Tom sanoi, että se tapahtui tällä viisin.
Eräs dervishi patikoi Erämaan halki jalkasin tulikuumana päivänä, ja
hän oli tallustanut tuhat englannin penikulmaa ja oli hyvin köyhä ja
nälissään ja uupunut ja väsynyt, ja melkein tällä paikalla tuli hälle
vastaan eräs kameelinajaja, joll' oli sata kameelia, ja rukoili hältä
almua. Mutta kameelinajaja valitti varattomuuttaan. Silloin sanoi
dervishi.
"Eikö nämä kameelit ole teidän?"
"On kyllä, n'on minun."
"Ootteko te velassa?"
"Hä? -- minäkö? En ole."
"No, mies, joll' on sata kameelia eikä ole velassa, hän on rikas, eikä
ainoastaan rikas, vaan hyvinkin rikas. Eikö niin?"
Kameelinajaja tunnusti. Sitten sanoi dervishi:
"Jumala on tehnyt teidät rikkaaks, minut köyhäks. Hänell' on syynsä
siihen, ja n'on viisaat -- siunattu olkoon Hänen nimensä! Mutta Hän
tahtoo, että Hänen rikkaat lapsensa auttaa Hänen köyhiä lapsiansa, ja
te ootte kääntäneet selkänne mulle, teidän veljellenne, mun hädässäni,
ja Hän on muistava sen, ja te tuutte tappiolle siitä."
Kameelinajaja pelästyi, mutta hän oli yhtä kaikki helkkarin rahan
ahne, eikä pannut penniäkään menemään turhaan. Hän siis ruikuttamaan
ja valittelemaan kovia aikoja, ja vaikka hällä mukamas oli täysi rahti
aina Balsoraan ja vaikka hän oli saanut täyden maksun siitä, niin ei
hän voinut saada mitään rahtia paluumatkalle, ja sillä tavoin ei hän
mukamas ansainnut niinkään paljo reisullaan. Dervishi silloin jatkoi ja
sanoi:
"Hyvä on, jos te otatte seuraukset päällenne. Mutta tällä kertaa
t'ootte erehtynyt ja hukannut sopivan tilan."
Kameelinajaja tietysti tahtoi tietää, minkä tilan hän mukamas oli
hukannut, koska siinä kenties oli paljon rahaa. Hän juoksi senvuoksi
dervishin perästä ja rukoili ja kärtti häntä, ett' olis armollinen ja
laupias ja sanois sen hälle; ja lopuks dervishi tähän suostui ja sanoi:
"Näettekö tuon kunnaan tuolla? No, siellä kunnaassa on kaiken maailman
aarteet, ja minä justiin etsin etsimistäni miestä, jok' olis hyvä
sydämmeltään ja jalomielinen -- sillä jos minä löytäisin justiin
semmoisen miehen, niin on mulla voidetta muassani, jonka saatan tahria
hänen silmiinsä niin, että hän voi nähdä aarteet ja ottaa ne mukaansa."
Kameelinajaja oikein hikoili, ja hän rukoili ja pyysi armoa ja pani
polvilleen ja sanoi, että hän mukamas oli tuommonen mies, ja vakuutti
voivansa hankkia vaikka tuhat todistajaa, jotka sanoisit häntä
semmoseks mieheks ennenkin aina.
"No, hyvä," sanoi dervishi, "olkoon menneeksi Jos me lastataan nuo sata
kameelia, saan kai minä puolet niistä."
Kameelinajaja tuli niin iloseks, ettei voinut pidättää itseänsä, vaan
sanoi:
"Hei! S'on sovittu!"
He paiskasit kättä, ja dervishi otti esiin rasiansa ja mättäs voiteen
kameelinajajan oikeanpuoleiseen silmään, ja kunnas aukes ja hän meni
sisään, ja siell' oli todellakin kauheita kasoja kultaa ja jalokiviä,
jotka kimaltelit aivan kuin olisit kaikki taivaan tähdet pudonneet alas.
Sitten ryhtyi hän ja dervishi työhön, ja he lastasit joka kameelin
selkään kallista tavaraa, kunnes elukka ei jaksanut kantaa enemmän,
sitten he jätit hyvästi, ja kumpanenkin meni tiehensä viidenkymmenen
kameelin kanssa. Mutta mitäs ollakkaan! Kameelinajaja tuli joutusaan
juosten dervishin perästä ja saavutti hänet ja sanoi:
"Te ette ole naimisissa, ja te ette tarvitse kaikkia mitä saitte.
Ettekö antais mulle kymmentä kameeleistanne."
"No", sanoi dervishi, olkoon menneeksi "Mitä sanotte on järkevää kyllä."
