Me tuumittiin nyt kaikellaisia matkatuumia, mutt' ei sovittu. Minä ja
Jim me tahdottiin, että käännyttäis takasin ja mentäis kotiin, mutta
Tom väitti, että kun tulis päivä, niin nähtäis miss' oltiin, ja jos
oltais liki Englantia, niin me voitais reissata sinne ja sitten tulla
takasin oikeassa laivassa, ja sitten me kerskattais matkastamme.
Sydänyön aikaan lauhtui tuuli ja kuu tuli taivaalle ja valais
valtameren, ja meille rupes tuntumaan olo mukavaks ja meille tuli
uni; ja me pantiin maata penkeille ja nukuttiin eikä herätty ennenkun
aurinko pisti silmiin. Meri kimmelsi kuin jalokivet ja ilma oli korea,
ja pian oli vaatteemmekin kuivat.
Me mentiin peräpuoleen saamaan vähä aamiaista, ja mitä nähtiin me ens?
Joo, siellä paloi hämärä kynttilä kompassissa muutaman kaapun alla. Tom
hämmästyi. Sitte hän sanoi:
"Te tiedätte varsin hyvin mitä tuo merkitsee. Se merkitsee, että jonkun
ihmisen pitää pitää vahtia ja tyyrätä tätä ilmalaivaa niinkuin muutakin
laivaa, taikka se ajelehtii sinne tänne, ihan tuulen mukaan."
"No", sanoin minä siihen, "minne s'on ajellut sitte -- sittekun -- kun
tuo tapaturma tapahtui?"
"S'on ajellut", sanoi hän vähä nolostuneena "-- ajellut, s'on vissi se.
S'on nyt tuulessa, joka tällä hetkellä käy kaakkoseen päin. Eikä me
tiedetä, kuinka kauvan sitä piisaa."
Hän tälläs sen itäänpäin ja sanoi pitävänsä sitä suuntaa, meidän
pannessamme framille aamiaista. Professori oli ottanut mukaansa puolen
maailmaa; paremmissa eväissä hän ei olis voinut olla. Tosin ei löytynyt
kermaa kahviin, mutta vettä oli ja kaikkia muuta, mitä voi toivoa; ja
petroolikeittiö tarpeineen ja piippuja ja sikaaria ja tulitikkuja; ja
viiniä ja likööriä, josta me ei välitetty; ja kirjoja ja karttoja ja
harmoonika; ja turkkeja ja vilttiä ja kaikellaista moskaa, niinkuin
lasihelmiä ja rannerenkaita messingistä, jotka -- kuten Tom sanoi --
olit merkkiä siitä, että hän aikoi käydä tervehtimässä villejä. Siell'
oli rahaa myöskin. Niin, professori oli evästetty hiton hyvin.
Aamiaisen perästä opetti Tom minun ja Jimin tyyräämään ja jakoi meidät
kaikki neljän tunnin vahtiin, niin että me saatiin vuorotella; ja
kun hänen vahtinsa oli ohi, astuin minä hänen sijaansa, ja hän otti
framille professorin kynän ja paperia ja kirjotti kirjeen kotiin
Polly tädilleen ja kertoi hälle kaikki, mit' oli meille tapahtunut,
ja pani lähtöpaikaks: "_Atsuri_ [Runokielessä käytetty _the welkin_ =
sinitaivas, taivaansini. Suoment.], _matkalla Englantiin_!" ja kääri
sen kokoon ja sulki sen punasella suulakalla ja kirjotti osotteen ja
osotteen yläpuolelle: _"Tom Sawyer, ilmailija"_ ja sanoi, että sekös
kirvelis nahan postimestarilta, kun se tulis sinne Nat Parsonsin
postikonttoriin. Minä sanoin:
"Mutta kuuleppas nyt, Tom Sawyer; eihän tämä ole mikään tommonen
'atsuri', sehän on ilmapallo."
