Muistathan sinä torninvartian Ollin? Olen kertonut kahdesta käynnistä
hänen luonaan; nyt kerron kolmannesta, mutta se ei ole viimeinen.
Tavallisesti minä menen hänen luokseen uudenvuoden tienoilla. Nyt
sensijaan menin muuttopäivänä, koska täällä kaupungin kaduilla ei
silloin ole miellyttävää; ne ovat silloin niin täynnä rikkoja,
lasisirpaleita ja tynkiä, puhumattakaan kulutetuista vuodeoljista,
joissa täytyy käydä laahustaa. Niin tulin siis ja näin, että tässä
kumoonkaadetussa runsaudentynnyrissä leikki pari lasta. He leikkivät
maatapanoa. Olosuhteet houkuttelivat heidän mielestään tähän leikkiin,
niin, he ryömivät siis noihin eläviin olkiin ja vetivät ylleen
kappaleen ryppyistä seinäpaperia sänkypeitteeksi. »Se on niin hauskaa!»
sanoivat he. Minä sain siitä tarpeekseni ja niin minun täytyi lähteä
Ollin luo.
— On muuttopäivä! sanoi hän. Kadut ja kujat toimittavat tynnyrin
virkaa, suurenmoisen tynnyrin. Minulle riittää kärrykuormakin; siitä
voin saada esiin jotakin, niinkuin sain tässä vähän ennen joulua. Tulin
kadulle, oli märkää, likaista, räntäistä, oikea kylmettymisen ilma.
Raikkumies, roskan kerääjä, pysäytti kärrynsä, ne olivat täpötäynnä
niinsanoakseni näytteitä Köpenhaminan kaduilta muuttoaikana. Kärryjen
takana kohosi kuusi, vielä jokseenkin vihreänä, oksillaan kultahelyä.
Se oli ollut koristamassa joulujuhlaa ja oli nyt viskattu kadulle,
ja raikkumies oli pistänyt sen kuorman taakse, keskelle rojua.
Hullunkurista nähdä, tai itkettävää — hm, niin saattaa myöskin sanoa,
riippuu aivan siitä miten asiaa ajattelee, ja minussa heräsi ajatuksia,
ja varmaan myöskin erinäisissä niistä esineistä, joita oli rattailla.
Tai ne olisivat voineet ajatella, mikä oikeastaan on sama asia. Siellä
oli muunmuassa kulunut naisen hansikas. Mitä se mahtoikaan ajatella?
Sanonko minä sen teille? Siinä se virui viitaten pikkusormellaan
suoraan kuuseen. »Tuo puu liikuttaa mieltäni!» ajatteli se. »Minäkin
olen ollut mukana juhlassa ja kynttiläkruunujen loistossa. Varsinainen
elämäni oli tanssiaisyö — kädenpuristus, ja minä repesin! Siinä päättyy
muistoni, minulla ei enää ole mitään elämän päämäärää!» Näin ajatteli
hansikas tai se olisi voinut ajatella. — »Viheliäisesti se käyttäytyy
tuo kuusi!» sanoivat ruukunsirpaleet. Särkyneet saviastiat pitävät aina
kaikkea surkeana. »Kun on joutunut rikkarattaille», sanoivat ne, — niin
ei pidä komeilla ja esiintyä kultahetaleissa! Minä tiedän, että olen
ollut hyödyksi tässä maailmassa, suuremmaksi hyödyksi kuin tuollainen
vihreä seiväs!» Sitä mieltähän monet tosin olivat, mutta kuusi oli
kuitenkin hyvän näköinen, rikkatunkiolle tuli siten hiukan runoutta, ja
_sitä_ lajia tavataan paljon kaduilla muuttopäivänä. Tie kävi minulle
siellä alhaalla raskaaksi ja vaivalloiseksi, ja minut valtasi halu
jälleen päästä takaisin torniin ja jäädä tänne. Täällä minä istun ja
katselen tuonne alhaalle hyvällä tuulella.
Tuolla nuo hyvät ihmiset nyt leikittelevät talojen vaihtamista. He
raahaavat ja laahaavat muuttotavaraansa, ja tonttu istuu tynnyrissä
ja muuttaa sekin. Kotihuolet, perhehuolet, surut ja murheet muuttavat
vanhasta uuteen asuntoon, ja mitä he ja me hyödymme tästä kaikesta?
