Luuleeko kukaan ihminen, että Tom Sawyer oli saanut tarpeeksensa
kaikista noista seikkailuista? Minä meinaan kaikista niistä, kun meillä
oli joella ja joen varsilla silloin, kun me pelastettiin Jim neekeri ja
kun Tommia ammuttiin sääreen. Eikös mitä, niistäkös olis' hän saanut
kyllikseen! Ne vain kiihotit häntä lisään. S'oli ainoa seuraus niistä.
Katsokaas, kun me kolme tultiin takasin komeudella ja komervenkillä,
niin sanoakseni, ja koko kylä otti meitä vastaan oikein tommosella
soihtukululla ja prameilla puheilla ja jokainen sorkka kumarsi ja huusi
ja muutamat olit päissäänkin ilosta ja ihastuksesta, niin sekös teki
meistä oikein urhoot ja sankarit, ja s'oli jotakin, jota Tom Sawyer
koko elinaikanaan oli toivonut.
Yhden aikaa näytti siltä, kuin olis hän saanut tarpeeksensa. Kaikki
häärivät hänen takiansa, ja hän keikkas nokka ilmassa ja pasteeraili
pitkin kaupunkia ikäänkuin s'olis ollut hänen omaansa. Muutamat sanoit
häntä maailman matkustajaks, ja sekös vasta tekikin hänet ylpeäks ja
pöyhkeäks! Nähkääs, hän katsoi minua ja Jimiä ikäänkuin halveksimalla
sentähden, että me oltiin reissattu jokea alaspäin lautalla ja tultu
takasin höyrylaivassa, mutta Tom oli kulkenut masinassa alas ja ylös.
Pojat olit tietysti hirveän kateissaan mulle ja Jimille, mutta valmiit
ryömimään rapakossa Tommin edessä.
Niin no, en oikein tiedä; hän olis kukaties ollut hyvinkin tytyväinen,
jos ei olis ollut ukko Nat Parsonsia, joka oli postimestari ja
peevelin pitkä roikale ja hyväluontonen ja tyhmä; ja pääkin rupes
hältä paistamaan, sillä hän oli jo vanha, ja kieli kävi hänen suussaan
kuin vanhan harakan. Kolme kymmentä vuotta umpeensa oli hän ollut
ainoana miehenä koko kylässä, joll' oli ollut mainetta -- minä meinaan
matkustajan mainetta -- ja tietysti hän oli kauhean ylpeä siitä, ja
olipa laskettu, että ukko noina kolmena kymmenenä vuotena oli pakissut
matkastaan toista miljoonaa kertaa ja joka kerta ollut ihastunut
reissuun; ja ykskaks tulee siinä lennähtäen poika nulikka tuskin
viidentoista vuoden iällä, joka panee kaikki ihmiset ihmettelemään
ja töllistelemään häntä _hänen_ retkistään. Sehän tietysti pani
ukko paralle mahan puserruksia. Se oikein iletti häntä kuulla Tomin
pakinoivan ja ihmisten sanovan: "Herranen aika!" "Teitkö sen?" "No,
eipä nyt hullumpaa!" ja tolla viisin. Mutta hän ei saattanut luikua
siitä pois, oli aivan kuin kärpänen, jonka takajalat on tarttunut
siirappiin. Ja aina kun Tom tuli johonkin välipaikkaan jutuissaan,
tahtoi tuo vanha koni parka pistää sekaan jotakin _hänen_ reissuistaan
ja pitää pitkiä puheita niistä; mutta n'olit ikäloppuja eikä kukaan
niistä piitannut, ja s'oli surullista kyllä. Ja sitten Tom alkoi taas
kuten toisesta päästä ja ukko vuoroonsa taas toisesta -- ja niin
poispäin koko tunnin ajan ja enemmänkin, ja kumpikin koki saada toisen
hikoilemaan hiiteen.
