"Kello on kakstoista!" sanoi Tom, ja niin s'oli. Hänen varjonsa oli
vain kuin musta pilkku hänen jalkainsa juurella. Me katsottiin,
ja Grinwihin kello oli niin lähellä kakstoista, ettei erotuksesta
puhettakaan. Niin että Tom sanoi, että Lontoo oli suoraan pohjoseen
päin tai suoraan etelään meistä, jompaankumpaan, ja päätti ilmasta ja
sannasta ja kameeleista sen olevan pohjosessa, vieläpä koko joukon
penikulmia -- niin paljon kuin Newyorkista Mexikon kaupunkiin, hänen
arvatakseen mukamas.
Jim sanoi luulevansa, että ilmapallo oli muka sukkelin kapine
maailmassa, jollei sitä mukamas olleet jotkut linnut -- kenties
metsäkyyhky eli ehkäpä rautatiejuna.
Mutta Tom sanoi lukeneensa rautatiejunista Englannissa, jotka voi
reissata lähes sata penikulmaa [Englantilaista, joista 7 menee yhteen
suomalaiseen. Suoment.] tunnissa, eikä ole koko maailmassa mukamas
yhtäkään lintua, joka vois sen tehdä, pait' yks -- ja s'on musta kirppu.
"Kirppu? Mutta Tommi herra, eihän kirppu oo mikkään lintu oikemmitten
-- --"
"Eikö s'oo mikään lintu? No, mitä s'on sitten?"
"Min' en oikeen tiiä, Tommi herra, mutta mä luulen vaan sitä
luontokappaleeks. Ei, sekkään ei oo oikeen, eikös hiis, sillä kirppu on
liian pikkanen luontokappaleeks. Se kai on lutikka, jaa; s'on justiin
sitä kun s'on -- lutikka."
"Panenpa vetoa, ett' olet väärässä, mutt' olkoon menneeks. Mutta mitä
sä tarkotat tuolla oikeimmiten?"
"Joo, sit' ett' oikeimmitten linnut kulkee pitkät matkat, mutta sitä ei
tee kirppu."
"Hoo? eikö? No, mitä tarkotat sä pitkillä matkoilla?"
"Mitä? Tietysti monta penikulmaa. Ymmärtäähän sen pässikin."
"Voiko mies käydä monta penikulmaa?"
"Ky-llä."
"Yhtä monta kuin rautatiejuna?"
"Ky-llä, jos häll' on kylliks aikaa."
"No, voiko kirppu?"
"Voi kyllä, jos se vain saa aikaa hirviän paljo."
"No, nyt pitäis mennä teidän päähänne, että _matkan pituus_ ei ole se,
jonka mukaan asiaa tutkitaan, vaan se on se _aika_, joka menee matkan
pituuden kulkemiseen."
"No, siitähän se jumaliste näyttää, mutta kuka olis uskonu sen, Tommi
herra."
"Se on _suhteellinen_ kysymys, katsokaas, ja jos mitataan jonkun
olennon nopeutta sen suuruuden suhteen, niin mitä sitten ovat lintu,
ihminen ja rautatiejuna kirpun suhteen? Nopein mies ei juokse enempää
kuin kymmenen englannin penikulmaa tunnissa -- vähän päälle kymmenen
tuhatta kertaa hänen oman pituutensa. Mutta kaikissa kirjoissa seisoo,
että tavallinen kolmannen luokan kirppu voi hypätä sata viiskymmentä
kertaa oman pituutensa; jaa, ja se voi tehdä viis harppausta sekunnissa
-- seitsemänsataa viiskymmentä kertaa hänen oman pituutensa yhdessä
ainoassa, pikkaraisessa sekunnissa; sillä kirppu ei hukkaa aikaa
seisahtumiseen ja tuumaamiseen, sen saatte nähdä, jos koette sormella
tulla siihen. No, se on tavallisen kolmannen luokan kirpun vauhti,
mutta aatelkaappa italialaista, _ensimmäisen_ luokan kirppua, joka
on ollut aatelin lemmikkinä koko elämänsä eikä koskaan tietänyt mitä
sairastuminen tai puutteet on, ja tää kirppu voi harpata enemmän kuin
kolmesataa kertaa oman pituutensa, ja se kestää sen kaiken päivää,
viis semmosta harppausta joka sekunnissa -- joka on sama kuin tuhat
viissataa kertaa kirpun oma pituus. No, aatelkaas nyt, että mies
vois käydä tuhat viissataa kertaa oman pituutensa yhdessä sekunnissa
-- siitä tulee puolitoista englannin penikulmaa. Se on samaa kuin
yheksänkymmentä penikulmaa minuutissa; se on melkosesti enemmän
kuin viistuhatta englannin penikulmaa tunnissa. No, miten käy _nyt_
ihmisen? Ja linnun? Ja rautatiejunan ja ilmapallon? Roskaa! Ne ei maksa
penniäkään kirppuun verraten. Kirppu on pyrstätähti vähemmässä mitassa."
