YHDEKSÄS LUKU.

Me tuumattiin laskea alaspäin, vaikka toisessa asiassa. Suurin

osa professorin ruokavarastoa oli mätätty läkkikannuihin, uuden

uutukaisella tavalla, joka vastikään oli keksitty; mutta loput oli

tuoretta. Kun otatte mukaan häränpaistia Missourista suureen Saharaan,

täytyy teidän olla tuupperin varovaiset, että pysytte kaiken aikaa

kylmässä ilmanalassa. Meidän lihamme oli kunnon lihaa aina siihen asti,

kunnes me viivyttiin niin kauvan noiden kuolleiden ihmisten parissa.

Se reissu pilasi vetemme ja kypsytti häränpaistin siihen määrään, että

s'oli juur omiansa englantilaiselle -- sanoi Tom -- mutta melkein liian

elävää amerikalaisille; niin että me tuumattiin, että meidän piti

lähteä leijonamarkkinoille tekemään affäärejä.

Me hinattiin ylös tikkaat ja laskettiin alas, kunnes oltiin vähä

itikkain yläpuolella, sitten me päästettiin alas köydenpätkä, jonka

päässä oli juoksusolmu, ja hinattiin ylös kuollut leijona, pieni murea

itikka; sitten me kiskottiin ylös tiikeripenikka. Me saatiin pitää koko

sotaneuvostoa aisoissa revolverilla, muutoin h'olisit tahtoneet olla

mukana siinä leikissä.

Me leikattiin palasia kummastakin eläimestä, korjattiin nahat ja

heitettiin loput menemään. Sitten me otettiin professori-vainajan onget

ja pantiin tuoretta lihaa syötiks ja ruvettiin ongelle. Me oltiin juur

parahiks järven vedenpinnasta ja saatiin oikein muhkeita ja makosia

kaloja koko rykelmä. Meill' olikin mitä herkullisin illallinen,

uskokaa: leijonanpaistia, tiikerinpaistia, paistettua kalaa ja lämmintä

ohraleipää. En ikinä tahdo parempaa.

Meillä oli vähä hedelmiä jälkiruuaks. Niitä me otettiin korkean

jättiläispuun latvasta. S'oli hyvin hoikka ja solakka puu, joss' ei

ollut yhtäkään oksaa juuresta latvaan asti, mutta siinä ne levisit

kuin katajapensas. S'oli tietysti palmupuu; joka ihminen tuntee palmun

kuvista heti sen nähdessään. Me etsittiin palmupähkinöitä tuosta

puusta, mutta siin' ei ollut. Siinä oli ainoastaan isoja kimppuja liian

väleen kasvaneita rypäleitä, ja Tom sanoi niiden olevan taateleita,

sillä ne olit -- vakuutti hän -- "Araabian öitten" ja muiden kirjain

kertomusten kaltaisia. Tietysti ne voivat olla myrkyllisiä; niin että

me ootettiin vähä ja katsottiin, söisivätkö linnut niitä. Ja ne söivät;

ja mekin syötiin, ja peijakkaan hyviä ne olitkin.

Tähän aikaan alkoi tulla oikein jättiläislintuja, ja ne syöksit alas

Ieijonavainajiin. Ne olit ahnaita petoja. Ne iskit kiinni toiseen

päähän leijonaa, jonka toisesta päästä toinen leijona oli jyrsimässä.

Jos leijona ajoi pois linnun, niin siit' ei ollut apua: lintu tuli

takasin heti kun leijona oli työssä taas.

Nuo suuret linnut tulit lentäen joka suunnalta -- helposti voi niitä

nähdä kiikarista, niiden ollessa vielä niin kaukana, ettei saattanut

niitä erottaa paljaalla silmällä. Kuolleet leijonan raadot olit

liian tuoreet hajahtaakseen -- ainakin linnulle, joka oli penikulman

päässä; niin että Tom sanoi, että lintuja ei ohjannut tänne heidän

nenänsä, vaan heidän tarkka silmänsä. Mikä hiton fiini silmä heillä

lie ollutkin! Tom sanoi, että penikulman päähän ei leijonan raato

voinut näyttää suuremmalta kuin ihmisen sormen kynsi; eikä hän voinut

käsittää, kuinka linnut näkivät niin pienen kappaleen niin kaukaa.

S'oli ihmeellistä ja luonnotonta, kun leijonat söi leijonia, ja me

tuumattiin, että ne kenties ei olleet sukua toisilleen. Mutta Jim

sanoi, ettei siin' ollut mitään erotusta. Hän sanoi, että siat syövät

halusta omat porsaansakin, ja sitä tekee hämähäkitkin, ja hän luuli

että leijonissa oli yhtä huonot perisynnit, vaikka kukaties vähä

niinkuin hienommat. Hän arveli, ettei leijona kenties sentään söis

omaa isäänsä, jos tiesi sen olevan pappansa, mutta kyllä se halustakin

söis lankonsa, jos nälkä nipistäis, ja anoppinsa milloin hyvänsä. Niin

arveli Jim. Mutta _arveleminen_ ei vielä ole asian näyttämistä toteen.

