Minä olin niin kuitti, etten tahtonut muuta kuin makaamaan. Menin
sentähden penkilleni ja oikasin siihen. Mutt' ei sitä saa nukuttua
mokomassa uunissa kuin tässä; ja Tom komensi nousemaan yläilmoihin, ja
Jim antoi pallon kohota. Ja tietäkää, sillä mahtoi olla voimaa sillä
pallolla, kun se jaksoi nostaa kaikki nuo kirput, kun tulit mukanamme
alhaalta, ja muistutit Tomille laulun: "Maijall' oli karitsa, joss'
oli paljon kirppuja, ja aivan lumivalkeita." Mutta sitä ei olleet
nämä. Nämä olit tuota ruskeaa sorttia -- sitä sorttia, joilla aina on
nälkä, eikä n'ole tarkkojakaan, sillä ne syövät pakanoita kristittyjen
puutteessa. Missä vain on hiekkaa, niin tapaatte tuon linnun; mitä
enemmän hiekkaa, sitä suurempi lauma. Tääll' oli hiekkaa vain, ja tulos
sen mukaan. En koskaan ole nähnyt mokomaa mässäystä.
Meidän täytyi nousta virstan verta, tullaksemme sietävään ilmaan,
ja sitten vielä toinen virsta, päästäksemme noista itikoista; mutta
ruvettuaan palelemaan, hyppäsit ne ulos laivasta. Sitten me laskettiin
taas virstan verta, ja siinä oli vilposta ja mieluista ja oikein
hyvä olla, ja kohtsiltään olin mä reippaana jälleen. Tom oli istunut
tuumissaan koko ajan, mutta nyt hän hypähti ylös kuin pistettynä
neulalla ja sanoi:
"Panen vetoa tuhat dollaria, että _minä_ tien missä ollaan. Me ollaan
Saharassa, suuressa Saharassa, aivan selvään!"
Hän oli niin kiihkoissaan, ettei voinut hillitä koipiaan. Mutta min' en
ollut, vaan sanoin:
"No, no missä sitten on suuri Sahara? Englannissako, vai Skotlannissa?"
"Ei kummassakaan, veikkoseni; se on Afrikassa."
Jimin silmät pöyhöttivät, ja hän alkoi tuijottaa alas hirveällä
haisulla, sillä sieltähän se oli kuin hänen esi-isänsä olit tulleet;
mutta minä uskoin siitä vain puolet. En voinut, tiettäkös; mehän oltais
silloin matkustaneet maailman halki.
Mutta Tom ei aatellut muuta kuin löytöään, kuten hän sitä kutsui, ja
sanoi että leijonat ja santa aivan vissisti mukamas merkitsis Saharaa.
Hän sanoi että hänen, jo ennenkuin me saatiin maata näkyviin, olis
pitänyt ymmärtää meidän lähestyvän jotakuta maata, jos hän mukamas vain
olis aatellut yhtä seikkaa; ja kun me kysyttiin mitä seikkaa, sanoi hän:
"Joo, noita kelloja. Ne on kronomeetria! Te ootte niistä lukeneet
merikertomuksissa. Toinen niistä käy Grinwihin ajan mukaan, toinen St.
