Me tuumattiin laskea alaspäin, vaikka toisessa asiassa. Suurin
osa professorin ruokavarastoa oli mätätty läkkikannuihin, uuden
uutukaisella tavalla, joka vastikään oli keksitty; mutta loput oli
tuoretta. Kun otatte mukaan häränpaistia Missourista suureen Saharaan,
täytyy teidän olla tuupperin varovaiset, että pysytte kaiken aikaa
kylmässä ilmanalassa. Meidän lihamme oli kunnon lihaa aina siihen asti,
kunnes me viivyttiin niin kauvan noiden kuolleiden ihmisten parissa.
Se reissu pilasi vetemme ja kypsytti häränpaistin siihen määrään, että
s'oli juur omiansa englantilaiselle -- sanoi Tom -- mutta melkein liian
elävää amerikalaisille; niin että me tuumattiin, että meidän piti
lähteä leijonamarkkinoille tekemään affäärejä.
Me hinattiin ylös tikkaat ja laskettiin alas, kunnes oltiin vähä
itikkain yläpuolella, sitten me päästettiin alas köydenpätkä, jonka
päässä oli juoksusolmu, ja hinattiin ylös kuollut leijona, pieni murea
itikka; sitten me kiskottiin ylös tiikeripenikka. Me saatiin pitää koko
sotaneuvostoa aisoissa revolverilla, muutoin h'olisit tahtoneet olla
mukana siinä leikissä.
Me leikattiin palasia kummastakin eläimestä, korjattiin nahat ja
heitettiin loput menemään. Sitten me otettiin professori-vainajan onget
ja pantiin tuoretta lihaa syötiks ja ruvettiin ongelle. Me oltiin juur
parahiks järven vedenpinnasta ja saatiin oikein muhkeita ja makosia
kaloja koko rykelmä. Meill' olikin mitä herkullisin illallinen,
uskokaa: leijonanpaistia, tiikerinpaistia, paistettua kalaa ja lämmintä
ohraleipää. En ikinä tahdo parempaa.
Meillä oli vähä hedelmiä jälkiruuaks. Niitä me otettiin korkean
jättiläispuun latvasta. S'oli hyvin hoikka ja solakka puu, joss' ei
ollut yhtäkään oksaa juuresta latvaan asti, mutta siinä ne levisit
kuin katajapensas. S'oli tietysti palmupuu; joka ihminen tuntee palmun
kuvista heti sen nähdessään. Me etsittiin palmupähkinöitä tuosta
puusta, mutta siin' ei ollut. Siinä oli ainoastaan isoja kimppuja liian
väleen kasvaneita rypäleitä, ja Tom sanoi niiden olevan taateleita,
sillä ne olit -- vakuutti hän -- "Araabian öitten" ja muiden kirjain
kertomusten kaltaisia. Tietysti ne voivat olla myrkyllisiä; niin että
me ootettiin vähä ja katsottiin, söisivätkö linnut niitä. Ja ne söivät;
ja mekin syötiin, ja peijakkaan hyviä ne olitkin.
Tähän aikaan alkoi tulla oikein jättiläislintuja, ja ne syöksit alas
Ieijonavainajiin. Ne olit ahnaita petoja. Ne iskit kiinni toiseen
päähän leijonaa, jonka toisesta päästä toinen leijona oli jyrsimässä.
Jos leijona ajoi pois linnun, niin siit' ei ollut apua: lintu tuli
takasin heti kun leijona oli työssä taas.
Nuo suuret linnut tulit lentäen joka suunnalta -- helposti voi niitä
nähdä kiikarista, niiden ollessa vielä niin kaukana, ettei saattanut
niitä erottaa paljaalla silmällä. Kuolleet leijonan raadot olit
liian tuoreet hajahtaakseen -- ainakin linnulle, joka oli penikulman
päässä; niin että Tom sanoi, että lintuja ei ohjannut tänne heidän
nenänsä, vaan heidän tarkka silmänsä. Mikä hiton fiini silmä heillä
lie ollutkin! Tom sanoi, että penikulman päähän ei leijonan raato
voinut näyttää suuremmalta kuin ihmisen sormen kynsi; eikä hän voinut
käsittää, kuinka linnut näkivät niin pienen kappaleen niin kaukaa.
S'oli ihmeellistä ja luonnotonta, kun leijonat söi leijonia, ja me
tuumattiin, että ne kenties ei olleet sukua toisilleen. Mutta Jim
sanoi, ettei siin' ollut mitään erotusta. Hän sanoi, että siat syövät
halusta omat porsaansakin, ja sitä tekee hämähäkitkin, ja hän luuli
että leijonissa oli yhtä huonot perisynnit, vaikka kukaties vähä
niinkuin hienommat. Hän arveli, ettei leijona kenties sentään söis
omaa isäänsä, jos tiesi sen olevan pappansa, mutta kyllä se halustakin
söis lankonsa, jos nälkä nipistäis, ja anoppinsa milloin hyvänsä. Niin
arveli Jim. Mutta _arveleminen_ ei vielä ole asian näyttämistä toteen.