Voihan sitä arvella arvelemistaan, kunnes kuolee, mutta mitään vissiä

sitä ei tiedä. Sentähden m'ei piitattu enää koko jutusta.

Tavallisesti oli hyvin hiljaista Erämaassa öisin, mutta tänä yönä oli

siellä musiikkia. Sinne tuli koko joukko muita elukoita; hiipivää

ja haukkuvaa kansaa, joita Tom sanoi keltasusiks eli sakaaleiks,

ja kyttyräselkäisiä eläimiä, joita hän nimitti hyeenoiks; ja koko

seurakunta piti aivan pirullista peliä. He tekivät taulun kuutamossa,

joka oli ihan toista kuin tavalliset kuutamotaulut. Meill' oli köysi

riippumassa, ja me pantiin se kiinni puun latvaan, eikä kukaan ollut

vahdissa; me pantiin kaikki maata. Mutta minä olin hereillä pari kolme

tuntia ja katselin itikoita ja kuulin heidän musiikkiaan. S'oli kuin

mull' olis pistooattu parain paikka eläintarhassa ilmaseks, ja sitä

ei mulle, jumala paratkoon, koskaan ollut pistooattu ennen; ja siks

tykkäsin mä, ett' olis ollut hulluutta nukkua. Tämmöstä tilaa ei mulla

varmaankaan olis koskaan koko elämässäni.

Aamun koitossa ruvettiin me kalastamaan taas ja sitten me maattiin

laiskoteltiin siimeksessä eräällä saarella, ja m'oltiin vahtimassa

vuorotellen, ettei mitään elukkaa tulis nuuskimaan "ilmailijoita"

päivällisekseen. Me aiottiin lähteä tiehemme seuraavana päivänä, mutta

m'ei voitu -- oli niin turkkasen hauskaa ja mukavaa.

Seuraavana päivänä, kun me noustiin ilmaan ja seilattiin itäänpäin,

katsottiin me taaksemme ja tähysteltiin tuota paikkaa, kunnes s'oli

vain pikkunen pilkku Erämaassa, ja sen mä sanon, että s'oli aivan kuin

sanois "ajöös" ystävälle, jot' ei koskaan enää tapaa.

Jim istui siinä tuumissaan, ja viimein hän sanoi:

"Tommi herra, nyt kai tullaan me väleen Erämaasta pois, luulen mä?"

"Hä?"

"No' s'on selevä asia. Tiiättähän kuinka kauan m'ollaan seilattu

sen yli. M'ollaan vissistikin hiekasta pois, ollaan ku ollaanki.

Kummallista että sit' on kestäny näin kauvan."

"Mitä sä lörpötteletkin! Hiekkaa kyllä piisaa, ole huoleti."

"Min'en huolehi yhtään, Tommi herra, minä vain kummeksin. Jumalall' on

hiekkaa kylliks, siit'ei oo kysymys, mutt' eihän hänen sovi tuhulata

sitä sentään. Ja minusta tää Erämaa on kylliks iso semmosenaan; jos

s'olis vielä isompi, niin s'olis hiekan tuhulaamista."

"Mitä lörpötystä! Vastahan ollaan me tultu tähän Erämaahan.

Yhdys-Vallat on kauhean suuri maa, vai mitä? Eikö ole, Huck?"

"On kyllä", sanoin mä, "tuskin on suurempaa olemassakaan".

"No", sanoi hän, "tämä Erämaa on muodoltaan melkein kuin Yhdys-Vallat,

ja jos levittäis tämän Yhdys-Valtain päälle, niin se peittäis

Yhdys-Vallat näkymättömiin. Pikkunen nurkka pistäis ulos Maine'n

kohdalla ja länsipohjassa ja Florida pistäis alas kuin harakanhäntä, ja

siinä kaikki. Me otettiin Kalifornia mexikolaisilta pari kolme vuotta

sitten, niin että se osa Tyynen meren rannikkoa on nyt meidän; ja jos

pantais suuri Sahara syrjineen Tyvenen meren puoleen, niin peittäis se

Yhdys-Vallat ja pistäis ulos Atlantin valtamereen kuussataa englannin

penikulmaa Newyorkin ulkopuolelle".

Minä sanoin:

"No voi sentään! Onko sulla se juttu oikein paperissa, Tom Sawyer?"

"On, ja tässä se on, ja minä olen tutkinut asiaa. Katso itse.