"No, kuka on _sanonut_, että s'olis atsuri, senkin pöllöpää?"
"Kirjotithan sinä sen tuohon kirjeeseen?"
"Niin no, mitä sitte? Eihän se merkitse, ett' ilmapallo olis mikään
atsuri."
"Minä luulin niin. No, mitä sitte atsuri on."
Minä näin, että hän oli pussissa. Hän kaiveli ja raappi muistissansa,
mutt' ei löytänyt mitään. Ja sitte hän sanoi:
"_Minä_ en tie, eikä kukaan sitä tie. S'on _sana_ vain. Ja vieläpä
helkkarin muhkea sana. Ei oo koko kielessä muhkeampaa, ei ainoatakaan,
-- luullakseni."
"Mitä roskaa", sanoin minä; "mutta mitä se merkitsee, mitä _meinataan_
sillä? -- kas siinä temppu."
"_Minä_ en tie mitä sillä meinataan, sanon mä. S'on sana, jota ihmiset
käyttävät siks' että -- hm -- siks' että s'on koristava ja kaunistava.
Eihän kukaan teetä poimuja paidanrintaan, siks' että ne lämmittäis, vai
mitä?"
"No, ei tietysti."
"No, mutta kuitenkin niitä käytetään, vai mitä?"
"No, kyllä."
"No, tuo kirje, jonka kirjotin, on paita, ja atsuri ei oo muuta kuin
poimut sen rinnassa."
Mä tiesin että se panis tuumia Jimille päähän, ja sen se tekikin. Hän
sanoi:
"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, ei siit' oo mittään hyötyä, että te
puhutta tolla viisin, ja suoraan sanottu on se syntiäkin. Tehän tiiättä
toki, ett'ei kirije oo mikkään paita, eikä se liion oo mittään poimuja
siinä. Eihän siin' oo mittään paikkaa, johon ne panis, ja te ette saa
niitä siihen, ja jos saisittekin, ei ne pysys siinä."
"Kas niin, pidä suus ja oota kunnes tulee jotakin, jota voit ymmärtää."
"Tommi herra, ettehän te meinaa, ett'en minä tietäis mittään paioista?
Sen tietää Jumala, että min' oon pessy paitoja kotona aina siitä
kun -- --"
"Minä sanon sulle, ett'ei täss' oo mitään kysymystä paidoista. Minä
vain -- --"
"No, Tommi herra! Te sanoitta itte, että kirije -- --"
"Tahotko mun hulluks? Pidä kitas! Minähän vain käytin sitä
_metaaforana."_
S'oli sana, joka pani meidät ymmälle hetkeks. Sitten sanoi Jim, vähän
ujostellen, sillä hän näki että Tom oli ärtysä:
"Tommi herra, mitä se mettifoora on?"
"Metaafora on -- hm, s'on -- metaafora on illustrasiooni." Hän näki,
ett'ei me tultu hullua viisaammaks tuosta; hän koitti uudestaan. "Kun
minä sanon, että linnut, joill' on yhtäläiset höyhenet, höyhentävät
yhteen ja lentävät yhdessä, niin on se metafoorinen lause -- --"
"Niin, mutta sitä ne ei tee, Tommi herra. Ei, sitä ei ne tee. Ei
oo lintuja, joill' olis niin yhen näköset höyhenet, kun joutten ja
valakonen kukko, mutta jos te näättä _niien_ höyhentävän yhteen ja
lentävän yhessä, niin -- --"
"Kas niin, pidä leukaläpes. Ei mahu kalloos pieninkään asia. Älä kiusaa
minua enää."