Katsokaas, Parsonsin laita oli tällä viisin. Kun hän ensinnä tuli
postimestariks ja oli tuore ammatissaan, niin tuleepi kirje postissa
jollekin, jota hän ei tuntenut; ei ollut yhtään semmosta elävää koko
kylässä. No, hän ei tietänyt mitä hän tekis, ja kirje oli siellä
venymässä viikkokausia postipöntössä, ja lopuks rupes kylmä hiki
valumaan pitkin hänen selkäpiitään. Siitä -- nimittäin kirjeestä -- ei
ollut maksettu postirahaa, ja sekös toi hälle uutta huolta. Ei ollut
mitään kuria noiden kymmenen centin kiristämiseen, ja hän pelkäs että
Hallitus vaatis hänet tilille niistä ja kenties antais hälle potkun,
kun saisit tietää ettei hän ollutkaan karhunut rahoja. No, viimein
hän ei voinut kestää sit' enään. Hän ei saanut unta öisin, hän ei
voinut syödä, hän laihtui ohueks kuin aidan seiväs, ja kuitenkaan hän
ei kysynyt keltäkään neuvoa, sillä saattaishan se ihminen, jolta hän
kysyis neuvoa, käydä hältä salaa kantelemaan Hallitukselle tuosta
kirjeestä. Hän oli kätkenyt sen lattian alle, mutta ei sekään konsti
auttanut, sillä jos hän sattui näkemään jonkun ihmisen seisovan
juur sillä paikalla, niin heti kävi kylmät väristykset pitkin hänen
selkänahkaansa ja hän tuli kovaan epäluuloon, ja hän istui koko
ilta-yön valveilla, kunnes oli hiiren hiljaa koko kylässä, ja sitten
hän hiipi sinne takasin kuin kissa ja otti kirjeen ja kätki sen toiseen
paikkaan. Senpä tähden ihmiset rupesit välttelemään häntä ja puistamaan
päitänsä ja kuiskimaan keskenänsä, sillä hän näytti semmoselta ja
olla oletteli niin, että he luulit hänen tehneen murhan tai jotain
muuta kujetta -- ja jos hän olis ollut muualta kotosin, niin olisit
he "lynssaneet" [tappaneet rahvaanraivossa. Suoment.] hänet. Niin no,
kuten jo sanoin, hän ei voinut kestää sit' enään. Hän päätti siis
suoraa päätä lähteä Washingtoniin ja mennä Yhdysvaltain presidentin luo
ja kertoa juurta jaksain koko asiansa hänelle eikä pistää rahtuakaan
hampaan koloon ja sitten ottaa framille tuon kirjeen ja mätätä sen
pöydälle koko Hallituksen silmäin eessä ja sanoa: "Tuoss' on se --
tehkää nyt mulle mitä tahotte; vaikka -- taivas sen todistakoon! --
minä olen viaton mies enkä ansaitse lain julmaa ankaruutta, ja minä
jätän jälkeeni perheen, joka saa kuolla nälkään eikä kuitenkaan ole
ollut missään tekemisissä tämän asian kanssa, ja se on totta ja minä
vannon sen."
Ja niin hän teki. Hän matkusti pikkusen matkaa höyrylaivassa, pikkusen
kyydillä, mutta koko loppumatkan hevosen selässä, ja kaikkiaan meni
hältä kolme viikkoa ennenkun viimein tuli Washingtoniin. Hän näki
pitkät maisemat maailmaa ja koko joukon kyliä ja kauppaloita ja neljä
suurta kaupunkia. Hän viipyi retkellään lähes kahdeksan viikkoa, ja
koko kylässä ei ollut hänen palattuaan yhtään niin ylpeää miestä kuin
hän. Hänen matkansa teki hänestä mainion miehen seudussa, kerrassaan
kuuluisan; ja ihmisiä tuli kymmenen penikulman päästä, jopa aina
Illinoisin laaksosta asti, häntä katsomaan -- ja siinä he seisoa
tuijottivat, ja hän pakisi. Ette koskaan ole moista nähnyt.