Jim oli kovasti hämmästynyt, ja sit' olin minä myös. Jim sanoi:
"Onko noi nummerot sitt' oikeen oikiat, Tommi herra? Eikö ne vain oo
valetta ja pilaa?"
"Ei, ei laisinkaan; ne on täyttä totta."
"No, sitten pittää, perhana vieköön, pittää niitä kunniassa myös.
Min' en oo juur koskaan piitannu kirpuista, mutt' ei auta; nään nyt
selevään, että niill' on karahtääri."
"No, mitä mä sanoin? Niissä on suuruutensa suhteen paljon
enemmän järkeä ja ymmärrystä ja hyvää päätä kuin millään muulla
luontokappaleella. Niille voit opettaa melkein mitä hyvänsä; ja ne
oppivat sen sukkelammasti kuin mitkään muut luontokappaleet. Niitä on
opetettu vetämään pieniä vaunuja valjaista ja marssimaan sinne tai
tänne tai tuonne, komennon mukaan; jaa, heitä voi saada äkseeraamaan
kuin sotamiehiä, ja he tekevät sen pulskasti, aivan kuin sotamiehet.
Jaa-a, heille on opetettu jos jonkinlaisia temppuja ja vaikeita
äksänpäksiä. Jaa, jos voitais syöttää kirppu tavallisen miehen kokoseks
ja antaa sen luonnollisen vilkkauden kasvaa sitä mukaa, niin että se
tulis yhä suuremmaks ja terävämmäks ja viisaammaks -- mitä oliskaan
ihminen sen rinnalla? Se kirppu tulis Yhdysvaltain presidentiks, ja
sitä ette te vois estää, ei -- yhtä vähän kuin voitte estää salamaa."
"Herra hallikkoon, Tommi herra! Enhän koskaan olis luullu niien olevan
niin mahtavia. Ei -- en tuhat vieköön tietäny siitä mittään."
"Niin, n'on paljo mahtavammat kuin muut elävät, ihmiset tai itikat,
suuruutensa suhteen. Kirppu on _intressantin_ kaikista elävistä,
mitä maan päällä liikkuu. Ihmiset puhuvat niin paljo muurahaisen ja
elefantin ja lokomotiivin voimasta. Ääh, lörpötystä! Puhuisivat ens'
sijassa kirpusta. Se voi nostaa kolme neljä sataa kertaa oman painonsa,
ja sitä ei voi kukaan muu, ei läheskään. Ja muuten on sillä omat
tuumansa, ja s'on kovasti herkkusuinen eikä anna narrata itseään; sen
vaisto eli ymmärrys, eli mitä s'onkaan, on hirveän terävä ja kirkas
eikä erehdy koskaan. Tavallisesti luullaan, että kaikki ihmiset on
kirpulle samaa lihaa. Kaukana siitä. Ihmisiä löytyy, joihin kirput ei
koskiskaan, olkoot nälissään tai ei, ja minä olen yks näitä ihmisiä.
Minulla ei koskaan ole ollut kirppua nahassani, ei elinaikanani."
"Mutta Tommi herra!"
-- "Jaa, jaa, niin se on; -- ja pila pois!"
"No, voi sun turkin pippuri! Enhän oo moista sin' ikinä kuullu."
Jim ei oikein uskonut sitä, enkä minäkään; niin että me laskettiin
alas santaan ja otettiin uudet kirput. Tom oli oikeassa. Ne karkasit
Jimiin ja minuun tuhansittain, mutt'ei ainoakaan Tomiin. Sitä ei voinut
selittää, mutta niin se oli, ja siinä oltiin. Hän sanoi asian laidan
aina niin olleen, ja että hän voi vaikka piehtaroida kirppumiljoonassa,
eikä ykskään koskis häneen tai kiusais häntä.
