No, Tom hän keksi toisen tuuman toisensa perästä, mutta n'olit jotakin
vailla, ja hänen täytyi jättää ne sikseen kaikki tyyni. Lopulta hän oli
aivan masentunut ja kuitti. Justiin siihen aikaan rupesit St. Louis'in
sanomat jaarittelemaan ilmapallosta, joka mukamas seilais Eurooppaan,
ja Tom tykkäs olevan turkkasen hauskaa reissata sinne katsomaan
minkälainen se olis, mutta hän ei voinut sit' oikein päättää. Mutta
aviisut puhuit siitä puhumistaan, ja niinpä hän viimein ymmärsi että,
jos hän ei lähtenyt reisuun, hän kukaties ei koskaan sais' nähdä mitään
semmosta palloa; ja sitten sai hän tietää että Nat Parsons mukamas oli
sinne menossa, ja niinpä Tomkin tietysti teki päätöksen. Hän ei voinut
kestää sitä, että Nat Parsons palais ja sitten veisais koko kylälle
mukamas nähneensä ilmapallon ja Tom vain sais kuunnella korvat pystyssä
ja pitää suunsa. Hän pistellas minun ja Jimin mukaansa -- ja me mentiin.
S'oli ko'okas ja komea pallo, ja sill' oli siivet ja lentimet ja
kaikenlaiset kauskut, eikä se ensinkään ollut niiden pallojen näkönen,
joita näkee kuvissa. S'oli kaupungin ulkosyrjässä, tyhjällä tontilla
kahdennentoista kadun kulmassa, ja siinä seisoi koko joukko ihmisiä,
ja he tekivät pilkkaa pallosta ja he tekivät pilkkaa miehestäkin,
joka oli kalpea ja laiha kekkuli tuommosine kuunvalosilmineen --
ja he sanoivat ettei siitä tulis mitään. Hän suuttui silmittömästi
heitä kuullessaan, ja hän kääntyi heitä vastaan puiden nyrkkiänsä
ja sanoi heitä itikoiks ja sokeiks kanoiks, mutta -- meinas hän --
kerran oli koittava se päivä, jona he hoksaisit nähneensä miehen
silmästä silmään, joka kohottaapi kansat ja luopi sivistystä, mutta
he olit mukamas liian tyhmät sitä käsittääksensä, ja justiin tälle
paikalle heidän lapsensa ja lastenlapsensa mukamas rakentaisit hälle
muistopatsaan, joka tulis seisomaan tuhannen vuotta, vaan hänen nimensä
eläis mukamas kauvemmin kuin muistopatsas; ja silloinkos ihmiset taas
rupesit hirnumaan ja kysymään hältä, mikä hänen nimensä oli ennen
hänen naimisiin jouduttuaan ja mitä hän ottais, jos ei tekis sitä
matkaa ja mikä hänen sisarensa kissan äidin-äidin nimi oli, ja kaikkea
tommosta pilaa pitäen, jota ihmiset harjottaa, kun saavat jonkun raukan
kynsiinsä, jota voivat härnätä. No, he pitivät kaikellaista lystiä
ja peevelinpeliä hänen kanssaan, ja kyllä h'olikin sukkeloita, totta
puhuakseni; mutta s'ei ollut oikein miehen kuranssia kaikki toi, että
heit'oli niin monta hieromassa hampaitaan yhtä vastaan, ja h'olivat
niin suulaita ja liukkaita kieleltään, että häll' ei ollut sanaa eikä
soppaa, millä olis maksanut heille takasin. Mutta mitä hittoa siit'
olis ollutkaan hyötyä, että hän olis iskenyt heille vastaan? Ei mitään.
He olis vain saaneet lystimpää. No, hän oli heidän kynsissään. Mutta
s'oli hänen tapansa, eihän hän sitä voinut auttaa: hän oli semmoseks
luotu, arvelen mä. Hän oli siivo ihminen, eikä hänessä ollut mitään
pahaa, hän oli tuommonen _nero_, kuten kirjoissa seisoo, eikä s'ollut
hänen syynsä. Eihän me voida kaikki olla yhtä viisaat, m'ollaan
niinkuin m'on luotuja. Sen mukaan kuin minä käsitän, niin luulevat
nerot ymmärtävänsä kaikki mit' on maan päällä eivätkä tahdo totella
ihmisten neuvoja, vaan puskevat aina vastaan, ja siitä se tulee,
että kaikki halveksivat heitä ja hylkivät heitä, ja sehän on aivan
luonnollista. Jos he olisit nöyrempiä ja kuuliaisia ja kokisit oppia
jotakin, niin olis heillä parempi olla tässä maailmassa.
