Tontun sinä tunnet, mutta tunnetko matamin, puutarhurin matamin? Hän
oli paljon lukenut, osasi ulkoa runoja, niin, jopa kirjoitti niitä
itsekin. Ainoastaan loppusoinnut, »kilihelinä», joksi hän sitä kutsui,
tuotti hänelle hiukan vaivaa. Hänellä oli kirjoituslahja ja puhelahja,
hän olisi hyvin voinut olla pappi, ainakin papin rouva.
— Maailma on ihana sunnuntaivaatteissaan! sanoi hän ja tämän ajatuksen
hän oli pukenut runotyyliin ja »kilihelinään», tehnyt siitä pitkän,
kauniin laulun.
Seminaarilainen herra Kisserup — nimi ei vaikuta asiaan — oli hänen
sisarenpoikansa ja vieraissa puutarhurilla. Hän kuuli matamin runon ja
sanoi pitävänsä siitä, pitävänsä erinomaisesti.
— Teissä on sielua, matami, sanoi hän.
— Hölynpölyä! sanoi puutarhuri, — Älkää toki ajako sellaista hänen
päähänsä. Naisen pitää olla ruumista, kunniallista ruumista ja hoitaa
pataansa, ettei puuro pala pohjaan.
— Pohjaanpalaneen minä poistan tulisella hiilellä, sanoi matami, — ja
pohjaanpalaneen minä poistan sinusta pienellä suudelmalla. Saattaisi
uskoa, ettet sinä ajattele muuta kuin kaalia ja perunoita, ja kuitenkin
sinä rakastat kukkasia! Ja sitten hän suuteli miestään. — Kukkaset ovat
sielu! sanoi hän.
— Hoida sinä pataasi! sanoi puutarhuri ja läksi puutarhaan. Se oli
hänen patansa ja sitä hän hoiti.
Mutta seminaarilainen istui matamin luona ja puheli matamin kanssa.
Hän piti omalla tavallaan ikäänkuin saarnan tätinsä kauniiden sanojen
pohjalla: »Maailma on ihana.»
— Maailma on ihana. Tehkää se itsellenne alamaiseksi, on sanottu, ja
meistä tuli sen herrasväki. Toinen on sitä henkensä kautta, toinen
ruumiillaan, toinen pantiin maailmaan ihmettelyn huutomerkiksi, toinen
ajatusviivaksi, niin että syystä saattoi kysyä, mitä hänellä täällä on
tekemistä. Toisesta tulee piispa, toisesta vain köyhä seminaarilainen,
mutta kaikki on viisaasti järjestetty. Maailma on kaunis ja aina
sunnuntaivaatteissa. Se on ajatuksia herättävä runo, matami, täynnä
tunnetta ja maantiedettä.
— Teissä on sielua, herra Kisserup, sanoi matami, — paljon sielua,
uskokaa pois! Saa itsekin sisällistä selkeyttä, kun puhuu teidän
kanssanne.
Ja he jatkoivat puheluaan, yhtä kauniisti ja yhtä hyvin. Mutta
keittiössäkin puhui eräs, nimittäin tonttu, pieni harmaapukuinen
tonttu, päässä punainen lakki. Tunnethan sinä hänet? Tonttu istui
keittiössä padan katsojana. Hän puhui, mutta kukaan muu ei kuullut
häntä paitsi suuri musta kissimirri, kermavaras, joksi matami kutsui
sitä.
Tonttu oli matamiin kovasti suuttunut, sillä tämä ei uskonut hänen
olemassaoloaan, kuten tonttu tiesi.
Matami ei tosin koskaan ollut häntä nähnyt» mutta pitihän hänen toki
niin lukeneena tietää» että tonttu oli olemassa ja osoittaa hänelle
pientä huomaavaisuutta. Matamin mieleen ei koskaan johtunut siinä
joulun tienoissa asettaa tontulle edes kauhallista puuroa. Sen olivat
kaikki hänen esi-isänsä saaneet, vieläpä matameilta, joilla ei ollut
mitään lukeneisuutta. Puuro oli uinut voissa ja kermassa. Viikset aivan
kastuivat kissalla, kun se kuuli siitä puhuttavan.