Niin hän siis antoi, ja he erosit, ja dervishi lähti matkoihinsa
neljänkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitä vielä! Kameelinajaja tuli
taaskin juosten hänen perästänsä ja ruikutti ja rääkyi ja pyysi
vieläkin kymmenen kameelia hältä ja sanoi, että kolmekymmentä,
aarteilla lastattua, oli mukamas kylliks dervishille elää, sillä he
elävät hyvin vähällä eikä pidä mitään huushollia, vaan rämpivät mieron
tietä ja syövät missä sattuu.
Mutt'ei loppunut loru siihenkään. Tuo likanen koira tuli ja tuli ja
tuli takasin, kunnes oli kerjännyt jok'ainoan kameelin ja häll' oli
koko satakunta. Sillon oli hän tyytyväinen ja kiitti myös ja sanoi,
ettei ikinä unohtais dervishiä, vaikk' eläis kuinka kauan; eikä kukaan
mukamas ennen ollut niin hyvä ja aulis hänelle. Sitte he puristit kättä
ja erosit ja menit kumpikin matkoihinsa.
Mutt' uskositteko sen? Tuskin oli kymmenen minuuttia mennyt, kun
kameelinajaja oli, kun olikin, tyytymätön taas -- hän oli kurjin
konttija viidessä valtakunnassa -- ja hän tuli juosten taas. Ja sillä
kertaa hän tahtoi, että dervishi muka sivelis vähä voidetta hänen
toiseen silmäänsä.
"Miks' niin?" sanoi dervishi.
"No, sen tiiätte kyllä", sanoi kameelinajaja.
"Mitä tiedän mä?" kysyi dervishi.
"Ääh, te ette mua petä", sanoi kameelinajaja. "Te koitatte vain salata
multa jotakin -- sen tiiätte varsin hyvin. Te tiiätte myös, että
jos mulla olis voidetta vasemmassa silmässänikin, niin minä voisin
nähdä koko joukon muuta kallista tavaraa. No, tulkaa ja mätäkkää
vasempaankin."
Dervishi sanoi:
"Minä en ole mitään salannut teiltä. Mutta mä kerron mielelläni mitä
tapahtuis, jos mä panisin voidetta silmään. Te ette koskaan näkis enää.
T'olisitte sokko sokea koko elinaikanne."
"Mutt' uskositteko sen, että tuo raato ei luottanut dervishiin. Ei,
vaan hän kerjäs kerjäämistään ja poras ja ruikutti, kunnes viimeinkin
dervishi aukas rasiansa ja sanoi hälle, että nyt sais voidella
silmäänsä, jos halutti. Mies parka teki niin ja tuli tietysti sokeaks
kuin onkimato heti."
Silloin dervishi nauroi häntä ja teki pilaa ja koiruutta ja sanoi:
"No, Herran haltuun sitte -- tokko sokealle miehelle ei ole jalokivet
tarpeen."
Ja hän lähti matkaan noiden sadan kameelin kanssa ja jätti tuon mies
paran kömpimään paikasta paikkaan erämaassa, loppupuolen ijästään,
köyhänä ja kurjana ja ilman ystävittä.
Jim sanoi tuon jutun jääneen hyväks läksyks hänelle.
"Niin", sanoi Tom, "samalla viisin kuin niin monet muut läksyt. Niist'
ei ole mitään hyötyä, sillä sama juttu ei tule toistamiseen samalla
tavoin -- sit' ei se voi. Kun Hen Scovil romahti alas korsteinista
ja taitti selkänsä elinajakseen, sanoit kaikki ihmiset, että siinä
häll' oli läksy! Mikä läksy? Mitä hyötyä häll' olis siitä? Eihän hän
enää voinut kavuta korsteeneissa, eikä häll' ollut toista selkärankaa
taittaakseen."
"Mutta s'on sitteki totta, Tommi herra, että sit' oppii kokemuksesta.
Sanoohan raamattu, että mitä pirua sull' oli siellä tekemistä."