No, oli nyt mahdotonta päättää, kumpiko heistä oli mahtavin
matkustajana; toiset pitivät Natin puolta, toiset Tomin. Jokainen
tunnusti tinkimättä että Nat oli nähnyt enimmän pituuden eli, kuten
sanovat, _lonkituutin_, mutta heidän täytyi myöntää että, jos kohta
Tom olikin kehnompi lonkituutissa, hän sitävastoin oli voitolla
leveyden kannalta katsoen eli _latituutissa_ ja ilmanalassa. Kumpikin
piti puoltansa, sanon mä, ja molemmat huusit ja hoilasit niistä
hirvittävistä vaaroista, joita olit kestäneet retkillään, ja koittivat
viedä toinen toiseltaan voiton _sillä_ viisin. Pyssynluotin arpi Tomin
sääressä oli paha tikku Natin silmässä, vaikka hän pani parastaan
puskea siihen; hän ei vienyt voittoa Tomista, sillä Tom ei istunut
rauhassa, vaan hyppäs alinomaa ylös ja liikata nilkutti säärellään
sill'aikaa kun Nat juttus seikkailustaan, joka häll' oli ollut eräänä
päivänä Washingtonissa; sillä Tom ei herennyt ontumasta, vaikka hänen
säärensä oli jo aivan terve, vaan harjotti sitä kotonaan iltasin ja
ontui yhtä hyvin kuin olis ammuttu sääreen vastikään.
Natin seikkailu oli tällä viisin -- ja minä takaan että hän osas
sen kertoa. Hän voi oikein saada ihomme karsimaan ja panna meidät
kalpenemaan ja pidättämään henkeämme, kun hän kertoi siitä, ja joskus
kävi vaimoväki ja tytöt niin pehmeiks polvista, ettei pystyneet
seisomaan. No noin s'oli, ainakin minkä minä muistan:
Hän tuli täyttä laukkaa Washingtoniin ja pani hevosensa johonkin
talliin ja lähti pötkimään presidentin taloon tuo kirje taskussa,
ja siellä he sanoit presidentin olevan kapitoolissa ja koht'siltään
lähtevän Filadelfiaan -- niin ettei häll' ollut minuutiakaan
hukattavaa, jos tahtoi saada tavata presidenttiä. Nat oli kaatua kumoon
-- hän säikähtyi niin. Hevosen oli hän pannut talliin eikä tietänyt
mitä tekis. Silloin tulee siinä eräs neekeri ajaen vanhaa ränstynyttä
vuokravaunua, ja heti saapi postimestari pistoksen päähänsä. Hän
sänttää framille ja huutaa:
"Puoli dollaria, jos ajat minut kapitooliin puolessa tunnissa, ja
neljäsosa dollaria kaupan päälle, jos teet sen kahessa kymmenessä
minuutissa."
"No hei, kyllä!" sanoo neekeri. Nat hän kömpi vaunuun ja paiskas
kiinni vaunun oven, ja pois he ajaa karahuttivat, ja s'oli turkkasen
epätasainen ja rosoinen katu, täynnään tukkia ja kiviä ja kuoppia
ja mukuroita, niin että s'oli vallan kauheaa, kun siinä kolistiin
ja kalistiin. Nat pisti kätensä vaunun nuoriin ja ripusti itsensä
kiinni niistä kuin olis kuolema tarjona ollut, mutt' yhtäkkiä vaunu
kolahtikin isoon kiveen ja lensi ilmaan, ja pohja puhkes pois, ja
kun tultiin alas, olit Natin jalat maassa, ja hän näki olevansa
hirvittävässä vaarassa, ellei hän jaksanut juosta tasan vaunun kanssa.
