kun kone taas pysähtyi, hän sanoi:

-- Ylioppilaitakin alkaa taas kaupungilla vilistä.

Olga silmäsi vaanien sisartaan, joka istui muka hyvin totisena

ja työhönsä kumartuneena, mutta tehden koko olemuksellaan sen

vaikutuksen kuin olisi häntä tarvinnut vain sormella osoittaa, jotta

huoneen olisi täyttänyt hillitön naurun kikatus.

Ennenkuin kone taas alkoi rallittaa, kysyi Hilma, painaen päätään

vieläkin alemmas:

-- Mennäänkös tänä iltana istumaan vanhan kirkon puistoon?

-- Kuinka sinä ratkot sitä hihaa? tiuskasi vihaisesti Olga, joka oli

lehahtanut punaiseksi.

Hän nousi koneen äärestä, tempasi ompeluksen siskoltaan ja alkoi

toruen neuvoa, kuinka oli tehtävä.

Hilma ei enää uskaltanut puhua mitään ja sitten ei toville aikaa

kuulunut muuta kuin koneen raksutusta ja neulan suihketta.

Kun Hilma viimein ojensi valmistuneen hihan siskolleen, koputettiin

ovelle.

-- Sisään! ja kumpikin sisko katsoi jännittyneenä ovelle. Huoneeseen

astui Markus Kaarlela.

Vasta tänään, viikkoa jälkeen Helsinkiin tuloansa, hän oli lähtenyt

sisaruksia etsimään. Heidän entisessä asunnossaan oli talonmies

tiennyt neuvoa hänet tänne. Kun hän talonmiehen suupielessä oli

ollut näkevinään pilkallisen virnistyksen, oli hän jo vähällä ollut

jättää sikseen enemmät etsimiset. Mutta sitten hän oli käynyt

ylioppilaslakkinsa vaihtamassa tavalliseen hattuun ja tullut

neuvottuun paikkaan. Mutta ei hän siinäkään asussa ollut ilman harmia

perille saakka päässyt. Kun hän talon pihalle tultuaan oli muualta

naiselta kysynyt etsittäviään, oli tämä huutanut lähellä olevaan

pesutupaan, että "Adamsonska, täällä on yks herra kun kysyy Mustosen

sisaruksia" ja sieltä höyrypilven sisältä oli ovelle ilmestynyt

lihava, ahdasrintainen talonmiehen vaimo, joka paljaiksi käärityt

käsivarret puuskassa oli hetkisen tarkastellut häntä ja sitten

ryhtynyt asiaan kysymällä: "jaa Mustosen sisaruksiako?" Saatuaan

myöntävän vastauksen oli hänen seuraava kysymyksensä ollut: "onko

herra niitten sukulaisia vai?" "Ei muutoin minulla vain olisi asiaa",

oli Markus sanonut ja samalla punastunut, peläten tuon pyylevän

muijan aikovan asettaa hänet hyvinkin perusteellisen kuulustelun

alaiseksi. Sitä tämä uhkaavasta alusta huolimatta ei kuitenkaan ollut

tehnyt, vaan hetken vielä häntä kiireestä kantapäähän tarkasteltuaan

neuvonut hänet puurakennuksen porraskäytävään. Siksi hän nyt sisään

astuessaan näytti joltisenkin häiriytyneeltä.

4.

Pyydän anteeksi, jos tänne tuloni ei ole teille mieluista.

Toivoakseni te vielä tunnette minut? sanoi Markus astuen hämärästä

ovensuusta keskemmäs.

Olga punastui korviaan myöten ja nousi hämillään ompelukoneen takaa,

sopertaen jonkun vastauksen Markuksen anteeksipyyntöön.

-- Kyllä, tokihan me teidät tunnemme, sanoi hän ujosti kätensä

ojentaen ja vapauttaen sitten vaatekappaleiden vallasta tuolin

Markusta varten sekä heittäen hätäisen syrjäsilmäyksen siskoonsa,

jonka suuriksi pyöristyneet silmät pahaa ennustavasti vilkkuivat

toisesta toiseen.