"Jaa, min' en väitä ettei joku asia voi olla meille läksyks, jos s'on
asia joka voi tapahtua kaks kertaa aivan samalla lailla. Löytyy niitä
paljokin semmosia asioita, ja _ne_ kasvattaa meitä -- sitä sanoi
Abner setä aina; mutta löytyypä neljäkymmentä _miljoonaa_ sitä toista
sorttia -- sitä sorttia, näette, jok' ei voi tapahtua kaks kertaa
samalla lailla -- ja niistä ei ole mitään todellista hyötyä; ne ei oo
opettavaisia enempää kuin isorokko. Kun se on tarttunut meihin, ei
siitä ole mitään hyötyä, että me ruvetaan tuumaamaan, että se rokotus
ei kenties olis ollut niin hullua, eikä siit' ole mitään hyötyä,
että m'annetaan rokottaa ruumistamme perästäpäin, sillä m'ei tulla
isoonrokkoon muuta kuin kerta. Mutta toiselta puolen Abner setä sanoi,
että ihminen, joka kerran mukamas oli repinyt härkää hännästä, oli
oppinut kuus tai seitsemänkymmentä kertaa enemmän kuin ihminen, jok' ei
ollut tehnyt sitä, ja hän sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli
koettanut kantaa kotia kissaa hännästä, oli saanut tiedot, joista häll'
oli aina oleva hyötyä, ja jotk' ei koskaan kävis hälle hämäräks. Mutta
sen mä sulle sanon, Jim, että setä Abner ei tykännyt ihmisistä, jotk'
aina kokee kaivaa läksyn joka asiasta, kun tapahtuu, olkoon sitte niin
että -- --"
Mutta Jim oli nukkunut. Tomia vähän hävetti, sillä -- niinkuin
tiedätte -- on ihminen semmonen, ett' aina tuntee olevansa pahoilla
mielin kun on puhunut hyvin koreasti -- ja luulee toisen ihmisen häntä
ihmettelevän, ja tämä toinen onkin nukahtanut. Tietysti hänen ei olisi
pitänyt antaa valtaa Nukkumatille, sillä s'on niinkuin huonoa, mutta
mitä makeammin joku ihminen puhuu, sitä varmemmin antaa se unta, ja kun
oikein ajattelee asiaa, ei se ole kummankaan syy erikseen -- molemmat
kaipaa läksytyksen.
Jim rupes kuorsamaan -- ensiks lievästi ja lempeästi, sitten tuli pitkä
raapotus, sitten lujempi ja vahvempi, sitten puolitusinaa hirvittäviä
hirrenvetoja, aivan kuin viimeinen vesi imeytyy reiästä kylpyammeessa,
sitten samallainen taas suuremmalla voimalla ja muutamilla ähkyvillä
ja puhisevilla äänillä, ikäänkuin lehmä vetelee viimeistä henkeänsä,
ja kun ihminen on tullut siihen tilaan, niin on hän paraimillaan
ja voi herättää miehen, joka nukkuu lähimmässä mökissä kauhallinen
morfiinia mahassaan, mutta hän ei voi herättää itseänsä, vaikka tuo
hirveä hölinä ei ole kuin kolme tuumaa hänen omista korvistaan. Ja sepä
juur on kummallisin asia maailmassa -- tykkään mä. Mutta raappikaappa
tulta tulitikulla sytyttääksenne kynttilän, niin se vähäpätönen
mäiskäys herättää hänet. Minä tahtosin tietää syyn siihen, mutta en
voi sitä löytää, vaikka kuinka kokisin. Jim hän hälytti koko erämaan
ja houkutteli paikalle elukoita monen penikulman päästä ottamaan
selkoa, mitä peevelin mellakkaa tuol' ylhäällä pidettiin; ei ollut
siinä yhtään, jok' olis ollut niin lähellä mölinää kuin _hän_, ja
kuitenkin oli hän ainoa luotu kappale koko luomakunnassa, jok' ei
tullut häirityks siitä. Me huudettiin häntä ja pidettiin elämää --
ei siitäkään ollut mitään apua; mutta heti kun tuli pieni pikkunen
kuiskaus, jok' ei ollut tavallista sorttia, niin heräs hän, kun
heräskin. Ei, hyvät ihmiset! min' oon ajatellut sitä kauvan, ja niin on
Tomkin, mutta ei, tuhat vieköön, sitä saa selville, miks kuorsaaja ei
voi kuulla omaa kuorsaamistaan.
Jim sanoi, ettei hän ollut nukkunut; hän oli vain vähä torkkunut
mukamas, voidaksensa kuunnella sitä paremmin.
Tom sanoi, ettei kukaan häntä syyttänytkään siitä.
