Kaivo oli syvä, sentähden oli nuora pitkä. Kierre kulki hitaasti, kun
kippaa piti nostaa kaivonsyrjän yli. Aurinko ei koskaan ylettynyt
kuvastumaan veteen, oli ilma miten kirkas tahansa, mutta niin kauas
kuin se ylettyi paistamaan, kasvoi kivien raossa vihantaa.
Täällä kasvoi rupikonnan heimoon kuuluva perhe, joka oli siirtynyt
tänne. Vanhan, vielä elossa olevan rupikonna-emon hahmossa se oli
päistikkaa pulskahtanut tänne. Vihreät sammakot, jotka paljon
aikaisemmin olivat kotiutuneet tänne ja uiskentelivat vedessä,
tunnustivat orpanuuden ja kutsuivat heitä »kylpyvieraiksi». Tulokkaiden
tarkoitus oli muuten jäädä tänne. Oli hyvin miellyttävää asua täällä
kuivalla maalla, joksi he nimittivät märkiä kiviä.
Sammakko-emo oli kerran matkustanut, ollut vesikipassa, kun se nousi
ylös. Mutta ylhäällä oli hänestä liian valoisaa, hänen silmiään särki.
Onneksi hän pääsi pois- kipasta. Hän putosi kauheasti läiskähtäen
veteen ja makasi senjälkeen kolme päivää selkäsäryssä. Paljoa ei hän
kertonut ylhäällä olevasta maailmasta, mutta sen hän tiesi ja sen
tiesivät he kaikki, ettei kaivo ollut koko maailma. Rupikonnaemo olisi
kyllä voinut kertoa yhtä ja toista, mutta hän ei koskaan vastannut, kun
häneltä kysyi, ja sitten ei enää kysytty.
— Paksu ja ruma, häijy ja lihava hän on, sanoivat nuoret, vihreät
sammakot. — Hänen poikasensa tulevat yhtä rumiksi.
— Mahdollista, sanoi rupikonna-emo, mutta yhdellä heistä on päässään
jalokivi, tai se on minulla.
Ja vihreät sammakot kuuntelivat ja muljottelivat ja kun he eivät
pitäneet siitä, niin he vääntelivät ruumistaan ja painuivat pohjalle.
Mutta rupikonnan poikaset oikoivat takakoipiaan pelkästä ylpeydestä.
Jokainen luuli, että jalokivi oli hänen päässään, ja sitten he
pitelivät päätään aivan hiljaa. Mutta vihdoin he kysyivät, mistä he
olivat ylpeät ja mitä sellainen jalokivi oikeastaan oli.
— Se on niin ihanaa ja kallisarvoista, sanoi rupikonnaemo, — etten minä
voi sitä kuvata. Se on sellaista, jota pitää omaksi huvikseen ja joka
harmittaa kaikkia muita. Mutta älkää kysykö, minä en vastaa.
— Niin, minulla ei ole jalokiveä, sanoi pienin rupikonna. Se oli
niin ruma kuin ikinä saattoi olla. — Miksikä sellainen kauneus olisi
minulla? Ja kun se suututtaa muita, niin eihän se voi huvittaa minua.
Ei, minä vain toivon kerran pääseväni kaivon laidalle ja näkeväni
maailmaa. Siellä mahtaa olla kaunista!
— Pysy sinä siellä missä olet, sanoi vanhus. — Sen tunnet, tiedät, mitä
se on. Varo kippaa, se murskaa sinut! Ja jos sinä siihen joudut, niin
voit pudota siitä. Kaikki eivät putoa yhtä onnellisesti kuin minä ja
pääse ehein jäsenin ja mäti vahingoittumatta.
— Kvoik, kvoik! sanoi pienokainen, ja se merkitsi samaa kuin jos me
ihmiset sanomme »voi».
Sen teki niin mieli päästä kaivonlaidalle katselemaan. Se kaipasi niin
siellä ylhäällä olevaa vihantaa. Ja kun seuraavana aamuna sattumalta
kippa vettä täynnä nostettiin ylös ja se hetkeksi pysähtyi kiven eteen,
jolla rupikonna istui, niin pieni eläin vavahti. Se hyppäsi täyteen
kippaan, meni veden pohjaan, joka nostettiin ylös ja kaadettiin maahan.
— Hyi, mikä iletys! sanoi mies, joka sen näki. — Onpa se ruminta mitä
olen nähnyt! — Ja sitten hän puukengällään potkaisi rupikonnaa, joka
oli joutua raajarikoksi, mutta kuitenkin pelastui korkeitten nokkosten
suojaan. Se näki rungon rungon, vieressä se saattoi myöskin nähdä
ylöspäin. Aurinko paistoi lehtiin, ne olivat aivan läpikuultavat.
