Me seilattiin pari päivää, ja juur kun täysikuu oli taivaan rannalla
erämaan toisessa laidassa, saatiin me nähdä pieniä mustia itikoita
liikkuvan sen leveän hopeisen naaman poikki. Ne voi aivan selvästi
nähdä, yhtä selvästi kuin olisit olleet maalatut kuuhun läkillä. S'oli
taas karavaani. Me päätettiin seilata hiljemmin ja seurata heitä,
jotta saatais matkakumppalit, vaikka heidän kurssinsa ei ollut meidän.
S'oli tupperin tyylikäs karavaani ja muhkea nähdä, kun seuraavana
aamuna aurinko tuli seilaten erämaan yli ja paljasti kameelien pitkät
varjot, jotka kuvastuit kultaseen hiekkaan kuin tuhat jänisjussia
olis marssinut peräkanaa. Me ei tultu heitä oikein lähelle, sillä
me tiettiin paremmin tällä kertaa, ettei sopinut peljättää ihmisten
kameeleja ja ajaa hajalle heidän karavaanejansa. Tää oli muhkein
komanto, mit' on maailmassa, ainakin mitä tulee koreihin vaatteisiin
ja kommervenkkiin. Muutamat päälliköt ratsastivat dromedaariusten
selässä -- jotk' olit ensimmäisiä kuin me koskaan oltiin nähty, ja
n'ovat hyvin isoja ja käyvät kopuroivat kuin puujaloilla, ja ratsastaja
saapi hytkyä heidän selässään aivan vimmatusti ja kirnuta päivällistään
mahassaan, että suolet sinkoo; mutta dromedaariukset pysyy tahdissa,
eikä tavallinen kameeli vedä vertoja niille nopeudessa.
Karavaani syötti dromedaariuksiaan keskipäivällä ja jatkoi sitte matkaa
iltapäivällä. Ennen pitkää rupes aurinko näyttämään niin kummalliselta.
Ensinnä se näytti messingiltä ja sitten kuparilta, ja sen perästä
se rupes näyttämään veriseltä pallolta, ja ilma kävi kuumaks ja
ummehtuneeks, ja sen jälkeen koko läntinen taivas synkistyi ja näytti
paksulta ja samakalta, mutta kuitenkin hehkuvalta ja kolkolta,
aivan niinkuin se näyttää punasen lasipalasen läpi, kuten tiedätte.
Me katsottiin alas ja nähtiin, että karavaanin oli kairon laidat
longallansa kalloissaan; he juoksit joka haaralle, sinne ja tänne,
kuin olis heillä ollut pelko pöksyissä, ja sitte heittäysit silmilleen
hiekkaan ja makasit hiljaa kuin kuolleet.
Pian nähtiin me tulevan jotakin, ku seisoi hirveän leveänä seinänä ja
ulottui erämaasta taivaaseen ja peitti meiltä auringon, ja se tulikin
päälle hirviää kyytiä. Ensin heikko tuulenviuhka meihin koski, sitten
tuli se lujempana, ja me alettiin saada polttavia hiekanmuruja vasten
naamaa, ja Tom huusi:
"S'on hiekkamyrsky -- selkä vastaan!"
Me tehtiin niin, ja tuossa paikassa tuli oikein rajumyrsky möyhertäen,
ja hiekka pusersi vastaan kuin lapioilla olis kaadettu, ja ilma oli
niin paksuna sitä, ettei me nähty hitustakaan. Viidessä minuutissa
oli paattikin sitä täynnä laitojaan myöten, ja me istuttiin penkeillä
haudattuna hiekkaan leukaa myöten, ja päät vain oli pojilla vapaina,
joilla tuskin pystyttiin henkeä vetämään.
Sitten hiljeni myrsky, ja me nähtiin tuon jattiläisseinän seilaavan
Erämaan halki, ja se oli vallan kauhea katsoa, sanon mä. Me kaivettiin
kruppimme ulos ja tirkistettiin alaspäin, ja missä karavaani oli,
siell' oli nyt hiekkameri, kun olikin, ja kaikki hiljaa ja laupiasta.