Hän oli pelästynyt aivan järjiltään, mutta hän pani kaikki voimansa
liikkeelle ja piti lujasti kiinni nuorista, ja säärensä lentää
lipsottivat kuin harakkamylly. Hän kirkas ja huuteli ajajalle: "Seis!
Seis!" ja sitä samaa teki väkijoukko kadulla, sillä he näkivät hänen
säärensä kehräävän kuomin alla ja hänen päänsä ja hartiansa roikkuvan
ikkunain sisäpuolella ja ymmärsit kyllä missä hiton hädässä hän oli;
mutta mitä enemmän he huusit, sitä enemmän neekeri rusikoi hevosia ja
huusi kuin hullu: "Äläkää peläkkö, kyllä myö tullaan perille oikeaan
aikaan, ei mittään hättää." Sillä, katsokaas, hän luuli heidän kaikkein
jouduttavan häntä, eikä hän voinut kuulla mitään vaunun roiskeelta
ja melulta. Ja niin he ajaa hurrautit, ja sitä oli oikein hirvittävä
ihmisten katsella, ja kun he viimein tulit perille kapitooliin, niin
oli se reissu niin sukkela, ettei koskaan semmosta tehty, ja niin
sanoitkin kaikki ihmiset. Hevoset paiskasit heti pitkälleen ja Natkin
kaatui kumoon, niin hän oli lopussa, ja kun he hinasit hänen ulos, ei
koko miehestä ollut muuta jälellä kuin riepuja ja romua ja paljaat
jalat; mutta perille hän tuli, kun tulikin, ja tapas presidentin ja
antoi hänelle kirjeen, ja kaikki tyyni oli "mykke praa" kuin suola
voissa, ja presidentti antoi hälle kaikki anteeks heti paikalla, ja
Nat antoi neekerille kaks neljäsosaa dollaria yhden sijasta, sillä hän
tajusi että, jollei hällä olis ollut vuokravaunua, niin ei hän olis
tullut perille ajoissa, ei likimainkaan.
Se _oli_, kun olikin, mainion muhkea seikkailu, ja Tom Sawyer sai
säilyttää kuulanhaavaa sääressään mukamas hyvinkin tuoreena, voidakseen
pitää puoliaan postimestaria vastaan.
No, hyvä, vähitellen rupes Tomin kunnia vähä laihtumaan, sillä
ihmiset saivat toisia asioita jutellakseen -- ensin tuli kilpa-ajot
ja sitten tuli muhkea tulipalo ja sitten tuli sirkkus ja sitten tuli
suuri neekeri-avisiooni, ja sitten tuli auringon pimennys ja sitä
kummitusta seuras jonossa koko joukko herännäisten kokouksia, ja kaiken
tuon ohessa ei ollut puhettakaan enään Tomista, tuskin häneen kukaan
katsahtikaan, ja ette ikinä ole nähnyt ihmistä niin alakuloisena
ja nyrpeänä ja hirteen menemässä. Hän kävi päivä päivältä vihan
vimmaisemmaks, ja minun kysyessäni hältä, _miksikä_ hän oli moisessa
tilassa, sanoi hän että hänen sydämmensä oli revetä, kun hän aatteli
miten aika kului kulumistaan ja miten hän vanheni vanhenemistaan eikä
mitään sotaa puhennut ihmisten välillä eikä mitään sopivaa tilaa ollut
hänelle luodaksensa nimeä itselleen tässä maailmassa, ei ainakaan hänen
nähdäksensä mukamas. No, no, sillä viisin tuumaavat aina pojat, mutta
ens kertaa kuulin minä jonkun puhuvan suunsa puhtaaks sinneppäin.
Nyt rupes hän tuumaamaan jotakin matkaa, jolla tulis mainioks mukamas,
ja pian hän sen keksikin ja sanoi ottavansa minut ja Jimin mukanansa.
