Me nukuttiin tuossa neljän aikana ja herättiin noin kello kaheksan.
Professori istui veneen peräpuolessa ja näytti hyvin nyreältä.
Hän viskas meille vähän aamiaista, mutta kielsi meitä menemästä
keskivenettä sinnemmäs. No, kun on hädässä ja saapi syödä vatsansa
täyteen, niin koko maailma näyttää meille toisenlaiselta kuin ennen. Se
tuntuu niin mukavalta, jos kohta niinkin hullusti sattuis, että ollaan
ilmapallossa pilvien päällä yhdessä tommosen neron kanssa. Me ruvettiin
juttelemaan.
Oli yks asia, joka vaivas päätäni, ja hetken päästä sanoin:
"Tom, eikö me lähdetty Idästä?"
"Joo, sieltä lähdettiin."
"Kuinkahan nopeaa m'ollaan tultu?"
"No, kuulithan mitä professori sanoi, kun hän raivos kuin villi:
välistä, sanoi hän, me mennään viiskymmentä penikulmaa tunnissa,
välistä yheksänkymmentä, välistä mukamas sata; sitte sanoi hän että,
jos tulee apuun myrsky, me voidaan purjehtia kolmesataa penikulmaa, ja
jos hän tahtoo myrskyn ja tahtoo sen raivoavan oikeaan suuntaan, niin
hän mukamas vain antaa mennä ylöspäin tai alaspäin ilmapallolla, niin
hän heti saa siitä kiinni."
"No, sitte s'on justiin niinkuin minä räknäsin. Professori valehteli."
"Hä?"
"Joo-o, sillä jos m'oltais seilattu niin nopeaa, niin m'oltais
Illinoisista poissa nyt, eikö niin?"
"No, niin."
"No, mutta sitä me ei olla."
"Mistä sinä sen tiet?"
"Sen minä näin väristä. M'ollaan yhä Illinoisin yllä vielä. Ja sinä
voit nähdä sen itse, ettei Indiaanaa ole näössäkään."
"Miten onkaan laitas, Huck? Näetkö sinä sen _väristä?"_
"Näen kun näenkin."
"Mitä hittoa värillä on tekemistä sen kanssa?"
"Sillä on paljonkin tekemistä. Illinois on viheriä, Indiaana
vaaleanpunanen. Näytä mulle jotakin punertavaa tuolla alaalla, jos
kykenet. Ei, herraseni, viheriää s'on."
"Indiaana _punertavaa?_ S'on valetta se!"
"Se ei ole valetta. Olen nähnyt sen kartasta, ja s'on ihonpunasta eli
punertavaa?"
En vielä elinaikanani ole nähnyt ihmistä, jok' olis ollut niin
härsytystä ja vihaa täynnä kuin Tom tällä hetkellä.
"Ah! jos min' olisin semmonen mätäkallo kuin sinä, Huck Finn, niin
hyppäisin järveen. Nähnyt sen kartasta! Huck Finn, luuletko sinä
todellakin että valtiot on samaa väriä ulkona ilmassa kuin n'on
kartassa?"
"Tom Sawyer, mitä hyötyä sitte kartasta olis? Eikö kartta ole olemassa
näyttääkseen meille tosia asioita?"
"On kyllä."
"No, kuinka se voi sitä tehdä, jos se valehtelee? -- tahtoisimpa
tietää."
"Älä puhu perunoita! se _ei_ valehtele."
"Hoo-o! Vai niin?"
"Ei!"
"No, hyvä. Jos s'ei valehtele, niin ei ole liioin kahta valtiota,
joill' olis sama väri, sama karva. Mitenkäs pääset _siitä_, sinä
oppinut Tom Sawyer?"
Näin, että Tom oli _nolattu_, ja Jim näki sen myös, ja sen mä sanon
suoraan, että se ikäänkuin yllytti ylpeyttäni, sillä Tom Sawyeria oli,
kun olikin, vaikea nolata. Jim paiskas polviaan ja sanoi:
"S'oli perkuleen potrasti sanottu! Perkuleen potrasti! Ei siin' auta
mikkään, Tommi herra, kyllä hän nyt nolas teitin -- nolas oikeen
nokkelasti, tammen tuussa!" Hän paiskas polviaan taas sanoen: "Tammen
tuussa! S'oli perkuleen potrasti!"
