Ja yhä autiommaks tuli vain. Yllämme oli avara taivas, tyhjänä ja
hirmusen syvänä, ja allamme makas valtameri ilman mitäkään päällään
kuin aaltoja. Ilman ääri oli suuri ympyrä -- niinkuin suuri sormus,
johon taivas ja vesi meni yhteen; niin, s'oli oikein jättiläissormus,
ja me oltiin aivan sen keskessä. Ja _aina_ sen keskessä oltiinkin. Me
huilattiin eespäin kuin raivomyrsky, mutta se ei auttanut -- me ei
tultu tuosta ympyrästä mihinkään, ei tuumaakaan, minun nähdäkseni. Hyi,
kuinka ruumiissamme ryömi! S'oli niin käsittämätöntä ja kamalaa.
Niin no, kaikki oli niin pöyristävää, että me ruvettiin parkumaan
puoli-ääneen, ja me tultiin yhä synkemmiks ja kolkommiks mieleltämme
ja yhä hiljaisemmiks, ja viimein ehtyi juttulähteemme kokonaan ja me
istuttiin siinä vain ja "möröttiin", kuten Jim sitä kutsui, eikä me
sanottu halkaistua sanaa pitkään aikaan.
Professori ei liikkunut paikaltaan, ennenkun aurinko oli ihan päämme
päällä; silloin hän nousi seisomaan ja kohotti silmälleen erään
kapineen, jota Tom sanoi sekstantiks ja jolla professori mukamas otti
merkkiä auringosta nähdäkseen, missä ilmapallomme nyt oleskeli ja
kuleskeli. Sitte hän räknäs hiukkasen ja katsoi erääseen kirjaan ja
sitte hän alkoi elämöidä taas. Hän jauhoi koko joukon hassutuksia, muun
muassa sanoi hän pitävänsä tätä sadan penikulman vauhtia huomisiltaan
asti, ja silloin hän mukamas laskis maihin Lontoossa.
Me sanottiin "takkarimuukas".
Hän oli kääntymässä, mutta hypähti säpsähtäen ylös meidän noin
sanoessamme, ja hän ampui meihin silmäyksen, niin mustan ja ivallisen
ja varovaisen, etten ole moista ikään nähnyt. Sitte hän sanoi:
"Te tahotte minusta päästä. Älkää koittakokaan kieltää."
M'ei tietty mitä sanoa, niin että m'oltiin vaiti eikä haastettu
hiiskaustakaan.
Hän meni peräpuoleen ja istui, mutta tuosta asiasta ei hän tahtonut
päästä. Silloin tällöin hän halkasi jonkun sanan ja koki saada meitä
vastaamaan, mutta me ei vastattu.
Nyt kävi yhä ikävämmäks ja tukalammaks ja näytti siltä kuin en vois
sitä kestää. Vielä pahemmin oli asiat, kun yö oli tulossa. Tuon
tuostakin nipisti mua Tom käsivarteen ja kuiskas:
"Katso!"
Minä tirkistin peräpuoleen ja näin professorin ottavan ryypyn pullosta.
En pitänyt tuosta. Pian otti hän toisen kulauksen ja kohta rupes hän
laulamaan. Oli pimeä nyt, ja pian oli aivan sysimusta ja tuulikin
aika lailla. Hän vain lauloi, lauloi yhä hurjempaan, ja ukkonen rupes
käymään ja myrsky vinkumaan ja ulvomaan köysissä, ja oikein s'oli
hirvittävää. Oli niin pimeä, ettei me voitu nähdä häntä enään, ja me
toivottiin, ettei m'olis voitu häntä kuullakkaan, mutta me voitiin.
Sitten hiljeni hän, mutt' ei ollut hiljaa kymmentä minuutia, kun me
ruvettiin hänt' epäilemään taas ja toivottiin, että hän alkais melunsa
uudestaan, niin että me ainakin tiedettäis missä hän oli. Yhtäkkiä tuli
salama, ja me nähtiin hänen pyrkivän ylös, mutta hän oli päissään ja
horjahti ja kaatui kumoon. Me kuultiin hänen karjuvan:
"He ei taho Englantiin -- hyvä on; minä muutan sitte suunnan. He
tahtovat minusta päästä. Hyvä on, kyllä he pääsevät -- ja _nyt heti
paikalla!"_
Minä melkein kuolin, hänen noin uhatessaan. Sitten oli hän ääneti taas
ja niin kauvan, etten voinut sitä kestää, ja minä tykkäsin, ettei
salama tahtonut tulla _koskaan_ enään. Mutta lopuksi tuli kuitenkin
oikein mahtava leimaus, ja tuossa hän oli, ryömien nelin kontin tuskin
kahta kyynärää meistä. Herra Jumala, kuinka hänen silmänsä mulkoili!
Hän tavotteli Tomia käsillään ja sanoi: "mereen _sinä_ tästä!" Mutta
oli jo pilkkosen pimeä, ja min' en voinut nähdä, saiko hän Tomista
kiinni vai ei, ja Tom oli hiljaa kuin hiiri.