Silloin näytti hän siltä kuin olis toivonut, ettei olis sanonut
mitään mukamas. Ja hän tahtoi päästä tuosta jutusta, sillä hän alkoi
haukkua kameelinajajaa, aivan kuin joku ihminen tekee, kun hänt' on
pantu pussiin jostakin ja hän mielii ammentaa kiukkunsa jonkun toisen
niskoille. Hän rusikoitsi kameelinajajaa mitä hartaimmin, ja minun
täytyi myöntää, ja hän kiitti kiittämistään dervishiä ja siinäkin mun
oli pitäminen hänen puoltaan. Mutta jo sanoi Tom:
"Min' en oo siitä vissi. Te sanoitte tuota dervishiä niin hirveän
auttavaiseks ja hyväks ja auliiks, mutta minä en voi sit' oikein
käsittää. Hän ei kokenut auttaa toista köyhää dervishiä, vai mitä? Ei,
sitä hän ei tehnyt. Jos hän ei pyytänyt omaa voittoaan, miks ei hän
silloin mennyt sisään itse ja pistänyt taskunsa täyteen jalokiviä ja
ollut tyytyväinen? Ei, hyvät herrat! Hän haki ihmistä, joll' olis sata
kameelia. Hän tahtoi lähteä paikalta niin suuren kuorman kanss' kuin
tuo elukka parvi jaksais kantaa."
"Niin, Tommi herra, mutta taipuhan hän jakamaan kahtia, ottihan hän
vain viiskymmentä kameelia."
"Otti, siks' että hän tiesi, kuinka hän sais ne kaikki vähitellen."
"Niin, Tommi herra, mutta sanohan hän miehelle, että voie tekis hänen
sokeaks."
"Jaa, siks' että hän tunsi miehen luonteen. S'oli juur semmosta miestä,
kun hän haki -- miestä, jok' ei koskaan usko kenenkään sanaa tai
kenenkään kunniaa, sen tähden ettei hänellä itsellä ole mitään. Minun
luullakseni on paljokin ihmisiä, jotk' ovat samaa sorttia kuin tuo
dervishi. Ne peijaavat toisia ihmisiä sinne ja tänne, mutta ne laittaa
aina niin, että se näyttää siltä, kuin olisit peijanneet itseään. Ne
pysyvät kaiken aikaa lain rajoissa, eikä niistä saada millään mokomin
kiinni. _Ne_ eivät mättää voidetta silmään -- ei millään mokomin, se
olis synti, mutta ne narraa toista sitä tekemään itse, ja sillä viisin
on se tämä, joka tekee itse itsensä sokeaks. Dervishi ja kameelinajaja
olit kai yhtä mallia -- helkkarin viisas ja viekas kanalja ja tyhmä,
kömpelö, typerä kanalja, mutta kanaljoja n'olit kumpikin."
"Tommi herra, uskotteko te tuota voietta olevan missään tässä
maailmassa ennää?"
"Uskon, Abner setä sanoo, että sit' on. Hän sanoo, että heill' on sitä
Newyorkissa ja he mättää sitä maalaisten silmiin ja näyttää heille
kaikki maailman rautatiet, ja he menee sisään ja ottaa ne; ja kun he
sitte hieroo voidetta toiseen silmään, sanovat he hyvästi ja ajavat
tiehensä heidän rautateineen. Täss'on kunnas nyt. Laske alas!"
Me laskettiin, mutt'ei s'ollut niin hauskaa kuin minä olin aatellut,
sillä me ei voitu löytää sitä paikkaa, josta he menit sisään ja
otit aarteet. S'oli yhtä kaikki hauskaa kyllä saada nähdä itsensä
kunnaankin, missä tuo ihmetyö tapahtui. Jim sanoi, ettei hän olis siitä
luopunut kolmesta dollaristakaan, ja samaa mieltä olin minäkin.
Mutta kaikkein ihmeellisintä oli minulle ja Jimille, että Tom voi
tulla tupsahtaen suureen vieraaseen maahan, kuten tää Erämaa oli, ja
löytää tämmösen pikkusen kyttyrän kuin tämä ja heti paikalla erottaa
sen miljoonista muista kyttyröistä, jotka olit ihan samallaisia, --
ilman mitään muuta apua kuin hänen omaa oppiansa ja omaa luonnollista
sukkeluuttansa. Me tuumattiin ja tuumattiin sinne ja tänne, mutt'ei
tultu selville, millä lailla hän menetteli. Hänellä oli pää paikallaan,
piru vie, ja hält' ei puuttunut muuta kuin ikää, tehdäkseen nimensä
yhtä tunnetuks kuin Robinson tai George Washington. Panempa vetoa, että
nämä mainiot miehet olisit saaneet seisoa päällään, löytääkseen tuon
kyttyrän; mutta se ei ollut mikään konsti semmoselle kuin Tom Sawyer;
hän hurrutti halki Saharan ja osotti tuota kumpua sormellaan yhtä
helposti kuin te voitte erottaa neekerin kimpusta enkeleitä.
Me löydettiin lammikko siinä vieressä, joss'oli suolasta vettä, ja
raavittiin kokoon läjä suolaa sen syrjiltä ja leviteltiin sitte
leijonan ja tiikerin nahoille, jotta ne kestäis kunnes Jim sai aikaa
parkita ne.