Voihan sitä arvella arvelemistaan, kunnes kuolee, mutta mitään vissiä
sitä ei tiedä. Sentähden m'ei piitattu enää koko jutusta.
Tavallisesti oli hyvin hiljaista Erämaassa öisin, mutta tänä yönä oli
siellä musiikkia. Sinne tuli koko joukko muita elukoita; hiipivää
ja haukkuvaa kansaa, joita Tom sanoi keltasusiks eli sakaaleiks,
ja kyttyräselkäisiä eläimiä, joita hän nimitti hyeenoiks; ja koko
seurakunta piti aivan pirullista peliä. He tekivät taulun kuutamossa,
joka oli ihan toista kuin tavalliset kuutamotaulut. Meill' oli köysi
riippumassa, ja me pantiin se kiinni puun latvaan, eikä kukaan ollut
vahdissa; me pantiin kaikki maata. Mutta minä olin hereillä pari kolme
tuntia ja katselin itikoita ja kuulin heidän musiikkiaan. S'oli kuin
mull' olis pistooattu parain paikka eläintarhassa ilmaseks, ja sitä
ei mulle, jumala paratkoon, koskaan ollut pistooattu ennen; ja siks
tykkäsin mä, ett' olis ollut hulluutta nukkua. Tämmöstä tilaa ei mulla
varmaankaan olis koskaan koko elämässäni.
Aamun koitossa ruvettiin me kalastamaan taas ja sitten me maattiin
laiskoteltiin siimeksessä eräällä saarella, ja m'oltiin vahtimassa
vuorotellen, ettei mitään elukkaa tulis nuuskimaan "ilmailijoita"
päivällisekseen. Me aiottiin lähteä tiehemme seuraavana päivänä, mutta
m'ei voitu -- oli niin turkkasen hauskaa ja mukavaa.
Seuraavana päivänä, kun me noustiin ilmaan ja seilattiin itäänpäin,
katsottiin me taaksemme ja tähysteltiin tuota paikkaa, kunnes s'oli
vain pikkunen pilkku Erämaassa, ja sen mä sanon, että s'oli aivan kuin
sanois "ajöös" ystävälle, jot' ei koskaan enää tapaa.
Jim istui siinä tuumissaan, ja viimein hän sanoi:
"Tommi herra, nyt kai tullaan me väleen Erämaasta pois, luulen mä?"
"Hä?"
"No' s'on selevä asia. Tiiättähän kuinka kauan m'ollaan seilattu
sen yli. M'ollaan vissistikin hiekasta pois, ollaan ku ollaanki.
Kummallista että sit' on kestäny näin kauvan."
"Mitä sä lörpötteletkin! Hiekkaa kyllä piisaa, ole huoleti."
"Min'en huolehi yhtään, Tommi herra, minä vain kummeksin. Jumalall' on
hiekkaa kylliks, siit'ei oo kysymys, mutt' eihän hänen sovi tuhulata
sitä sentään. Ja minusta tää Erämaa on kylliks iso semmosenaan; jos
s'olis vielä isompi, niin s'olis hiekan tuhulaamista."
"Mitä lörpötystä! Vastahan ollaan me tultu tähän Erämaahan.
Yhdys-Vallat on kauhean suuri maa, vai mitä? Eikö ole, Huck?"
"On kyllä", sanoin mä, "tuskin on suurempaa olemassakaan".
"No", sanoi hän, "tämä Erämaa on muodoltaan melkein kuin Yhdys-Vallat,
ja jos levittäis tämän Yhdys-Valtain päälle, niin se peittäis
Yhdys-Vallat näkymättömiin. Pikkunen nurkka pistäis ulos Maine'n
kohdalla ja länsipohjassa ja Florida pistäis alas kuin harakanhäntä, ja
siinä kaikki. Me otettiin Kalifornia mexikolaisilta pari kolme vuotta
sitten, niin että se osa Tyynen meren rannikkoa on nyt meidän; ja jos
pantais suuri Sahara syrjineen Tyvenen meren puoleen, niin peittäis se
Yhdys-Vallat ja pistäis ulos Atlantin valtamereen kuussataa englannin
penikulmaa Newyorkin ulkopuolelle".
Minä sanoin:
"No voi sentään! Onko sulla se juttu oikein paperissa, Tom Sawyer?"
"On, ja tässä se on, ja minä olen tutkinut asiaa. Katso itse.
