On uskomatonta mitä kaikkea lapset meidän aikanamme tietävät! Tuskin
enää voi keksiä mitä he eivät tiedä. Se, että haikara on tuonut heidät
kaivosta tai myllylammikosta ja pieninä saattanut heidät isän ja äidin
luo, on nyt niin vanha tarina, etteivät he enää usko sitä, ja se on
kuitenkin ainoa oikea.
Mutta mitenkä joutuvat pienokaiset myllylammikkoon ja kaivoon, niin,
sitä ei jokainen tiedä, mutta muutamat sen kuitenkin tietävät. Oletko
tähtikirkkaana yönä katsellut taivasta, nähnyt monet tähdenlennot? On
näyttänyt siltä kuin tähti olisi pudonnut ja kadonnut! Oppineimmatkaan
eivät voi selittää, mitä he eivät itse tiedä. Mutta sen voi selittää,
kun sen tietää. Taivaasta putoaa ikäänkuin pieni joulukynttilä, joka
sammuu. Se on kipinä Jumalan sielusta, joka laskeutuu maata kohti, ja
kun se tulee meidän tiheämpään, raskaaseen ilmaan, katoaa sen loisto.
Jäljelle jää vain mitä eivät meidän silmämme saata nähdä, koska se on
paljon ohuempaa kuin meidän ilmamme. Tänne on lähetetty taivaan lapsi,
pieni siivetön enkeli; tuosta pienokaisestahan on määrä tulla ihminen.
Hiljalleen liitää se ilman halki, ja tuuli kuljettaa sen kukkaseen. Se
saattaa joutua lehdokkiini, voikukkaseen, ruusuun tai tervaneilikkaan.
Siellä se makaa ja kasvaa, se on ilmava ja kevyt, kärpänen voi viedä
sen mukanaan, saatikka sitten mehiläinen, ja ne tulevatkin vuorotellen
etsimään makeutta kukkasesta. Jos nyt ilman lapsi sattuu olemaan
tiellä, niin eivät ne potki sitä alas, sitä ne eivät raski tehdä.
Ne asettavat sen lumpeenlehdelle aurinkoon, ja siitä se kierii ja
kellahtaa veteen, missä se nukkuu ja kasvaa, kunnes haikara voi nähdä
sen ja tuoda sen sellaiseen ihmisperheeseen, jossa toivotaan herttaista
pienokaista. Mutta onko lapsi herttainen vai ei, se riippuu siitä,
onko pienokainen juonut kirkasta vettä vai onko sen kurkkuun joutunut
mutaa ja ankanruokaa. Se tekee maalliseksi. Haikara ottaa valikoimatta
ensimmäisen, minkä se näkee. Toinen tulee hyvään taloon erinomaisten
vanhempien luo, toinen tulee pahoihin ihmisiin, niin suureen
kurjuuteen, että olisi ollut paljon parempi jäädä myllylammikkoon.
Pienokaiset eivät ensinkään muista, mitä unia ne näkivät lumpeenlehden
alla, missä sammakot illoin lauloivat niille: »Koak, koak, roak, roak!»
mikä merkitsee ihmiskielellä: katsokaa nyt että nukutte ja näette unta.
Eivät he myöskään saata muistaa missä kukkasessa he ensin makasivat tai
miltä se tuoksui. Ja kuitenkin heidän tultuaan täysi kasvaneiksi jokin
ääni heissä sanoo: »siitä kukkasesta me pidämme eniten». Ja se on se,
missä he makasivat ollessaan ilmanlapsia.
Haikara elää hyvin vanhaksi linnuksi ja se panee aina merkille, miten
niiden pienokaisten käy, jotka se on tuonut, ja kuinka he maailmassa
käyttäytyvät. Tosin se ei voi tehdä mitään niiden hyväksi tai muuttaa
niiden elämänehtoja, sillä kun on oma perhe hoidettavana, mutta se ei
koskaan päästä niitä mielestään.
Minä tunnen vanhan, hyvin kunnollisen haikaran, jolla on suuret
pohjatiedot ja joka on tuonut monta pienokaista ja tietää niiden
tarinan, — näihin tarinoihin sisältyy aina hiukan myllylammikon mutaa
ja ankanruokaa. Minä pyysin sitä kertomaan pienen tarinan jonkun lapsen
elämästä, ja se sanoi kertovansa yhden asemasta kolme, Petterisen
talosta.
Ne olivat erittäin hieno perhe, nuo Petteriset, Mies oli yksi kaupungin
kolmestakymmenestä kahdesta johtomiehestä, ja sehän oli suuri kunnia.