Kaikki nuo ihmiset ja kameelit makasit tukehtuneina ja kuolleina ja
haudattuna -- haudattuna kymmenen jalan hiekkaan, meidän rätingin
mukaan -- ja Tom väitti, että vuosia voi kulua siksi kun tuuli
paljastais heidät, ja koko sinä aikana ei heidän omaisensa ja ystävänsä
tietäis mitään mukamas mihin karavaani oli joutunut. Tom sanoi:
"_Nyt_ tietään, mit' oli tapahtunut noille ihmisille, joilta m'otettiin
sapelit ja pistoolit."
Jaa, hyvät ihmiset, niin s'oli. S'oli selvää se. Heidät hautas
hiekkamyrsky, eikä villit pedot voineet tulla heihin, eikä tuulikaan
paljastanut heitä, ennenkuin h'olit kuivuneet nahaks eikä kelvanneet
syödä. Minusta me oltiin oltu niin suruissamme noista ihmisraukoista,
kuin tässä maailmassa voi olla; mutta s'oli erehys; tämän karavaanin
kuolema koski sittenkin kovemmin meihin -- koski vimmatusti. Katsokaas,
nuo toiset olit vento vieraita, eikä me tunteneet mitään tuttavuutta
heidän kanssaan, pait ehkä tuon miehen kanssa, joka istui ihmetellen
tyttöä; mutta peräti toinen oli nyt tämän viime karavaanin laita. Me
kierreltiin heidän ympärillään koko yön ja miltei koko päivänkin ja
ruvettiin tuntemaan tuttavuutta heidän kanssaan, jopa ystävyyttäkin.
Minä olen keksinyt sen, ettei ole mitään varmempaa konstia saada
selkoa siitä, josko ihmiset rakastavat toisiansa vai vihaavat, kuin
matkustaminen yhdessä heidän kanssaan. Ja niin oli nytkin laita. Me
pidettiin heistä jo reisun alussa, ja matkustuksen venyessä yltyi
ystävyys.
Mit' enemmän me reissattiin heidän kanssaan, ja mit' enemmän me
totuttiin heihin, sitä enemmän me pidettiin heistä ja sitä suurempi oli
ilomme, kun saatiin seilata heidän yllänsä. Me oltiin tultu niin tutuks
muutamiin, että me kutsuttiin heitä nimeltä, kun puhuttiin heistä, ja
pian oltiin me niin tutun tutut, että me ei huolittu "fröökynästä" tai
"herrasta" ensinkään, vaan sanottiin vain paljaat nimet suoraan ilman
mitään karahteeria, eikä s'ollut mielestämme ollenkaan sitä ihmisten
kesken tavallista hienoutta vastaan, vaan aivan kuin olla piti. Ei
se tietysti ollut heidän omia nimiään, vaan meidän heille panemiamme
liikanimiä. Siin' oli herra Aleksanteri Robinson ja fröökynä Ataliina
Robinson ja översti Jaakko MgDougal ja fröökynä Harryet MgDougal ja
herrassöötinki Jeremias Butler ja nuori herra Bushred Butler -- ja
nämä olit ylhäsiä päällikköjä enimmäkseen, joilla oli suuret komeat
turpaanit ja sapelit ja jotk' olit puetut aivan kuin se suuri Mogul
-- ja heidän perheensä. Mutta heti kun me tultiin tuntemaan ne ja
tykkäämään niistä, niin ei me sanottu herra tai herrassöötinki tai
mitään sinneppäin, vaan ainoastaan Santeri ja Asta ja Jaska ja Hatti ja
Jerry ja Bukki ja niin poispäin.