Se kapine, jossa tämä professori oli sisässä, oli näöltään kuin vene
ja iso ja ko'okas ja siinä oli sisäpuolella vedenpitäviä arkkuja eli
pönttöjä, eli miksi mä niitä sanoisin, jotka kävit ympäri koko kapineen
ja joissa säilytettiin kaikellaista kauskua, ja niiden päällä voi istua
ja maatakkin. Me mentiin veneeseen, ja siinä oli parikymmentä ihmistä
nuuskimassa, ja ukko Nat Parsonskin oli muiden joukossa. Professori
häälyi kuin villikissa, saadakseen kaikki reilaan, ja ihmiset astuit
ulos, yks kerrassaan, ja Nat Parsons oli viimeinen. Se ei tietysti
käynyt päinsä, että hän olis mennyt pois _meidän_ takana. Me ei
liikuttu mihinkään, ennenkun hän oli mennyt, niin että me voitiin jäädä
viimeiseks.
Multa hän oli mennyt nyt, niin että meidän tuli myös mennä. Minä
kuulin huimaavan huudon ja käännyin -- kaupunki katos allemme kuin
pyssynlaukaus! Koukistuin, ett' olin kaatua siihen paikkaan. Jim
muuttui tuhankarvaiseks eikä saanut sanaakaan suustaan, eikä Tomkaan
sanonut mitään, mutta näytti hyvin nyyfiikiltä. Kaupunki vajosi
vajoamistaan, mutta me ei tehty mitään muuta kuin riiputtiin ilmassa
ja pysyttiin paikallamme. Talot pienenit pienenemistään ja kaupunki
kapeni kapenemistaan, ja ihmiset ja vaunut matelit kuin muurahaiset ja
lutikat, ja kadut kävit kapeiksi kuin nuorat; ja sitten suli kaikki
tyyni yhteen, eikä siin' ollut mitään kaupunkia enää; s'oli vain kuin
suuri rupi maan päällä, ja minusta tuntui kuin olis voinut nähdä
tuhat penikulmaa ylöspäin ja alaspäin jokea, vaikk'eihän sitä sentään
niin paljo ollut. Vähitellen muuttui palloks tää matoinen maa -- niin
justiin, pullakaks palloks, jok' oli ruskea väriltään, ja vaaleat
juomut kävit ristin rastin siinä, ja n'olit joet. Ja ilma kävi kylmäks.
Leskirouva Douglas sanoi aina mulle, että maa oli pullakka kuin pallo,
mutta mitä min' olisin uskonut semmoista hölyn pölyä, ja minä kuulin
toisella korvalla antaakseni vuotaa ulos toisesta, sillä näinhän itse
että maailma oli litteä ja latuskainen kuin pannukakku. Minä ruukkasin
kiivetä kalliolle ja katsella ympärilleni ja siten itse tutkistella
asiaa, sillä parahin konsti on, jos tahtoo visseyttä jossakin seikassa,
että menee itse sitä tiedustelemaan eikä heti usko mitä ihmiset sanoo.
Mutta nyt täytyi minun myöntää, että ämmä räyskä oli oikeassa. Niin,
hän oli oikeassa mitä muuhun maailmaan tulee, mutta väärässä mitä tulee
siihen osaan maailmaa, missä meidän kylämme on, sillä koko se seutu on
litteä ja latuskainen, vaikka kuolisin siihen paikkaan.
Professori seisoi kaiken aikaa kuin olis hän nukkunut, mutta nyt
häneltä kieli kirpos, ja hän oli kitkerän katkera. Hän puhui tähän
malliin:
"Hölmöläiset! Siit'ei tule mitään -- väittivät he. Ja he tahtoivat
tutkia salaisuutta ja nuuskia sitä ja viekotella sitä minulta. Mutta
minä narrasin heidät. Ei kukaan tunne salaisuutta muu kuin minä. Ei
kukaan muu kuin minä tiedä mikä panee sen liikkumaan, ja s'on uusi
voima. Uusi voima, tuhat kertaa väkevämpi kuin kaikki muut voimat maan
päällä. Höyry on paljasta roskaa sen rinnalla. Sanoivat etten minä
pääsis Eurooppaan sillä. Eurooppaan! Minull' on voimaa laivassa viideks
vuodeks ja muonaa muassani kolmeks kuukaudeks. Hulluja he ovat -- mitä
he tietävät tästä? Niin, ja he sanoivat mun ilmalaivaani hauraaks,
ja kuitenkin se voi kestää viiskymmentä vuotta. Minä voin purjehtia
pilvissä sillä koko ikäni, jos mua haluttaa, ja ohjata matkaani minne
hyvänsä, vaikka he irvistelivät mulle ja sanoivat, että min' en vois.
Enkö mä voi suunnata kulkuani minne tahdon? Tule tänne poika, niin saat
nähdä. Paina noihin nappuloihin, kuten sanon sulle."
