Oli Vanha talo, jota ympäröivät mutaiset vallihaudat laskusiltoineen.
Silta oli useammin ylhäällä kuin alhaalla. Kaikki saapuvat vieraat
eivät ole hyviä vieraita. Katonrajassa oli reikiä, joista saattoi ampua
ja kaataa kiehuvaa vettä, jopa sulatettua lyijyä vihollisen niskaan,
jos tämä tuli liian likelle. Sisäpuolella oli katto korkealla, ja se
oli hyvin hyvä savun tähden, joka nousi takkavalkeasta, missä suuret,
märät puukantturat paloivat. Seinillä riippui haarniskoihin puettujen
miesten ja ylpeitten, kankeapukuisten rouvien kuvia. Ylpein kaikista
kulki elävänä täällä sisällä, hänen nimensä oli Mette Mogens. Hän oli
talon rouva.
Illansuussa tuli taloon ryövärejä. He löivät kuoliaaksi kolme hänen
väestään, kahlekoiran myöskin, ja sitten he sitoivat Mette-rouvan
koiran kahleisiin koirankopin luo ja asettuivat itse saliin, joivat
viinin hänen kellaristaan ja kaiken hyvän oluen.
Mette-rouva seisoi koirankahleissa; hän ei edes saattanut haukkua.
Silloin tuli ryövärien renkipoika. Hän hiipi ihan hiljaa, jottei
kuuluisi, sillä muuten he olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi.
— Rouva Mette Mogens, sanoi poika, — muistatko, että isäni sinun
miehesi eläessä ratsasti puuhevosella. Silloin sinä rukoilit hänen
puolestaan. Hänen piti istua siinä, kunnes hänestä tulisi rampa, mutta
sinä hiivit alas, niinkuin minä nyt hiivin. Omin käsin panit pienen
kiven hänen molempien jalkojensa alle, jotta hän saisi levätä. Kukaan
ei nähnyt sitä, tai he eivät olleet näkevinään — sinä olit nuori,
armollinen rouva. Sen on isäni kertonut, ja sen minä olen kätkenyt
mieleeni, mutta en unohtanut! Nyt minä päästän sinut, rouva Mette
Mogens.
Ja he ottivat hevoset tallista ja ratsastivat tuulessa ja sateessa ja
saivat ystäviä apuun.
— Se oli hyvä maksu pienestä palveluksesta vanhukselle, sanoi Mette
Mogens.
— Kätketty ei ole unohdettu! sanoi poika.
Ryövärit hirtettiin.
* * * * *
Olipa vanha talo, se on vieläkin paikoillaan. Se ei ollut rouva Mette
Mogensin, vaan toisen ylhäisen aatelissuvun oma.
Ollaan nykyajassa. Aurinko paistaa tornin kullattuun huippuun, pienet
metsäiset saaret päilyvät kuin kukkavihkot vedessä, ja niiden ympärillä
uiskentelevat villit joutsenet. Puutarhassa kasvaa ruusuja. Talon rouva
itse on mitä hienoin ruusunlehti ja hohtaa iloa, hyvän teon iloa, hyvän
teon, joka ei ole tapahtunut maailmalla, vaan sydämissä. Sinne se on
kätketty, mutta ei unohdettu.
Nyt astelee hän talosta pienelle talon maalla olevalle mäkituvalle.
Siinä asuu säryn murtama naisraukka. Pienen huoneen ikkuna on
pohjoiseen päin, aurinko ei pääse sinne, nainen ei saata nähdä muuta
kuin kappaleen maata korkeaan ojavalliin asti. Mutta tänään on
auringonpaiste. Jumalan lämmin, ihana aurinko on huoneessa. Se tulee
etelästä, uuden ikkunan läpi, siitä, missä ennen oli vain seinä.
Säryn murtama istuu lämpimässä auringonpaisteessa, näkee metsän ja
rannan. Maailma on käynyt niin suureksi ja niin ihanaksi, ja sen on
saanut aikaan yksi ainoa talon ystävällisen rouvan sana.
— Se sana oli niin helppo, se teko niin pieni! sanoo hän. — Ilo, jonka
minä sain, oli sen sijaan äärettömän suuri ja siunattu!
Ja sentähden hän tekee niin paljon hyvää, ajattelee kaikkia köyhien
majojen asukkaita ja rikkaiden talojen väkeä, joissa on murheellisia
niissäkin. Se tapahtuu salaa ja kätkettynä, mutta Jumala ei ole sitä
unohtanut.
* * * * *
Suuressa, vilkkaassa kaupungissa oli vanha talo. Talossa oli huoneita
ja saleja. Me emme mene niihin, me jäämme keittiöön. Siellä on
lämmintä ja valoisaa, siellä on kaunista ja puhdasta: kupariastiat
hohtavat, pöytä on kuin kiilloitettu, pesupunkka on kuin vastakuurattu
leipälauta. Tämän kaiken on palvelija yksin tehnyt ja samalla hänellä
kuitenkin on ollut aikaa pukeutua, ikäänkuin hän olisi menossa
kirkkoon. Hänen myssyssään on nauharuusu, musta nauharuusu. Se tietää
surua. Eihän hänellä ole ketään, jota surra, ei isää eikä äitiä, ei
sukulaisia eikä sulhasta, hän on köyhä tyttö. Hän oli kerran kihloissa
köyhän miehen kanssa. He rakastivat hellästi toisiaan. Eräänä päivänä
tuli mies hänen luokseen.
— Meillä ei kummallakaan ole mitään, sanoi hän. — Rikas leski täällä
kellarikerroksessa on puhunut minulle lämpimiä sanoja. Hän tekee minut
rikkaaksi, mutta sinä olet sydämessäni. Mitä neuvot minua tekemään?
— Sitä, minkä luulet tuottavan itsellesi onnea! sanoi tyttö. — Ole
hänelle hyvä ja hellä, mutta muista, ettemme eromme hetkestä asti enää
voi nähdä toisiamme.
Ja kului pari vuotta. Silloin kohtasi tyttö kadulla entisen ystävänsä
ja sulhasensa. Tämä oli sairaan ja kurjan näköinen. Silloin ei tyttö
voinut olla häneltä kysymättä:
— Mitä sinulle nyt kuuluu?
— Minulla on rikkautta ja omaisuutta yllin kyllin, sanoi mies. —
Vaimo on hyvä ja kunnollinen, mutta sinä olet sydämessäni. Minä olen
taistellut taisteluni, ja se on pian ohi. Nyt emme näe toisiamme
ennenkuin Jumalan luona.
Viikko on kulunut. Tänä aamuna seisoi sanomalehdissä, että hän on
kuollut. Sentähden on tyttö surupuvussa. Rakastettu jätti jälkeensä
vaimon ja kolme lapsipuolta, niin tietää lehti kertoa. Se särähtää
särkyneeltä, mutta malmi on kuitenkin puhdas.
Musta nauharuusu tietää surua, tytön kasvot ilmaisevat sitä vieläkin
enemmän. Se on kätketty sydämeen eikä koskaan unohdu.
* * * * *
Niin, siinä nuo kolme tarinaa, kolme lehteä samassa varressa. Haluatko
useampia apilanlehtiä? Niitä on monta sydämenkirjassa, jonka nimi on
_Kätketty, mutta ei unohdettu_.