Me syötiin suurusta varhain sinä aamuna ja istuttiin ja katseltiiin
Erämaata, ja ilma oli niin korea ja sulonen, vaikk'ei m'oltu
korkeallakaan. Erämaassa pitää vajottaa yhä alemmalle auringon laskun
perästä, sillä pian tulee vilposta siellä; ja sitten kun rupee
koittamaan päivä, niin pitää seilata vain hiukkasen yli hiekan.
Me nähtiin pallomme varjon luisuvan pitkin kenttää, ja silloin tällöin
silmäiltiin yli Erämaan, olisko mitään varomista, ja sitten silmäiltiin
me varjoa taas -- kun yhtäkkiä melkein ihan altamme kävi meille naamaan
ihmisiä ja kameelia, jotka makasit hajallansa liikkumatta paikaltaan,
kuin olisit nukkuneet.
Me huudettiin "seis", ja me seistiin, suoraan heidän yllänsä, ja
nähtiin nyt heidät kuolleina jok'ainoan. Kylmät väristykset kävit
pitkin selkäpiitämme. Ja me oltiin hiljaa ja puhuttiin hiljaa, aivan
kuin ihmiset hautajaisissa. Me laskettiin maahan hiljaa, ja Tom
ja minä astuttiin ulos ja mentiin heidän sekaan. Siinä oli miehiä
ja vaimoihmisiä ja lapsia. He olit auringon kuivamia ja ruskeita
ja ryppysiä ja nahkankaltaisia, aivan kuin muumioin kuvat, joita
näette kirjoissa. Ja kuitenkin he näyttivät niin eläviltä, ettei
sit' uskois; juur kuin olisit nukkuneet -- toiset makasit selällään,
kädet siirollansa sannassa, toiset kyljellään, toiset taas nenällään,
ja kaikki näyttivät he aivan luonnollisilta, vaikka hampaat olit
näkyvissä vähän enemmän kuin muutoin. Kaks tai kolme heistä istui. Yks
oli vaimoihminen, joka istui pää painuneena alaspäin ja lapsi maaten
pitkällään hänen sylissään. Muuan mies istui kädet ristissä polvillaan
tuijottaen kuolleilla silmillään nuoreen tyttöön, joka makas hänen
eessään. Mies näytti niin surulliselta, että s'oli vallan kauheaa.
Eikä koskaan näe niin hiljaista ja kolkkoa paikkaa kuin siell' oli.
Hänellä oli pitkä ja suora tukka riippumassa poskillaan, ja kun vähänen
tuulenhenki sai sen kiikkumaan, pani se minut pöyristymään, sillä se
näytti aivan siltä kuin olis hän ravistanut päätänsä.
Muutamat ihmiset ja elävät olit peitetyt hiekalla, mutta toiset ei
olleet, sillä hiekkaa oli ohuelta niillä paikoin, ja maa oli paksua
someroa ja kovaa. Vaatteet olit enimmäkseen lahonneet pois ja jättäneet
ruumiit osittain alasti; ja kun kävi sormillaan riepuihin, haihtui ne
tuuleen kuin hämähäkin verkko. Tom luuli niiden maanneen siinä monta
vuotta.
Muutamilla miehillä oli ruosteiset pyssyt, toisilla oli miekat ja
leveät vyöt, joihin oli pistetty pitkät ja hopeahelaiset pistoolit.
Kaikilla kameeleilla oli vielä kuormansa selässä, mutta tavarapakat
oli ratkenneet rikki eli lahonneet, ja niiden sisällys oli vuotanut
maahan. Me tykättiin, etteihän kuolleilla enää ollut mitään hyötyä
miekoistaan, niin että m'otettiin niistä yks ja muutamia pistoolia
myös. Myöskin otettiin me pieni rasia, sillä s'oli niin turkkasen sievä
ja nätti ja kaunis; ja sitte me tahdottiin myös haudata ihmiset, mutta
mitään keinoa siihen ei me keksitty, ja eihän ollut mitään, johon olis
voinut ne haudata, muuta kuin hiekkaa, ja sen tietysti veis tuuli
mukanaan. Me oltiin juur peittää tyttöparan ylle, ja ensin pantiin me
muutamia shaaleja eräästä käärystä hänen päällensä, mutta kun meidän
piti viskata santaa hänen ylitsensä, tutisit miehen hiukset tuulessa,
ja me pelästyttiin ja herettiin siitä paikalla, sillä näyttipä aivan
siltä kuin hän tahtois sanoa meille, ettei hän tykännyt meidän
peittämyshommista, koska mukamas hän sillä kurin ei sais nähdä tuota
nuorta tyttöä enää. Hän oli kai rakastunut häneen ja tykkäs että hän
jäis liian yksin.
