TÄTI.

Olisitpa tuntenut tädin! Soma hän oli! Niin, oikeastaan hän ei ollut

ensinkään soma siinä mielessä, jossa tämä sana yleensä ymmärretään,

mutta hän oli herttainen ja hauska, omalla tavallaan huvittava, juuri

sellainen, josta puhutaan, kun tahdotaan pitää hauskaa. Hän olisi

sopinut suoraan johonkin huvinäytelmään, ja vain siitä syystä, että hän

eli teatteritaloa ja kaikkea sitä varten, mitä siellä tapahtui. Hän oli

hyvin rehellinen, mutta asioitsija Fab, jota täti kutsui Flabbiksi,

sanoi häntä teatterihulluksi.

— Teatteri on minun kouluni, sanoi täti, — tiedonlähteeni, sieltä

olen saanut verestetyn raamatunhistoriani: »Mooses», »Joosef ja

hänen veljensä» — ne ovat nyt oopperoita! Olen saanut teatterista

maailmanhistoriani, maantietoni ja ihmistuntemukseni. Ranskalaisista

kappaleista tunnen Parisin elämän — kevyttä, mutta erittäin

mieltäkiinnittävää. Kuinka minä olenkaan itkenyt Riquebourg’in

perhettä ja että sen miehen piti juoda itsensä kuoliaaksi, kun hän ei

saanut rakastettuaan! Niin, kuinka monta kyyneltä olenkaan itkenyt

niinä viitenäkymmenenä vuonna, jolloin minulla on ollut vuosilippu

teatterissa!

Täti tunsi jokaisen teatterikappaleen, jokaisen kulissin, jokaisen,

joka esiintyi tai oli esiintynyt. Hän oikeastaan eli vain yhdeksän

teatterikuukauden aikana. Kesän aika vailla kesäteatteria vanhensi

häntä, kun taas yksi yli puoliyön kestänyt teatteri-ilta pitensi hänen

elämäänsä, hän ei muiden ihmisten tapaan sanonut: »Nyt tulee kevät,

haikara saapuu!» tai »Lehdessä kerrotaan ensimmäisistä mansikoista»

— sensijaan hän julisti syksyn tuloa. »Oletko nähnyt, että teatterin

aitiot nyt ovat tilattavissa? Nyt alkavat näytännöt!»

Hän arvioi asunnon ansiot ja aseman sen mukaan, kuinka likellä

teatteria se oli. Hän suri jättäessään teatterin takana olevan pienen

kadun ja muuttaessaan suurelle kadulle hiukan kauemmas ja joutuessaan

taloon, missä hänellä ei ollut naapureja vastapäätä.

— Kotona täytyy minun ikkunani olla teatteriaitionani! Eihän ihminen

toki voi istua kyyröttää itseään ajatellen, täytyyhän nähdä toisia

ihmisiä! Mutta nyt minä asun ikäänkuin olisin muuttanut maalle. Jos

minä tahdon nähdä ihmisiä, niin minun täytyy mennä keittiööni ja

istuutua tiskipöydälle — vain siellä minulla on naapureja vastapäätä.

Ei, kun minä asuin omalla kadullani, niin näin suoraan kangaskauppiaan

asuntoon, ja sitten minulla oli vain kolme askelta teatteriin; nyt

minulla on kolmetuhatta kaartilaisen askelta.

Täti saattoi olla sairas, mutta teatteria ei hän laiminlyönyt, vaikka

olisi ollut kuinka huonoissa voimissa tahansa. Eräänä iltana määräsi

lääkäri hänelle, että hänen täytyy pitää hapantaikinaa jalkopohjien

alla — hän noudatti määräystä, mutta ajoi teatteriin ja istui siellä

hapantaikina jalkopohjien alla. Jos hän olisi kuollut siellä, niin se

olisi ollut hänelle mieluisaa. Thorvaldsen kuoli teatterissa; sitä hän

kutsui »autuaaksi lopuksi.»