-- Te lupasitte silloin minun tulla näyttämään kirjoitusta, joka

minun piti Työmieheen kirjoittaa, alkoi Markus istuttuaan. --

Nyt vasta, lähes vuoden kuluttua, olen täyttänyt lupaukseni ja

kirjoittanut siitä silloisesta asiasta. Kirjoitus oli nyt syyskesällä

Työmiehessä, lienettekö huomannut sitä? ja hän rupesi etsimään

povitaskustaan sanomalehtileikkelettä.

-- Tekö se M.K. kumminkin olitte? Kyllä me sen kirjoituksen luimme.

Kiitoksia vain, siinä oli ihan paikalleen sanottu.

Olga vapautui huomattavasti hämillisyydestään ja yritti jatkamaan

jotakin, kun nuorempi sisar ehätti ennen:

-- Olga osaa kai melkein ulkoa sen kirjoituksen, hän on sitä niin

monesti lukenut.

Olga loi sisareensa vihaisen ja tuskastuneen silmäyksen, josta tämä

tiesi varmasti saavansa kuuman ripityksen heidän kahden jäätyään.

-- Minulta on ollut Työmiehessä useampiakin kirjoituksia, sanoi nyt

Markus vapauttaakseen Olgan häiriöstään.

-- Niin, sitä minä juuri aioinkin kysyä, vastasi Olga, -- kyllä minä

olen kaikki lukenut. -- Teistä on tainnutkin tulla sosialisti? jatkoi

hän hetkisen kuluttua hiukan arasti.

-- No, jotakin sinne päin, vastasi Markus ja odotti minkä vaikutuksen

hänen sanansa tekisivät.

-- Sepä on hauskaa... vastasi Olga ilostuen ja hengähti syvään, kun

ei tiennyt mitä vielä olisi sopivaa sanoa.

-- Onko muitakin ylioppilaita sosialisteja? kysyi Hilma voimatta sen

kauemmin uteliaisuuttaan hillitä.

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Markus, tuntien samalla ikäänkuin

sisäistä mielihyvää siitä, että hän yksin sai olla sellainen

harvinaisuus.

-- Mutta olettekos _te_ sosialisteja? kysyi hän ja hymähti, kun

mieleen juolahti lahkolaisten tapa tuolla tavoin tunnustella toisten

ihmisten uskonnollista kantaa.

Sisarukset katsahtivat hymyillen toisiinsa ja Olga vastasi:

-- En uskalla häntä niin varmaan sanoa. Työmiestä me kyllä luemme

ja minä olen työväenyhdistyksen jäsen. Mitäpäs ne meikäläiset juuri

muutakaan voivat olla kuin sosialisteja.

-- Minä ainakin tahdon päästä kapitalistiksi, ilmoitti Hilma.

-- Niin, sinä. Hänhän uneksiikin aina päästä naimisiin jonkun rikkaan

kanssa, ettei tarvitsisi aamusta iltaan neuloa.

-- Hyi sinua!

Kaikki nauroivat ja sitten syntyi pitempi äänettömyys, jonka

kestäessä Markus silmäili vieressään pöydällä olevia kirjoja.

Siinä oli kansankirjaston merkeillä varustettu, monissa käsissä

tahraantunut ja tahkealehtinen Walter Scottin "Lammermoorin morsian",

Kauppis-Heikin "Viija" ja Sienkiewiczin "Quo vadis?" sekä joitakin

sisarusten omia kirjoja.

-- Te harrastatte kirjallisuuttakin? virkahti Markus.

-- Iltaisin ja sunnuntaisin me useinkin luemme, selitti Olga. -- Minä

niitä haen kansankirjastosta, mutta Hilma tahtoo päivälläkin unohtua

niiden ääreen, varsinkin kun sattuu joku jännittävämpi kirja.

Hilma tahtoi nähtävästi heti kostaa, sillä hän sanoi aivan asiaan

kuulumattomasti:

-- Viime viikolla lopetimme Teuvo Pakkalan "Elsan" ja sitä luettaessa

Olga itki niin...

-- Häpeä! keskeytti hänet vanhempi sisko ja sitten oltiin taas ääneti.