Sitten me kohottiin taas ja seilattiin tiehemme, ja pian hälveni tuo
ruskea pilkku sannassa näkyvistämme, ja me ei enää milloinkaan näkis
noita ihmisparkoja tässä maailmassa. Me ihmeteltiin ja juteltiin ja
koettiin arvata sinne ja tänne, miten ne olit tulleet sinne ja miten
kaikki oli käynyt, mutta me ei tultu sen viisaammaks. Ensiks me
tuumattiin, että he olit mukamas eksyneet ja vaeltaneet sinne tänne
kunnes heidän eväänsä ja juomavetensä loppui ja he kuolit nälkään ja
janoon; mutta Tom sanoi, ettei mitkään petoeläimet tai korppikotkat
ollut käynyt heidän kimpussaan, niin että se selitys ei kelvannut.
Ja niin herettiin me arvaamasta ja päätettiin heittää hiiteen kaikki
ajatukset asiasta, sillä ne vain saivat meidät pahalle tuulelle.
Sitten avattiin me rasia, ja siinä oli helmiä ja jalokiviä koko joukko
ja tommonen huntu, kuin tuolla nais-vainajalla oli päässään, ja siinä
oli reunus kummallisista kultarahoista, joita me ei tunnettu. Me
kyseltiin siinä, eikö olis parempi kääntyä takasin ja kokea etsiä
ne uudestaan ja antaa niille nuo kalliit koristukset takasin, mutta
Tom tuumas hetken ja sanoi sitten: ei, pojat; koko seutu oli mukamas
täynnään ryöväreitä, ja ne vois tulla ja varastaa koko aarteen, ja
sitten synti olis meidän, kun m'oltiin johtaneet heitä kiusaukseen. Me
seilattiin siis eespäin; mutta minun mielestäni meidän olis pitänyt
ottaa kaikki mitä heill' oli, niin ettei olis jäänyt kiusausta
ollenkaan.
Me oltiin oltu kaks tuntia peräksyttään tulikuumassa ilmassa alhaalla
ja meill' oli hirveä jano, kun astuttiin laivaan. Me säntättiin suoraan
vesiankkurille, mutta vesi oli pilaantunutta ja karvasta ja sitä pait
niin kuumaa, että se melkein kärvensi meiltä kielen. Me ei voitu sitä
juoda. S'oli jokivettä Mississippistä, mik' on parasta maailmassa, ja
me sekotettiin siinä sako, nähdäksemme olisko siitä apua, mutta johan
nyt! sako oli aivan samanlaista kuin vesikin.
Meillä ei ollut niin hirveän, hirveän jano, kun me oteltiin noiden
eksyneiden ihmisten kanssa, mutta nyt oli meillä, ja kun me nähtiin
ettei me sais tippaakaan juotavaa, tuli meille vielä tuskallisempi
jano -- tuli viis kertaa tuskallisempi kuin meillä oli ollut neljäsosa
minuutia sitä ennen. Meiltä lensi kita auki, ja me läähötettiin kuin
koirat.
Tom sanoi että me tarkasti katsottais joka haaralle, eikö tulis
näkyviin mitään keidasta -- muuten saattais meidän käydä hullusti.