— Hän kutsuu minua käsitteeksi, sanoi tonttu» — sitä minä en voi
käsittää. Hänhän kieltää minut, sen minä olen salaa kuullut, ja nyt
minä olen taasen kuunnellut. Hän istuu ja sopisee koulumestarille,
seminaarilaiselle. Minä sanon niinkuin isäkin: vartioi pataasi! Sitä
hän ei tee — nytpä minä panen sen kiehumaan yli laitainsa.
Ja tonttu puhalsi tuleen, joka leimusi ja paloi. »Hur-rur-rur»! Pata
kiehui yli laitainsa.
— Nytpä minä menen ja raavin reikiä isän sukkiin! sanoi tonttu. — Minä
puran suuren läven varpaisiin ja kantapäähän, niin tulee parsimista.
Jollei hän taasen heittäydy runoilemaan. Runoilija-matami, parsi isän
sukat!
Kissa aivasti; se oli vilustunut, vaikka se aina kulki nahkaturkissa.
— Minä olen avannut ruokasäiliön oven, sanoi tonttu, — siellä on
keitettyä kermaa, paksua kuin jauhovelli. Jollet sinä tahdo nuolla,
niin minä nuolen!
— Jos minä saan syyn ja lyönnit, sanoi kissa, — niin anna minun nuolla
kermakin!
— Ensin syönnit, sitten lyönnit! — Mutta nyt minä menen seminaarilaisen
huoneeseen, ripustan hänen housunkannattimensa peilille ja pudotan
hänen sukkansa pesuvatiin, niin hän luulee punssin olleen liian väkevää
ja joutuneensa pieneen hiprakkaan. Viime yönä minä istuin halkopinolla
koirankopin luona. Minusta on hyvin hauskaa ärsyttää kahlekoiraa:
huojuttelin ja heiluttelin siinä jalkojani. Koira ei saanut niistä
kiinni, vaikka se olisi hypännyt kuinka korkealle. Tämä suututti sitä,
se haukkui ja haukkui, minä huojuttelin ja heiluttelin. Siinä oli aika
elämä. Seminaarilainen heräsi siihen, nousi kolme kertaa ja katseli
ulos, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka hänellä oli silmälasit — hän
nukkuu aina silmälasit nenällä.
— Sano »nau», kun matami tulee! sanoi kissa. — Minä kuulen huonosti,
olen tänään kipeä.
— Kermankipeä! sanoi tonttu. — Nuole pois, nuole tauti pois, mutta
pyyhi partasi, ettei kermaa jää siihen! Nyt minä menen kuuntelemaan.
Ja tonttu seisoi ovella, ja ovi oli raollaan. Huoneessa ei ollut muita
kuin matami ja seminaarilainen. He puhuivat »sielunlahjoista», niinkuin
seminaarilainen niin kauniisti sanoi, jotka jokaisessa talossa ovat
asetettavat padan ja pannun yläpuolelle.
— Herra Kisserup, sanoi matami, — nyt minä tässä yhteydessä näytän
teille jotakin, mitä en vielä koskaan ole näyttänyt yhdellekään
sielulle maan päällä, kaikkein vähimmin mieshenkilölle: pikku runoni.
Toiset tosin ovat aika pitkiä. Olen antanut niille nimen: »Kilihelinää,
kirjoittanut tanskalainen kave». Minä pidän niin paljon noista
vanhoista kansanomaisista sanoista.
— Niitä tuleekin viljellä, sanoi seminaarilainen. — Täytyy kitkeä
muukalaisuus pois kielestä.
— Niin minä teenkin! sanoi matami. — Ette koskaan kuule minun sanovan
»plättyjä» tai »torttuja», minä sanon »ohukaisia» ja »leivoksia», — ja
hän otti laatikosta vihon, jonka ympärillä oli vaalean vihreä paperi ja
siinä kaksi mustetahraa.