Nyt tuli taas pitkä, kauhea odotus; sitten salamoi taas ja minä
näin Tomin pään pyörähtävän veneestä ulos ja katoavan. Hän seisoi
köysitikkailla, jotka heilui ilmassa reilingistä. Professori kiljas
kovaa ja sänttäs hänen tykönsä, ja heti tuli pilkkosen pimeä taas,
ja Jim voivotti: "Voi Tommi herra rukkaa, hän on mennyttä kalua!" ja
harppas professoria tavottamaan; mutta professoria ei ollukkaan siellä.
Sitten me kuultiin pari hirvittävää huutoa -- ja sitten taas toisen,
eikä se ollut niin äänekäs, ja sitten taas toisen, joka kuului
alhaalta, ja sitä _tuskin_ enään voi kuulla; ja minä kuulin Jimin
sanovan: "Voi, Tommi herra rukkaa!"
Sitten tuli hirveän pimeä ja minä luulen, ett' olis voinut räknätä
sataan tuhanteen, ennenkun seuraava leimaus tuli. Kun se viimein
tuli, näin mä Jimin makaavan polvillaan, kyynärpäät nojaten arkkua
vastaan ja kädet naamallaan, ja hän itki. Ennenkun ennätin tirkistää
reilingistä ulos, oli pimeä taas, ja minä olin melkein iloissani, kun
en voinut nähdä mitään. Mutta kun sitten seuraava leimaus tuli, olin
minä varuillani ja näin, kun näinkin, jonkun heiluvan köysitikkailla
tuulessa, ja s'oli Tom!
"Tuu ylös!" huusin mä -- "tuu ylös, Tom!"
Hänen äänensä oli niin heikko ja tuuli piti semmosta elämää, etten
voinut kuulla mitä hän sanoi, mutta mä luulen hänen kysyneen oliko
professori siell' ylhäällä. Huusin täyttä kurkkua:
"Ei; hän on meren pohjassa! Tuu ylös! Miten voin auttaa sinua?"
Tämä tietysti pilkkosen pimeässä.
"Kelle hoilaat, Huck?"
"Tomille."
"Kuinka voit sä menetellä noin, ku tiiät että Tommi rukka -- --"
Silloin kirkui hän yhtäkkiä vallan kauheasti ja viskas kallonsa ja
käsivartensa takaperin ja kirkui taas; sillä samassa tuli, kun tulikin,
kirkas leimaus luistaen, ja hän ojensi kallonsa juur nähdäkseen
Tomin kallon, kalpeana kuin lumi, pistävän framille reilingin yli
ja tuijottavan häntä suoraan naamaan. Hän luuli tietysti Tomin
kummittelevan.
Tom kapus veneeseen, ja kun Jim näki että s'_oli_ hän, halaili
hän häntä, ja kuolas hän hänet aivan tulvilleen ja lellitteli jos
jonkinlaisia lempinimiä hälle ja hassutteli hänen kanssaan kuin hullu,
niin ilonen hän oli. Minä sanoin:
"Miks' et tullut heti, Tom? Mintähen sä viivyit?"
"En uskaltanut, Huck. Kuulin jonkun lentävän sivutseni, mutt' en
tiennyt kuka s'oli -- pimeässä. Olishan se voinut olla sinä, olishan se
voinut olla Jim."
S'oli justiin Tom Sawyerin tapaista -- aina kuin pata ässä. Hän ei
tahtonut kömpiä ylös, ennenkun tiesi missä professori oli.
Myrsky pauhasi nyt kaikin voimin, ja s'oli oikein hirvittävää, kun
ukkonen jyrisi ja riehui ja salamat iskivät ja tuuli vinkui ja viuhui
köysissä ja vesi vuoti virtana alas. Toisena hetkenä ei voinut nähdä
omaa kättään, toisena taas voi räknätä langat takin hihassaan ja nähdä
koko erämaan piehtaroivia ja pilviin syöksyviä aaltoja ikäänkuin
sadeharson läpi. Tommonen rajuilma on mitä hupaisinta maailmassa,
mutt' ei se kuitenkaan ole oikein hauskaa, kun venyy ylhäällä ilmassa
eikä tiedä miss' ollaan ja tuntuu vähän märältä ja ikävältä -- kun
vast'ikään kuolema on käynyt talossa.
Me istuttiin siellä kyyristyneinä keulassa ja puhuttiin hiljaa
professorista, ja me oltiin pahoillamme hänestä ja pahoillamme siitä,
kun ihmiset olit pitäneet häntä pilkkanansa ja menetelleet niin
koiramaisesti hänen kanssaan, juur kun hän oli pannut parastansa ja kun
hänellä ei ollut mitään ystävää tai ketään, joka olis rohkaissut häntä
ja estänyt häntä hautomasta järkeänsä pilalle. Siell' oli koko joukko
vaatteita ja vilttejä ja muuta moskaa perässä, mutta me tuumattiin
ett' ennemmin sais sataa päällemme kuin me mentäis tohrimaan sinne.
S'olis, katsokaas, ollut niin ilkeää olla siellä, missä vielä hajahti
kuolleelta. Jim sanoi ennemmin liottuvansa velliksi kuin hän menis
sinne mukamas ja törmäis yhteen kummituksen kanssa salamain välissä.
Hän sanoi aina tulevansa kipeäks, jos hän sais _nähdä_ kummituksen,
mutt' että hän mukamas kuolis, jos häneen _koskis_ joku semmonen.