No, me katsottiin. Me annettiin kiikarien soljua yltympäri, kunnes
me oltiin niin väsyksissä käsivarsilta, ettei me jaksaneet pitää
noita pitkäsilmiä enään. Kaks tuntia -- kolme tuntia, ja me vain
kurkistettiin ja kurkistettiin, -- ja ei mitään muuta kuin santaa,
santaa, _santaa_, ja sitten tuo täräjävä kuumuus sen päällä! Herra
jumala! ei tiedä ykskään sielu mitä oikea viheliäisyys on kunnes hälle
tulee semmonen jano, että se oikein raapasee hänen luitansa, ja hän on
vissi siitä, ettei ikipäivänä saa nähdä vettä. Lopulta min'en voinut
kestää tuota loppumattomien leivinuunien tähystämistä enää, vaan panin
pitkälleni penkille ja annoin palttua koko puuhalle.
Mutta yhtäkkiä Tom kirkas ilosta, ja tuolla s'oli! Järvi niin suuri ja
kirkas ja nukkuvat palmupuut, jotka kallistuivat siihen mukavine ja
pehmeine varjoineen vedessä. En ikinä ole nähnyt mitään niin koreaa.
Sinn' oli pitkä matka, mutta vähät siitä; me sivallettiin sinne päin
sadan penikulman vauhdilla ja nähtiin olevamme perillä seitsemässä
minuutissa, mutta järvi pysyi alinomaa yhtä kaukana, eikä me päästy
sitä lähemmäs. Jaa, hyvät ihmiset, s'oli kuin noiduttu, se pysyi meistä
etäällä, yhtä kirkkaana ja unisena, me ei voitu päästä sen kimppuun, ja
yks kaks, niin s'oli poissa.
Tomin silmät välähtivät, ja hän sanoi:
"Pojat, s'oli kangastus!"
Sen sanoi hän ikääskuin olis ollut ilonen. Minä puolestani en nähnyt
siinä mitään ilon syytä, vaan sanoin:
"Olkoonpa niin. Mitä minä nimistä. Tahtoisin vain tietää, mihinkä s'on
joutunut."
Jim vapisi västissään ja oli niin pelästynyt, ettei hän voinut puhua,
mutta hän olis kysynyt samaa, jos olis voinut. Tom sanoi:
"Mihinkä s'on joutunut? Niin no, näethän että s'on poissa."
"Niin on, kyllä näen sen, mutta _missä_ se on?"
Hän katsoi ylpeästi minuun ja sanoi:
"No, missä hiidessä s'olis sitten, Huck Finn? Etkö sä tiedä mitä
kangastus on?"
"En, en tiedä. Mitä s'on sitte?"
"Se on vain mielikuvitus. Ei ole mitään, ei niin mitään sen alla."
Minä suutuin vähäsen, kuullessani hänen papattavan tolla viisin, ja
niinpä sanoin:
"Ole lörpöttämättä tommosta roskaa, Tom Sawyer. Enkö mä nähnyt järveä,
häh?"
"Joo, sinä luulet sen nähnees?"
"Min' en luule mitään, minä _näin_ sen."
"_Etpä_ nähnyt, sanon minä, sillä siin' ei ollut mitään näkemistä."
Jim ällistyi, kun kuuli hänen haastelevan sillä viisin, ja rukoili
hyvin viheliäisellä äänellä:
"Voi, Tommi herra, äläkää toki puhuko noin niin hirvittävällä hetkellä.
Te hukkaatte sielunna, eik' yksistään omaa, vaan meiänki, minun ja
Huckin -- aivan niinkuin Anna Niiaksen ja Sufiiran. _Olihan_ järvi
siinä -- mä näin sen yhtä selevään kuin näen teiän ja Huckin tällä
hetkellä."
Minä sanoin:
"No, hänhän näki sen itse! Hänhän ensin sen näki. Siis -- --"
"Niin no, Tommi herra, niinhän s'on. Mitä kiistelettä vastaan?
Nähtiinhän sen joka sorkka, ja sehän _toi'staa_ että s'oli siinä."
"Todistaa! Miten se voi sitä todistaa?"