Niin, se on jo aikaa sitten ollut luettavana Osoitelehden vanhassa
hyvässä runossa:
»Muista kuolon suurta muuttopäivää!»
Se on vakava ajatus, mutta toivottavasti teille ei ole vastenmielistä
kuulla siitä. Kuolema on ja pysyy luotettavimpana virkamiehenä,
huolimatta monista toimistaan. Ettekö koskaan ole tulleet sitä
ajatelleeksi?
Kuolema on omnibussinkuljettaja, hän on passikirjuri, hän panee nimensä
meidän mainetodistuksemme alle ja hän on elämän suuren säästöpankin
johtaja. Ymmärrättekö tätä? Me talletamme maisen elämämme teot,
suuret ja pienet, tuossa säästöpankissa, ja kun sitten kuolema saapuu
muutto-omnibussineen ja meidän täytyy astua vaunuihin ja seurata
iäisyysmaahan, niin antaa hän meille rajalla mainetodistuksemme
passina. Ruokarahoiksi matkalle hän ottaa säästöpankista jonkun meidän
tekomme, sen, joka on vaelluksellemme tunnusmerkillisin. Tämä saattaa
olla hauskaa, mutta myöskin kauhistuttavaa.
Tästä omnibusretkestä ei kukaan vielä ole päässyt vapaaksi. Tosin
kerrotaan eräästä, joka ei saanut tulla mukaan, Jerusalemin
suutarista; hänen täytyi juosta perässä. Jos hän olisi saanut luvan
astua omnibussiin, niin hän olisi päässyt runoilijoiden pitelystä.
Annapa kerran ajatustesi kurkistaa suureen muuttopäiväomnibussiin.
Siellä on sekalaista seuraa, siellä istuvat vieretysten kuningas ja
kerjäläinen, nero ja idiootti. Eteenpäin heidän täytyy rientää, ilman
kultaa ja tavaraa, matkassaan ainoastaan mainetodistus ja säästöpankin
ruokarahat. Mutta mikähän teoistamme otetaankaan esiin ja annetaan
mukaan? Ehkäpä joku aivan pieni, herneenkokoinen; mutta herneestä voi
versoa kukoistava köynnös.
Hyljätty raukka, joka istui matalalla jakkaralla nurkassa saaden
osakseen vain tönimistä ja kovia sanoja, saa ehkä mukaansa
tunnusmerkikseen ja apurahoikseen kuluneen jakkaransa. Jakkara ehkä
muuttuu kantotuoliksi, jolla päästään iäisyyden maahan, ehkäpä se
siellä kohoaa valtaistuimeksi, loistavaksi kuin kulta, kukkivaksi kuin
lehtimaja.
Se, joka täällä aina maisteli huvin ryyditettyä juomaa unohtaakseen
muut tekemänsä hullutukset, saa mukaan puulekkerinsä, juodakseen siitä
omnibusmatkalla, ja se juoma on puhdas ja kirkas, niin että ajatukset
kirkastuvat, kaikki hyvät ja jalot tunteet heräävät; hän näkee ja
tajuaa sellaista, mitä hän ei ennen tahtonut tai voinut nähdä, ja
silloin hän omassa itsessänsä kokee rangaistuksen, »kalvavan madon,
joka ei milloinkaan kuole». Jos laseihin oli kirjoitettu: »unohdus»,
niin lekkeriin on kirjoitettu: »muisto».
Kun minä luen hyvää kirjaa, historiallista kirjoitusta, niin minun
täytyy esitetystä henkilöstä aina lopuksi ajatella, mitkä hänen tekonsa
kuolema mahtoikaan ottaa säästöpankista hänelle, mitkä ruokarahat hän
sai mukaansa iäisyysmaahan, astuessaan kuoleman omnibussiin.. Oli
kerran ranskalainen kuningas — hänen nimensä olen unohtanut, minäkin
unohdan joskus hyvän nimen, mutta se välähtää kyllä jälleen esiin —,
tuo kuningas tuli nälänhädän aikana kansansa hyväntekijäksi, ja kansa
pystytti hänelle lumesta muistomerkin, jossa oli kirjoitus: »Sinä
autoit nopeammin kuin tämä sulaa!» Luulen kuoleman antaneen hänelle
tämän muistomerkin nojalla yhden ainoan lumihiutaleen, joka ei koskaan
sula, ja se lensi valkoisena perhosena hänen kuninkaallisen päänsä
yllä iäisyysmaahan. Ludvig yhdestoista taas — niin, hänen nimensä minä
muistan, pahuus jää aina mieleen —, muuan piirre hänestä johtuu usein
mieleeni; toivoisin, että kertomusta voitaisiin väittää valheeksi.