Louis'in ajan mukaan, aivan kuin mun taskurini. Meidän lähtiessämme
St. Louisesta oli neljä iltapäivällä minun taskurini ja sen kellon
mukaan, mutta kymmenen illalla Grinwihin kellon mukaan. No, tähän
vuoden aikaan menee aurinko alas noin kello seitsemän. No, panin eilen
illalla merkkiin mitä kello oli, kun aurinko laski, ja s'oli puoli
kuus Grinwihin ajan ja puoli kaksioista e.p. minun taskurini ja sen
toisen kellon mukaan. Katsokaas, aurinko nousi ja laski St. Louis'issa
minun kelloni ja sen toisen mukaan, ja Grinwihin kello kävi kuus tuntia
edellä; mutta m'ollaan tullut niin kauvas itäänpäin, että aurinko
melkein laskee Grinwihin kellon mukaan nyt, eroitus on ainoastaan
puolitoista tuntia, ja minun kelloni käy jälessä -- enemmän kuin neljä
ja puoli tuntia. Se merkitsee, nähkääs, että m'oltiin lähes Irlannin
lonkituudilla ja oltais tultu sinne pian, jos m' oltais ajeltu oikein
-- mutta sitä me ei olla. Ei, m'ollaan ajeltu -- ajeltu kaakkoseen
päin -- ja s'on mun vakuutukseni, että m'ollaan Afrikassa. Katsokaa
tätä karttaa. Te näette kuinka Afrikan olkapää painuu länteen päin.
Mitä hirveää kyytiä m'ollaan tulleet! Jos oltais purjehdittu suoraan
itäänpäin, niin oltais jo aikoja sitten Englannin sivu. Katsokaahan
nyt, kun aurinko on puolipäivässä; silloin noustaan seisomaan joka
mies, ja kun varjomme kutistuu tyhjäks, niin nähdään että tää Grinwihin
kello on noin kakstoista. Jaa, hyvät herrat, _minä_ uskon että m'ollaan
Afrikassa; ja se on jotakin muhkeaa se."
Jim katsoi alas kiikarista. Hän puisti päätään ja sanoi:
"Tommi herra, eiköhän täss' oo joku erehys? Min' en oo nähäny mittään
neekereitä vielä."
"S'ei merkitse mitään -- he ei elä erämaassa. Mutta mitä näenkin mä
tuolla. Anna tänne kiikari."
Hän katsoi hyvän aikaa ja sanoi sitten, sen olevan kuni pitkän mustan
jonon hiekan poikki, mutta hän ei voinut arvata mukamas mitä s'oli.
"Kas niin," sanoin minä, "nyt sull' on hyvä tila saada selville missä
tää pallo on, sillä tuo jono tuolla on varmaankin yks noita viivoja,
joit' on kartassa ja joita he sanoo lonkituudin merijaaniks, ja
voidaanhan me laskea alas ja katsoa sen numeroa, ja -- --"
"Mitä tyhmyyksiä sä jaarittelekkaan, Huck Finn! En koskaan oo nähnyt
mokomaa pässinpäätä kuin sinä. Luulekko todellakin että meridiaanit
ovat _maan_ päällä?"
"Tom Sawyer, ne on kartassa, ja sen sä tiet varsin hyvin, ja ne on
täällä myös, katso itse."
"Tietysti on ne kartassa; mutta se seikka ei kuulu tähän. Eihän niitä
toki ole _maan_ päällä."
"Tom, tietkö sä sen vissisti."
"Tien, aivan vissisti."
"Sitten toi kartta valehtelee taas. En koskaan ole nähnyt mokomaa
valehtelijaa kuin toi kartta."
Hän suuttui, ja minä olisin häntä ripittänyt myös, ja Jim'illäkin oli
hälle lämpimänä meininkinsä, ja m'oltais kohtsiltään puhjenneet uuteen
jupakkaan, jollei Tom samassa olis heittänyt kiikarinsa ja ruvennut
taputtamaan käsiänsä kuin hullu ja huutanut:
"Kameeleja! Kameeleja!"
Minä sieppasin kiikarin ja Jim otti toisen, ja me tähysteltiin, mutta
minä tunsin pettymystä ja sanoin:
"Kameeleja -- mitä lörpötätkään! Nehän on hämähäkkiä."
"Hämähäkkiä erämaassa, sinä pöllöpää! Hämähäkkiä, ku käy juhlakulussa!