"Samalla viisin kuin käräjissä tai missä hyväns, Tommi herra. Yks
ihiminen voi olla päissään tai nähä unta tai jottain sinneppäin, ja
hän saattaa erehtyä, kakski voi toisinaan nähä hullusti; mutta sen mä
sanon, että kun kolome näkkee yhen asian joko päissään tai selevinä,
niin se myös on olemassa. Siit' ei pääse mihinkään, ja sen te kyllä
tiiätte, Tommi herra."
"Sitä en mä tiedä. On olemassa neljäkymmentä tuhatta miljoonaa ihmistä,
jotka näkee auringon liikkuvan taivaan toisesta päästä toiseen
jokikinen päivä. Todistaako se ett' aurinko _tekee_ sen?"
"Tietysti se sen tekkee. Muuten ei, piru viä, oo tarpeen sitä to'istaa.
Näkkeehän sen hullukin. Tuossa se tulloo nyt seilaten taivaalla, kuten
ennenki."
Tom kääntyi minuun sanoen:
"Mitä _sinä_ sanot -- liikkuuko aurinko?"
"Tom Sawyer, kaikkia tyhmyyttä sä kyselet sitten? Näkeehän sen
jokikinen, joll'on silmät päässä, että se liikkuu."
"Vai niin", sanoi hän, "min' en siis ole vaeltanut läpi taivaan sinen
ihmisten seurassa, vaan sieluttomain luontokappalten, joill' ei ole
enempää tietoja kuin yliopistomukuralla kolme neljä sataa vuotta
sitten. Totta jumalauta, Huck Finn, olihan _Paaveja_ siihen aikaan,
jotka tiesivät yhtä paljo kuin sinä."
Se ei ollut kaunista puhetta, ja sen hän sai tietää. Minä sanoin
nimittäin:
"Viskata lokaa -- ei ole tuoda framille todistuksia, Tom Sawyer."
"Kuka on viskannut lokaa?"
"Sen oot sinä tehnyt."
"Älä hätäile. Ei suinkaan s'oo kehnoa, luulisin mä, verrata paria
hölmöä Mississippin metsistä Paaviin, muhkein ukko, mitä koskaan
on istunut valtaistuimella. Se on päinvastoin kunnia sulle, senkin
kaunanokka. S'on Paavit, jotka on loukattu, etkä sinä, ja sinä voisit
suuttua, jos he kirois ja sadattelis sinua, mutta he ei sadattele. Minä
meinaan, että nyt meidän aikaan he ei sitä tee."
"Ovatko he sitten koskaan sitä tehneet, Tom?"
"Ovat -- keskiaikaan. Silloin oli se heille jokapäiväistä leipää."
"Hoo-o! Meinaakko sinä täyttä totta, että he sadattelit ja kirosit?"
Nyt sai hän vettä myllylleen, ja hän jauhoi kokoon oikean saarnan,
kuten hän aina tekee saatuaan syytä siihen; ja minä pyysin hänen
kirjottaa vähäsen sen toisesta puoliskosta mulle, sillä s'oli aivan
kuin lukea kirjasta ja peevelin vaikea muistaa, ja siinä oli sanoja,
joihin en ole tottunut ja jotka ovat turkkasen tuskalliset kirjottaa:
"Joo, sen he teki. Min' en meinaa että he jyrisis ja jyrisis niin
kuin tuo Ben Miller tekee, ja käyttäis kiroussanoja samalla viisin
kuin hän. Ei, he käyttivät samoja sanoja, mutta he panivat ne kokoon
toisella tavalla, sillä he olit oppineet paraimmissa kouluissa, ja he
taisit konstin, jota ei Ben Miller tee, sillä hän on vain noukkinut
sanan sieltä, toisen täältä, eikä häll' oo ollut yhtään kunnon ihmistä,
jok' olis opettanut hälle. Mutta _he_ taisit konstin. Se ei ollut
mitään tommosta halpaa kiroilemista kuin Ben Millerin, joll' ei ole
alkua eikä loppua -- ei, s'oli tieteellistä kiroilemista ja meni
oikein järjestelmän mukaan ja s'oli vakavaa ja juhlallista ja ylevää