En koskaan eläissäni vielä ole ollut niin mahtava, ja kuitenkaan en
_minä_ ees tiennytkään, ett' olin sanonut jotakin niin sattuvaa,
ennenkun s'oli sanottu. Minä istuin siinä vain vetelehtien, huolimatta
mistään, enkä ollenkaan vartonut jotakuta tapahtuvan, en ees aatellut
mitään semmoista, ja sitten se tuli yhtäkkiä kuin salama. Niin
justiin, s'oli yhtä suuri ällistys mulle kuin noille toisille. S'on
justiin samalla viisin, kuin joku järsii ohrakakkua eikä ajattele
mitään, ja sitten yhtäkkiä tarttuu hampaaseen jalokivi. Kaikki, mitä
_hän_ ens' aluks tietää, on vain se, että s'on jonkimmoinen kivi,
johon hän on purrut, mutta hän ei tiedä sitä jalokiveks, ennenkun on
ottanut sen suustaan ja pyhkäissyt pois kakunmuruset ja muut ja sitä
oikein katsellut, ja silloin tulee hän niin iloiseks, että hyppii.
Niin justiin, ja ylpeä on hän myös; vaikka -- jos oikein punnitsette
asiaa -- kunnia ei ole niin suuri kuin se olis, jos hän olis _etsinyt_
tuota jalokiveä. Voitte helposti huomata erotuksen, jos viitsitte
vähän ajatella asiaa. Katsokaas, s'on niin, että mitä sattumalta
tapahtuu, siinä ei ole niin paljo kunniaa kuin siinä, jota me tehdään
_meininkillä_. Kuka hyvänsä olis löytänyt tuon jalokiven ohrakakusta;
mutta -- pankaa se mieleen -- hänen pitää juur olla semmosen, joka on
saanut _justiin tuommosen ohrakakun_. Siinäpä se juur puunkaatajan
kunnia onkin, ja siin' oli myöskin minun kunniani. Minä en voi
mitään suurta maailmassa toimittaa, sen mä tunnustan; minä en usko,
että voisin tehdä tuon uudestaan, mutta sillä kertaa tein mä sen --
siinä kaikki sanottavani. Eikä mulla ollut vähintäkään vihiä siitä,
että minä pystyin sanomaan mitään semmosta, enkä sitä ees aatellut
enkä koettanutkaan sanoa, en enemmän kuin te tällä minuutilla. No,
olin maltillinen, ei kukaan saata olla maltillisempi, ja niin se
tuli ihan yhtäkkiä. Olen usein ajatellut tuota hetkeä perästäpäin,
ja minä muistan justiin millaista oli ympärilläni, aivan kuin olis
ollut mennyt viikolla. Mä voin nähdä sen kaikki: kauniit ohi-kiitävät
seudut metsineen ja peltoineen ja niittyineen ja järvineen, joit' oli
kymmeniä penikulmia -- ja kaupungit ja kylät sirotettuna sinne tänne
allamme, ja sitten professori, joka tirkisteli erästä pientä karttaa
pienellä pöydällä, ja Tomin lakki, joka riippui köysissä, jonne s'oli
pantu kuivamaan; ja erittäinkin muistan erästä lintua meidän puolella
venettä, tuskin kymmenen jalkaa meistä, joka lensi meidän mukanamme ja
koki liipotella kilpaa kanssamme, mutta jäi jälkeen yhä jäämistään,
sekä erästä rautatien junaa, joka teki aivan samoin allamme, viilättäen
eespäin puiden ja talonpojan talojen lomasta ja päästäen perästään
pitkän hörinän mustaa savua ja silloin tällöin pienen purskauksen
valkosta; ja kun valkonen savu oli mennyt niin kauvas, että sen melkein
oli unohtanut, niin voi kuulla pienen heikon piipityksen, ja s'oli
vihellyspilli, ja meiltä jäi sekä lintu että juna kauas taaksepäin, ja
me mentiin että hiih!