Tom Sawyer oli näättekös aina hyvin hyväntahtoinen ja antelias ja
jalo tässä kohen. Löytyyhän paljon poikia, jotka on olevinaan hyvin
hyviä ja ystävällisiä, kun sinulla on tarjottavana jotakin hyvää,
mutta kun sattuvat itse saamaan jotakin hyvää -- syötävää taikka muuta
--, silloin he ei sano halkaistua sanaa sulle, vaan kaappii kaikki
tyyni itselleen. Se ei ollut koskaan Tom Sawyer'in tapana -- sen mä
sanon hänen kunniakseen. Löytyyhän paljon poikia, jotka suorastaan
ryömivät jaloissas, kun sulla sattuu olemaan omena, ja mankuvat, kun
mankuvatkin, sen ydintä; mutta kun _heillä_ on omena ja sinä pyydät
heiltä ydintä ja muistutat heille, kuinka sinä kerran annoit heille
ytimen, silloin menee heidän kuononsa kureilleen -- ja he kiittävät
sinua kuolinpäivään asti, mutta mitään ydintä _ei_ vain löydy heidän
omenastaan mukamas. Mutta minä olen huomannut että he aina saavat
palkkansa; teill' ei ole muuta tekemistä kuin oottaa vain. Jake Hooker
teki aina sillä viisin, ja tuskin meni kahta vuotta ennenkun poika
pahus hukkui.
No, me mentiin metsään, ja Tom sanoi meille mitä s'oli. S'oli
ristiretki.
"Mitä mokomaa s'on, ristiretki?" sanoin minä.
Hän näytti halveksivalta kuten ainakin häpeissään jotakin sielua, ja
hän sanoi:
"Huck Finn, ethän sä tahdo väittää, ettet tietäis mitä ristiretki on?"
"Ee-ei, sitä en tie. Enkä siitä välitäkkään. Olen elänyt tähän päivään
asti ja voinut paksusti myös. Mutta heti kun sinä sanot sen mulle, niin
tien mä sen, ja siinä on kylliks. Minä en ymmärrä mitä hyötyä siitä
olis, että min' ottaisin selkoa kaikellaisista asioista ja vaivaisin
päätäni niillä, kun minä en koskaan niitä tarvitse. Niin kuin tuo Lance
Williams, joka oppi puhumaan Choctaw-indiaanien kieltä eikä koskaan
nähnyt ainoatakaan semmosta, ennenkun tuli yks, joka kaivoi hälle
haudan. No, mitä mukamas nyt on ristiretki? Mutta yhen asian sanon
mä sulle ennenkun alat: jos se on jotain patenttia, niin ei siin' oo
mitään rahaa. Bill Thompson hän -- --"
"Patenttia!" sanoi hän. "Enpä koskaan ole nähnyt mokomaa tyhmiliiniä.
Ristiretki, sehän on tavallaan sotaa."
Luulin hänet vähä löyhäks päästään. Mutta mitäs vielä, hän puhui täyttä
totta ja jatkoi ilman mitäkään:
"Ristiretkihän on sotaa, jota käydään Luvatussa maassa ja sen viemiseks
pakanoilta jälleen."
"Missä luvatussa maassa?"
"Hä? Luvatussa maassa -- eihän niit' ole kuin yks."
"Mitä _meidän_ siihen tulee?"
"Hä? Etkö sä ymmärrä? Luvattu maa on pakanain käsissä, ja meidän asia
on ottaa se heiltä pois."
"Mutta mistä tulee sitten, että m'ollaan annettu maa pakanain käsiin?"
"Me ei ole sitä annettu heidän käsiinsä? Heillä on aina ollut se."
"Niin no, mutta silloinhan se on heidän, Tom, eikös niin?"