-- ei mitään tommosta, jolle ihmiset nauraa hohottaa, kuten milloin
tuo renumestari Ben Miller parka pääsee faartiin. Jaa, Ben Miller ja
hänen kaltaisensa voi kirota ja sadatella toista ihmistä viikkokauden
yhteen mittaan, ja se ei koske häneen enemmän kuin hanhen kaakotus;
mutta keskiaikana oli aivan toista, kun joku Paavi, jok' oli kasvatettu
kiroilemaan, latos vatsansa oikein täyteen kirouksia ja rupes
sitten oksentamaan niitä johonkin kuninkaaseen tai kuningaskuntaan
tai juutalaiseen tai kerettiläiseen tai muuhun, jok' oli tiellä ja
tarvitsi kuritusta. Paavi ei antanut kirousten tulvata umpimähkään,
hui, hai! Hän sieppas tuon kuninkaan tai minkä milloinkin miehen ja
alkoi päästä ja antoi sitten kirousten vuotaa pitkin hänen persoonansa
aina varpaisiin asti. Hän kiros hiukset hänen päässään ja luut hänen
kallossaan ja kuulon hänen korvissaan ja näön hänen silmissään ja
henkivedon hänen sieramissaan ja koko hänen elinvoimansa ja suonensa
ja jäsenensä ja jalkansa ja kätensä ja veren ja lihan ja luut koko
hänen ruumiissaan; hän sadatteli hänen rakkautensa ja sydämmensä ja
ystävyytensä ja ajoi hänet ulos maailmaan ja kiros jokaisen, joka antoi
hälle ruokaa syödäkseen tai majaa ollakseen tai vuodetta maatakseen
tai vettä juodakseen tai peitettä pannakseen ylle, kun hällä oli vilu.
Tuhat tulimmaista! _Se_ oli kirousta se, joka kelpas! Se oli sadatusta,
josta maksoi vaivaa puhua! Se ihmisparka tai se kurja maa, joka joutui
sen sadatuksen ja sen kirouksen alle, niin, parempi jos ei olis niitä
ollutkaan. Ben Miller! _Tuoko_ osais kirota! Kurjinkin moukka-piispa
maalta keskiaikana olis kironnut hänet kumoon. _Me_ ei meidän aikaan
ollenkaan osata sadatella."
"Niin no", sanoin minä, "mitäpä tuosta! Meneehän se mukiinsa
vähemmälläkin. Mutta osaakohan meidän aikaiset piispat kirota niin kuin
he muinoin kirosit?"
"Kyllä -- he oppivat konstin! se kuuluu siihen hienoon oppiin, joka
taas kuuluu heidän virkaansa -- s'on jonkullainen patenttikirja, niin
sanoakseni, ja vaikka heill' ei ole siit' enemmän hyötyä kuin Missourin
tytöillä on ranskastaan, oppivat he sitä kuitenkin, sillä Missourin
tyttö, joka ei osaa _parlavuutaan_ ['Parlez-vous?'], ja piispa, jok' ei
osaa kirota, ei kelpaa mihinkään seuraelämässä."
"Tom, eikö he enää kiroile meidän aikaan?"
"Ei. Hyvin harvoin. Kenties he kiroilisit Perussa, mutta ihmisten
kesken, jotka seuraavat aikaansa, on sadatteleminen melkein tykkönään
pantu pois, eikä kukaan siitä piittaa, yhtä vähän kuin joku välittäis
Ben Millerin kirouksista. Katsokaas, ihmiset meidän päivinä on
tulleet niin pitkälle, että he tietävät yhtä paljon kuin heinäsirkat
keskiajalla."
"Heinäsirkat?"
"Niin. Keskiaikana, kun heinäsirkat Ranskanmaassa tulit laumottain
pelloille syömään heiltä laihot ja viljat suuhunsa, ruukkas
piispa mennä ulos pelloille ja panna suunsa kirkkosuuks ja antaa
heinäsirkoille oikein aika manaus justiin niinkuin he tekivät jollekin
juutalaiselle tai kerettiläiselle tai kuninkaalle, joista justiin
puhuin."
"No, mitä teki heinäsirkat sitte?"