Taivaan valtakuntaa hän totisesti ei saattanut kuvitella ajattelematta,

että sielläkin oli teatteri. Sellaista meille tosin ei ole luvattu,

mutta saattoihan sentään ajatella, että noilla monilla erinomaisilla

näyttelijöillä ja näyttelijättärillä, jotka olivat menneet edellä,

täytyy olla jatkuva toiminta-ala.

Tädin huoneesta johti sähkölanka teatteriin. Sähkösanoma saapui joka

sunnuntai kahvin aikaan. Hänen sähkölankanaan toimi »teatterikoneiston

herra Sivertsen, hän, joka antoi verhoille ja kulisseille merkit ylös

ja alas, sisään ja ulos.

Häneltä sai täti etukäteen lyhyet ja täsmälliset tiedot kappaleista.

Shakespearen »Myrskystä» Sivertsen sanoi: »Helkkarinmoista tavaraa!

Siinä on niin paljon asettelemista, ja jo ensimmäisessä kulississa

pitää olla vettä!» Se merkitsi, että vyöryvät aallot ulottuivat sinne

asti. Jos sensijaan sama huonedekoratsioni oli kaikissa viidessä

näytöksessä, niin hän sanoi, että kappale oli hyvin ja järkevästi

kirjoitettu; se oli lepokappale, joka näytteli itsestään, ilman

asetusta.

Ennen aikaan, jolla täti tarkoitti aikoja neljättäkymmentä vuotta

sitten, olivat sekä hän että vastamainittu herra Sivertsen nuoremmat.

Tämä toimi tosin jo silloin koneistossa, ollen tädin »hyväntekijänä»,

joksi täti häntä kutsui. Siihen aikaan nimittäin oli tapana, että

kaupungin ainoan suuren teatterin iltanäytännöissä päästettiin

katselijoita myöskin vinnille. Joka konemiehen käytettävänä oli

paikka tai pari. Siellä oli usein kova tungos ja hyvin hienoa seuraa.

Sanottiin siellä olleen sekä kenraalittaria että kauppaneuvoksettaria.

Oli niin mieltäkiinnittävää katsella alas kulissien taakse ja tietää,

kuinka nuo ihmiset kulkivat ja seisoivat, kun esirippu oli alhaalla.

Täti oli monta kertaa ollut siellä sekä murhenäytelmissä että

baleteissa, sillä mieltäkiinnittävintä oli vinniltä katsella niitä

kappaleita, joissa esiintyi lukuisa henkilökunta. Siellä ylhäällä

istuttiin miltei pimeässä, useimmat olivat ottaneet illallista

mukaansa. Kerran putosi kolme omenaa ja kaksi vastatusten pantua

voileipää, joiden välissä oli rullasylttyä, suoraan Ugolinon

vankeuteen, missä tämän miehen oli määrä kuolla nälkään, ja silloin

kuului hihitystä yleisön puolella. Tuo rullasyltty oli painavimpia

syitä, joiden nojalla korkea johtokunta kokonaan lakkautti vinnin

katselijapaikat.

— Mutta minä olin siellä kolmekymmentä seitsemän kertaa, sanoi täti, —

enkä sitä koskaan unohda, herra Sivertsen.

Juuri viimeisenä iltana, jolloin vinni oli avoinna yleisölle,

näyteltiin »Salomonin tuomiota» — täti muisti sen niin hyvin. Hän oli

hyväntekijänsä herra Sivertsenin avulla hankkinut asioitsija Fabille

lipun, vaikkei tämä ansainnut sitä, hän kun aina teki pilaa teatterista

ja ärsytteli; mutta täti oli nyt kuitenkin toimittanut hänet sinne. Hän

tahtoi nähdä teatteriroskan nurjalta puolelta — ne olivat hänen omat

sanansa ja hänelle luonteenomaisia, sanoi täti.