Me noustiin ylös kylmään ilmanalaan, antaaksemme heidän vilustua
vähäsen, ja oltiin siellä hetken aikaa, ja sitten me laskettiin alas
taas kohtuulliseen ilmanalaan ja siellä kuhnusteltiin me eespäin noin
kakskymmentä tai viiskolmatta minuutia tunnissa, kuten m'oltiin menty
viime tuntina. Seikka oli se, että kuta kauvemmin me oltiin tuossa
juhlallisessa, rauhallisessa Erämaassa, sitä enemmän lauhtui meidän
kiireemme ja hätäilemisemme, sitä onnellisemmaks ja tyytyväisemmäks
tunnettiin me itsemme ja sitä enemmän ruvettiin me tykkäämään
Erämaasta. Niin oltiin me, niinkuin jo sanoin, koko joukon hiljentäneet
vauhtia, ja me laiskoteltiin kuin porsaat päivänpaisteessa, milloin
kurkistaen läpi kiikarin, milloin maaten pitkänään penkeillä ja lukien,
milloin taas Nukkumattia halaillen.
Kuka olis uskonut, että m'oltiin samoja ihmisiä, jotka niin turkkasen
olit ikävöineet maata ja rantaa, mutta niin s'oli kuitenkin. Me
oltiin päästy siitä tuskasta. Me oltiin totuttu palloomme nyt eikä
pelätty ollenkaan eikä ollenkaan toivottu muualla ollakkaan. Kaikki
vain tuntui niin kodikkaalle ja minä suorastaan tykkäsin olevani
syntynyt ja kasvanut pallossa, ja Jim ja Tom tykkäsit samaa. Mulla
oli aina ollut kiukkusia ihmisiä ympärilläni, jotka olit nalkuttaneet
ja jankuttaneet ja haukkuneet minua ja keksineet vikoja minussa ja
elämöineet ja tuuppineet minua ja pitäneet mua silmällä ja panneet
minut tekemään milloin sitä milloin tätä ja ehtimiseen valinneet
juur semmosta, mitä minä en tahtonut tehdä, ja antaneet mun maistaa
keppiä, kun minä karkasin tieheni ja tein jotakin muuta, ja aina vain
kokeneet repiä sielua ruumiistani; mutta täällä ilmapallossa taivaan
kannen alla oli niin hiljaista ja päivänpaisteista ja kodikasta ja sai
syödä kyllikseen ja nukkua kyllikseen ja nähdä merkillistä näkemistä,
eikä kuullut nalkuttamista eikä haukkumasanoja eikä "poika polosta",
ja aina oli kuin sunnuntaina vain. Mulla ei, lempo vieköön, ollut
mitään halua sieltä pois -- ottelemaan tuon sievistyksen kanssa taas.
Pahinta, mit' on sievistyksessä, on se, että kun joku on saanut kirjeen
ikävistä asioista, niin tulee hän hengästyneenä luoksemme ja kertoo
meille kaikki ja tekee meidät alakuloseks, ja aviisut eli sanomalehdet
tulee kertoen meille ikävistä tapauksista yltympäri koko maailman ja
tekevät meidät murheellisiks ja alapäisiks, ikäänkuin rapakuorma olis
kannettavanamme. Minä vihaan sanomalehtiä, ja minä vihaan kirjeitä; ja
jos minä saisin päättää miten olla pitää, niin min' en sallis, että
kukaan saa sillä viisin lastata ikävyyksiänsä toisten päälle, joita hän
ei tunne, ja jotka asuu toisella puolen maailmaa. Mutta tuoll' ylhäällä
pallossa ei nyt ollut muruakaan tuosta kaikesta, ja siks olikin se
hupaisin ja hauskin paikka maailmassa.
Me syötiin illallista, ja se yö oli kaunihin yö mitä koskaan oon
nähnyt. Kuu teki valoa kuin keskellä päivää, vaikka vähän pehmeämpää;
ja kerran näimme me leijonan seisovan töllistelevän erämaassa,
ikääskuin olis se ollut ihan yksinään maailmassa, ja varjo oli sen
vieressä maassa kuin läkkipilkku. Semmosta kuun valoa ei saa missään.
Me maattiin paraasta päästä selällämme ja juteltiin; ei maittanut uni.
Tom sanoi että me oltiin keskellä "Araabian öitä" nyt. Hän sanoi, että
s'oli juur täällä kuin yks noita mukavimpia juttuja kirjassa tapahtui;
niin että me katseltiin maahan ja ootettiin, kun hän puhui siitä, sill'
ei ole mikään niin hauskaa kuin nähdä paikkoja, joista on kerrottu
kirjassa. Se oli juttu kameelin ajajasta, joka oli hukannut kameelinsa,
ja hän meni Erämaahan ja tuli vastaan eräälle miehelle ja sanoi:
"Näittekö eksyneen kameelin tänään?"
Mies sanoi:
"Oliko se sokea vasemmalta silmältään?"