"Ne vain nauroivat täyttä kurkkua ja söivät laihot suuhunsa, huolimatta
piispasta tuon enempää. Erotus ihmisen ja heinäsirkan välillä
keskiaikana oli siinä, ettei heinäsirkka ollut tyhmä."
"Ooh, herra jumala taivaassa! Tuoll' on, kun onki, järvi taas!" huusi
Jim. "No, Tommi herra, mitäs meinaatte _nyt?"_
Niin, hyvät ihmiset, siell' oli järvi taas kaukana Erämaassa, puineen
päivineen, ja kirkas kuin ennenkin. Minä sanoin:
"No, nyt näet, Tom Sawyer."
Mutta hän sanoi, huolimatta mistään:
"No, nyt näen, ettei siell' oo mitään järveä."
Jim sanoi:
"Äläkää puhuko noin, Tommi herra -- oikein mua pöyristää, kun kuulen
teiän haastavan tolla viisin. On niin kekäleen kuuma, ja teill' on
semmonen jano, että te ootte vähä väärä päästänne. Ooh, kuinka se
näyttää herkkupalalta, toi järvi! En vain tiiä, kuinka täss' kestänen
kunnes tullaan sinne, _niin_ mua polttaa jano."
"Jaa, kyllä saat kestää; ja siit' ei ole hyötyäkään, että kestät, sillä
järveä siell' ei ole."
Minä sanoin:
"Jim, pidä sitä silmällä, niin kuin minäkin teen."
"Kyllä -- en, tupperi vieköön, siitä silimiäni saa, jos kokisinki."
Me lennettiin sinneppäin ja työnnettiin taaksemme monta penikulmaa;
mutt' ei, jumaliste, me tultu tuumaakaan lähemmäs tuota järveä -- ja
yks kaks niin oli se hiidessä taas.
Jim säikähtyi kuin puusta pudonnut ja melkein romahti mahalleen.
Tultuaan jälleen henkiinsä, sanoi hän läähättäen kuin ahven.
"S'on _mörkö_, jumal'avita onki se mörkö! Kumpahan me ei nähtäis sit'
enää. S'on _ollu_ järvi, ja jotain on tapahtunu, ja järvi on kuollu,
ja se kummittelee ja meitin silimämme on nähäny sen kummituksen kaks
kertaa, ja siin' on, piru viä, kylliks. Täällä Erämaassa kummittelee,
jumal'auta kummitteleeki. Ooh, Tommi herra, korjataan täältä luumma --
ennen minä kuolen, ennenk' oon täällä yhen yön vielä, tuo kummitteleva
järvi, tuo mörkö kenties ihan allamme ja me täällä pallossa nukkuen
kuin helevetin päällä."
"Mörkö, sinä tyhmyri! Se ei oo mitään muuta kuin ilmaa ja kuumuutta
ja janoa, sotkettuna yhteen ihmisen mielikuvituksessa. Jos minä -- --
annappa tänne kiikari!"
Hän otti sen ja rupes kurkistamaan oikealle.
"Tuoll' on lintuparvi", sanoi hän. "Aurinko on laskemassa, ja ne
lentää ihan meidän ratamme poikki. Niillä on jotain asiaa sinneppäin
-- hakevat syömistä tai juomista, taikka kenties kumpaakin. Peräsin
oikealle! Kas niin! Hiljaa! Anna mennä sitä faartia!"
Me kruuvattiin voimaa vähäsen, päästäksemme niiden ohi, mutta sitte
me lennettiin niiden perästä. Me seilattiin ainakin neljäsosa tuntia
niiden takana, ja m'oltiin ajeltu niitä noin puolitoista tuntia ja
m'oltiin perin lannistuneina ja nolautuneina ja janoissamme, niin ett'
oltiin kuolla siihen paikkaan, -- silloin sanoi Tom:
"Ottakaa kiikari ja katsokaa, toinen teistä, mitä se on, jok' on tuolla
ihan lintujen eessä."