Ja hän näki ylhäältä »Salomonin tuomion» ja vaipui uneen. Olisi

totisesti luullut hänen tulleen suurilta päivällisiltä, missä oli

runsaasti maisteltu. Hän nukkui ja jäi teatteriin, kun ovet suljettiin,

istui siellä, nukkuen pimeän yön teatterin vinnillä, ja herättyään hän

kertoi, vaikkei täti uskonut häntä: »Salomonin tuomio» oli loppunut,

kaikki lamput ja tulet olivat sammuneet, kaikki ihmiset olivat poissa

sekä ylhäältä että alhaalta.. Mutta vasta nyt alkoi todellinen

näytelmä, »Nacbspiel»; se oli merkillisintä, sanoi asioitsija. Roska

rupesi elämään! Ei näytelty »Salomonin tuomiota», ei, teatterissa oli

Tuomiopäivä. Ja tätä kaikkea uskalsi asioitsija Fab syöttää tädille.

Siinä kiitos siitä, että hän oli toimittanut hänet vinnille.

Mitä asioitsija sitten kertoikaan? Huvittavaa sitä kyllä oli kuunnella,

mutta pohjalla oli pahuutta ja pilkkaa.

— Ylhäällä näytti pimeältä, sanoi asioitsija, — mutta sitten alkoi

noidanpeli, suuri näytäntö: »Tuomiopäivä teatterissa». Tarkastajat

seisoivat ovilla ja jokaisen katselijan täytyi näyttää henkinen

mainetodistuksensa, jotta voitaisiin arvioida, pääsisikö hän sisään

kädet irti Vaiko sidottuna, varustettuna kuonokopalla vaiko ilman.

Herrasväet, jotka tulivat myöhään, kun näytäntö jo oli alkanut, samoin

kuin nuoret herrat, joiden tietysti oli mahdotonta olla täsmällisiä,

otettiin kiinni ulkopuolella, saivat jalkaansa huopasaappaat mennäkseen

sisään seuraavan näytöksen alussa, sekä lisäksi kuonokopan, ja niin

alkoi Tuomiopäivä teatterissa.

— Pelkkää häijyyttä, josta ei Jumala mitään tiedä! sanoi täti.

Maalarin piti päästäkseen taivaaseen kulkea ylös portaita, jotka hän

itse oli maalannut, mutta joita myöten ei yksikään ihminen saattanut

kiivetä. Sehän oli vain synti perspektiiviä vastaan. Kaikki ne kasvit

ja rakennukset, jotka näyttämömestari oli suurella vaivalla asettanut

maihin, mihin ne eivät kuuluneet, täytyi tämän ihmisraukan siirtää

oikealle paikalleen, ja tämä oli tehtävä ennen kukonlaulua, jos hän

tahtoi päästä taivaaseen. Herra Fab itse sai katsoa, että pääsi sinne.

Ja mustinta valhetta herra Fabin — Flabin! — puheessa oli kaikki mitä

hän kertoi sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän henkilökunnasta,

sekä laulusta että tanssista! Hän ei ansainnut päästä vinnille, täti

ei tahtonut saastuttaa suutaan hänen sanoillaan. Tämä kaikki oli pantu

paperille, väitti Flabi! Se painettaisiin, kun hän oli kuollut ja

kuopattu, ei aikaisemmin, sillä hän ei tahtonut joutua nyljettäväksi.

Yhden ainoan kerran oli täti autuutensa temppelissä ollut tuskan ja

kauhun vallassa. Se tapahtui talvipäivänä, eräänä niistä, jolloin on

kaksi tuntia päivää ja muu harmaata. Oli pakkanen ja tuli lunta. Mutta

teatteriin täytyi tädin lähteä. Esitettiin »Herman von Unna» sekä pieni

ooppera ja suuri baletti, prologi ja epilogi. Näytäntö tuli kestämään

myöhään yöhön. Tädin täytyi päästä sinne, hänen vuokralaisensa oli

lainannut hänelle parin päällyssaappaita, joissa karva oli ulospäin. Ne

ulottuivat polviin saakka.