Newyorkista Tyveneen mereen on 2,600 englannin penikulmaa; Erämaan
toisesta päästä toiseen on 3,200 penikulmaa. Yhdys-Vallat on 3,600,000
neliöpenikulmaa, tää Erämaa 4,162,000 neliöpenikulmaa. Erämaalla
voitais peittää jokainen tuuma Yhdys-Valloista, ja missä se pistäis
ulos syrjineen, voitais helposti tukkia alle Englanti, Skotlanti,
Irlanti, Ranska, Tanska ja koko Saksa. Jaa, hyvät herrat, te voisitte
piilottaa koko isänmaan kaikkine valtioineen ja vielä nuo toiset maat
kaikki suuren Saharan alle, ja sittenkin olis teillä vielä 2,000
neliöpenikulmaa hiekkaa kaupan päälle."
"No voi sentään", sanoin mä, "s'on ihmeellistä. Ja siitä näkee, että
Luojalla oli yhtä paljon työtä tämän Erämaan tekemisessä kuin Hällä oli
luodessaan Yhdys-Vallat ja kaikki nuo muut maat. Luulenpa että Häll'
oli kahen tai kolmen päivän työ täss' Erämaassa, ennenkun se valmistui."
Jim sanoi:
"Huck, tuo ei voi pittää paikkaans. Minä luulen, ettei Hän oo ollenkaan
teheny tätä Erämaata. Katto sitä vain, niin saat nähä, enkö oo
oikeassa. Mitä hiton hyötyä on Erämaasta? Ei jumaliste tuon enempää.
Eihän sitä saa kasvamaan mittään. Vai mitä sä meinaat, Huck?"
"Sinä oot oikeassa."
"Enkös ole, Tommi herra?"
"Oot, luultavasti. Jatka."
"Jollei jostaki asiasta oo hyötyä, niin sehän on turuhaan tehty, vai
mitä?"
"On, on turhaan tehty."
"No, hyvä! tekeekö Jumala mittään turuhaan? Vastatkaa siihen?"
"Ei, ei tee."
"No, kuinka Hän sitten teki tään Erämaan?"
"Jatka. Kuinka _teki_ hän sen?"
"Joo, Tommi herra, s'on mun meininkini, että Hän ei oo teheny sit'
ollenkaan; Hän ei sitä tuumannu. Hän ei teheny sitä tahallans. No,
nyt näytän mä, miten se kävi. _Minä_ luulen, että s'oli aivan niinku
raketaan suurta pytinkiä; aina jää siinä jälelle koko kasa saviruukkia
ja muuta romua ja roskaa. Mitä tekee pykmestari sillä? Eikö hän aja
sitä pois ja kaa'a johonki vanahaan tunkioon? Hoo-ja. No, minun
meininkini on, ett' aivan niin se kävi. Kun Jumala rupes rakentamaan
tätä maailmaa, niin teki Hän ensin koko joukon kallioita ja tälläs ne
riviin ja sitte ropotti hän joukon multaa ja pani kasaan, parahiks
kalliolle, ja sitte tekas Hän joukon hiekkaa ja pani senkin kasaan,
noin parahiks myös. Sitte Hän rupes hommaan. Hän mittaili kokoon
vähä vuoria ja multaa ja hiekkaa ja sekotti ne yhteen ja sano: 'S'on
Saksanmaa' ja mättäs postimerkin päälle ja pani kuivamaan; sitte hän
mittaili taas kokoon vähän vuoria ja multaa ja hiekkaa ja pani ne
yhteen ja sano: 'S'on Yhdys-Vallat' ja mättäs siihenki postimerkin;
ja pani sen kuivamaan, ja niin poispäin, kunnes oli lauantain
illallisaika, ja Hän katto ympärilleen ja näki, että kaikki tyyni oli
valamis, ja tupperin hyvä maailma s'oliki, ollakseen niin kiireessä
tekastu. Mutta sitte Hän näki, että Hänen sotkiessaan kokoon mullat
ja kalliot, niin ett' oli mennyt justiin parahiks kutakin, oli vielä
suunnaton kasa hiekkaa ylitte, eikä Hän voinu muistaa, miten niin
oli menny. Sillon hän katto ympärilleen nähäkseen, eikö ollu mittään
tyhyjää tunkiota jossain, ja sillon näki hän tään aution paikan ja tuli
hyvin iloseks ja komensi enkeleitä vetämään hiekan tänne ja kaatamaan
maahan. Jaa-a, s'on _minun_ ajatukseni asiasta -- suuri Sahara ei ole
luotu ollenkaan -- se synty _sattumuksesta_."