Jim katsoi ensinnä ja sitten hän romahti alas penkille -- kipeänä. Hän
melkein poras, ja sitten hän sanoi:
"Nyt on se tuolla, Tommi herra -- tuoll' on se taas, ja kyllä mä
nyt tiiän, että kuolema mun vie, sillä niinhän s'on, että kun aave
ilimestyy meitille kolomannen kerran, niin silloin me tiietään mik' on
eessä. Kumpahan en ikinä olis tullu tähän pirun pussiin!"
Hän ei tahtonut kurkistaa enää, ja mitä hän sanoi, pelästytti minua,
sillä mä tiesin sen olevan totta; niin ruukkaa näet aina olla
kummitusten kanssa. Senpätähden en enää huolinutkaan kurkistaa.
Kumpikin pyydettiin me Tomia kääntymään ja menemään jonnekkin muuanne,
mutta hän ei tahtonut ja sanoi, että m'oltiin kaks taitamatonta ja
taikauskoista harakkaa. Niin, niin, aattelin mä itsekseni, tuosta saa
vielä maksaa, kun tolla viisin herjaa aaveita. He kärsii kenties sitä
hetken aikaa, mutta he eivät kärsi sit' alinomaa, sillä tietäähän
jokainen, joka tuntee aaveet, kuinka h'ovat arkoja kunniastaan ja
kostonhimoisia sitten.
No, m'oltiin nyt hiljaa kun hiiret, Jim ja minä peloissamme kovasti, ja
Tom työssä. Yhtäkkiä seisatti Tom pallon ja sanoi:
"No, _nyt_ saatte kurkistaa taas, pöllöpäät!"
Me tehtiin niin, ja siell' oli, jumaliste, vettä ihan allamme! --
kirkasta ja sinistä ja syvää ja viileää ja tuulen värähtämää vettä, oi!
mitä ihanin näky tässä maailmassa! ja yltympäri oli ruohoset rannat ja
kukkia ja varjoset viidakot korkeita puita, jotka olit kytketyt yhteen
viiniköynnöksillä, ja kaikki näytti niin rauhalliselta ja hauskalta, --
melkein itketti, niin oli mukavaa.
Jim hän _itki_ totta tosiaan ja tanssi ja hyppeli ja oli kuin hullu
paljaasta ilosta. Minä olin vahdissa, niin että mun piti jäädä
paikoilleni, mutta Tom ja Jim kapusit alas ja vetivät vatsaansa koko
saavillisen kumpikin ja toivat minullekkin, ja paljon hyvää olen minä
maistanut elämässäni, mutt' en, jumaliste, vielä mitään, joka vetäis
vertoja sille vedelle. Sitte he kapusit alas taas ja menit uimaan,
ja sitten Tom tuli ylös ja astui vuorostaan vahtiin, ja minä ja Jim
uitiin, ja sitten Jim nousi vahtiin, ja minä ja Tom juostiin kilpaa ja
oltiin painisilla, ja minä luulen, ettei mull' oo ollut niin hauskaa
eläissäni vielä. Ei ollut niin turkkasen kuumakaan, sillä olipa jo
iltapäivä, ja muuten ei meill' ollut mitään vaatteita päällämme.
Vaatteet saattaa olla hyvät olemassa, kun on koulussa tai ulkona
kaupungilla ja tanssissa myös, mutta ne on ihan tyhjänpäiväset siellä,
miss' ei ole mitään sievistystä tai muuta harmia ja hälinää ja turhaa
komervenkkiä kintuissamme.
"Leijonia tulee! -- leijonia! Joutuun, Tommi, herra! Juokse minkä
koivista lähtee, Huck!"
Ja me tehtiin niin. Me ei jääty ottamaan mukaamme vaatteita, vaan
kavuttiin ylös tikapuita myöten justiin niinkuin oltiin luotu. Jim oli
aivan pyörällä päästään -- kuten ainakin, kun hän oli innossaan taikka
pelästynyt, ja niin oli nytkin hänen laitansa. Hän ei hinannut ylös
tikkaita maasta -- sen vertaa, ettei itikat ulottuis niihin; vaan sen
sijaan painoi hän erästä nappulaa, ja me lennettiin kuin nuoli ylös
ilmaan, ennenkun hän oli tullut tolkuilleen taas ja käsittänyt minkä
tyhmyyden hän oli tehnyt. Sitten hän kyllä seisotti palloa, mutt'
ei muistanut mitä sitten piti tehdä; ja siell' oltiin me nyt niin
korkealla, että leijonat näytti koiranpenikoilta, ja mentiin tuulen
ajossa.