Mutta Tom hän oli pahalla päällä ja sanoi minun ja Jimin olevan pari
taitamatonta, kaakottavaa kanaa, ja sitten lisäs hän vielä:
"Aatelkaa, että tääll' olis ruskea vasikka ja suuri ruskea koira,
ja sitten tulis taiteilija, jonka pitäis maalata ne. Mikä silloin
on pääasiassa tuon taiteilijan tehtävä? Joo, hänen tulee maalata ne
niin, että näette erotuksen niiden välillä heti samassa minuutissa,
kuin ne sattuvat silmäänne. Eikös niin? Kyllä. No, tahdotteko nyt että
taiteilija maalaa ne ruskeiks _molemmat?_ No, eihän toki. Hän maalaa
toisen niistä siniseks, ja silloin hän ei voi erehtyä. Aivan justiin
niin on karttojen laita. Sentähden panevat he joka valtion eri väriin;
se ei oo teitä narratakseen -- vaan estääkseen teitä narraamasta
itseänne."
Mutta min' en voinut nähdä siinä mitään, jok' olis näyttänyt todeks
asian, eikä Jimkään voinut. Siksipä Jim puisti päätänsä ja sanoi:
"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, jos te tietäsittä kuinka polökkypäisiä
noi maalarit on, niin te uottaisitta pitkän aikaa, ennenku panisitta
yhenkään heistä jonku asian takausmieheks, niin sanoakseni. Mutta
tuhmaahan on tätä sanoa teitille, koska te aivan hyvin ymmärrättä sen
itte. Täss' yhtenä päivänä näin mä yhen tommosen maalarin istuvan
siällä Hank Wilsonin takapihalla ja maalaavan, ja minä menin sinn' alas
kattomaan, ja hän maalas tota vanahaa kirjavaa lehemää, ku oli puskenu
vasemman sarven päästään -- tiiättä mitä mä meinaan. Ja minä hältä
kysyin, miks hän maalas tota lehemää, ja sillon hän sanoi että, ku hän
oli sen maalannu valamiiks, niin olis taulu väärtti sata dollaria.
Tommi herra, hän olis saanu _itte lehemän_ viiestätoista, ja sen sanoin
mä hälle myös. Mutta -- uskokaa pois -- hän vain ravisteli päätään ja
tohori ku ennenki. Ei, Tommi herra, _noi_ ei, piru vie, tiiä mittään."
Tom tuli pahalle tuulelle; ja mä olen huomannut ett' ihmiset aina
tulevat humöörille, kun heitä nolataan. Hän käski meidän pitää kitamme
eikä enää tuhlata rasvaa meidän pääkalloihimme -- niin me mukamas
tultais ehkä paremmin toimeen. Sitten näki hän erään kaupungin
tornin kellon allamme ihan ja hän otti kiikarinsa ja katsoi sitä, ja
sitten hän katsoi hopeanauristansa ja sitten tornin kelloa ja sitten
nauristansa taas ja sanoi:
"Sepä merkillistä -- tuo kello käy lähes koko tunnin eellä."
Hän pisti hopeanauriin taskuunsa. Sitten tuli siinä toinenkin kello,
jota hän kurkisteli taas, ja s'oli myöskin tuntia eellä. Tämä jo pani
hänet ymmälle.
"Tää on kerrassaankin naurettavaa", sanoi hän. "En sit' ymmärrä
ensinkään."
Sitten hän otti kiikarin ja haki kolmannen tornin kellon, ja sekin oli,
jumaliste, tuntia eellä. Mutta silloin rupes hänen silmänsä säihkymään
ja hänen henkensä läähättämään ja hän sanoi:
"Pyhä Paavali! Sehän on _lonkituutti_."
Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja sanoin:
"No, mitä Jumalan tähen nyt?"
"Joo, nyt on niin, että tää vanha ilmarakko on luistanut yli Illinoisin
ja Indiaanan ja Ohion kuin tyhjän, ja tämä seutu, missä nyt ollaan,
on itäosa Pennsylvaniasta tai Newyorkista tai joku maanääri niillä
paikoin."
"Ethän sinä sitä meinaa, Tom Sawyer."
"Meinaanpa jumaliste, ja s'on niin. Me ollaan kulettu viistoista
astetta lonkituuttia, sitten kun jätettiin St. Louis eilen
iltapäivällä, ja kellot on _oikeassa_. Me ollaan kulettu lähes kaheksan
sataa penikulmaa."