Jim vaikeni -- hyvin tyytyväisenä. Hän oli mukamas kovasti ihastunut,
kun oli saanut Tomin pussiin. Heti kun Tom alkoi puhua linnuista,
niin minä aattelin, että hän oli mennyttä kalua, sillä Jim hän tiesi
enemmän linnuista kuin me molemmat yhteen. Hän oli, katsokaas, ampunut
monta, monta sataa lintua, ja s'on oikea tie niiden tuntemiseen. Niin
tekevät ne, jotka kirjottavat kirjoja linnuista, ja he pitävät niistä
niin, että tallustavat metsät ja maat viluksissa ja nälissään ja
kestivät tuhansia rasituksia -- ainoastaan tuon tähden, että mukamas
löytäsit uuden linnun ja ampuisit sen. Heitä sanotaan opin uralla
orhitolookeiks ja min' olisin itsekkin voinut olla orhitolooki, sillä
min' olen aina pitänyt paljon kaikista linnuista ja elävistä; ja minä
menin metsään oppiakseni semmoiseks ja sain nähdä linnun istuvan
kuivettuneella oksalla korkeassa puussa ja se lauloi pää ylöspäin ja
suu auki, ja ennenkun aattelinkaan olin ampunut, ja lintu ei laulanut
enään, ja se putos alas oksalta, vetelänä kuin trasu, ja minä juoksin
ottamaan sen kouraani, ja silloin oli se kuollut, ja sen ruumis oli
lämmin kädessäni, ja sen pää pyöriskeli sinne ja tänne, ikäänkuin silt'
olis taittunut niskat nurin, ja sen silmissä oli valkonen kalvo ja
pään sivussa pikkunen veripisara, ja voi! min' en voinut nähdä mitään
enää kyyneliltä, jotka pihkusit ulos; ja siitä hetkestä saakka en ole
murhannut mitään elävää, joka ei oo tehnyt mulle mitään pahaa, enkä aio
murhatakkaan.
Mutta min' olin niin huolissani tuosta atsurista. Otin asian puheeks
taas, ja Tom koki selittää seikkaa minkä voi. Hän sanoi, että kun joku
ihminen pitää pontevan puheen, niin sanotaan siitä, että mukamas sitä
hurrattiin niin, että atsuri soi. Senpätähden hän luuli, että se ei
merkinnyt muuta kuin korkealla ilmassa. No, se tuntui nyt jotensakin
luonnolliselta, ja minä olin tyytyväinen, ja sen sanoinkin heti. Se
miellytti Tomia ja sai hänet hyvälle tuulelle taas, ja hän sanoi:
"No, sitten on kaikki harashoo, ja se mik' on ollut on ollut. Min'
en tiedä oikein visusti mitä atsuri on, mutta kun lasketaan maihin
Lontoossa, niin hurratkaamme että atsuri soi, ja muistakaa se."
Hän sanoi että ilmailija oli ihminen, joka purjehti ilmapallolla, ja
s'oli mukamas monta kertaa fiinimpää, jos oli Tom Sawyer Ilmailija
kuin jos oli Tom Sawyer Matkailija, ja siitä tultais kertomaan koko
maailmassa, jos vain me tehtäis retkemme kunnolla, ja silloin hän
antais palttua matkailijan kunnialle kerrassaan.
Iltapuoleen m'oltiin valmiit laskemaan maihin, ja m'oltiin iloset ja
ylpeät myös, ja me vahdittiin kiikari kädessä, aivan kuin Kolumbus kun
löysi Amerikan. Mutta m'ei nähty muuta kuin Valtamerta. Iltapäivä kului
ja aurinko meni mailleen, eikä vieläkään näkynyt maata missään. Me
ihmeteltiin mikä tässä vaivas, mutta uskottiin kuitenkin että kyllä kai
menee kaikki hyvin, niin että me tyyrättiin itäänpäin, mutta pidettiin
vähä ylempää kurssia, ett'ei me törmättäis johonkin kellotapuliin
pimeässä tai vuoren huippuun.
Minä olin vahdissa sydänyöhön, ja sitten oli Jimin vuoro. Mutta Tom hän
ei pannutkaan maata, sillä hän sanoi, että laivakatteinit aina valvovat
kun ollaan maihin menemässä; eikä meillä sitten ollutkaan mitään vahdin
vaihtoa.