Hän eli noita kolmeakymmentä kahta varten ja oli kolmenkymmenen kahden
vuoden vanha. Silloin tuli haikara ja toi pienen Pietarin, jonka nimen
lapsi sai. Seuraavana vuonna toi haikara taasen lapsen; häntä he
kutsuivat Petteriksi. Ja kun kolmas tuotiin, sai se nimen Pekka, sillä
nimet Pietari, Petteri ja Pekka sisältyvät nimeen Petterinen.
Heitä oli siis kolme veljestä, kolme tähdenlentoa, joista jokainen oli
keinunut kukkasessaan, joutunut lumpeenlehden alle myllylammikkoon ja
sieltä haikarannokassa Petterisen perheeseen, jonka talo sijaitsee
kulmassa, tiedäthän sinä missä.
He vaurastuivat sekä ruumiillisesti että henkisesti ja tahtoivat päästä
pitemmälle kuin kaupungin kolmekymmentäkaksi isää.
Pietari sanoi, että hän tahtoo ruveta ryöväriksi. Hän oli nähnyt
kappaleen »Fra Diavolo» ja päättänyt omaksua ryövärin ammatin
kauneimpana maailmassa.
Petteri tahtoi ruveta raikkumieheksi, ja Pekka, joka oli niin
herttainen ja tottelevainen poika, paksu ja pyöreä, mutta pureskeli
kynsiään, mikä oli hänen ainoa vikansa, Pekka tahtoi olla »isä». Tämän
kukin heistä tiesi, kun heiltä kysyttiin, miksi he tahtovat ruveta
maailmassa.
Ja sitten he joutuivat kouluun. Yhdestä tuli ensimmäinen ja toisesta
tuli viimeinen ja yksi joutui keskelle, mutta silti saattoivat he
olla yhtä hyvät ja yhtä viisaat, ja sitä he erittäin ymmärtäväisten
vanhempiensa sanojen mukaan olivatkin. He joutuivat lastentanssiaisiin.
He polttivat sikaria, kun ei kukaan nähnyt. He varttuivat tiedossa ja
kokemuksissa.
Pietari oli pienestä pitäen riitainen, niinkuin ryövärin tulee olla;
hän oli hyvin tottelematon poika, mutta se johtui siitä, sanoi äiti,
että hänellä oli mato. Tottelemattomilla lapsilla on aina mato;
mutaa vatsassa. Eräänä päivänä kohtasi hänen riitaisuutensa ja
härkäpäisyytensä äidin uutta silkkihametta.
— Älä töni kahvipöytää, sinä Jumalan karitsaiseni! oli äiti sanonut. —
Saattaisit kaataa kerma-astian ja minun uuteen silkkihameeseeni tulisi
tahroja.
Ja tuo »Jumalan karitsa» tarttui varmoin käsin kerma-astiaan ja kaasi
varmalla kädellä kerman suoraan mamman helmaan, jolloin mamma ei
saattanut olla lausumatta: »Karitsa, karitsa! Se ei ollut kauniisti
tehty, karitsa!» Mutta tahtoa lapsella oli, se täytyi hänen myöntää.
Tahto osoittaa luonnetta, ja se on äidistä hyvin lupaavaa.
Hänestä olisi varmaan tullut oivallinen ryöväri, mutta siksi ei hän
sananmukaisesti ruvennut. Hän oli vain ryövärin näköinen, kulki hattu
lysyssä, kaula paljaana, pitkät hiukset hajalla. Hänestä piti tulla
taiteilija, mutta taiteilija hän oli vain vaatteiltaan, muuten hän
oli aivan haaparuusun näköinen. Kaikki ihmiset, joita hän piirsi,
olivat haaparuusun näköiset, niin pitkät he olivat. Hän piti paljon
siitä kukkasesta; hän olikin, haikaran sanojen mukaan, maannut siinä
kukkasessa.
Petteri oli maannut voikukassa. Hänen suupielensä olivat aina ikäänkuin
rasvassa, hän oli pinnaltaan keltainen; saattoi uskoa, että jos hänen
poskeensa olisi leikannut haavan, niin siitä olisi tullut voita.
Hän oli kuin syntynyt voikauppiaaksi ja hän olisi saattanut esittää
omaa ammattikilpeään. Mutta sisällisesti, omassa itsessään hän oli
»raikkumies»: Petterisen perheen musikaalinen puoli, mutta »tarpeeksi
toistenkin puolesta», sanoivat naapurit. Hän teki yhdessä viikossa
seitsemäntoista polkkaa ja yhdisti ne oopperaksi, jossa esiintyi torvi
ja raikku. Hyi kuinka se olikin kaunis!