Rupikonnalla oli aivan sama tunne kuin meillä ihmisillä, kun me äkkiä
joudumme suureen metsään, missä aurinko paistaa oksien ja lehtien läpi.
— Täällä on paljon kauniimpaa kuin alhaalla kaivossa. Tänne tekisi
mieli jäädä koko elinajakseen, sanoi pieni rupikonna. Se viipyi siinä
tunnin, se viipyi siinä kaksi. — Mitä mahtaakaan olla kauempana? Kun
minä olen tullut näin pitkälle, niin minun täytyy yrittää eteenpäin!
Ja se ryömi niin nopeasti kuin se saattoi ryömiä ja tuli tielle, missä
aurinko paistoi siihen ja missä tomu puuteroi sitä sen marssiessa
maantien yli.
— Täälläpä ollaan oikein kuivalla maalla, sanoi rupikonna, — tulee
miltei liiaksi siitä hyvää; minussa jo kutiaa!
Nyt se pääsi ojalle. Siellä kasvoi lemmikkejä ja angervoja; likellä
oli seljan ja orapihlajan muodostama elävä aita, köynnöskasvina
kierteli elämänlanka. Täällä saattoi nähdä värejä, niinikään lensi
tuolla perhonen. Rupikonna luuli, että se oli kukkanen, joka oli
riistäytynyt irti paremmin oppiakseen tuntemaan maailmaa; sehän oli
niin luonnollista.
— Kunhan voisi ottaa sellaisen vauhdin kuin se, sanoi rupikonna, —
kvoik! Voi, kuinka kaunista!
Se viipyi täällä ojassa kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää eikä se
kaivannut ravintoa. Yhdeksäntenä päivänä se ajatteli: — Eteenpäin!
Mutta mitäpä kauniimpaa saattoi löytää? Ehkäpä löytyisi pieni rupikonna
tai joitakin vihreitä sammakkoja. Viime yönä oli ilmassa tuntunut siltä
kuin olisi läheisyydessä ollut serkkuja.
— Ihanaa on elää, päästä ylös kaivosta, maata nokkosissa, ryömiä
tomuisen tien yli ja levätä märässä ojassa! Mutta eteenpäin! Täytyy
koettaa tavata sammakkoja tai pieni rupikonna, ei kuitenkaan voi olla
ilman niitä; luonto ei yksinään ole tarpeeksi! Ja sitten se jälleen
lähti vaeltamaan.
Se tuli seudulle, missä oli suuri kaislan ympäröimä lammikko. Tänne se
pyrki.
— Eiköhän täällä ole teille liian märkää, sanoivat sammakot. — Mutta te
olette hyvin tervetullut! Oletteko te miehenpuoli vaiko naispuoli? Se
nyt on yhdentekevää, te olette yhtä tervetullut!
Ja sitten se pyydettiin illalla konserttiin, perhekonserttiin:
suuri innostus ja ohuet äänet, sen me tunnemme. Tarjoilua ei ollut,
ainoastaan juomatavarat vapaasti käytettävänä, koko lammikko, jos heitä
halutti.
— Nyt minä matkustan eteenpäin, sanoi pieni rupikonna; se ikävöi aina
johonkin parempaan.
Se näki tähtien tuikkivan niin suurina ja niin kirkkaina, se näki
uudenkuun loistavan, se näki auringon nousevan korkeammalle ja
korkeammalle.
— Minä olen varmasti vielä kaivossa, suurenpuoleisessa kaivossa; minun
täytyy päästä korkeammalle, ruumiissani on sellainen levottomuus ja
kaipaus. Ja kun kuu tuli täydeksi ja pyöreäksi, ajatteli eläinraukka: —
Mahtaako tuo olla kippa, jota hilataan alas ja johon minun pitää hypätä
päästäkseni korkeammalle? Vai onko aurinko se suuri kippa? Kuinka
se on suuri, kuinka se on loistava, siinä on tilaa meille kaikille,
minun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni. Oi, kuinka minun päässäni
loistaa! Varmaankaan eivät jalokivet voi loistaa kirkkaammin. Mutta
sitä ei minulla ole enkä sitä itkekään, ei, korkeammalle ylös, loistoon
ja iloon! Minussa on sellainen varmuus ja samalla tuska — tämä askel on
vaikea ottaa! Mutta täytyy, eteenpäin, suoraan maantielle!
Ja se otti niin suuria askeleita, kuin tuollainen matelevainen ikinä
saattaa ottaa, ja sitten se oli valtatiellä, ihmisten ilmoilla. Siellä
oli sekä kukkatarhoja että kaalitarhoja. Kaalitarhan luona se lepäsi.