Ja senhän tiedätte, että mit' enemmän ihminen yhtyy toisten iloon
ja suruun ja murheeseen, sitä lähemmäs he tulevat häntä ja sit'
enemmän he pitävät toisistaan. Ja mitä meihin tulee, niin ei me oltu
kylmäkiskoisia ja välinpitämättömiä, kuten reissaavaiset ylimalkain
ovat, vaan me oltiin oikein ystävällisiä ja hyviä kumppalia ja otettiin
osaa kaikkiin, mitä tapahtui; ja karavaani voi luottaa meihin, että
m'olis oltu avuks missä milloinkin olis mitä tullut.
Kun he laskit leiriin, laskettiin mekin leiriin heidän yläpuolelleen,
kymmenen tai kakstoista sataa jalkaa ylös ilmaan. Kun he söivät
aterian, syötiin mekin, ja se tuntui paljo hauskemmalta saada suuhunsa,
kun oli seuraa. Kun heill' oli häät tuona iltana, ja Bukki ja Asta
menit naimisiin mukamas, puettiin mekin pulskasti professori vainajan
parahimpiin vaatteisiin, juhlan kunniaks; ja kun he tanssivat,
pyörähyttiin mekin ympäri siell' ilmassa.
Mutta s'on suru ja murheet, jotk' eniten saattaa ihmisiä yhteen; ja
s'oli tässäkin hautajaiset, ku päätti asian. Oli seuraavana päivänä,
aamun sarastaessa. Me ei tunnettu vainajaa, hän ei kuulunut meidän
pariimme, mutta vähät siitä -- hän kuului karavaaniin, ja siinä
kylliks. Eikä totta tosiaan porattu vilpittömämpiä silmävesiä hänen
kuolostaan, kun ne kyynelet olit, jotka me tiputettiin alas hänen
päällensä tuhannen jalan korkeudesta.
Jaa, ero tästä karavaanista oli paljoa katkerampi kuin ero siitä
toisesta, joka oli verrattain vieraampi ja sitä pait kuolleina jo
aikoja sitten. Me oltiin tunnettu nämät heidän eläessään ja oltiin
dobra kamraatit heidän kanssaan myös, ja nytkös piti kuoleman siepata
heidät pois ihan nenämme alta; ja he jätti meidät yksin ja ilman
ystävittä keskelle tätä suurta erämaata, -- ooh, se tuntui niin
pahalta, ja me toivottiin, ettei ikinä saatais mitään ystäviä tällä
retkellä, jos meidän mukamas piti erota heistä tolla viisin.
Me ei voitu olla puhumatta heistä, ja yhä vain he pyörivät muistossamme
ja näyttivät aivan siltä kuin siihen aikaan, kun me kaikki elettiin
yhdessä kuin veljet ja sisaret. Me voitiin nähdä koko jonon marssivan
ja kiiltäväin keihäänkärkien välkkyvän päivän paisteessa, me voitiin
nähdä dromedaariusten laahustavan eteenpäin, me voitiin nähdä häät ja
hautajaiset, ja vielä useammin kuin tuon kaiken voitiin me nähdä heidän
rukoilevan, sillä he ei antaneet minkään heitä siitä pidättää: milloin
hyvänsä, kun se iili tuli heidän päällensä, monta kertaa päivässä,
seisotit he yhtäkkiä, kohosit ylös ja käänsit naamansa itäänpäin, ja
päät pörröttyneinä ylöspäin ja käsivarret leviteltynä eespäin rupesit
he juoneen, ja neljä tai viis kertaa panit he polvilleen, ja sitte he
nakkasit nenälleen, ja heidän otsansa raappi maata.
Mutt' ei maksanut vaivaa puhua heistä, vaikka kuinka he olisit olleet
hyviä heidän eläissään ja kalliita meidän sydämmellemme sekä elämässä
että kuolemassa, sillä pakiseminen siitä ei tehnyt meille hyvää,
vaan päinvastoin pani meidät alakulosiks vain. Jim lupas kokea tulla
paremmaks ihmiseks, jotta hän vois toivoa nähdä heitä siellä paremmassa
maailmassa; ja Tom piti suutaan eikä sanonut mitään siitä, että h'olit
vain Mahomettilaisia -- mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olis petetty
häntä toivossaan, hän oli muutenkin kylläks allapäin.