Newyorkista Tyveneen mereen on 2,600 englannin penikulmaa; Erämaan

toisesta päästä toiseen on 3,200 penikulmaa. Yhdys-Vallat on 3,600,000

neliöpenikulmaa, tää Erämaa 4,162,000 neliöpenikulmaa. Erämaalla

voitais peittää jokainen tuuma Yhdys-Valloista, ja missä se pistäis

ulos syrjineen, voitais helposti tukkia alle Englanti, Skotlanti,

Irlanti, Ranska, Tanska ja koko Saksa. Jaa, hyvät herrat, te voisitte

piilottaa koko isänmaan kaikkine valtioineen ja vielä nuo toiset maat

kaikki suuren Saharan alle, ja sittenkin olis teillä vielä 2,000

neliöpenikulmaa hiekkaa kaupan päälle."

"No voi sentään", sanoin mä, "s'on ihmeellistä. Ja siitä näkee, että

Luojalla oli yhtä paljon työtä tämän Erämaan tekemisessä kuin Hällä oli

luodessaan Yhdys-Vallat ja kaikki nuo muut maat. Luulenpa että Häll'

oli kahen tai kolmen päivän työ täss' Erämaassa, ennenkun se valmistui."

Jim sanoi:

"Huck, tuo ei voi pittää paikkaans. Minä luulen, ettei Hän oo ollenkaan

teheny tätä Erämaata. Katto sitä vain, niin saat nähä, enkö oo

oikeassa. Mitä hiton hyötyä on Erämaasta? Ei jumaliste tuon enempää.

Eihän sitä saa kasvamaan mittään. Vai mitä sä meinaat, Huck?"

"Sinä oot oikeassa."

"Enkös ole, Tommi herra?"

"Oot, luultavasti. Jatka."

"Jollei jostaki asiasta oo hyötyä, niin sehän on turuhaan tehty, vai

mitä?"

"On, on turhaan tehty."

"No, hyvä! tekeekö Jumala mittään turuhaan? Vastatkaa siihen?"

"Ei, ei tee."

"No, kuinka Hän sitten teki tään Erämaan?"

"Jatka. Kuinka _teki_ hän sen?"

"Joo, Tommi herra, s'on mun meininkini, että Hän ei oo teheny sit'

ollenkaan; Hän ei sitä tuumannu. Hän ei teheny sitä tahallans. No,

nyt näytän mä, miten se kävi. _Minä_ luulen, että s'oli aivan niinku

raketaan suurta pytinkiä; aina jää siinä jälelle koko kasa saviruukkia

ja muuta romua ja roskaa. Mitä tekee pykmestari sillä? Eikö hän aja

sitä pois ja kaa'a johonki vanahaan tunkioon? Hoo-ja. No, minun

meininkini on, ett' aivan niin se kävi. Kun Jumala rupes rakentamaan

tätä maailmaa, niin teki Hän ensin koko joukon kallioita ja tälläs ne

riviin ja sitte ropotti hän joukon multaa ja pani kasaan, parahiks

kalliolle, ja sitte tekas Hän joukon hiekkaa ja pani senkin kasaan,

noin parahiks myös. Sitte Hän rupes hommaan. Hän mittaili kokoon

vähä vuoria ja multaa ja hiekkaa ja sekotti ne yhteen ja sano: 'S'on

Saksanmaa' ja mättäs postimerkin päälle ja pani kuivamaan; sitte hän

mittaili taas kokoon vähän vuoria ja multaa ja hiekkaa ja pani ne

yhteen ja sano: 'S'on Yhdys-Vallat' ja mättäs siihenki postimerkin;

ja pani sen kuivamaan, ja niin poispäin, kunnes oli lauantain

illallisaika, ja Hän katto ympärilleen ja näki, että kaikki tyyni oli

valamis, ja tupperin hyvä maailma s'oliki, ollakseen niin kiireessä

tekastu. Mutta sitte Hän näki, että Hänen sotkiessaan kokoon mullat

ja kalliot, niin ett' oli mennyt justiin parahiks kutakin, oli vielä

suunnaton kasa hiekkaa ylitte, eikä Hän voinu muistaa, miten niin

oli menny. Sillon hän katto ympärilleen nähäkseen, eikö ollu mittään

tyhyjää tunkiota jossain, ja sillon näki hän tään aution paikan ja tuli

hyvin iloseks ja komensi enkeleitä vetämään hiekan tänne ja kaatamaan

maahan. Jaa-a, s'on _minun_ ajatukseni asiasta -- suuri Sahara ei ole

luotu ollenkaan -- se synty _sattumuksesta_."