Pekka oli valkea ja punainen, pieni ja tavallinen, hän oli levännyt
kaunokissa. Hän ei koskaan lyönyt takaisin, kun toiset pojat löivät
häntä; hän sanoi olevansa järkevämpi ja järkevä antaa aina perään.
Ensin hän kokosi kivikyniä, sitten sinettejä, sitten hän hankki pienen
luonnontieteellisen kokoelman, jossa oli rautakalan luuranko, kolme
sokeana syntynyttä rotanpoikaa spriissä ja täytetty myyrä. Pekalla oli
tieteellistä mieltä ja silmää huomaamaan luontoa ja se oli ilahuttavaa
sekä vanhemmista että Pekasta itsestäänkin. Hän oli mieluummin metsässä
kuin koulussa, mieluummin luonnossa kuin kurituksessa. Hänen veljensä
olivat jo kihloissa, kun hän vielä ajatteli vain vesilintujen munia
käsittävän kokoelmansa täydentämistä. Hän tiesi pian paljon enemmän
eläimistä kuin ihmisistä ja oli sitä mieltä, ettemme me voi vetää
vertoja eläimelle siinä, mitä me pidämme korkeimpana: rakkaudessa. Hän
näki että kun naaras-satakieli hautoi muniaan, niin istui isä-satakieli
koko yön laulamassa pienelle vaimolleen: »Kluk! tsi tsi! lo lo li!»
Sitä ei Pekka koskaan olisi saanut aikaan tai ruvennut yrittämäänkään.
Kun haikara-emo makasi poikineen pesässä, seisoi haikara-isä koko
yön yhdellä jalalla katonharjalla. Pekka ei olisi voinut seisoa
tuntiakaan sillä tavalla. Ja kun hän eräänä päivänä tarkasteli
hämähäkin verkkoa ja mitä siinä oli, niin hän aivan heitti mielestään
aviosäädyn. Herra hämähäkki kutoo pyydystääkseen ajattelemattomia
kärpäsiä, nuoria ja vanhoja, vereviä ja kuivuneita, hän elää kutoakseen
ja elättääkseen perhettään, mutta rouva hämähäkki elää ainoastaan
isää varten.. Pelkästä rakkaudesta hän syö hänet, hän syö hänen
sydämensä, hänen päänsä, hänen vatsansa, vain hänen pitkät ohuet
jalkansa jäävät hämähäkin verkkoon, missä hän ahersi koko perhettä
tarkoittavien elatushuolten painamana. Se on puhdas totuus, suoraan
luonnonhistoriasta ammennettuna. Tämän näki Pekka, tätä hän ajatteli.
»Joutua sellaisen rakkauden kohteeksi vaimonsa puolelta, joutua hänen
syötäväkseen väkivaltaisen rakkauden puuskassa — ei, niin pitkälle ei
yksikään ihminen pääse, ja olisiko se suotavaakaan?»
Pekka päätti, ettei koskaan mene naimisiin, ettei koskaan anna tai
ota vastaan suudelmaa — sehän olisi saattanut näyttää ensi askeleelta
aviosäätyä kohti. Mutta yhden suudelman hän kuitenkin sai, sen, jonka
me kaikki saamme, kuoleman suuren maiskusuudelman. Kun me olemme
eläneet tarpeeksi kauan, saa kuolema käskyn: »Suutele pois!» ja niin
on ihminen poissa. Jumala lähettää niin väkevän auringonsäteen, että
silmissä mustenee. Ihmissielu, joka tuli maailmaan tähdenlentona,
lentää takaisin tähdenlentona, mutta ei viipyäkseen kukkasessa tai
nähdäkseen unia lumpeenlehden alla. Sillä on tärkeämpää tehtävää, se
lentää suureen iäisyysmaahan; mutta millaista siellä on ja millaiselta
siellä näyttää, sitä ei kukaan voi sanoa. Kukaan ei ole katsonut sinne,
ei edes haikara, vaikka hän näkeekin kauas ja vaikka hän tietääkin
niin paljon. Hän ei nyt tietänytkään enempää Pekasta, sen sijaan kyllä
Pietarista ja Petteristä. Mutta heistä minä olin kuullut tarpeekseni,
ja niin olet kai sinäkin. Kiitin siis haikaraa tästä kerrasta. Mutta
nyt hän vaatii tästä pienestä tavallisesta tarinasta kolme sammakkoa
ja yhden käärmeenpojan — hän ottaa maksun elintarpeina — aiotko
sinä maksaa? Minä en aio! Minulla ei ole sammakkoja enempää kuin
käärmeenpoikiakaan.