Minä en uskonut sitä, mutta tuntuipa yhtäkaikki kuin olis valettu
kylmää vettä pitkin selkärankaani. Tiesinhän kokemuksesta, että meni
lähes kaks viikkoa Mississippi joen laskuun lautalla.
Jim koki selvitellä päätään voimiensa takaa. Hän sanoi sitten:
"Kuulkaahan, Tommi herra, sanoitteko te että noi kellot käy oikeen."
"Sanoin. Oikein ne käy."
"Eikö teitin kellonne myös käy oikeen?"
"Kyllä se käy oikein St. Louisin mukaan, mutta täällä s'on tuntia
hullusti."
"Tommi herra, tahotteko te sotkia kalloomme, ettei aika oo justiin se
_sama_ mukamas joka paikassa?"
"Ei s'ole sama, ei lähimainkaan."
Jim näkyi olevan pahoillaan ja sanoi:
"Oikein tekee pahhaa, ku kuulee teitin puhuvan tolla viisin. Minä
jumalauta häppeen, ku kuulen teitin noin puhuvan, jok' ootta saanu niin
hyvän kurin ja kasvatuksen. Totta tosiaan, teitin Polly tätinne syän
halkeis, jos kuulis teitä."
Tom hämmästyi. Hän vain tuijotti Jimiin eikä sanonut halkaistua sanaa,
ja Jim hän vain kävi päältä:
"Tommi herra, kuka istutti ihmiset St. Louisiin? Joo, sen teki Jumala.
Kuka istutti ihmiset tänne, jossa me nyt oomma? Joo, sen teki Jumala.
Eikö he kaikki oo hänen lapsians? Tietysti, sitä he on. No, hyvä!
Kuinka hän sitten saattaa tehä _erotuksen_ heiän välillä?"
"Erotuksen! En koskaan oo kuullut tuommosta tyhmää lörpötystä. Mitä
pirun erotusta siin' on? Kun Hän tekee _sinun_ ja muutamat muut Hänen
lapsistaan mustiksi ja meidät toiset valkosiks, mitä se sitten on sinun
mielestäs?"
Jim huomas pistoksen. Ja hän tunsi sen. Hän ei voinut vastata. Tom
sanoi:
"Hän tekee erotusta, katsokaas, milloin Hän tahtoo, mutta tässä kohden
ei ole mitään erotusta, jota Hän olis tehnyt, vaan ihmisten tekemä
erotus. Jumala teki päivän, ja Hän teki yön; mutta Hän ei ole keksinyt
tuntia eikä jaellut niitä, vaan ne on tehnyt ihmiset."
"Tommi herra, onkohan niin? Ihimisetkö sen on teheny?"
"Niin kyllä, ihmiset."
"Kuka sano heille että he sen osasit?"
"Ei kukaan. He ei kysyneet."
Jim funteeras vähäsen ja sanoi sitten:
"No, se osas naulaan. Min' en olis sitä koskaan uskaltanu semmosta.
Mutta muutamat ihimiset n'ei pelekää mittään. He vai antaa mennä --
eivät kysy mitä siittä lähtee. No, sitte on joka paikassa yhen tunnin
erotus."
"Yhenkö tunnin? Ei! S'on neljän minuutin erotus joka asteelta
lonkituuttia, tietäkää. Yks tunti joka viideltätoista asteelta, kaks
tuntia joka kolmaskymmeneltä ja niin eespäin. Kun on tiistaiaamuna
kello yks Englannissa, on edellisenä iltana kello kaheksan Newyorkissa."
Jim muutti vähän tuonnemaks penkillä, ja te voitte nähdä hänet
loukatuks. Hän ravisti päätään ja mumis jotain, ja minä pujahutin hänen
viereensä ja taputin häntä säärelle ja puhuin kauniisti hänen kanssaan
ja sain hänet luopumaan murruistansa, ja sitte hän sanoi:
"Voi Tommi herra, niitä lörpötyksiä -- tiistaina yhessä paikassa ja
maanantaina toisessa, molemmat yhessä päivässä. Huck, eihän täss' oo
oikee paikka leikin tekoon -- tässä näin korkeella ilimassa. Kaks
päivää yhessä päivässä! No, kun te saatta menemään kaks päivää yhteen
päivään -- niin saatta kai myös menemään kaks tuntia yhteen tuntiin,
vai mitä? Saatattako panna kaks neekeriä yhen neekerin nahkaan, hä?