Eteisestä alkoi kuulua räikeätä hanurinsoittoa. Arasti katsahti Olga

Markukseen ja virkkoi sitten kuin anteeksipyytäen:

-- Talonmiehen poika siellä taas renkuttaa. Tässä asuu jokseenkin

ikäviä ihmisiä ja me olisimme jo muuttaneetkin, vaan ei käy laatuun

kun tämä on koko vuodeksi vuokrattu ja kun muualta on vaikea näinkään

halvalla saada asuntoa.

-- Oletteko te saanut koko kesän olla täällä? kysyi Markus

osaaottavasti.

-- Kyllä melkein. Ainoastaan juhannuksen aikana olimme pari viikkoa

Viipurissa äidin luona. Eihän täällä ole juuri hauska kesällä

työskennellä, kun tietää miten ihanaa maalla on ja kun omaan

huoneeseen ei päivä hetkeksikään pilkistä. Mutta minkäpäs sille voi,

täytyy vain tyytyä.

Tätä sanoessaan näytti Olga niin vakavalta ja kulmien seutuville

ilmestyi väsynyt piirre.

Kun Olga laittoi valmiin ompeluksen kääreeseen, kysyi Markus,

oliko heidän mentävä viemään sitä jonnekin ja saatuaan myöntävän

vastauksen, sanoi hän hymyillen:

-- Ehkä minä saan tulla saattamaan, niin ette joudu alttiiksi

samanlaiselle tunkeilulle kuin silloin vanhan kirkon puistossa?

Tarjous otettiin vastaan ujolla mielihyvällä.

Kun Olga oli valmiina lähtemään, katsahti hän kysyvästi sisareensa,

joka sanoi jäävänsä illallista laittamaan, samalla kuin hänen

ruskeissa silmissään vilkkui taas jotakin vallatonta.

He lähtivät siis kahden kävelemään keskikaupunkia kohti. Puhelua

oli vaikea saada käyntiin ja Markusta vaivasi tuntiessaan, kuinka

ujona ja jännittyneenä Olga hänen rinnallaan käveli. Mutta toiselta

puolen tuo ujous häntä miellyttikin ja puhui jossakin suhteessa tytön

puolesta. Itsensä hän tunsi taas, jolleikaan juuri hajamieliseksi,

niin ykskaikkiseksi ja ympärillään virtaavasta elämästä irrallaan

olevaksi. Hän katseli ikäänkuin syrjästä itseään ja ihmetteli, miksi

hän siinä syysillan hämärässä kävelee tuon oudon tytön rinnalla.

Heidän tutustumisessaan oli ollut jotakin romanttista, jos kohtakin

vähemmän kaunista, ja kaikki romanttinen häntä aina veti puoleensa.

Mutta nyt sitä ei enää ollut, vaan kaikki tämä oli mitä tavallisinta

ja jokapäiväisintä.

Herättääkseen itsessään jotakin mielenkiintoa ja päästäkseen johonkin

tarttumaan, tarkasteli hän syrjästä salavihkaa rinnallaan kävelevää

tyttöä. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään kiehtovaa kauneutta,

mutta sen sijaan jotakin lujaa ja äidillisen vakavaa, huolekasta

ja siveellistä kuten tavallisesti nuoressa naisessa, joka varhain

on saanut tutustua elämän ankaruuteen. Markuksen rinnassa tulvahti

taas lämmin myötätunnon puuska ja saadakseen keskustelun käyntiin,

tiedusteli hän, oliko heillä usein tilaisuutta käydä teatterissa.

-- Kyllä me toisinaan käymme työväentalolla ja joskus olemme olleet

Kansallisteatterissakin, vastasi Olga.

-- Saanko minä joskus hankkia teille piletit ja tulla kanssanne

teatteriin?

Olga katsahti häneen kuin epäillen ja antoi sitten ujon ja

kiitollisen myönnytyksen. Tarjous teki hänet silminnähtävästi

onnelliseksi, sillä yhtäkkiä pääsi hän kuin jostakin vapautumaan ja

alkoi vilkkaasti jutella näytöksestä, jota hän viimeksi oli ollut

työväentalolla katsomassa.

Markus tunsi mielensä yhä enemmän lämpenevän. Hänestä oli melkein

liikuttavaa, että niin pienellä asialla saattoi tehdä toisen

onnelliseksi.