Herätessämme seuraavana aamuna, oltiin me vähä niinkuin ilosemmat ja
oltiin nukuttu kuin porsaat, sillä hiekassa on paras vuode maailmassa,
enkä mä ymmärrä miks ei ihmiset, joill' olis siihen varaa, laita
semmosta itselleen. Ja s'on tuupperin hyvä pohjalasti myös; min' en
ikinä nähnyt ilmapalloa niin vakavana.
Tom hän väitti, että meill' oli kakskymmentä tonnia hiekkaa veneessä,
ja hän meinas mitä me tehtäis sillä; s'oli hyvää hiekkaa, ja se ei
ollut viisasta mukamas heittää sitä menemään. Jim hän sanoi:
"Tommi herra, eiköhän me vois ottaa sitä kottiin ja myyä sitä?
Menisköhän siihen kauanki aikaa?"
"Tulee siihen, mitä teitä mennään!"
"Kotona se maksaa neljäsosa dollaria tynnöri, ja on kai meitillä sitä
kakskymmentä tynnörii, vai mitä? Paljonkohan se tekis?"
"Viis dollaria."
"Voi pentele sentään, Tommi herra, luistetaan täältä kottiin tuossa
paikassa! Sehän on jo puolitoista dollarii mieheen, vai mitä?"
"On kyllä."
"Sehän on helepointa tulla leiville, mitä minä tiiän. Tulihan hiekka
kuin satamalla, eikä m'oo tehty työtä tään taivaallista päästäksemmä
siihen kiinni. Antakaa huilata, Tommi hyvä herra, antakaa mennä!"
Mutta Tom tuumas ja räknäs moisella kiireellä, ettei hän kuullut mitä
toinen sanoi. Mutt' yhtäkkiä lausui hän itse:
"Viis dollaria -- hui hai! Sen mä sanon, ja kuulkaa se nyt: tämä hiekka
maksaa --- se maksaa, älkääppäs nyt -- se maksaa hirvittäviä summia."
"Mitä meinaatta, Tommi herra? Puhukaa, puhukaa, Herran tähen."
"Joo, heti kun ihmiset saa tietää, että s'on ihan puhdasta hiekkaa
puhtaasta Saharan Erämaasta, niin he tulevat kuin puolihulluiks,
saadakseen siitä vähäsen; ja sitä he panee pieniin pulloihin,
pitääkseen hylly pöydällään, ja liisteröi nimilipun päälle --
harvinaisuuden merkiks. Mitä meidän tulee tehdä, on se, että me
kaadetaan hiekkamme pieniin pulloihin ja sitten seilataan ristin rastin
pitkin Yhdys-Valtoja ja kaupustellaan pullojamme kymmeneen senttiin
kappale. Meill' on hiekkaa ainakin kymmenestä tuhannesta dollarista
tässä paatissa."
Minä ja Jim oltiin räjähtää ilmaan ilosta ja riemusta ja ruvettiin
hoilaamaan herranjestaa ja hoiottamaan; ja Tom sanoi:
"Ja me tullaan takasin ja tuuaan enemmän hiekkaa ja taas me tullaan
takasin ja tuuaan hiekkaa ja niin poispäin, aina kunnes m'ollaan
ajettu sinne koko Erämaa ja myyty se, eikä siitä koskaan tule mittään
rettelöitä myöskään, sillä me otetaan patentti sen päälle."
"Voi taivas!" sanoin minä, "me tullaan rikkaaks kuin Korsus vainaja,
vai mitä, Tom?"