No, kun päivä valkeni, niin Jim huutaa kirkas yhtäkkiä, ja me
säntättiin ylös ja katsottiin, ja siell' oli maata kun olikin, maata
yltympäri, niin kauvas kuin silmä kannatti, aivan tasaista ja keltaista
maata. Me ei tietty ollenkaan kuinka kauvan m'oli oltu sen yllä. Siell'
ei ollut mitään puita tai kumpuja tai kallioita tai kaupunkeja, ja
Tom ja Jim olit luulleet sitä mereks. He luulivat sitä rasvatyyneeks
mereks; ja me oltiin niin korkealla ilmassa kuitenkin, että jos se olis
ollutkin aaltoileva meri, niin olis se ainakin näyttänyt sileältä,
hämärässä ainakin.
Me oltiin helkkarin pinnistyksessä ja otettiin kiikarit kynsiimme ja
haettiin joka haaralta Lontoon kaupunkia, mutt' ei nähty karvaakaan
siitä eikä muustakaan kaupunki pahasesta. Eikä merkkiäkään mistään
järvestä tai joesta. Tomilla oli oikein pitkä nenä. Hän sanoi, että
kukapa sit' olis uskonukkaan Englantia tuommoseks -- hän oli mukamas
aatellut sitä Amerikan kaltaiseks ja oli aina niin aatellut. Sitten
hän sanoi, että parasta kuin syötiin aamiaista, ja sitten voitiin me
mukamas laskea maihin ja kysellä suorinta tietä Lontooseen. No, me
syötiin aamiaista kuin tuulessa, me oltiin niin kiivaita. Kun me sitten
kallistuttiin alaspäin, alkoi ilmakin lämmetä lauhtua, ja pian me
heitettiin turkit päältämme. Mutta se lauhtui lauhtumistaan, ja miten
olikaan kävi se yhtäkkiä liian lauhtuneeks. Hiki rupes pusertumaan
nahastamme. Me oltiin alhaalla nyt, ja ihomme veti aivan rakolle!
Me painuttiin alas ja oltiin noin kolmekymmentä jalkaa maan pinnasta.
Niin, se oli maata, jos hiekka on maata; sillä se ei ollut muuta kuin
hiekkaa. Tom ja minä me kavuttiin alas pitkin tikkaita ja juostiin
kappaleen matkaa ojentaaksemme raajojamme vähäsen, ja se teki meille
helkkarin hyvää; ojentaaksemme raajojamme, sanoin, mutta hiekka poltti
jalkojamme kuin tulikuuma tuhka. Sitte me nähtiin että joku oli tulossa
ja me rientämään hälle vastaan; mutta samassa me kuultiin Jimin
huutavan ja kun katsottiin sinne, niin hänen käsivartensa käppyröit
ilmassa ja hän teki meille merkkiä ja huusi. Me ei voitu kuulla mitä
hän meinas, mutta pian pani meidät pelko pakoon pallolle.
Tullessamme kylliks likelle, kuultiin me sanat, ja ne sait hiukset
nousemaan pystyyn päässäni:
"Juoskaa, juoskaa, pojat! S'on leijoona -- mä nään sen kiikarista!
Juoskaa, pojat!-- mitä lähtöö kintuista! S'on karannu eläintarhasta
eikä kukaan voi sitä piättää."
Tom hän suorastaan lensi eteenpäin, mutta minun koipeni eivät
kannattaneet. Minä tuskin pääsin sitäkään kyytiä kuin ihminen unissaan,
jota aave ahdistaa.