Sinä et oikein mieti, ennenkun puhut, Huck Finn, ja luulenpa,
ettei sinulla ole sitä, _millä_ miettiä. Etkö sä tie että m'ollaan
puolitoista virstaa ilmassa ja että tuo jono matelijoita on kolmen
neljän virstan päässä? Hämähäkkiä -- voi taivas, Hämähäkkiä -- isoja kuin
lehmät. Haluttaako sun kenties mennä maahan ja lypsää heistä pari? Ei,
hui, hai -- ne _on_ kameeleja, kun onkin. S'on matkaliuta, karavaani,
sitä justiin s'on, ja s'on lähes kahden virstan pituinen."
"No, olkoon menneks! Lasketaan alas katsomaan mitä s'on. Min' en usko
enkä tule sit' uskomaan, ennenku näen sen itse."
"No, olkoon menneeks," sanoi hän ja komensi "alas!"
Kun me tultiin huilaten alas kuumaan ilmaan, nähtiin me, että ne
sittenkin oli kameeleja, jotka kahnustelit eteenpäin -- loppumaton
jono niitä, tavarat selässä, ja monta sataa miestä pitkissä valkosissa
vaatteissa ja jonkunmoinen shaali pään ympäri riippuvine tupsuineen
ja verhoineen, ja muutamilla miehillä oli pitkät pyssyt, ja toisilla
ei ollutkaan, ja muutamat ratsastit ja toiset kävivät. Ja ilma sitten
-- jaa, s'oli kuuma kuin tuli. Ja kuinka he hitaasti ja vetelinä
ryömit eespäin! Me huilattiin alaspäin yhtäkkiä ja pysähyttiin satasen
kyynärää heidän päistänsä.
Miehet kaikki huutamaan, ja muutamat heistä heittivät mahalleen, toiset
taas rupesit ampumaan meitä ja toiset juoksemaan sinne tänne, kukin
haarallensa, ja sitä tekivät kameelitkin.
Me nähtiin saavamme aikaan sekasortoa heidän kesken, niin että me
reisattiin ylös taas noin puoltoista virstaa, kunnes oltiin kylmässä
ilmanalassa, ja sieltä me tirkisteltiin heitä. Meni tunti aikaa, kunnes
he kerkesit kokoontua ja olit jonossa jälleen; sitten he marssivat
eespäin taas; mutta me voitiin nähdä kiikarissa, ettei he juur
aatelleet muuta kuin meitä. Me puskettiin eteenpäin ja kurkistettiin
heitä kiikarista, ja yhtäkkiä nähtiin me suuri hiekkavuori ja joitakin
ihmisten näkösiä värkkiä sen toisella puolen, ja muuan mies näkyi
makaavan tuon vuoren harjalla ja silloin tällöin kohottavan päätään ja
kurkistelevan karavaania tai meitä -- kumpaako, ei me tietty.
Karavaanin tullessa lähemmäs, tuo mies ponnahti pois toiselle puolen
ja sänttäs toisten miesten ja hevosten luo -- sillä n'olit todellakin
miehiä ja hevosia -- ja me nähtiin heidän nousevan selkään kuin
tuulessa; ja sitten he tulit rynnäten kuin tulipalo, toisilla keihäät,
toisilla pitkät pyssyt käsissä, ja kaikki huusit ja hurrasit he kuin
pakanat. He tulit törmäten karavaania vastaan, ja seuraavassa hetkessä
molemmat riitaveljet syöksit yhteen ja menit sekasin, eikä ikinä ole
kuultu mokomaa pyssyjen paukkua, ja ilma tuli niin täyteen savua,
että tuskin näit vilaustakaan tappelevista. Siinä mahtoi olla ainakin
kuussataa miestä siinä kähäkässä, ja s'oli hirveää nähdä. Sitten he
jakaantui pienempiin ryhmiin ja tappelit hengestä ja kuolemasta,
hampain ja kynsin, ja siin' oli juoksua sinne tänne, ja he ajoivat
toinen toistansa kuin hullut; ja kun savu oli hälvennyt vähän, nähtiin