"Niin -- kuin Kroisos, tarkotat sä. Ajatteleppas, tuo dervishi meni
tuohon pieneen kumpulaan noutaaksensa sieltä koko maailman aarteet,
eikä tiennyt rahtuakaan siitä, että hän kävi tallustaen niiden päällä
tuhannen penikulman taipaleella! Hän oli sokeampi kuin miks hän teki
kameelinajajan."
"Tommi herra, kuinkahan paljo meistä tulloo?"
"En tie vielä oikein. Se on räknättävä, eikä se olekkaan helpoin
työ, sillä tääll' on hiekkaa yli neljä miljoonaa neliöpenikulmaa, ja
kymmenen senttiä pullo."
Jim oli jo hirveästi kiihkossaan, mutta miten lienee ollut, kävi hän
vähitellen vähä maltillisemmaks ja sanoi viimein:
"Tommi herra, me ei voia hankkia noita kaikkia pulloja --
kuninkaallakaan ei olis siihen varaa. S'on parempi, ettei me
koitetakkaan ottaa koko tätä Erämaata, Tommi herra -- noi pullot veis
meiät konkurssiin."
Tominkin into lauhtui nyt, ja mä luulin pullojen olevan siihen syynä,
mutt' ei ne sit' olleet. Hän istui siinä funteeraten ja tuli yhä
pitemmäks naamaltaan. Ja viimein sanoi hän:
"Se ei kelpaa, pojat; meidän täytyy siitä luopua."
"Minkätähen?"
"Tullin tähen."
Minä en tuota oikein ymmärtänyt eikä Jimkään. [Kasvaneina Amerikan
sisämaan moukkaväessä ovat he tuskin kuulleet tullista puhuttavankaan.
Suom.] Minä sanoin:
"Mitä se tulli oikeastaan on, Tom?"
Hän sanoi:
"Tulli on jonkimmoinen taksa eli vero. Kun tullaan jonkun maan rajalle
-- se on: sen syrjälle -- niin siell' on heti tullitalo, ja hallituksen
virkamiehet tulee ja koperoi ja nuuskii kapineissanne ja panee teidät
maksamaan niistä runsaan maksun, jota he sanovat tulliks, ja ellette
voi maksaa, niin vievät he ilman armotta hiekkanne. He mukamas ottavat
tavaranne _'takavarikkoon'_, mutta s'on tyhjää koreilemista; he
_ryöstävät_ sen, -- niin juur he tekee. Jos me koitetaan viedä kotiin
tämä hiekkamme ja mennään tätä kurssia, niin me saatais kiivetä monen
tuommosen aidan yli, kunnes oltais ihan väsyksissä -- rajasta rajaan --
Egyptin, Araabian, Hindostaanin ja niin poispäin -- ja joka paikassa he
tulisivat laskuineen; ja näettehän siis aivan selvästi, ettei me voi
mennä _sitä_ tietä."
"Niin no, Tom", sanoin minä, "mutta voidaanhan me huilata suoraan yli
heidän vanhojen rajojen. Ota hiiri hännästä kiinni!"
Hän katsoi ikäänkuin surren minuun ja sanoi sitten hyvin juhlallisesti:
"Huck Finn, oliskos se mielestäs rehellistä?"
Minä vihaan tuommosia äksänpäksiä. En haastanut mitään. Hän jatkoi:
"Mutta toinen tie on meiltä suljettu myös. Jos me mentäis takasin
samaa tietä kuin m'ollaan tultu, niin on meillä yhtäkaikki tullitalo
Newyorkissa, ja se on pahempi kuin kaikki nuo muut yhteen, sen lastin
tähden, joka meill' on."
"Hä?"
"Joo, he ei tietysti voi viljellä Saharan hiekkaa Amerikassa, ja kun ei
viljellä jotain tavaraa siellä, on tullitaksa neljätoista sata tuhatta
prosenttia, jos joku yrittää tuoda jotakuta tavaraa maasta, jossa sitä
viljellään."