Tom tuli tikkaille ja kapus ylöspäin kappaleen matkaa ja odotti minua;
ja minun saatuani jalansijaa niissä, huusi hän Jimille, että antais
mennä yläilmoihin. Mutta Jim oli saanut päänsä pyörälle ja sanoi
unohtaneensa, miten piti menetellä. Silloin Tom kapus ylös kuin orava
ja käski minun seurata; mutta leijona peto lähestyi päästäen hirveän
ulvonnan joka harppaukselta, ja mun sääreni vapisit, niin etten
uskaltanut nostaa toista, kun pelkäsin toisen lannistuvan allani.
Mutta Tom oli nyt laivassa, ja hän antoi pallon kohota vähäsen
ja seisoa taas, niin pian kuin köysitikkain pää oli kymmenen tai
kaksitoista jalkaa maanpinnasta. Ja siellä oli leijona, ja se hyrräs
allani ja ulvoi ja hyppäs ilmaan tavotellen käpälillään tikkaita,
ja nämä olit vain tuuman päässä sen kynsistä. Oli kerrassaan ihanaa
olla niin, ettei se minuhun ulottunut -- perhanan ihanaa, ja min'
olin ilonen ja kiitollinen yheltä puolen, mutta minä pylleröin siinä
aivan avutonna enkä pystynyt kapuamaan, ja sikspä olin toiselta puolen
kovasti viheliäinen ja vaivanen. S'on harvoin kuin ihminen näin repiää
kahtaalle, eikä sit' ole juuri matkittava.
Tom kysyi multa mitä hän tekis, mutt' en tiennyt. Hän kysyi, voisinko
pysyä paikoillani, sillaikaa kun hän seilais turvalliseen paikkaan ja
jättäis leijonan jälkeen mukamas. Minä sanoin, että kelpaishan koittaa,
jos hän ei menis ylemmäs kuin miss' oltiin nyt, mutta jos hän menis
korkeammalle, niin minä vissisti pyörtyisin ja putoaisin alas. Sitten
sanoi hän: "Pidä kiinni lujasti!" ja antoi mennä.
"Älä kule niin kovaa", huusin mä, "mun päätäni huimaa."
Hän oli ajanut kuin leimaus. Nyt hän vajotti vähä, ja me soljuttiin
sannan yli hitaammin, ja s'oli melkein kamalaa, sillä s'on
vastenmielistä nähdä kapineiden luistavan ja liukuvan allansa tolla
viisin, ihan ääneti.
Mutta pian kuului ääntä, sillä leijona meidät saavutti. Sen ulvonta
houkutteli siihen muutkin. Te voitte nähdä niiden tulevan laukaten
kaikilta haaroilta, ja pian oli siinä pari tusinaa ja ne näykkivät
köysitikkaita ja naksahuttivat toinen toistaan; ja me pyyhkäistiin
eteenpäin sannan yli, ja ne junkkarit tekivät voitavansa, jott'ei
meiltä unohtuis se päivä; ja sitten tuli muutamia tiikereitäkin --
kutsumatta, ja nekös vasta panit toimeen oikean mässäämisen.
Me nähtiin nyt, että meidän tuumamme oli hiiteen. Me ei voitu päästä
niistä sillä vauhdilla, ja minä en voinut pysyä kiinni iankaikkisesti.
Tom siis mietti vähäsen, ja niinpä keksikin hän uuden tuuman. Se oli
tämä, että ammuttais yks leijona revolverilla ja sitten seilattais
tiehemme, sillaikaa kun toiset tappelisit haaskasta. Hän pysähytti
siis pallon ja ampui, ja sitten me seilattiin pois, tappelun ollessa
tuimimmillaan, ja tultiin alas neljäsosa penikulmaa siitä, ja he
auttoivat minua laivaan; mutta kun oltiin leijonain ulottuvista, olit
ne allamme taas. Ja kun ne näkivät, että me todellakin oltiin mennyttä
kalua mukamas ja että ne ei ulottuneet meihin, istuit ne lonkilleen ja
tuijotit meitä niin nolona, että helposti voi arvata, miltä kannalta
_ne_ katsoivat asiaa.