"Niin kai. Kuka on väittänyt sitä vastaan?" Minä mietiskelin asiaa,
mutta en saanut tolkkua siitä, vaikka mikä olis ollut. Sikspä sanoin:
"Se ei mene mun päähäni, Tom Sawyer. Jos mulla olis tavallinen
talonpojan maa, ja se olis mun omani, ja joku tahtos sen, olisko se
silloin oikein häneltä -- --"
"No, voi taivas! mikä pöllöpää sin' oot, Huck Finn. Se ei ole mikään
tavallinen talonpojan maa -- s'on jotakin aivan toista. Katsos, s'on
tällä viisin. Maa, koko Luvattu maa, on heidän omaansa, -- paljas maa,
mutt'ei muuta; mutta s'oli meidän kansamme, meidän Juutalaiset ja
meidän kristityt, jotka teit sen pyhäks, niin että heillä ei oo mitään
tekemistä siellä; he tekevät sen epäpyhäks. S'on meille häpeää, ja
meidän ei pitäis sitä kärsiä päivääkään enää. Meidän pitäis marssia
heidän päällensä ja ottaa se heiltä pois."
"Mutta tuopa on mulle mitä sekavinta sotkua, mitä koskaan oon kuullut.
Jos mulla nyt olis tavallinen talonpojan maa omana ja viljeltävänä, ja
joku vieras ihminen -- --"
"Enkö ma sulle sanonut, ett'ei täss' oo kysymys mistään talonpojan
maasta ja sen viljelyksestä. Maan viljelys on ammattia, jotakin
moukkamaista, alhaista ja maallista, siinä kaikki -- mutta tää on
jotakin korkeaa, suurta ja henkistä, se on sanalla sanoen jotakin
uskonnollista, ja sehän on toki toista se."
"Uskonnollista? Onko se mukamas uskonnollista, kun mennään ja
riistetään maa pois ihmisiltä, joiden omaa se on?"
"Ompa kyllä! Aina on arveltu niin."
Jim hän puisti päätään ja sanoi:
"Kuulkaahan, Tommi herra, minä luulen täss' olevan erehyksen -- niin
erehys s'on. Min' oon itte uskovainen ja minä tunnen koko joukon
uskovaisia ihmisiä, mutta en, saakeli soikoon, oo tavannu viel'
ainoatakaan, ku menettelis tolla viisin."
Se suututti Tomia, ja hän sanoi:
"Hyi! Oikeinhan oksettaa, kun kuulee moista pöllöpäistä tyhmyyttä. Jos
teistä kumpikaan osais ees hiukkasen historiaa, niin tietäisitte te,
että Richard Leijonamieli ja paavi ja Gotfrid, Buljongin kreivi, ja
suuret tukut muita jaloimpia ja hurskaimpia miehiä maailmassa, kolmatta
sataa vuotta umpeen, hakkasit maahan pakanoita ja koit ottaa heidän
maansa pois ja oikein uivat veressä kaulaa myöten kaiken aikaa -- ja
yks kaks tulee pari pöllöpäistä moukkaa täältä Missourin metsistä ja
on arvostelevinaan, tekevätkö he oikein vai väärin. Mikä sanomaton
röyhkeys!"
No, hyvä, tuo hänen puheensa antoi asialle ihan toisen valon, ja minä
ja Jim me oltiin niin halpoja ja tietämättömiä kuin lapsi ja toivottiin
jo, ettei m'olis oltu niin suurisuisia. Minä en voinut sanoa mitään
eikä Jimkään pitkään aikaan, mutta sitten hän sanoi:
"No, kai s'on oikeen sitte. Jollei noi hurskaat ihimiset sitä
käsittäny, niin mitä se meriteerais, että me taitamattomat ihimisrukat
koettais sitä käsittää; ja jos s'on meitin asiamme, niin tulloo kai
meitin tehä mikä voiaan. Mutt' yhtäkaikki niin käy mun surku noita
pakanoita, niinku Tommi herrankin käy niitä surku. S'on kerrassaankin
ryökäleen tapaista tappaa ihimisiä, joit' ei me tuta ja jotka ei oo
teheny meille mittään pahhaa. Niin, kattokaas, sitä s'on. Jos me
tultais, me kolome, heitin joukkoons ja sanottais meitill' olevan
näläkä ja pyyettäs vähä ruokaa, niin he antas, s'on vissi se, sillä he
ovat niinku muut ihimiset ja neekerit -- ovappa jumal'auta niinkin; ja
siks -- --"
"No, ja siks?"