Liike, johon Olgan tuli työnsä viedä, oli Sentraali-pasaasissa

ja Markus jäi Aleksanderinkadulle odottamaan, saattaakseen

hänet takaisin kotiin. Kun hän käveli siinä edestakaisin omissa

ajatuksissaan, havahtui hän epämieluisesti jonkun lyödessä häntä

vankasti olkapäälle.

-- Terve, Markku! kuului useampia ääniä ja hänen ympärilleen

kerääntyi joukko kesän jäljeltä päivettyneitä entisiä koulutovereita,

jotka vasta näinä päivinä olivat kaupunkiin tulleet.

Kohtaaminen ei ollut ollenkaan Markuksen mieleen, sillä hän pelkäsi

Olgan pian palaavan ja hänestä oli vastenmielistä jättäytyä hänen

kanssaan toverien uteliaan töllistelyn esineeksi. Tovereita

ilmeisesti nolostutti hänen ikäänkuin vihamielinen äänettömyytensä,

mutta koska tuntui vielä nolommalta heti niin vain sanaa vaihtamatta

erota, sanoa tokasi heistä muuan, joka illan viileydestä huolimatta

piti uutta samettiliiviään näkösällä:

-- Sinustahan, Markku, kuuluu tulleen sosialisti.

-- No entä sitten, onko siinä mitään niin ihmeellistä?

-- Noo, eipä silti.

Kaikki näyttivät kuitenkin hieman epäuskoisesti hymyilevän. Se

suututti Markusta, sillä hän oli sitä ennenkin huomannut ihmisissä,

milloin hänen sosialismistaan oli tullut puhe.

Hieman äreästi sanoi hän:

-- Arvokkaampaa minusta on nuorelle miehelle olla sosialisti kuin

istua tupakansavuisessa osakunnan kokouksessa ja jankata siitä, ketä

isänmaan etu vaatii kulloinkin vuosijuhlaan kutsuttaviksi, ketkä

poisjätettäviksi.

-- Arvokkaampaa ja intresantimpaa... Saa kirjoittaa piikatytöistä

artikkeleja, sanoi samettiliivinen ja kaikki rähähtivät nauramaan.

Markus punastui kiukusta ja kääntyi heihin selin.

-- No elä nyt toki, Markku, tyhjästä suutu. Tule Prinsessiin, siellä

on veikeä ohjelma! ja meluten ja hälyten menivät he jo pasaasin

portista sisälle.

Samassa palasi Olgakin ja hetken hänen rinnallaan käveltyään puhkesi

Markuksen suuttumus lauseeksi:

-- Meikäläiset ylioppilaat ovat järjestään yksiä tomppeleita!

Olga katsahti häneen kummastuneena ja vähääkään käsittämättä tuon

äkillisen mielenpurkauksen syytä.

Äänetönnä ja mieli yhä kuohuksissa käveli Markus hänen rinnallaan

takaisin Eerikinkadun päähän ja kun siellä oli erottu, jatkoi hän

yksin kävelyään vielä tunnin verran ja palasi sitten kuutamoisia

katuja pitkin väsyneenä ja tyyntyneenä asuntoonsa.

5.

Seuraavana aamuna käveli Markus edestakaisin pitkin päivänpaisteista

asemasiltaa, odotellen Pohjanmaan junaa. Siinä piti tulla Veli

Forsbergin, kuten hän kortilla oli Markukselle ilmoittanut.

Viime yön oli Markus nukkunut hyvin, eikä viinurin kotiintulo

ollut tällä kertaa häntä häirinnyt. Kun lisäksi ilmakin oli tänään

harvinaisen herttainen, tunsi hän itsensä tavallista virkeämmäksi ja

iloisemmaksi. Aikaa oli vielä kymmenisen minuuttia junan tuloon, ja

sydämessä mieluisa jälleennäkemisen tunto käveli hän edestakaisin

puista asemasiltaa, jossa jalka nousi niin keveästi ja joustavasti.

Siihen kerääntyi vähitellen toisiakin kotipuolen ylioppilaita

ottamaan vastaan myöhemmin saapuvia tovereitaan.