Ja Tom hän sänttäs framille ja otti kaikki haltuunsa ja rupes
tyyräämään takasin järveen päin taas, jonne itikat kokoontui kuin
pitämään sotaneuvostoa, ja minä luulin että _hänkin_ oli mennyt vähän
pyörälle; sillä hän tiesi, että minä olin arka kapuamaan, eikä suinkaan
hän tahtonut, että minä keikahtasin sinne alas tiikerein ja muiden
petojen revittäväks?
Mutta hui hai! Hän oli kyllä selvä päästään -- hän tiesi mitä teki:
Hän vajotti palloa, kunnes oltiin noin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa
järven pinnasta, ja seisahti sen keskipaikan yli ja komensi:
"Hyppää nyt!"
Minä hyppäsin, jalat eellä, ja tykkäsin olevani ainakin virstan matkaa
pohjaan. Kun sukelsin ylös, sanoi hän:
"Pane selälles nyt ja ui kunnes olet paikalla, miss' uitiin äsken, ja
ota vaatteet; sitten mä päästän tikkaat veteen, että voit kiivetä ylös."
Minä tein niin. Ja s'oli kyllä peijakkaan viisaasti Tomilta, sillä jos
hän olis tyyrännyt jonnekin muualle, laskeaksensa alas hiekalle, niin
koko tuo eläinnäyttely olis tullut perästä ja antanut meidän etsiä
turvallista paikkaa mukamas, kunnes min' olisin ollut aivan pyörällä
päästäni ja romahtanut alas.
Ja kaiken aikaa leijonat ja tiikerit olit valikoimassa vaatteita ja
kokivat jakaa niitä keskenään, niin että kukin mukamas sais osansa;
mutta heidän välillään lienee syntynyt epäsopua, koska muutamat
luullakseni tahtoi ottaa enemmän kuin kävi laatuun mukamas; ja siellä
syntyi hirveä meteli, niin etten koskaan ole nähnyt semmosta. Niitä
mahtoi olla ainakin noin viiskymmentä, kaikki huiskin haiskin, ja ne
sylkäs ja kihis ja ulvoi ja puri ja raappi ja repi kuin riivatut,
koivet ja hännät ilmassa, eikä siinä voinut erottaa, mikä häntä
kuului mihinkin leijonaan, ja hiekka ja harjat pölisi. Ja kun n'olit
lopettaneet, oli muutamat kuolleet ja muutamat nilkutti ja ontui, ja
toiset istui tappelukentällä nuollen haavojansa, ja toiset mulkoilit
meitä ja näkyivät kutsuvan meitä kekkereihin, mutta meill' ei ollut
halua.
Ja mitä vaatteisiin tuli, niin ei ne enää olleet mitään vaatteita. Joka
nuttu oli itikkain mahassa; ja mä luulen että he ei voineet ruo'asta
oikein hyvin, sillä siin' oli seassa hyvä rykelmä messinkinappia, ja
veitsiä oli plakkareissa myös ja tupakkaa ja nauloja ja liitupalasia
ja kiviä ja onkikoukkuja ja muuta. Mutta vähät minä siitä. Minä vain
hieman aattelin sitä seikkaa, ettei meillä nyt enää ollut muita
vaatteita kuin professori vainajan -- ja niit' oli koko joukko, mutt'
ei ne juur käyneet mukiinsa pitää seurassa, jos me tultais johonkin,
sillä pöksyt oli pitkät kuin korsteinit ja takit ja liivit sen mukaan.
Oli siinä kuitenkin kyllin räätälin tarpeeks, ja Jim oli tavallaan
reppuräätäli ja hän sanoi neulovansa tuotapikaa meille muhkeat puvut,
jotka kelpais vaikka hoviin.