Hän mestautti tallimestarinsa; sen hän saattoi tehdä, olipa se sitten
oikein tai ei, mutta hän kuljetutti tallimestarin viattomat lapset,
joista toinen oli kahdeksan, toinen seitsemän vuoden vanha, samalla
mestauspaikalle pirskoittumaan kosteiksi isän lämpimästä verestä.
Sitten heidät kuljetettiin Bastiljiin ja pantiin rautahäkkiin, missä
he eivät saaneet edes peitettä ylleen. Ja Ludvig kuningas lähetti
joka kahdeksas päivä pyövelin heidän luokseen ja antoi vetää hampaan
kummankin suusta, jottei heillä olisi liian hyvä, ja vanhin sanoi:
»Äitini kuolisi surusta, jos hän tietäisi, että minun pienen veljeni
täytyy kärsiä niin paljon; vetäkää sentähden minulta kaksi hammasta
ja antakaa hänen olla!» Ja pyövelin silmiin tuli kyyneliä, mutta
kuninkaan tahto oli vahvempi kuin kyyneleet, ja joka kahdeksas päivä
tuotiin kuninkaalle hopealautasella kaksi lapsenhammasta. Hän oli ne
vaatinut, hän sai ne. Luulisin kuoleman ottaneen elämän säästöpankista
nuo kaksi hammasta kuningas Ludvig yhdennelletoista ja antaneen ne
hänelle mukaan matkalle suureen kuolemattomuusmaahan. Ne lentävät
kahtena tulikärpäsenä hänen edellään, ne loistavat, ne polttavat, ne
nipistelevät häntä, nuo viattomat lapsenhampaat.
Niin, se on vakavaa ajoa tuo omnibusretki suurena muuttopäivänä. Ja
koska se mahtaakaan tulla?
Asian tekee vakavaksi se, että omnibussia saattaa odottaa joka päivä,
joka tunti, joka minuutti. Minkä meidän tekomme mahtaakaan kuolema
ottaa säästöpankista antaakseen sen mukaamme? Niin, ajatelkaamme sitä!
Tuota muuttopäivää ei löydä allakasta.
»KESÄHOUKKO.»
Oli talviaika, ilma kylmä, tuuli pureva, mutta sisällä oli lämmin ja
hyvä olla; kukkanen oli sisällä, se oli sipulissaan maan ja lumen alla.
Eräänä päivänä satoi. Pisarat tunkeutuivat lumikerroksen läpi
maahan, koskettivat kukkasipulia, kertoivat ylhäällä loistavasta
valomaailmasta. Pian tunkeutui auringonsäde aivan hienona ja terävänä
läpi lumen sipulin luo ja kosketti sitä.
— Tule sisään! sanoi kukkanen.
— En voi, sanoi auringonsäde, — en ole kyllin voimakas avatakseni ovea.
Kesäksi minä tulen voimakkaaksi.
— Koska on kesä? kysyi kukkanen ja toisti kysymyksensä joka kerta, kun
uusi auringonsäde tunkeutui alas. Mutta kesän aika oli kaukana, lumi
vielä maassa, joka yö jäätyi Vesi.
— Kuinka kestää kauan, kuinka kestää kauan! sanoi kukkanen. — Minussa
syhyy ja kutiaa, minun täytyy saada oikoa itseäni, minun täytyy saada
oikaista itseni suoraksi, minun täytyy avata ovi, minun täytyy päästä
ulos, nyökätä hyvää huomenta kesälle; siitä tulee onnen aika!