— Tämä kirja on sangen vakava, sanoi hän. — Minulla on enemmän
taipumusta surulliseen. Tässä nyt on »Huokaus yössä», »Iltaruskoni»,
ja »Kun minä sain Klemmensenin» — mieheni, sen te voitte sivuuttaa,
vaikka se onkin vilpittömästi tunnettu ja ajateltu. »Emännän
velvollisuudet» on paras pala. Kaikki ovat hyvin surullisia, siinä on
minun voimani. Yksi ainoa kappale on leikillinen, siinä on muutamia
hauskoja ajatuksia, jommoisia myöskin tulee ihmisen mieleen, ajatuksia
— älkää naurako minulle! — ajatuksia — runoilijattarena-olosta.
_Sitä_ ei tunne kukaan muu kuin minä itse, laatikkoni ja nyt myöskin
te, herra Kisserup. Minä pidän runoudesta, se ottaa valtaansa, se
kutittelee, hallitsee ja Vallitsee. Tämän olen lausunut runossa, jonka
päällekirjoituksena on: »Pikku tonttu». Tunnettehan te tuon vanhan
kansan uskon kotitontun kujeilusta kodissa. Minä olen ajatellut, että
itse olen koti, ja että runous, tuntemukset minussa, ovat tonttu,
henki, joka hallitsee. Sen voimaa ja suuruutta olen ylistänyt »Pikku
tontussa». Mutta teidän täytyy kädellä ja suulla luvata minulle,
ettette koskaan ilmaise sitä miehelleni tai kenellekään. Lukekaa se
ääneen, että minä kuulen, ymmärrättekö kirjoitustani.
Ja seminaarilainen luki, ja matami kuunteli, ja pieni tonttu kuunteli.
Hän kuunteli salaa, niinkuin tiedät, ja oli juuri tullut oven taakse,
kun luettiin otsake: »Pikku tonttu».
— Sehän koskee minua! sanoi hän. — Mitä hän on mahtanut kirjoittaa
minusta? Kyllä minä nyt nipistän häneltä, nipistän häneltä munat,
nipistän häneltä kananpojat, ajan rasvan pois juottovasikasta: varokoon
vain matami!
Ja hän kuunteli suu supussa ja korvat höröllään. Mutta kuta enemmän hän
kuuli puhuttavan tontun voimasta ja kirkkaudesta, hänen vallastaan,
matamiin — hänhän tarkoitti runotaitoa, niinkuin tiedät, mutta tonttu
ymmärsi asiat otsakkeen mukaan, — sitä herttaisemmin hymyilivät pikku
miehen kasvot, hänen silmänsä kiilsivät ilosta, hänen suupieliinsä tuli
ylhäinen piirre, hän nosteli kantapäitään, seisoi varpaisillaan, kävi
kokonaista tuumaa pitemmäksi entistään: hän oli ihastuksissaan siitä,
mitä oli sanottu pikku tontusta.
— Matamissa on sielua ja paljon sivistystä! Miten olenkaan tehnyt sille
naiselle väärin! Hän on pannut minut »Kilihelinäänsä», joka painetaan
ja jota luetaan! Nytpä ei kissa saakaan juoda hänen kermaansa, sen
minä teen itse. Yhdeltä kuluu vähemmän kuin kahdelta, siitä tulee aina
säästöä, ja sen järjestyksen minä nyt tuon taloon ja pidän matamia
arvossa ja kunniassa.
— Kuinka hän onkin ihmisen kaltainen, tuo tonttu! sanoi vanha kissa. —
Kun matami vain suloisesti naukaisee, naukaisee hänestä itsestään, niin
hän heti muuttaa mieltä. Matami on ovela!
Mutta hän ei ollut ovela, ovela oli tonttu, joka oli ihminen.
Jollet ymmärrä tätä tarinaa, niin kysy; mutta älä kysy tontulta äläkä
matamilta.