"Oli."
"Oliko se menettänyt yhden etuhampaan?"
"Oli."
"Oliko sillä vika toisessa takajalassaan?"
"Oli."
"Oliko sen selässä hirssiä toisella puolen ja hunajaa toisella?"
"Oli, mutt' ei ole tarvis lisää noita pikku seikkoja -- s'oli se, ja
mulla on kiire. Missä näitte sen?"
"En min' oo nähnyt sit' ollenkaan", sanoi mies.
"Ettekö nähnyt ollenkaan? Kuinka sitten voitte niin tarkasti kertoa
millainen se oli?"
"Kun tietää käyttää silmiään, niin on joka seikalla merkityksensä;
mutta useimmilla ihmisillä ei ole mitään hyötyä silmistään. Minä tiesin
että kameeli oli ollut liikkeellä, sillä minä näin sen jäljet. Tiesin,
että sill' oli vika toisessa takajalassaan, sillä sitä jalkaa arasti,
ja kameeli astui hiljaa ja hellitellen sillä, ja se seikka näkyi
jäljistä. Tiesin, että s'oli sokea vasemmalta silmältään, sillä s'oli
pureskellut ruohoa ainoastaan oikealta puolen tietä. Tiesin, että s'oli
menettänyt yhden etuhampaan, sillä kun s'oli purrut ruohoon, niin se
seikka näkyi hampaitten merkeistä. Hirssi juoksi ulos toiselta puolen --
muurahaiset sen mulle kertoi; hunaja vuoti toiselta -- kärpäset oli
siitä kantelemassa. Minä tiedän yhtä ja toista kameelistanne, mutta en
ole sitä nähnyt."
"Jatkakaa, Tommi herra; s'on liian hyvä juttu."
"S'on loppunut."
"_Loppunu_?" sanoi Jim hämmästyen. "Miten kävi kameelin?"
"En tiedä."
"Eikö sit' ollu jutussa?"
"Ei."
Jim tuumas hetkisen, sitten sanoi hän:
"No, sepä nyt oli juonikkain juttu, mit' ikinä min' oon kuullu. Juur
kun tultiin hauskimpaan paikkaan, niin siihen se loppu koko loru.
Kuulkaahan nyt, Tommi herra, eihän siin' oo mittään meininkii moisess'
jutuss'. Eikö teill' oo mittään vihiä, saiko mies kameelinsa takasin
vai ei."
"Ei, mull ei oo vihiäkään siitä."
Minun mielestäni ei ollut vähintäkään järkeä koko tuossa jutussa, joka
noin yhtäkkiä loppui kesken, ennenkuin siitä tuli tuon enempää, mutt'en
tahtonut hiiskua mitään tuumistani, sillä mä näin Tomin olevan pahalla
päällä, kun m'oltiin käsittäneet asian siltä kannalta ja kun Jim oli
sillä viisin muistuttanut jutun heikosta puolesta, ja minä tykkään että
s'on kaikkia muuta kuin fiiniä, kun rupee hätyyttämään nolattua miestä.
Mutta Tom hän kääntyi minuun ja sanoi:
"No, mitä _sinä_ sanot jutusta?"
No, nyt täytyi minun tietysti puhua suuni puhtaaks ja sanoa totuus.
Minä sanoin siis, että minusta mukamas tuntui kuin Jimistäkin, että
jos joku juttu katkes kesken eikä koskaan tullut mihinkään, niin ei
maksanut vaivaa kuluttaa kieltään siihen.
Tomin leuka liukui rintaan, eikä hän suuttunut, kuten olin luullut, kun
hän kuuli minun ivailevan juttuansa, vaan sen sijaan näkyi hän vain
käyvän vähän alakuloseks ja sanoi:
"Toiset ihmiset näkee, toiset ei -- juur niinkuin tuo mies sanoi. Jos
s'olis ollut hirmumyrsky, eikä kameeli, joka lakas kentän, niin ette
te, senkin tolvanat, olis nähneet siitä jälkeäkään."
En tiedä mitä hän meinas eikä hän sitä sanonut, mutta s'oli kai yks
hänen pistosanojaan, luullakseni -- hänell' oli koko joukko niitä
varalla, kun hän oli joutunut pussiin eikä päässyt siit' ulos -- mutt'
en min' ollut millänikään. Me oltiin ivattu tuon jutun kipeitä puolia
jokseenkin paksusti -- ja hän ei päässyt pälkähästä. Se sapetti häntä
tietysti, vaikka hän oli vain olevinaan kuin luu olis tarttunut hälle
kurkkuun.