"No, Tommi herra, mun meininkini on, ett'ei siit' oo mittään hyötyä,
me ei voia tappaa noita ulukolaisia, ku ei oo teheny meitille mittään
pahaa; meitin pittää ens vähä niinku koitella -- mä tiiän noi asiat.
Tommi herra -- mä tiiän noi asiat, piru viä, tiiänki. Mutta jos me
otetaan mukkaan kirveet, te ja minä ja Huck, ja samotaan joen poikki
tän' yönä kuun mentyä alas, ja tapetaan toi kippee perehe, jok' asuu
tuolla Sny'n puolella, ja poltetaan heitin mökkins ja -- --"
"Kas niin, pidä kitas! En jaksa kuulla enkä aio keskustella enään
moisten kanssa kuin sinä ja Huck Finn, jotka aina vain poikkeette
asiasta ja olette niin kömpelöitä, että koette sovitella järjen lakeja
asioihin, jotka ovat puhdasta jumaluustiedettä ja teologiaa."
No, mutta s'oli juur siinä kuin Tom Sawyer oli vähä väärässä. Jim
ei meinannut mitään pahaa, enkä minä meinannut pahaa. Tiedettiinhän
me että hän oli oikeassa ja me väärässä, ja eihän me tahdottu muuta
kuin tietää _mitenkä_ -- kas siinä kaikki; ja ettei hän osannut sitä
selittää niin, että me oltais sitä käsitetty, se tuli siitä, että
me oltiin siksi liian taitamattomat -- niin justiin, jopa vähäsen
tyhmätkin, totta puhuakseni, mutta sehän ei toki liene mitään rikosta
se -- tamme tuusan!
Mutta hän ei tahtonut kuulla sillä korvalla; hän sanoi vain että, jos
me oltais käsitetty oikein kaikki asiat, niin olis hän pestannut pari
tuhatta sotamiestä ja pukenut heidät teräspukuun kiireestä kantapäähän
ja tehnyt minusta luutnantin ja Jimistä sotakapakoitsijan ja itse
ruvennut komentajaksi ja lakaissut pakanain sikiöt järveen kuin
kärpäset ja sitten tullut takasin ja marssinut läpi maailman kunniassa
kuin aurinko. Mutta hän sanoi meitä liian tietämättömiks ottaaksemme
vaaria tilaisuudesta, kun meillä se oli, ja hän ei mukamas enään
tahtonut sitä tarjota. Eikä hän sitä tarjonnutkaan. Kun hän kerran oli
painanut puuta, niin sanoakseni, niin hänt' ei olis saanut liikahtamaan.
Mutta siitä mä vähä piittasin. Minä olen rauhallinen luonnoltani enkä
tahdo ronkelia ihmisten kanssa, jotk' ei ole tehnyt mulle mitään pahaa.
Minä tykkäsin että, jos pakanat olit tyytyväiset, niin olin minäkin, ja
siihen sai jäädä se juttu.
Tom sai kaikki nuo hullut tuumansa Walter Scott'in kirjoista, joita hän
alinomaa lueskeli. Ja se _oli_ hullu tuuma, sillä minun nähdäkseni ei
hän ikinä olis pystynyt pestaamaan noita sotamiehiä, ja jos hän olis
pystynytkin, niin panempa vetoa, että poikaa olis nyljetty aika lailla.
Mä lainasin kirjat ja luin kaiken tuon moskan, ja minkä minä ymmärsin,
niin oli kaikilla noilla ihmisillä, jotka luopuivat maanviljelyksestään
ja lähtivät ristiretkille, turkkasen tukala olo.