— Kuinka sentään on monenlaisia olentoja, joita en koskaan ole
tuntenut! Ja kuinka maailma sentään on suuri ja ihana! Mutta täytyy
myöskin katsella ympärilleen eikä jäädä istumaan yhteen paikkaan. Ja
sitten se hyppäsi kaalitarhaan. — Kuinka täällä on vihreää, kuinka
täällä on ihanaa!
— Sen minä kyllä tiedän! sanoi kaalimato lehdellä. — Minun lehteni on
suurin täällä. Se peittää puolen maailmaa; mutta en minä sitä tarvitse.
— Kaa! kaa! kuului samassa. Tuli kanoja, ne astelivat kaalitarhaan.
Ensimmäinen kana oli kaukonäköinen, hän näki madon ryppyisellä lehdellä
ja nokkasi sitä tavoiteliakseen niin että se putosi maahan, missä se
kierteli ja käänteli. Kana katseli ensin toisella silmällään, sitten
toisella, koska se ei tietänyt mitä tästä vääntelystä saattoi seurata.
— Se ei tee sitä vapaaehtoisesti, ajatteli kana ja nosti päänsä
nokkaistakseen matoa. Rupikonna säikähti niin, että se läksi ryömimään
suoraa päätä kanaa kohti.
— Vai on sillä apujoukkoja! sanoi kana. — Kas vaan tuota vaivaista!
Ja kana käänsi selkänsä. — En välitä tuosta pienestä vihreästä
suupalasesta, se vain kutiaa kurkussa! Toiset kanat olivat samaa mieltä
ja sitten ne menivät.
— Kiersinpä itseni heistä vapaaksi! sanoi kaalimato. — Hyvä on
säilyttää mielensä tasapaino. Mutta vaikein on jäljellä, minun täytyy
päästä ylös kaalinlehdelleni. Missä se onkaan?
Ja pieni rupikonna tuli lausumaan osanottoaan. Se oli niin iloissaan
siitä, että se rumuudellaan oli peloittanut kanat.
— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi kaalimato. — Itsehän minä kiersin
itseni eroon heistä. Te olette hyvin vastenmielisen näköinen.
Sallitteko minun olla rauhassa? Nyt tunnen kaalin hajun. Nyt olen
lehteni luona. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oma kotoinen olo. Mutta
korkeammalle minun täytyy päästä.
— Niin, korkeammalle, sanoi pieni rupikonna, — korkeammalle! Sillä on
samat tunteet kuin minulla! Mutta se ei tänään ole hyvällä tuulella, se
johtuu pelästyksestä. Kaikki me tahdomme korkeammalle. Ja se katseli
niin korkealle kuin se saattoi katsella.
Haikara istui pesässään talonpojan katolla. Se kalisteli nokkaansa ja
haikaraemo kalisteli.
— Kuinka ne asuvat korkealla, ajatteli rupikonna. — Kun pääsisikin
tuonne ylös!
Talonpojan tuvassa asui kaksi nuorta ylioppilasta; toinen oli
runoilija, toinen luonnontutkija.'Toinen lauloi ja kirjoitti ilonsa
vallassa kaikesta, mitä Jumala oli luonut, ja sellaisena kuin se
kuvastui hänen sydämessään. Hän lauloi sen ilmi lyhyissä, selkeissä,
rikkaissa ja sointuvissa runoissa. Toinen tarttui itse asioihin, ratkoi
ne auki, jos niin tarvittiin. Hän näki Jumalan luomakunnan suurena
laskutehtävänä, vähensi, kertoi, halusi tuntea sen ulkoa ja puhua siitä
järjenmukaisesti, ja se oli kauttaaltaan järjellistä, ja hän puhui
siitä iloisesti ja viisaasti. He olivat hyviä, iloisia ihmisiä molemmat.
— Tuossapa istuukin hyvä rupikonnayksilö, sanoi luonnontutkija. — Senpä
minä panen väkiviinaan.
— Johan sinulla on kaksi muuta, sanoi runoilija. — Anna sen istua siinä
kaikessa rauhassa ja tyytyväisyydessä.
— Mutta se on niin hauskan ruma, sanoi toinen.
— Niin, kunhan me voisimme löytää jalokiven sen päästä, — niin itsekin
olisin ratkomassa sitä.
— Jalokiven! sanoi toinen. — Sinäpä osaat hyvin luonnonhistoriaa.
— Mutta eikö siinä ole hyvin kaunista tuossa kansanlaulussa, että
rupikonnan, kaikkein rumimman eläimen, päähän usein on kätketty mitä
kallisarvoisin jalokivi? Eikö ihmisten usein käy samalla tavalla? Mikä
jalokivi olikaan Esopuksessa, ja entä sitten Sokrateessa!