-- Terve, Markku, Veliäkö sinä odotat? tervehti häntä Heino

Kavander, sama samettiliivinen ylioppilas, joka hänet oli illalla

Sentraali-pasaasin portilla saanut suuttumaan.

Markus vastasi lyhyesti ja vetäytyi hänestä etäämmäs. Alunpitäin

oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Kavanderia kohtaan,

jonka hän oli huomannut itsekkääksi, viekkaaksi ja kateelliseksi

luonteeksi. Tällä kertaa lisäsi hänen vastenmielisyyttään se,

että hän huomasi entisen koulutoverinsa kasvoilla selvät jäljet

Prinsessissä vietetystä yöstä. Hän oli edellisenä talvena itsekin

käynyt ahkerasti mainitussa kapakassa, mutta nyt häntä inhottivat

sen punssitunnelmat ja rivot varieteehoilaukset. Eikä hän mielessään

voinut kyllin tuomita ylioppilaita, jotka sellaisissa huveissa

iltojaan kuluttivat.

Markuksen luokkatovereissa oli useitakin talonpoikaispoikia. Mutta

ne olivat aatteettomia ja materialistisia keskinkertaisuuksia,

jotka tuon tavallisen, pelkkään läksyjen toistamiseen tarvittavan

hyväpäisyytensä takia olivat joutuneet koulutielle. Heillä oli

jo koulunpenkillä ollut virkaura valmiiksi viitoitettuna eikä

Markuksella ollut koskaan syntynyt mitään lähempää toverisuhdetta

heidän kanssaan. Yksi niistä oli torpparin poika hänen kotiseudultaan

ja häntä Markus suorastaan vihasi tämän paksun aistillisuuden ja

luonteen mataluuden takia. Tätä toveriaan ajatellen oli Markus

kerran suuttuneena selittänyt Forsbergille, että papit ovat

tehneet paljon syntiä keksiessään kylänluvuilla ja koulutielle

toimittaessaan noita "hyväpäisiä" kansan lapsia, jotka useinkin

ovat mitä karkearakeisimpia materialisteja ja joiden henkiset avut

ilmenevät siinä, että he katekismusläksynsä lukevat kuin vettä

valaen. Hienommat kyvyt sen sijaan jäävät useinkin huomaamatta ja

vain harvemmin aukenee heille mahdollisuus korkeampaan sivistykseen.

Vältellen tovereitaan käveli Markus asemasillan äärimmäiseen

päähän ja pysähtyi siihen katsomaan pitkin ratapihaa, jolla

päivystäjäveturit liikkuivat edestakaisin. Kaisaniemen puut kylpivät

päivänpaisteessa ja niiden juurelta kuului iloisia lasten ääniä.

Markus tunsi mielialansa niin keveäksi ja suonissaan pulppuava

elämänilo silmäili hän joka puolella leviävää pääkaupunkia

monisokkeloisine kivimuureineen ja puistoineen kuin valloittaja,

joka tekee mielessään lupauksen anastaa sen itselleen. Hän tunsi

ensimmäisen askeleen jo ottaneensa, sillä Helsinki ei enää tehnyt

häneen niin luotaan työntävää ja vierasta vaikutusta kuin edellisenä

syksynä ja vielä äskenkin hänen kaupunkiin saapuessaan. Joka

tapauksessa oli hänellä jo Helsingissä muutamia kiinnepisteitä.

Töölön sillan takaa kuului jyrinää ja sitten pitkä vihellys. Kohta

sen jälkeen porhalsi Eläintarhan kallioleikkauksesta esiin veturi

sakeata kivihiilen savua tupruttaen. Raskaasti puhkuen vieri pitkä

matkustajajuna asemasillan viereen ja tuskin oli se ehtinyt pysähtyä,

kun silta tulvahti täyteen kapsäkkejään laahaavia matkustajia.

Vastaanottajat etsivät tuttaviaan, tervehdyksiä vaihdettiin ja

kuuluvina lennähtelivät naisten suukkoset.

Markus harppasi pitkin vaunujonoa ja etsi katseillaan Veli

Forsbergia. Etummaisen toisen luokan vaunun portaalla keksi hän

tämän raahaamassa ulos suurta matkalaukkuaan. Markus riensi luo ja

toverukset puristivat toistensa kättä. Kumpikin he olivat siksi

täynnä jälleennäkemisen iloa ja kummankin mieli oli siksi tulvillaan

sanottavaa ja kysyttävää, että aluksi oli vaikea päästä sananvaihdon

alkuun.