Hän antoi Tomin tyyrätä laivaa sinne ja tänne, ylös ja alas ja joka
haaralle ja opetti hälle koko konstin tuossa tuokiossa, ja Tom sanoi,
että s'oli helppoa kuin tyhjää. Hän antoi hänen laskea laivalla lähes
maahan asti ja antoi sen pyyhkästä eteenpäin pitkin Illinois'in
ruohokenttää niin lähellä maan pintaa, että aivan helposti voi puhua
talonpoikain kanssa ja kuulla kaikki mitä he sanoivat; ja hän heitteli
heille myös präntättyjä paperilappuja, joissa oli tietoja tästä
pallosta ja että se seilas Eurooppaan. Tom tyyräs ihan vastapäätä
suurta puuta, kunnes oltiin täppärän lähellä, ja sitten me seilattiin
suoraan ylöspäin ja lennettiin eespäin yli latvan. Niin, ja sitten
opetti hän Tomia, miten piti laskea maahan, ja sen teki hän turkkasen
komeasti myös ja laski alas ruohokentälle niin pehmeästi kuin pumpuli;
mutta kun me aijottiin hypätä ulos, sanoi tuo professori:
"Ei; sitä ette tee!" ja antoi huilata ylös taas. S'oli hirvittävää.
Minä tuosta jo pasaalustamaan kerjäämään, ja niin teki Jimkin; mutta se
vain pani hänen pahasisunsa pillastumaan ja silmänsä mulkoilemaan ja
koko naamansa villistymään, ja minä pelkäsin häntä.
No, sitten hän palas murruihinsa taas ja päivitteli ja karjui ihmisten
tapaa häntä kohtaan, eikä hän voinut sitä niellä eikä varsinkaan sitä,
että he olit sanoneet hänen laivaansa hauraaks. Hän nauraa irvisteli
sitä ja myöskin heidän kehumistaan, että mukamas masinat pian menisit
pilalle. Menisit pilalle -- se väänsi hältä suolet; ne menisit pilalle
yhtä vähän kuin auringon kierto. Hän kävi yhä kiukkuisemmaks, enkä
koskaan ole nähnyt minkään ihmisen meluavan sillä viisin. Todellakin
rupes selkäpiitäni värisyttämään, ja niin kävi Jiminkin. Yhtäkkiä
rupes hän huutamaan ja karjumaan ja sitten hän vannoi pyhän valan,
ettei maailma ikipäivinä sais tietää hänen salaisuuttaan; s'oli ollut
niin paha hälle mukamas. Hän sanoi seilaavansa ilmapallollaan tämän
matoisen maapallon ympäri, ainoastaan näyttääksensä mitä hän voi tehdä,
ja sitte hän mukamas upottais sen mereen ja hukuttais meidät kaikki
tyyni. Jaa-a, se s'oli jumaliste hirvein pula, mihin ihminen koskaan
voi joutua; ja sitä pait oli yö tulossa.
Hän antoi meille vähän syödä ja pani meidät menemään paatin toiseen
päähän ja paiskas sitte makaamaan yhden pöntön päälle, josta hän voi
hoitaa kaikki kommervenkit, ja pisti vanhan aikuisen revolverinsa
päänsä alle ja sanoi, että jos joku uskaltais käydä sormillaan paatin
verkkoihin ja koettais panna pallon alas, niin sen hän tappais.
Me istuttiin siinä kyyristyneinä yhteen ja ajateltiin paljon, mutt' ei
mitään puhuttu kuin joku sana silloin tällöin, sillä m'oltiin, totta
puhuakseni, aika lailla peloissamme ja kauhuissamme. Yö venyi pitkäks
ja kolkoks. Me oltiin hyvin matalalla, ja kuunvalo paistoi kaikki tyyni
niin pehmeäks ja koreaks, ja talonpojan talot näyttivät niin hauskoilta
ja kodikkailta, ja me voitiin kuulla vain ääniä ja toivottiin, että me
oltais siellä muiden muassa; mutta johan nyt! me vain hiivittiin heidän
yli kuin aaveet, eikä jätetty jälkeäkään perästämme.
Myöhään yöllä, kun kaikki äänet olivat myöhäisiä ja ilmakin tuntui
niin myöhäiseltä ja haisi niin myöhäiseltä, -- s'oli kai tuossa kahden
aikana minun käsittääkseni -- niin sanoi Tom, että professori oli ollut
niin hiljaa pitkän aikaa, että hän varmaankin nukkui nyt ja että meidän
pitäis -- --
"Pitäis mitä?" sanoin minä kuiskaten ja sydämmeni pamppaili, sillä
tiesimpä mitä hän aatteli.
"Meidän pitäis hiipiä tuonne ja sitoa hänet ja laskea vene maihin",
sanoo hän.
Minä sanon siihen:
"Eikö hiidessä! Älä liiku paikaltas, Tom Sawyer."