tappotantereella kuolleita ja haavotettuja ja kameelin raatoja huiskin
haiskin ja yltympäri, ja kameeleja pakenemassa sinne tänne. S'oli
suorastaan kamalaa! Viimein näkivät ryövärit, etteivät voineetkaan
voittaa, ja heidän päämiehensä antoi merkin, ja kaikki, mit' oli
jälellä, lähtivät käpälämäkeen ja samosit sannan yli! Viimeinen mies
värkki heidän joukossaan sieppas mukaansa lapsen ja pisti sen eteensä
hevosen selkään; ja muuan vaimoihminen juoksi kirkuen kerjäten hänen
perästänsä ja ajoi häntä takaa hietakentän yli, kunnes oli pitkän
matkan päässä omasta seurastaan; mutta mitään hyötyä siitä ei ollut,
ja me nähtiin nais-paran vaipuvan alas santaan ja peittävän kasvonsa
käsillään. Silloin tyyräs Tom palloa ja antoi luistaa suoraan villiä
vastaan, ja me tultiin kuin nuoli hänen kimppuunsa ja viskattiin
hänet satulasta lapsineen päivineen, ja villi sai vähän vammoja,
mutta lapselle ei tullut tämän taivaallista, vaan makas se selällään
sannassa, käsineen säärineen kippuroiden koppuroiden ilmassa. Mies
juosta jotkotti hevosensa perään eikä tietänyt mitään, mist' oli saanut
tuon sysäyksen, sillä m'oltiin jo siihen aikaan kolme neljäsataa
kyynärää ylhäällä ilmassa!
Me luultiin vaimon juoksevan ottamaan lastansa, mutta sitä hän ei
tehnyt. Me voitiin kiikarilla nähdä hänen istuvan paikallaan, pää
painuneena polvia vastaan, niin että hän tietysti ei ollut nähnyt
urostyötämme ja luuli että laps oli mukamas mennyt miehen kanssa.
Hän oli noin virstan paikkeella omasta väestään, niin että me
luultiin voivamme laskea alas lapsen luo, jok' oli noin puoli virstaa
naisihmisen takana, ja viedä laps hälle ennenkun karavaanilaiset
pääsisit kimppuumme ja tekisit meille pahaa; ja muutenkin luultiin
me että heill' oli kylliks tekemistä haavotetuissa. Me luultiin
uskaltavamme kepposta, ja me uskallettiin. Me laskettiin ja
pysähyttiin, ja Jim kapus alas tikkaita myöten ja sieppas lapsen, joka
oli pikkunen kaunis kakara ja hyvällä tuulella myöskin, ollakseen
vastikään mukana tappelussa ja pyörähtäneekseen hevosen selästä;
ja sitten me luistettiin mamman luo ja seistiin hänen takanansa ja
joteskin lähellä vielä, ja Jim kiipes alas, ja kun hän oli aivan hänen
takanaan, niin toi pikku kakara naukui, kuten lapset aina tekee, ja
mamma sen kuuli, kääntyi, kirkahti ilosta, syöksi lapsensa luo ja
sieppas sen ja halaili sitä ja suuteli sitä; ja sitten pantuaan vähän
pois kakaran, halaili hän Jimiäkin ja sitten riisti hän kaulastaan
kultaset ketjut ja ripusti ne Jimin kaulaan ja halaili häntä taas ja
otti lapsen maasta ja painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli sitä taas
ja itki ja nauroi kuin hupsu kaiken aikaa; ja Jim hän juoksi tikkaille
ja kapus ylös, ja seuraavassa hetkessä me oltiin ylhäällä ilmassa taas,
ja mamma hän seisoi siinä ja tuijotti ylöspäin, takapää hartiainsa
välissä ja lapsen kädet kaulassaan. Ja siinä seisoi hän töllistellen
niinkauan kuin meitä näkyi pilvien välistä.