"Mitä hölyn pölyä tuo nyt oli? Eihän siin' oo mitään meininkiä."
"Kuka on sanonut, että sit' on? Miks' haastat tuolla lailla, sinä Huck
Finn? Odota kunnes mä sanon, että siin' on meininkiä, ennenkun syytät
minua, ett' olen sitä sanonut."
"Hyvä, älä sitten usko minun sitä sanoneen, vaan luule, että itken
katumuksesta. Jatka."
Jim sanoi:
"Tommi herra, panevakko he toin tullin kaikkeen tavaraan, mitä me ei
ossaa viljellä Amerikassa? Eikö he tee mittään erotusta?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Tommi herra, eikö Jumalan siunaus oo parasta mit' on."
"Joo, kyll' on."
"Eikö seiso pappi saarnastuolissa ja kuttu sitä kaikelle kansalle?"
"Joo, kyllä hän tekee niin,"
"Mistä se tulloo?"
"Taivaasta."
"Kas niin! se tulloo taivaasta, kun tullookin, ja se on vento vieras
maa. No, panevakko he tullin Jumalan siunauksellekkin?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Ei, tietysti ei, ja siinä näättä, Tommi herra, ett' ootta erehtyny.
Ei suinkaan he voi panna tullia semmoseen roskaan ku hiekka, jota ei
kaikki tarvitte, ja olla panematta tullia kaikkein paraimpaan, mit' on,
ja jot' iliman ei kukkaan voi elää."
Tom oli nolattu; hän näki Jimin saaneen hänen katiskaan, josta
hän ei päässyt mihinkään. Hän koki kyllä luikertaa sieltä ulos,
väittäen että he olit _unohtaneet_ sen tullitaksan, mutta seuraavassa
kongressin istunnossa he kyllä mukamas muistasit sen ja panisit sen
myös maksettavaks; mutt' olihan tuo ainoastaan joteskin laiha tekosyy
päästäksensä katiskasta, ja sen hän tiesi. Hän sanoi Jumalan siunauksen
olevan ainoan ulkomaisen tavaran, jost' ei ollut mitään tullia, ja
sen tähden heidän mukamas oli pakko panna siihen tulli, koska pakko
on tärkeintä politiikissa mukamas. Hän tiesi mukamas, että he olit
unohtaneet sen pykälän, kun eivät sitä huomanneet; mutta he kyllä
tekisit parastansa tuon parakraafin painamiseen, ennenkun ihmiset
hoksais sen ja naurasit heidät pahanpäiväisiks.
Mutta min' en piitannut enään tuommosista asioista, sittenkun me ei
voitu saada santaamme kaikkein noiden äksänpäksien läpi, ja se seikka
teki minut kuuroks, ja Jimin myös. Tom koki saada henkeä meihin
sanomalla, että hän mukamas keksis jonkun toisen funteerinkin meille,
joka olis yhtä hyvä kuin tuo tai vielä parempikin, mutta ei auttanut --
me ei uskottu sen vertasta olevan. Olihan tämä kerrassaan lemmollista;
vastikään oltiin me niin upporikkaat ja oltais voitu rakentaa maa ja
perustaa kuningaskunta ja oltais oltu onnelliset ja kunniassa pidetty,
-- ja nyt, nyt oltiin me yhtä köyhät ja kurjat taas, ja tuo hiekka oli
meillä tallella. Hiekka näytti ennen niin turkkasen kauniilta, aivan
kuin kullalta ja jalokiviltä, ja se tuntui niin pehmoselta kuin silkki;
mutta nyt en mä kärsinyt sitä nähdä -- se suorastaan iletti minua, ja
mä tiesin, etten ikinä tuntis rauhaa ja lepoa, ennenkun me päästäis
siitä, ettei s'olis alinomaa muistuttamassa meitä, mitä m'oltiin oltu
ja miksikä kurjiks raukoiks me nyt oltiin tultu. Toiset tykkäsit aivan
kuin minä. Sen mä näin siitä, että he kirkastuit naamoiltaan samassa
kuin mä sanoin: "Heitetään hiekka hiiteen, pojat!"