Minä sanoin, että se mukamas oli oikein hyvä todistus, ja arvelin sen

olevan parahimman, mitä Jim koskaan oli vetänyt framille. Tom hän

sanoi samaa, mutta hän sanoi samassa, ettei todistukset oikeastaan ole

muuta kuin _teoriioja_, ja teoriiat mukamas ei näytä toteen mitään; ne

vain tarjoo ikääskuin lepopaikan, kun ollaan väsyneitä nuuskimiseen ja

tuumaamiseen -- semmoseen tuumaamiseen, jota ei kukaan voi tuumata. Ja

hän sanoi:

"Teoriioissa on vielä toinenkin puute. Niiss'on näet aina reikä

jossakin, jos katselee niitä tarkemmin. Ja niin on nyt laita Jiminkin

teoriian. Katsokaa esimerkiks, kuinka monta billionaa ja billionaa

tähteä on taivaalla. No, mistä se tulee, että löytyi juur säntilleen

parahiks tähti-ainesta niihin, eikä mitään jäänyt yli? Mistä se tulee,

ettei siell' ollut mitään hiekkakasaa?"

Mutta Jim ei joutunut pussiin. Hän vastas:

"Mitä sitte on Linnunrata? Hä? Tahtosin tiätää. Mitä on Linnunrata?

Vastakkaas siihen, Tommi herra!"

Minun mielestäni oli se surman isku. _Minun_ mielestäni vain -- toiset

ehkä meinaa toisin; mutta sen mä silloin sanoin ja minä pysyn sanassani

-- s'oli surmanisku. Ja Tom Sawyer hän oli, kun olikin, nolattuna. Ei

järjellistä sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Hän näytti melkein siltä

kuin hänt' olis ammuttu raehauleilla takapuoleen. Hän soperteli jotain

sinneppäin, että mukamas minun ja Jimin kaltasten ihmisten kanssa oli

samaa puhua järkeä kuin kissakalan kanssa. Mutta semmostahan voi kuka

hyväns lörpötellä -- ja minä olen huomannut, että he aina tekevät niin,

kun ovat tulleet oikein ristiinnaulituks. Tom Sawyer oli närkästynyt,

nolattu ja rutistunut, kun meidän väitöksemme piti loppua tolla viisin.

Me ruvettiin puhumaan Erämaan suuruudesta taas, ja mit' enemmän me

verrattiin sitä siihen tai siihen tai tuohon tai tähän, sitä suuremmaks

ja jylhemmäks ja ylhäisemmäks se tuli. Ja kun Tom oikein ravisteli

fiikunapuitaan, keksi hän, että s'oli justiin niin suuri kuin Kiinan

keisarikunta. Sitten näytti hän meille, kuinka paljon maanalaa Kiinan

keisarikunta vei kartasta ja kuinka paljon se vei maailmasta. Niin,

kyllä s'oli ihmeellistä, ja minä sanoin:

"Jaa-a, kyllä min' oon kuullut paljonkin puhuttavan tästä Erämaasta,

mutt' en koskaan ole tietänyt ennen, kuinka mahtava se on."

Silloin sanoi Tom:

"Mahtava! Sahara mahtava! S'on juur muutamain ihmisten laita! Jos

joku asia on laaja, on se kohta heidän mielestään mahtava. Siinä on

koko heidän älynsä. He ei ymmärrä muuta kuin _laajuutta_. Katsokaas

Englantia. S'on mahtavin maa maailmassa, ja kuitenkin voisitte sen

pistää Kiinan liivintaskuun, eikä siinä kylliks, vaan sit' olis

saakulin vaikea löytää, kun kaivattais sitä toista. Ja katsokaa

Venäjää! Se leviää joka haaralle, ja kuitenkaan ei s'ole mahtavampi

tässä maailmassa kuin Rhode Island, ja sill' ei ole puoltakaan

siitä, mitä Rhode Island'illa on. Minun setäni Abner, joka oli

presbyterianinen pappi ja mitä kiihkoisin vielä, _hän_ sanoi, että jos

aina tuomittais mahtavuutta _laajuuden_ mukaan, mitä sitte taivas olis

sen toisen paikan rinnalla? Hän sanoi aina, että taivaan valtakunta

mukamas on ijankaikkisuuden Rhode Island."

Etäältä nähtiin me nyt matala kunnas, joka kohos kaukana maailman

lopussa. Tom pysähtyi puheissaan, haparoi kiikaria, katsahti sitte ja

sanoi:

"Aivan oikein -- s'on varmaan se, jota m'olen kurkistanut. Jos m'oon

oikeassa, niin on se se, johon dervishi vei miehen sisään ja josta hän

näytti hälle kaiken maailman aarteet."

Mekin kiikaroittiin, ja hän rupes kertomaan asiasta "Araabian öitten"

mukaan.

Tom Sawyer ilmailija Huckleberry Finn'in jatko · 第 12 / 17 题