Ikkunalla kasvoi ruusupuu. Vielä äskettäin se oli tuore ja raikas, nyt
se näytti sairaalta, se kärsi jostakin.
Siihen oli tullut majoitusväkeä, joka söi sitä — muuten hyvin
säädyllistä, vihreään univormuun puettua majoitusväkeä.
Minä puhuttelin erästä noista majoitetuista; hän oli vasta kolmen
päivän vanha ja kuitenkin jo isoisä. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Totta se
oli mitä hän sanoi: hän puhui itsestään ja koko majoituksesta.
— Me olemme merkillisin rykmentti kaikista elävistä olennoista maan
päällä. Lämpimänä aikana me synnytämme eläviä poikasia, ilmahan silloin
on suotuisa. Me menemme heti kihloihin ja vietämme häitä. Kylmemmäksi
ajaksi me munimme munia: pienokaiset pysyvät niissä lämpiminä. Viisain
kaikista eläimistä, muurahainen — me kunnioitamme sitä suuresti —
tutkii meitä, antaa meille arvoa. Se ei heti syö meitä, se ottaa
meidän munamme, panee ne oman perheensä yhteiseen kekoon, alikertaan,
asettaa meidät, asiantuntevasti numeroiden, vieretysten, kerroksittain,
niin että munasta joka päivä voi lähteä tuore olio. Sitten ne panevat
meidät talliin, puristavat meidän takajalkojamme, lypsävät meitä
niin että me kuolemme. Se on erittäin miellyttävää. Niiden kielessä
annetaan meille mitä herttaisin nimi: »soma pieni lypsylehmä!» Kaikki
muurahaisen järjellä varustetut eläimet kutsuvat meitä sillä nimellä,
ainoastaan ihmiset eivät, ja se on meitä kohtaan loukkaus, ihan siinä
menettää makeutensa — ettekö voi kirjoittaa sitä vastaan, ettekö voi
selittää heille asian oikeaa laitaa, noille ihmisille! He katselevat
meihin niin tyhminä, katselevat karsain silmin sentähden että me syömme
ruusunlehtiä, vaikka he itse syövät kaikkia eläviä olentoja, kaikkea
mikä kasvaa ja viheriöi. He kutsuvat meitä mitä halveksivimmalla
nimellä, mitä inhoittavimmalla nimellä — en mainitsekaan sitä, hyi!
Voin pahoin, en saata sitä lausua, en ainakaan univormussa, ja minä
olen aina univormussa.
Olen syntynyt ruusupuun lehdillä. Minä ja koko rykmentti elämme
ruusupuusta, mutta se taasen jatkaa elämäänsä meissä, jotka kuulumme
korkeampaan olomuotoon. Ihmiset eivät kärsi meitä, he tulevat ja
tappavat meitä saippuavedellä. Se on paha juoma, luulen tuntevani sen
hajua. On kauheaa joutua pesuveteen, kun ei ole syntynyt pestäväksi!
Ihminen, sinä joka katselet minua ankarin saippuavesisilmin, ajattele
meidän paikkaamme luonnossa, kuinka ihmeellisesti me olemme rakennetut,
kun sekä munimme että synnytämme eläviä poikasia! Siunaus lankesi
meidän osallemme: me lisäännymme ja täytämme maata! Me synnymme
ruusuissa, me kuolemme ruusuissa, koko elämämme on runoutta. Älä
kohdista meihin nimeä, jota pidät mitä inhoittavimpana ja rumimpana —
en sano sitä, en mainitse sitä! Kutsu meitä muurahaisen lypsylehmäksi,
ruusupuun rykmentiksi, _pieniksi vihreiksi_!
Ja minä, ihminen, seisoin ja katselin puuta ja noita pieniä vihreitä,
joitten nimeä en mainitse, jotten loukkaisi ruusulaista, suurta
perhettä munineen ja elävine poikasineen. Saippuaveden, jolla aioin
niitä pestä — sillä minä olin tuonut mukanani saippuavettä ja minulla
oli pahat aikomukset, — saippuaveden minä nyt vispilöin vaahdoksi,
puhallan siitä saippuakuplia ja katselen niiden loistoa. Ehkä jokaiseen
on kätketty satu.
Ja kupla tuli suureksi ja loisti monivärisenä, ja sen pohjalla oli
ikäänkuin hopeainen helmi. Kupla liehui, liiteli, lensi ovea kohti ja
särkyi, mutta ovi avautui ja siinä seisoi satuäiti itse.
Niin, nyt _hän_ voikin kertoa paremmin kuin minä noista — en sano
nimeä! — pienistä vihreistä.
— Lehtitäistä, sanoi satuäiti. — Pitää aina mainita esineet oikealla
nimellään, ja jollei sitä todellisuudessa uskaltaisi tehdä, niin on se
tehtävä sadussa.