Hän tuli teatteriin ja aitioon. Saappaat olivat lämpimät, hän piti

ne jalassaan. Yhtäkkiä huudettiin, että on tulipalo. Kulissit

savusivat, vinniltä tuli savua, syntyi hirveä hämminki. Ihmiset

syöksyivät ulos, täti jäi viimeisenä aitioon — »toinen rivi vasemmalla,

sieltä tekevät näyttämöiaitteet parhaimman vaikutuksen» sanoi hän,

»ne asetetaan aina niin, että ne näkyvät parhaiten kuninkaalliselle

puolelle», — täti tahtoi mennä ulos, mutta ihmiset, jotka menivät

ennen häntä, paiskasivat kauhuissaan ja ajattelemattomuudessaan oven

kiinni. Siinä täti istui, ulos hän ei päässyt eikä myöskään sisään,

nimittäin naapuriaitioon, aitaus oli liian korkea. Hän huusi, kukaan

ei kuullut, hän katseli alapuolella olevalle parvelle, se oli tyhjä,

se oli matalalla, se oli likellä. Kauhuissaan tunsi täti jäsenissään

nuoruutta ja keveyttä. Hänen piti hypätä alas, ja hän saikin toisen

jalkansa yli aitauksen, toisen ylös penkistä: siinä hän istui hevosen

selässä, kukikas puku kauniilla laskoksilla, pitkä jalka riipuksissa,

äärettömään päällyskenkään pistetty jalka. Se se vasta oli näky, ja

kun se nähtiin, kuultiin myöskin tädin huuto ja hänet pelastettiin

tulipalosta, sillä teatteri ei palanut.

Tämä ilta oli muistorikkain hänen elämässään, sanoi hän ja iloitsi

siitä, ettei ollut voinut nähdä itseänsä, sillä hän olisi kuollut

häpeästä.

Hänen hyväntekijänsä koneistossa, herra Sivertsen, tuli säännöllisesti

joka sunnuntai hänen luokseen, mutta sunnuntaista sunnuntaihin oli

pitkä aika. Viime aikoina täti sentähden keskellä viikkoa otti

kotiinsa pienen lapsen »lopettamaan tähteet», nimittäin syömään,

mitä sinä päivänä oli jäänyt tähteeksi päivällisateriasta. Se oli

pieni balettilapsi, joka sekin tarvitsi ruokaa. Pienokainen esiintyi

sekä keijukaisena että palvelijapoikana. Hänen vaikein osansa oli

esiintyä jalopeuran takajalkana »Taikahuilussa». Mutta hän kasvoi

pian jalopeuran etujalaksi. Siitä hän tosin sai vain kolme markkaa,

takajalat tuottivat riikintaalarin, mutta silloin hänen täytyi

käydä kumarassa ja olla vailla raikasta ilmaa. Tämä oli hyvin

mieltäkiinnittävää tietää, arveli täti.

Hän olisi ansainnut saada elää niin kauan kuin teatteri pysyi pystyssä,

mutta sitä hän ei kuitenkaan jaksanut, eikä hän myöskään kuollut

siellä, vaan kunniallisesti ja säädyllisesti omassa vuoteessaan.

Hänen viime sanansa muuten olivat varsin kuvaavat; hän kysyi: »Mitä

näytellään huomenna?»

Hän jätti kuollessaan jälkeensä suunnilleen viisisataa riikintaalaria

— teemme sen johtopäätöksen koroista, jotka ovat kaksikymmentä

riikintaalaria. Täti oli määrännyt ne säätiöksi jollekin arvokkaalle

vanhalle neidille, jolla ei ole sukulaisia. Ne piti käytettämän siten,

että tilattaisiin paikka toisella rivillä, vasemmalla, lauantaipäivänä,

koska silloin näytettiin parhaat kappaleet. Henkilöllä, joka tulisi

nauttimaan säätiön tarjoamia etuja, olisi vain yksi velvollisuus: hänen

piti joka lauantai teatterissa ajatella tätiä, joka makasi haudassaan.

Se oli tädin uskonto.