Minä sanoin, että se mukamas oli oikein hyvä todistus, ja arvelin sen
olevan parahimman, mitä Jim koskaan oli vetänyt framille. Tom hän
sanoi samaa, mutta hän sanoi samassa, ettei todistukset oikeastaan ole
muuta kuin _teoriioja_, ja teoriiat mukamas ei näytä toteen mitään; ne
vain tarjoo ikääskuin lepopaikan, kun ollaan väsyneitä nuuskimiseen ja
tuumaamiseen -- semmoseen tuumaamiseen, jota ei kukaan voi tuumata. Ja
hän sanoi:
"Teoriioissa on vielä toinenkin puute. Niiss'on näet aina reikä
jossakin, jos katselee niitä tarkemmin. Ja niin on nyt laita Jiminkin
teoriian. Katsokaa esimerkiks, kuinka monta billionaa ja billionaa
tähteä on taivaalla. No, mistä se tulee, että löytyi juur säntilleen
parahiks tähti-ainesta niihin, eikä mitään jäänyt yli? Mistä se tulee,
ettei siell' ollut mitään hiekkakasaa?"
Mutta Jim ei joutunut pussiin. Hän vastas:
"Mitä sitte on Linnunrata? Hä? Tahtosin tiätää. Mitä on Linnunrata?
Vastakkaas siihen, Tommi herra!"
Minun mielestäni oli se surman isku. _Minun_ mielestäni vain -- toiset
ehkä meinaa toisin; mutta sen mä silloin sanoin ja minä pysyn sanassani
-- s'oli surmanisku. Ja Tom Sawyer hän oli, kun olikin, nolattuna. Ei
järjellistä sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Hän näytti melkein siltä
kuin hänt' olis ammuttu raehauleilla takapuoleen. Hän soperteli jotain
sinneppäin, että mukamas minun ja Jimin kaltasten ihmisten kanssa oli
samaa puhua järkeä kuin kissakalan kanssa. Mutta semmostahan voi kuka
hyväns lörpötellä -- ja minä olen huomannut, että he aina tekevät niin,
kun ovat tulleet oikein ristiinnaulituks. Tom Sawyer oli närkästynyt,
nolattu ja rutistunut, kun meidän väitöksemme piti loppua tolla viisin.
Me ruvettiin puhumaan Erämaan suuruudesta taas, ja mit' enemmän me
verrattiin sitä siihen tai siihen tai tuohon tai tähän, sitä suuremmaks
ja jylhemmäks ja ylhäisemmäks se tuli. Ja kun Tom oikein ravisteli
fiikunapuitaan, keksi hän, että s'oli justiin niin suuri kuin Kiinan
keisarikunta. Sitten näytti hän meille, kuinka paljon maanalaa Kiinan
keisarikunta vei kartasta ja kuinka paljon se vei maailmasta. Niin,
kyllä s'oli ihmeellistä, ja minä sanoin:
"Jaa-a, kyllä min' oon kuullut paljonkin puhuttavan tästä Erämaasta,
mutt' en koskaan ole tietänyt ennen, kuinka mahtava se on."
Silloin sanoi Tom:
"Mahtava! Sahara mahtava! S'on juur muutamain ihmisten laita! Jos
joku asia on laaja, on se kohta heidän mielestään mahtava. Siinä on
koko heidän älynsä. He ei ymmärrä muuta kuin _laajuutta_. Katsokaas
Englantia. S'on mahtavin maa maailmassa, ja kuitenkin voisitte sen
pistää Kiinan liivintaskuun, eikä siinä kylliks, vaan sit' olis
saakulin vaikea löytää, kun kaivattais sitä toista. Ja katsokaa
Venäjää! Se leviää joka haaralle, ja kuitenkaan ei s'ole mahtavampi
tässä maailmassa kuin Rhode Island, ja sill' ei ole puoltakaan
siitä, mitä Rhode Island'illa on. Minun setäni Abner, joka oli
presbyterianinen pappi ja mitä kiihkoisin vielä, _hän_ sanoi, että jos
aina tuomittais mahtavuutta _laajuuden_ mukaan, mitä sitte taivas olis
sen toisen paikan rinnalla? Hän sanoi aina, että taivaan valtakunta
mukamas on ijankaikkisuuden Rhode Island."
Etäältä nähtiin me nyt matala kunnas, joka kohos kaukana maailman
lopussa. Tom pysähtyi puheissaan, haparoi kiikaria, katsahti sitte ja
sanoi:
"Aivan oikein -- s'on varmaan se, jota m'olen kurkistanut. Jos m'oon
oikeassa, niin on se se, johon dervishi vei miehen sisään ja josta hän
näytti hälle kaiken maailman aarteet."
Mekin kiikaroittiin, ja hän rupes kertomaan asiasta "Araabian öitten"
mukaan.