Enempää ei rupikonna kuullut eikä se ymmärtänyt puheesta puoltakaan.
Molemmat ystävät läksivät, ja se pelastui joutumasta väkiviinaan.
— Hekin puhuivat jalokivestä, sanoi rupikonna. — Onpa hyvä, ettei
minulla ole sitä, muuten olisin joutunut ikävyyksiin.
Silloin kuului talonpojan katolta kalistelua. Haikara-isä piti
esitelmää perheelleen, ja tämä katseli kierosti noita molempia
kaalitarhassa kulkevia nuoria miehiä.
— Ihminen on kaikkein itserakkain elukka, sanoi haikara. — Kuulkaa,
kuinka ne kalistelevat! Eivätkä kuitenkaan pysty oikealla tavalla
kalistelemaan. He kehuvat puhelahjaansa, kieltään — hyväkin kieli!
Se vaihtuu aina mahdottomaksi ymmärtää yhden meidän päivämatkamme
päässä: toinen ei ymmärrä toista. Me voimme puhua omaa kieltämme kautta
koko maailman sekä Tanskassa että Egyptissä. Lentää eivät ihmiset
myöskään osaa. He ottavat vauhtia keksinnön avulla, jota he kutsuvat
»rautatieksi», mutta siinäkin he usein taittavat niskansa. Kylmät
väreet kulkevat nokkani läpi, kun sitä ajattelen. Maailma tulee toimeen
ilman ihmisiä. Me emme tarvitse heitä. Kun vaan saamme pitää sammakot
ja kastemadot!
— Olipa se mahtava puhe! ajatteli pieni rupikonna. — Mikä suuri mies,
ja niin korkealla hän seisoo, etten vielä ole nähnyt kenenkään seisovan
niin korkealla, ja kuinka hän osaa uida! huudahti se, kun haikara
levitetyin siivin otti vauhtia ilmassa.
Ja haikara-emo puheli pesässä, kertoi Egyptin maasta, Niilin vedestä
ja siitä erinomaisesta mudasta, jota oli ulkomailla. Aivan uudelta ja
kauniilta se kuului pienen rupikonnan korvissa.
— Minun täytyy päästä Egyptiin! sanoi se. — Kunhan haikara vain ottaisi
minut mukaansa, tai joku sen poikasista. Minä olisin valmis tekemään
vastapalvelusta sen hääpäivänä. Niin, kyllä minä pääsen Egyptiin, sillä
minä olen niin onnellinen. Parempi kuin jalokivi päässä on sentään
kaipaukseni ja haluni.
Ja silloinpa sillä juuri olikin jalokivi:, ikuinen kaipaus ja halu,
ylöspäin, alati ylöspäin. Se loisti sen sisällä, se loisti iloa ja
säteili halua.
Samassa saapui haikara. Se oli nurmella nähnyt rupikonnan, tähtäsi eikä
erittäin varovasti tarttunut pieneen eläimeen. Nokka likisti. Tuuli
humisi, ei ollut erittäin miellyttävää, mutta ylöspäin kävi kulku,
ylöspäin Egyptiä kohti, sen se tiesi. Ja sentähden loistivat silmät,
niistä lensi ikäänkuin kipuna:
— Kvoik! Voi!
Ruumis oli kuollut, rupikonna surmattu, mutta minne jäi kipuna sen
silmistä?
Auringonsäde otti sen, auringonsäde vei jalokiven rupikonnan päästä.
Minne?
Älä kysy luonnontutkijalta, kysy mieluummin runoilijalta. Hän kertoo
sinulle sen satuna. Ja kaalimato oli siinä mukana ja haikaraperhe
on siinä mukana. Ajattelehan, kaalimato muuttuu ja tulee kauniiksi
perhoseksi!
Haikaraperhe lentää yli vuorten ja puutarhojen, pois kaukaiseen
Afrikaan ja löytää kuitenkin lyhyintä tietä takaisin kotiin, Tanskan
maahan, samalle paikalle katolle. Niin, se on melkein liian satumaista
ja kuitenkin se on totta. Voit hyvin kysyä luonnontutkijalta; hänen
täytyy se tunnustaa. Ja sinä itsekin sen tiedät, sillä sinä olet sen
nähnyt.
Mutta entä jalokivi rupikonnan päässä?
Etsi sitä auringosta, näe se, jos voit!
Sen loisto on liian väkevä. Meidän silmämme eivät vielä kykene
katsomaan kaikkeen siihen loistoon, minkä Jumala on luonut, mutta me
saamme kyllä näkevät silmät, ja siitä vasta tulee ihanin satu; sillä me
olemme itse siinä mukana.