Ja kukkanen oikoi jäseniään sipulin sisäpuolella ohutta kuorta vastaan,
jota vesi ulkopuolella oli pehmittänyt, lumi ja maa lämmittäneet,
auringonsäde koskettanut. Se puhkesi esiin lumen alla, siinä oli
vihreän varren päässä vaaleanvihreä nuppu, kapeat, pitkät lehdet, jotka
ikäänkuin tahtoivat suojella sitä. Lumi oli kylmää, mutta aurinko oli
sen kauttaaltaan valaissut; oli helppoa murtautua sen läpi, ja auringon
säde tuli nyt entistä suuremmalla voimalla.
— Tervetuloa! Tervetuloa! lauloi ja soitti jokainen säde, ja kukkanen
nousi lumen yläpuolelle valon maailmaan. Auringonsäteet taputtivat ja
suutelivat sitä niin että se kokonaan avautui, valkeana kuin lumi ja
vihreitten juovien koristamana. Se kumarsi päätään nöyränä ja iloisena.
— Ihana kukka! lauloivat auringonsäteet. — Kuinka sinä oletkaan raikas
ja hauras! Olet ensimmäinen, olet ainokainen! Olet rakkautemme! Sinä
soitat kesää, soitat kaunista kesää yli maan ja kaupungin! Kaikki
lumi sulaa! Kylmät tuulet karkoitetaan pois! Me hallitsemme! Kaikki
vihannoi! Ja sitten sinä saat seuraa, sireenejä ja kultasadetta ja
vihdoin ruusut; mutta sinä olet ensimmäinen, niin hieno ja hauras!
Ilo oli suuri. Ilma ikäänkuin lauloi ja soi, valonsäteet ikäänkuin
tunkeutuivat kukan lehtiin ja varteen. Siinä se yleni niin helppona
taittaa ja kuitenkin niin voimakkaana nuoressa kauneudessaan. Se seisoi
valkeassa, vihreillä nauhoilla koristetussa puvussaan ja ylisti kesää.
Mutta kesän aika oli kaukana, pilvet peittivät auringon, purevat tuulet
puhalsivat siihen.
— Olet tullut hiukan liian aikaisin, sanoivat tuuli ja pakkanen. —
Meillä on vielä valta, sinä saat sitä tuntea ja tyytyä siihen! Olisit
pysynyt sisäpuolella etkä juossut ulos komeilemaan; ei ollut vielä aika.
Oli pureva pakkanen. Päivät, jotka tulivat, eivät tuoneet mukanaan
ainoaakaan auringonsädettä. Tässä ilmassa saattoi sellainen pieni,
hento kukka paleltua kappaleiksi. Mutta siinä oli enemmän voimaa kuin
se itsekään tiesi. Se oli luja ilossaan ja uskossaan kesään, jonka
täytyi tulla. Tämä oli ilmoitettu sille sen syvässä kaipauksessa, ja
lämmin auringonpaiste oli vakuuttanut sen todeksi. Ja niin seisoi
kukkanen valkeassa puvussaan valkeassa lumessa, luottavana painaen alas
päänsä, kun lumihiutaleet putoilivat suurina ja tiheään ja jäätävät
tuulet kiitivät sen yli.
— Sinä taitut! sanoivat ne. — Kuihdut! Jäädyt! Mitä tulit hakemaan
ulkoa? Miksi antauduit houkuteltavaksi, auringonsäde on houkutellut
sinut ansaan. Nyt saat pitää hyvänäsi, kesähoukko!
— Kesähoukko! toisti kukkanen tuona kylmänä aamuna.
— Kesähoukko! riemuitsivat muutamat lapset, jotka tulivat puutarhaan. —
Tuolla kasvaa yksi, niin ihana, niin kaunis, ensimmäinen, ainokainen!
Ja nämä sanat tekivät kukkaselle niin hyvää, nämä sanat olivat kuin
lämpimiä auringonsäteitä. Ilossaan ei kukkanen tuntenut, että se
poimittiin. Se oli joutunut lapsen käteen; lapsen huulet suutelivat
sitä, se tuotiin lämpöiseen huoneeseen, lempeät silmät katselivat sitä,
se pantiin vahvistavaan, virkistävään veteen. Kukkanen luuli yhtäkkiä
joutuneensa suoraan kesään.
Talon tytär, kaunis pieni tyttö, oli konfirmeerattu. Hänellä oli rakas
pieni ystävä, poika, joka myöskin oli konfirmeerattu ja luki tulevaan
ammattiinsa valmistuakseen.