Saatattako panna kaks kannua viinaa yhen kannun pulloon, hä? Ei, että
saata, että piru vie saatakkaan! Silloinhan pullo halakeis. Ja jos
sen saattasittakin tehä, niin min' en sit' uskos. Kuule, Huck sinä,
jos toi tiistaipäivä nyt olis uuen vuoen päivä -- no? Tahottako nyt
väittää että s'on tänä vuonna yhessä paikassa ja menny vuonna toisessa,
molemmat samassa minuutissa? S'on kaikkein hulluinta hassutusta -- min'
en taho kuulla sit' ennää."
Sitten rupes hän vapisemaan ja kalpenemaan ja Tom sanoi:
"No, mikä nyt on? Mikä sua vaivaa?"
Jim voi tuskin puhua, mutta hän sanoi kuitenkin:
"Tommi herra, ettähän pane pilikka? _Onhan_ se niin?"
"En, en pane pilkkaa, ja _s'on_ niin."
Jimiä pöyristi taas, ja hän sanoi:
"Sillonhan tää maanantai vois olla Viiminen Päivä, ja heill'
Englannissa ei olis _mittään_ viimistä päivää, ja kuolleet ei nousis
hauoistaan. Me ei saa mennä keskivenettä pitemmäs, Tommi herra.
Huutakaa hän tänne! Meitin pittää pysyä siellä, ku -- --"
Mutta nyt me yhtäkkiä nähtiin jotakin ja hypättiin ylös ja jätettiin
kaikki jupakat ja katsoa tuijotettiin vain. Tom sanoi:
"Eikö s'oo -- --" Hän läähötti ja sanoi sitten: "Joo, se _on_ -- niin
totta kuin taivas! -- s'on Valtameri!"
Nyt läähötettiin minä ja Jim myöskin. Me seisottiin siinä kuin härät,
mutt' onnelliset härät, sill' ei ykskään meistä ollut ennen nähnyt
mitään valtamerta tai oottanut sitä nähdä. Tom hän mekasteli:
"Atlantin valtameri -- Atlantti! Voi sentään. Kuinka suuremmoista!
Niin, se se _on_ -- ja _me_ nähdään se -- me! Herra hallitkoon! Eihän
toki uskoiskaan!"
Sitten nähtiin me iso töyrämä mustaa savua, ja tultuamme lähemmäs
oli se kaupunki, vieläpä oikein jättiläiskaupunki, joss'oli paksu
reunus laivoja toisessa laidassa, ja me haluttiin tietää, oltiinko me
Newyorkissa, ja ruvettiin jupattamaan ja kinaamaan siitä, ja ennenkun
me tiettiinkään, oltiin me luistettu sen yli, ja se pakeni taaksemme,
ja siin' oltiin me nyt valtameren yllä ja mentiin kuin myrsky. Nytkös
me herättiin, sanon mä!
Me rynnättiin peräpuoleen ja ruvettiin ruikuttamaan ja kerjäämään
professorilta, että hän armahtais meitä ja kääntäis takasin ja laskis
meidät maihin ja antais meidän mennä omaistemme luo, jotka mukamas olit
niin kovasti pahoillaan ja levottomat ja tuskissaan meistä ja kenties
kuolisit, jos meille tulis onnettomuutta; mutta hän sieppas framille
pistoolinsa ja käski meidän mennä takasin keulapuoleen, ja me mentiin,
mutt' ei kukaan voi aatella mitä tuskia me tunnettiin.
Maa oli mennyt; näkyi vain kuin pieni piiru kaukana veden pinnassa, ja
ihan allamme oli merta, merta, merta -- miljoonittain penikulmia, ja
siinäkös vain kohos ja vajos ja luikersi, ja valkosta vaahtoa pyrytti
aaltojen harjoilta, eik' ollut kuin muutamia laivoja näkyvissä, ja
ne kierettivät, keikkuivat välin toiselle, välin toiselle puolelle,
pistäin milloin keulallaan, milloin peräpuolellaan veteen; ja pian
kyllä ei näkynyt mitään laivaa enää, ja meillä oli koko taivas ja koko
valtameri aivan meitä varten vain, ja s'oli avarin paikka mitä koskaan
eläissäni oon nähnyt ja autioin myös.