-- Saanko minä tarjota sinulle aamiaista jossain ulkona? kysyi Veli,

kun he yhdessä olivat vieneet matkatavarat hänen väliaikaiseen

asuntoonsa.

Tietysti suostui Markus tarjoukseen ja hetken neuvoteltuaan päättivät

he mennä Kappeliin syömään.

Veli Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen,

jonka kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus

sekä ylähuulessa sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli

kaupunkilaislapsi virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta

nuorempi. Mutta hän oli varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat

kuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä

kuitenkin Veljen rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömäksi.

Kun Markus oli välillä ollut yhden vuoden pois koulusta, olivat he

vasta kahdeksannella luokalla joutuneet välittömämpään kosketukseen

toistensa kanssa. Heti ensi tutustumisesta olivat he alkaneet tuntea

vetovoimaa toisiaan kohtaan ja sisäinen sukulaisuuden tunto oli

ajanoloon yhä vahvistunut. Parina edellisenä lukukautena olivat

he Helsingissä olleet joka päivä toistensa seurassa, sillä paitsi

molemminpuolista myötätuntoa yhdistivät heitä yhteiset opinnotkin.

Kumpikin olivat he vieraantuneet entisistä koulutovereista ja

muodostivat oman suljetun piirinsä harrastaen estetiikkaa ja

keskustellen kirjallisista kysymyksistä.

Kuten edellä olemme maininneet, oli Veli jo koulussa ollut

selväpiirteinen ja kiivas vanha fenno ja hän halveksi sydämensä

pohjasta kagaaleja. Markus saattoi välistä miltei kadehtia

ystävänsä varmaa kantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut

omaksumaan. Usein oli Veli vaativasti käynyt hänen kimppuunsa

tehdäkseen hänestä vanhan fennon ja Markus oli nähnyt hänen

katseessaan suuttumuksen sekaista pettymystä, kun hän oli huomannut

saaliin lujasta otteesta huolimatta luisuvan käsistään. Tämä oli

siihen saakka ollut arkana kohtana heidän toveruussuhteessaan ja

tuntiessaan ystävänsä vallanhimoiseksi ja helposti ärtyväksi oli

Markus ainoastaan varovaisuudella ja peräänantavaisuudella onnistunut

välttämään ilmiriitaisuuksia. Mutta tästä oli taas johtunut,

että hänessä ei ilmennyt mitään varmaa kantaa ja että hän siinä

suhteessa tunsi itsensä hajanaiseksi ja ilmassa riippuvaksi. Nyt

luuli hän kuitenkin sosialismista löytäneensä pelastuksen kallion ja

vaikkei hän ollut varma, kuinka Veli pohjaltaan suhtautuisi tähän

liikkeeseen, tiesi hän tämän kuitenkin olevan tyytyväisen, kun hän,

Markus ei enää lukeutunut kagaaliin. Muistipa hän Veljen kanssa

edellisenä talvena mielihyvällä lukeneensa Työmiehestä erään pitemmän

artikkelisarjan, nimeltä "Kultainen ketju", joka oli suunnattu

ruotsalais-nuorsuomalaista yhtymää vastaan.

Kun he olivat päässeet mukavasti sijoittumaan Kappelissa ja Veli oli

tilannut syötävää, työnsi Markus esiin suuren uutisensa, lausuen

naiivilla itsetunnolla:

-- Tiedätkö, että minusta on tullut sosialisti?

-- Elä nyt! huudahti Veli, mutta noissa sanoissa ei ollut mitään

ivaa, vaan ainoastaan pelkkää veljellistä ihmettelyä.

-- On kyllä, vahvisti Markus. -- Viime kesän kuluessa minä kirjoitin

Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia

avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun

muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita

alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei

ainoa. Kyselivät mitä tutkintoja minä aion suorittaa ja olivat

hyvillään kuullessaan minun aikovan valmistua sanomalehtimieheksi,

sillä niistä sanoivat heillä olevan puutteen.