— Hän on oleva minun kesähoukkoni, sanoi tyttö, otti sitten hennon
kukkasen, laski sen tuoksuvalle paperipalaselle, johon oli kirjoitettu
runo, runo tästä kukkasesta; se alkoi sanalla »kesähoukko» ja päättyi
»kesähoukkoon», »pieni ystävä, ole talvinarri!» Tyttö oli kiusoitellut
häntä kesällä. Niin, tämä kaikki oli sanottu runossa, ja se käärittiin
kokoon kirjeeksi; kukka oli kirjeessä, ja sen ympärillä oli pimeää
ikäänkuin se olisi maannut sipulissa. Kukkanen joutui matkalle, oli
postisäkissä, sitä litistettiin ja tönittiin; se ei ollut ensinkään
hauskaa, mutta sekin päättyi.
Matka loppui. Rakas ystävä avasi ja luki kirjeen, hän oli niin
iloissaan, hän suuteli kukkasta, ja se pantiin runoineen päivineen
laatikkoon, missä ennestään oli monta kaunista kirjettä, mutta missään
ei ollut kukkasta; tämä oli ensimmäinen, ainokainen, niinkuin auringon
säteet olivat sanoneet, ja hauskaa oli sitä ajatella.
Kauan se saikin sitä ajatella, se ajatteli kaiken kesää ja koko pitkän
talven, ja tuli jälleen kesä, kun se otettiin esiin. Mutta silloin ei
nuori mies ollut ensinkään iloinen, hän tarttui rajusti papereihin,
paiskasi runon luotaan niin että kukkanen putosi lattialle; se oli
käynyt litteäksi ja kuihtuneeksi, mutta eihän sitä sentähden olisi
pitänyt heittää lattialle. Siinä sen kuitenkin oli parempi olla
kuin tulessa — _siellä_ leimahtelivat runot ja kirjeet. Mitä oli
tapahtunut?' Se, mitä niin usein tapahtuu. Kukkanen oli puijannut
häntä, se oli ollut leikkiä. Neito oli houkutellut häntä, se ei ollut
leikkiä se. Hän oli kesän kukoistaessa valinnut toisen ystävän.
Aamulla paistoi aurinko pieneen, litistyneeseen kesähoukkoon, joka
näytti lattiaan maalatulta. Palvelustyttö, joka lakaisi, otti sen ylös,
pani kirjan väliin pöydälle luuIlen sen pudonneen hänen siivotessaan ja
järjestäessään. Ja taasen oli kukkanen runojen keskellä, painettujen
runojen, ja ne ovat ylhäisempiä kuin kirjoitetut; ainakin on niihin
uhrattu enemmän kustannuksia.
Niin kului vuosia. Kirja oli hyllyllä. Nyt se otettiin esiin, avattiin
ja sitä luettiin. Se oli hyvä kirja, sisälsi tanskalaisen Ambrosius
Stubin runoja ja lauluja, johon runoilijaan kyllä kannattaa tutustua.
Ja mies, joka luki kirjaa, käänsi lehden.
— Tässähän on kukkanen, sanoi hän. — Kesähoukko! Se on kyllä
tahallaan pantu tänne. Ambrosius Stub raukka, hänkin oli kesähoukko.
Runoilijahoukko! Hän syntyi aikaansa liian varhain ja sentähden sai
hän osakseen lumiräntää ja purevia tuulia, kulki ruokolla Fyenin
herrojen taloissa, niinkuin kukka vesilasissa, kukka runokirjeessä!
Kesähoukko, talvinarri, leikkiä ja narripeliä, ja kuitenkin hän oli
ensimmäinen, ainokainen, tuo raikkaan nuori tanskalainen runoilija.
Niin — ole sinä siellä kirjamerkkinä, pieni kesähoukko, sinut on pantu
sinne tahallaan. Ja niin pantiin kesähoukko jälleen kirjaan ja se oli
sekä ylpeä että tyytyväinen tietäessään että se oli merkkinä kauniissa
laulujen kirjassa ja että se, joka ensinnä oli laulanut ja kirjoittanut
siitä, myöskin oli ollut kesähoukko, noussut narrina keskelle talvea.
Kukkanen ymmärsi tämän tietysti omalla tavallaan, niinkuin me jokainen
ymmärrämme asiat omalla tavallamme. Sellainen on tarina kesähoukosta.