No, tulihan tuosta työtä, ja vahvasti työtä tulikin; ja Tom hän jakoi
sen keskenämme, oikeuden mukaisesti, niin että kukin sais voimansa ja
vahvuutensa mukaan. Hän sanoi, että minä ja hän luotais ulos kumpikin
viidesosa hiekasta ja Jim kolme viidettä osaa. Mutta Jim hän ei oikein
pitänyt siitä työn jaosta, vaan sanoi:
"Tietysti oon minä vahavin ja minä tyy'ynki tekemään työtä sen mukaan;
mutta nyt tapahtuhan teitiltä vähä niinku vääryyttä vanahalle Jimille,
vai mitä?"
"Ei suinkaan, Jim, mutta koe sinä itse jakaa, niin saa nähdä."
Jim hän koki räknätä sitten ja tuli siihen päätökseen, että s'olis
niinkuin kohtuullista mukamas, jos minä ja Tom tehtäis _kymmenes_
osa kumpikin työstä. Tom hän käänsi selkänsä, ollaksensa yksinään,
ja sitten hän veti suutaan makoseen muiluun, joka levis yltympäri ja
peitti koko Saharan Erämaan länteenpäin aina Atlantin syrjään asti,
josta me oltiin tultu. Sitten hän kääntyi taas takasin ja sanoi sen
olevan varsin hyvin räknätty, ja me oltiin tyytyväiset, jos Jim oli.
Jim sanoi olevansa.
Tom mittas nyt kakskymmentä osaa hiekasta ja jätti loput Jimille,
ja Jim hämmästyi aika lailla nähdessään, kuinka suuri erotus oli ja
mitenkä mahtava hiekkaläjä tuli hänen osalleen, ja hän sanoi olevansa
turkkasen ilonen, että hän oli saanut ensimmäisen jaon muutetuks, sillä
hän väitti, että mukamas _nyt_ hällä oli enemmän hiekkaa kuin iloa
pykälistään kontrahdissa.
Sitten me ryhdyttiin työhön. S'oli turkkasen kuumaa ja sitkeää
ropotusta, niin kuumaa, että meidän täytyi pörröttää ylös viileämpään
ilmaan, kestääksemme sitä. Minä ja Tom vuoroteltiin työssä, niin että
toinen teki työtä, sillaikaa kun toinen lepäs; mutt'ei ollut ketään
vuorottelemassa Jim rukan kanssa, ja hän teki suorastaan märäks
koko sen osan Afrikaa, niin hän hikoili. Me ei voitu työskennellä
kunnollisesti, meitä nauratti niin, ja Jim hän kysyi ehtimiseen, mitä
me sillä viisin irvisteltiin, ja meidän täytyi keksiä joitakin juttuja,
päästäksemme asiasta, ja ne olit tyhmiä sepustuksia, mutta ne mahtui
hänen päähänsä -- Jim ei huomannut mitään. Ja kun me viimeinkin oltiin
lopussa, oltiin me melkein kuolleet, mutt'ei työstä, vaan naurusta.
Vähitellen oli Jimkin melkein kuollut, mutta työstä, ja nyt vaihteltiin
me ja otettiin työvuoroja hänen kanssaan, ja hän kiitti meitä niin
kovasti, ja hän istui reilinkille ja pyyhki hikeänsä ja hengähti ja
läähätti ja sanoi, että me oltiin niin hyviä vanhalle neekeri rukalle,
eikä hän koskaan sitä unohtais mukamas. Hän oli aina kiitollisin
neekeri mitä koskaan olen nähnyt, pienimmästäkin hyvästä työstä, mitä
hälle teki. Hän ei ollut neekeri kuin ulkopuolelta; sisäpuoleltaan hän
oli yhtä valkonen kuin te.