Ja Jim -- joo, hän töllötti vain; niin hän pelkäs. Hän sanoi:
"Oo Tommi herra, _äläkää_ tehkö sitä! Jos te ärsytätte häntä, niin
ollaan me hukassa -- hukassa me ollaan, piru vie! Min' en tahtos tulla
häntä liki, en, vaikka saisin koko maailman. Ettekö näe, Tommi herra,
hänhän on aivan hullu."
"S'on juur _sentähden_ kuin meidän tulee tehdä jotain. Jos hän ei olisi
hullu, niin min' en tahtois olla missään muualla kuin täällä; te ette
sais mua astumaan ulos nyt, kun min' oon tottunut tähän palloon ja
tuohon säikähykseen, jonka ero maasta manteresta tuotti, jos hän näet
olis viisas; mutta s'ei ole mitään hyvää politiikkaa purjehtia ilmassa
tällä lailla miehen kanssa, jok' on väärä päästään ja sanoo aikovansa
maailman ympäri pallollaan ja sitten hukuttavansa meidät kaikki tyyni.
Meidän täytyy tehdä jotakin, sanon mä, ja meidän täytyy tehdä se
ennenkuin hän herää; ei sovi muuten milloinkaan. Tulkaa!"
Mutta jo sitä ajatteleminenkin pani meidät kyyristymään, ja me
sanottiin: "me ei liikuta paikaltakaan." Ja niin sai Tom hiipiä sinne
yksin tavottamaan tyyräyskalua kynsiinsä, pannaksensa ilmapallon
maihin. Me rukoiltiin ja kerjättiin: "älä hiidessä mene", mutta johan
nyt! hän pani nelinkontin ja rupes ryömimään eespäin tuuma tuumalta,
ja me seisottiin siinä pidättäen henkeämme ja vartoen ja vapisten.
Tultuaan keskiväliin venettä, ryömi hän vielä hitaammin, ja minusta
tuntui kuin olis vuosia mennyt. Mutta viimein me nähtiin hänen olevan
professorin pään vieressä ja nousevan hyvin hiljaa ja tirkistävän häntä
hetkisen naamaan ja kuuntelevan. Sitten me nähtiin hänen ryömivän
taas professorin jalkoihin, joss' olit tyyräysnappulat. No, hän
oli nyt perillä ja koki hyvin hiljaa ja varovasti käydä kynsillään
nappuloihin, mutta sitte hän siinä kolahutti jotakin alas, jonka räminä
kuului, ja heti hän paiskas itsensä alas veneen pohjaan ja makas aivan
liikkumatta. Professori sanoi unen töhryssä: "Mitä s'on?" Mutta kaikki
oli hiljaa kuin haudassa, ja hän tuosta mumisemaan ja mutisemaan ja
oikomaan, kuin ihminen tekee, jok' on heräämässä, ja minä luulin
kuolevani tuohon paikkaan, niin olin pelästynyt ja säikähtynyt.
Sitten tuli pilvi ja peitti kuun, ja minä melkein kiljasin ilosta. Ja
kuu painui yhä syvemmälle pilven sisään, ja jopa tuli niin pimeä, että
me ei enää voitu nähdä Tomia. Sitten rupes satamaan ripsuttamaan, ja
me kuultiin professorin ronklaavan köysiensä ja kapineittensa kanssa
ja kiroavan ilmaa. Me pelättiin jokainoa minuti että hän koskisi
Tomiin, ja silloin m'olis ollut mennyttä kalua, mutta Tom oli jo
kotimatkallaan, ja kun me tunnettiin hänen kätensä polviemme päällä,
niin henkeni seisahtui ja sydämmeni putos alas mahaan, sillä en voinut
sanoa siinä pimeässä, eikö toi ollut professori, jonka minä luulinkin
siin' olevan.
Herraan jee! Minä olin niin ilonen, kun Tom oli luonamme taas, ja niin
onnellinen kuin yleensä voi olla, kun on korkealla ilmassa miehen
kanssa, jok' on väärä päästään. Te ette voi laskea maahan ilmapallolla
pimeässä, ja minä toivoin taivaan vuotavan yhtä mittaa; sillä min'en
tahtonut että Tom rehkis enää ja peljättäis meitä. No, niin kävikin.
Sataa tuprutti koko yön, jok' ei ollut niin pitkä kuin näytti. Ja
sitten päivän koitteessa selkeni ilma, ja maailma näytti niin turkkasen
sievältä ja harmaalta ja korealta, ja niin oli lystiä nähdä metsät ja
niityt taas ja hevosten ja lehmäin seisovan siellä niin vakavina ja
tuumissaan. Sitten tuli aurinko loistaen, tuli terävänä taivaalle, ja
meitä rupes väsyttämään ja nukuttamaan ja, ennenkun me tiettiinkään,
vedettiin me hirsiä kaikki tyyni.